Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Jälleen kerran kirja, joka sattui käteeni kirjaston uutuushyllyllä ja nappasin sen sen vuoksi mukaani, koska oli kiinnittänyt kirjaan hieman epävarmaa huomiota blogikollegojen kautta. Eksymisen ja unohtamisen kirja (WSOY, 2017) kuulostaa nimeltään (ja näyttää esteettisellä, vaalealla kannellaan) melko poeettisen hienolta, joten epäilin vahvasti taitoani lukea kirjaa oikein. Kirjailija oli minulle ennalta tuntematon.


Ja niinpä kirjastosta tuli käsky, että kirja olisi ensi viikolla takaisin palautettava. Tämä tieto asetti minut tilanteeseen, että nappasin kirjan jo kerran palautuskassissa käytyään, vielä kerran käsiini ja kokeilin lukea pari sivua ennen päivätorkuille vaipumistani, ihan vain, että olisin edes antanut tilaisuuden. Ja mitä ihmettä? Kirjahan alkoi, ja jatkui, ja loppui, todella hyvällä, selkeällä, mielenkiintoisella, taitavalla ja nokkelalla tavalla kerrottuna. Kirja ei ollut ollenkaan niin taiteellinen, mutkikas, symbolinen ja vaikea kuin olin antanut alkutiedoin itseni ymmärtää, vaan kirjassa on todella poikkeuksellisen hyvä, etenevä ja monitasoinen tarina.

Tarina lähtee reippaