lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton, kesä 2017

Osallistuin perinteen mukaan lukumaratoniin, jota heinäkuussa veti ystävällisesti Kirjan jos toisenkin Jane! Kiitos siitä! Linkistä löydät myös maratonin viralliset säännöt, jotka täytin niin, että aloitin maratonini perjantaiaamusta klo 10.00 ja päätin maratonini tänään lauantaina klo 10.00. 24 täyttä tuntia lukemista- ja nukkumista.

Tällä kertaa valitsin jälleen hyväksi havaitsemallani lyhyiden kirjojen taktiikalla mutta halusin samalla myös taata lukunautintoni, joten valitsin pinooni lähinnä vain kirjoja (kirjastosta), jotka olin jo aiemmin lukenut ja päättänyt lukea ne uudestaan. Maratonistani muovautuikin lähinnä Hanna Hauru -maratoni, koska olin löytänyt hänen teoksistaan ilmeisesti kaikki paitsi yhden (esikoisteoksen: Eivätkä he koskaan hymyilleet- tätä en ole lukenut vielä koskaan!). Haurut ovat kirjoja, jotka haluaisin omistaa omassa kirjakaapissani, mutta valitettavasti niitä siellä majailee vain yksi kappale.

Ja kelikin suosi maratoniani: pystyin lukemaan pitkälti ulkona ja aurinko paistoi välillä jopa niin kuumasti, että koin heikotusta (en ole oikein hellekuuman ystävä, + 20 astetta on täysin riittävä minulle). Maratonia ennen kävin pienellä kävelyllä, samoin myös illasta. Kirjojen välillä suoristin ruotoani ja tein vähän lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Ruokahuolto pelasi mieheni avulla ja kasvaneet lapsenikin antoivat minun lukea hyvin. Sain jopa kannustusta, kun lapseni aika ajoin kysyi montako kirjaa on luettuna? Ja aina hurraukset päälle!

Tässäpä alla lähinnä kuvin maratonini kirjat, joita luin siis yhdeksän kappaletta ja kaikki olivat noin sadan sivun pituisia ja useammat tekstimäärältään kevyitä- muttei sisällöltään. Useammat olen tainnut esitellä täällä aiemminkin, joten pidän kirjoitukseni lyhyenä. Lukeeko näitä kukaan muutenkaan...


Haurun Raaka punainen marja (Like, 2004) oli nyt toisella lukukerrallani täyttä tykistystä ja novellikokoelma oli niin mahtava, että maratonini sai täydellisen alun. Kirja taisikin olla maratonin paras luku. Voisin lainata tuhatta kohtaa tästä kirjasta, jotka liittyisivät muun muassa naiseuteen, ja joita luin välin ääneen, välin uudestaan ja uudestaan ja hämmennyksestä nyökytellen ja kulmiani kohotellen. Lopuksi vähän tirautin itkuakin.


Haurun kieli vei minut mennessään ja seuraavaksi tartuin luonnollisesti toiseen Hauruun: Tyhjien sielujen saareen (Like, 2005), joka kertoo saaresta, jonne spitaaliin ja huulluuteen sairastuneet on koottu- kuolemaan. Päähenkilö, lapsensa pakkoluovuttanut, spitaaliin sairastunut nainen kirjoittaa havaintojaan hitaasti mädäntyen. Ihan kamalaa, toisellakin lukukerralla. Ja ihan mahtavaa.


Toni Morrison: Koti (Tammi, 2014, oma hylly, suom. Seppo Loponen) oli myös kirja, jonka olen aiemminkin lukenut, mutta vähänpä muistin. Alkukirja tuntui nyt lähes pitkästyttävältä, joskin olin siinä ehkä aiempaa paremmin mukana (väitän The Undergroud Railroadin -lukukokemuksen olevan tähän syynä) mutta lopuksi kirja palkitsi lukijansa. Mutta ihmettelin vieläkin, miten muistelin tämän ihan eri kirjaksi? Ja mikä se kirja oli miksi sitä luulin? Kaikkea sitä.


Oli siis pakko jatkaa Haurulla. Liian pienet sandaalit (Like, 2010) oli minusta Haurun niin ikään kevyin ja hienoisesti sarkastisella huumorilla kirjoitettu. Sen vuoksi en itkenyt (Saari -kirjan jälkeen taas itkin) mutta totesin, että hyvää kamaa tämäkin.


Oho oho, Elena Ferrante -tadaaa- vuoden kirjailmiö on täällä keskellä kesäistä suomalaista lukumaratonia. Ilahduin vallan, kun kirjaston hyllyltä löytyi kaksi vanhempaa Ferrantea ihan vaan samalla hetkellä, kun muistin niiden olemassaolon, eikä minun tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Sen kun vaan nappasin kirjat mukaani. Amalian rakkaus (Avain, 2005, suom Taru Nyyströn Abeille) -kirja ei kuitenkaan yltänyt yltiöpäisiin oletuksiini, vaikkakin siinä näkyi selvästi mistä Elena Ferrante on kotoisin. Siis kirjailijana. Pohjat Napolisarjaan on läsnä lähes kaikkine nyansseineen. Tarina hieman ällöhkö ja liian jännärimäinen makuuni.
Maratonini harmitus.


Paperinarujumalasta (Like, 2013) taisi aikoinaan lähteä Hauru hurahdukseni ja niinpä odotin siltä toisellakin lukukerralla paljon. Kirja olikin varsin paljon tiiviimpi kuin muistelinkaan! Heinolaislaisen herätysliikkeen alku ja tuho olisi tällä kertaa minustakin voinut olla runsaampi. Joskisn hyvähän se tämäkin. Todella.


Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008) oli perjantaikesäillan kauhistus. Pohjoiseen sijoittuva autioitunut kylä ja alkoholin huuruinen perhe naapureineen. Melkein yhtä painajaismaista maisemaa kuin Saari -kirjassa. Huhhuh, ja silti taas oli pakko saada lisää Haurua. Kokeilin kyllä myös Sahlbergia ja Hotakaista Utopian jälkeen, mutta en voinut. Hauru -hulluuteni piti saada päätökseen.


Jääkausi (Like, 2017) oli toisellakin lukukerralla mainio. Muttei niin fantastinen kuin ensimmäisellä. Eipä tietenkään. Jääkautta lukiessani ajattelin, että kirja on melkein täydellisin Hauru. Mutta sitten muistin Punaisen, Saaren, Utopian... Ei, kaikki ovat vaan niin hyviä. Ja siis muistakaa: JA kamalia.
Tämän jälkeen painuin pehkuihin ja näin outoja unia, joissa sekoittuivat lapsuuden aikaiset ystäväni ja mystisiä olotiloja.


Aamulla oli hyvä jatkaa maratoniani Linda Boström-Knausgårdin äärellä, jonka Tervetuloa Amerikkaan -kirjan lukukokemus oli ehkä jopa ensimmäistään parempi! Aurinkoisen perheen olo- ja päätöstila mietitytti. Kirjan sulkiessani kello oli 9.50 lauantaiaamuna ja oli aika päättää maratoni.
Haikeana, sillä nautin tällä kertaa siitä todella paljon: en pitänyt kiirettä ja pystyin uppoutumaan kirjoihin oikeasti. Onneksi lukuloma jatkuu, vaikka maraton on taas lopussa.


Olin laittanut itselleni tavoitteen: kahdeksan lyhyttä kirjaa ja kahdeksansataa sivua. Ja pelkkiä hyviä kirjoja jos mahdollista. Tulos oli yhdeksän kirjaa ja 986 sivua. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen.

Mukavaa lukukesän jatkoa kaikille!


"Sade väistyy aamun edestä. Hän pakkaa laukkuaan ja jää viimeisenä odottamaan äitiä hakemaan kotiin. Raamattu sidottuna hänen rintaliiveihin - jumalan sormet lihassa."

- Hanna Hauru: Uskoontulo, kirjassa: Raaka punainen marja

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Zadie Smith: Valkoiset hampaat ja Nimikirjoitusmies

Hurahdin siis kirjailijaan nimeltä Zadie Smith. Nyt olen pahassa koukussa ja koko ajan pitää olla Smith kesken, muuten ei voi olla. Kaksi kirjaa enää jäljellä, joten mitenhän sitten käy?
Swing Timesta se lähti, ja sen jälkeen tartuin kirjastosta kirjailijan heti läpilyöneeseen esikoiseen Valkoiset hampaat (2001, WSOY, suom. Irmeli Ruuska), jota luin tunteet solmussa.


Pohjois-Lontoon arkea, erilaisia perheitä, kulttuurien sekamelska. Ja hiiri. Olen hämmentynyt. Smith kirjoittaa lähes pikkutarkasti tarinoitaan ja välillä olen kuolon partaalla noihin nyansseihin, sitten kirjailija tekee sen, missä aistisoluni iskeytyy äärimmilleen ja imen joka välinkin tekstistä. Sitten taas päivittelen, joko tämä loppuu ja eihän tämä lopu. On kuin lukisin klassikkoa, josta en älyä yhtään mitään mutta silti olen niin pahasti addiktoitunut, etten voi lo-pet-taa.

Rakasta Smithin kirjoituksen vapautta, riemua, mahdollisuutta (itse itsensä mahdollistaen) kirjoituksen kaikkiin suuntiin. Mikään ei ole kiellettyä
Ei edes pisteiden puuttuminen. Tai että ajatus sukeltaa ihan tajuttoman kauas ja jättää lukijansa kilometrien päähän valonnopeutta hipoen.
Valkoiset hampaat on minulle tuntuvia katkelmia, kömpelöitä miehiä samettihousuissaan ja ajatusten sortoa. En saa kokonaisuudesta kiinni, enkä kaikissa tilanteissa olisi saanut kirjaa koskaan loppuun.


Mutta Nimikirjoitusmies (2004, WSOY, suomentanut Irmeli Ruuska- hän uskaltautui toisenkin ääreen! Nostan hattua!). Aluksi totean, että ei hemmetti, taas mennään. Nimikirjoitusmies alkaa mystisesti, Alex-Li Tandem sekoilee huumehöyryssään niin että itseäkin vapisuttaa. Elää nimikirjoitusmaailmassa. Ahaa- nyt päästään selkeämmin taiteen äärelle, mihin Swing Timessa ihastuin. Ja samalla kirjaan astuu myös gloriaa huokuva, jumalatar, lumoava, säteilevä Kitty. Luen elämäni parhaimpia kohtauksia Kittyn, suuren taiteilijan, näyttelijättären kohtaamisesta ja lähes liikutun kirjailijan uskomattomattasta intensiteetistä mitä hän on tuohon kohtaukseen kirjoittanut. Päätän etten päästä Smithistä koskaan irti.

Nimikirjoitusmies on koosteisempi, no ainakin yrittää! Joskin Swing Timeen sulavuuteen on vielä matkaa. Mutta kaiken kaikkiaan Zadie Smith alkaa jo vapautua kirjoituksessaan niihin sfääreihin, joilla on hyvä jatkaa. Kirja määrittyy minulle selkeämmin kappaleisiin ja rakastan ensimmäisen kirjan väliotsikoiden alla olevia pilkahduksia tulevaan tekstiin, joihin palasin usein kappaleen jälkeen- ja nauroin jälleen kerran lisää. Zadie Smith upottaa veitsensä huumorintajuni suoneen ja nautin sen pulppuamisesta.

Tämä tarina on tosi. Aloin kokea epätoivoa, kun Nimikirjoitusmies oli 100 sivun päästä lopusta. Oli juhannusaatonaatto ja kesäpäivä parhaim... no kuitenkin juhannus, ja laukustani ei löytynytkään sitä seuraavaa Smithin kirjaa, jonka olin jo hyvissä ajoin lainannut! Olin arvioinut, etten mitenkään saa luettua kirjaa juhannuksena, koska Valkoisissa hampaissakin meni ihan älyttömän kauan. Mutta siinä minä olin ja ahdistus Smithittömästä olotilasta kasvoi. Ajoin tunnin pitkin kesämökkikylää etsien kirjastokirjaa (kuka laittaa ovet kiinni aaton aattona jo klo 15?!), kirjakauppoja, divareita ja kaupan pokkarihyllyjä ja palasin mökille tyhjin käsin.
Kotiin päästyäni hain heti seuraavan Smithini, Risteymiä (kyllä jouduin hyppäämään yhden yli) ja huokaisin. Lukukesä jatkuu, ja totta tosiaan tänä kesänä luetaan kaikki Zadie Smithit.

Ja vähän muutakin! Meinasin pitää lukumaratonin ensi viikonloppuna ja sen teema on todennäköisemmin: lyhyet ja parhaat. Mutta ensin luen vähän Smithiä...

"
"

- Zadie Smith: Nimikirjoitusmies

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Olen tässä lueskellut kahta Pirkko Saision kirjaa yhtä aikaa: Signaalia, joka on kesken ja sitten juhannuksena siemaisin Spuuki Spaidermänin ja rajun Nonnan (Siltala, 2017, kirjastolaina). Kirja pohjautuu Saision facebookpäivityksiin, joissa ihmetellään isovanhempien elämää lasten ja varsinkin lastenlasten seurassa.


Kirjassa on siis lyhkäisiä facebook-kirjoituksia sangen Saisiomaiseen selkeään, hyväntuuliseen ja tempaisevaan tapaan. Tarinoita lukee hymy huulilla ja välillä hörähtäen. Saision elämänasenne on mielestäni niin jalat maassa olevaa, että lukiessa oloni on lähdes hykertelevä.

Suosittelen tätä makupalaksi, hyvän mielen tuojaksi. Pieniä pysähtymisiä arjessa isovanhemmuuden näkövinkkelistä.
Ja mikä kansi <3 (Elina Warsta).
Ai niin kirjassa on Remu Välisaaren hienoja piirroksia.
Jossakin tämä kirja oli muuten mielestäni luokiteltu lastenkirjaksi. Ei ole, tämä on aikuisten kirja.


"6.5.2015
Viisivuotias on yhtäkkiä oppinut sanomaan sekä geen että deen.
Hienosti.
Kuten sanassa vedengeidin."

- Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna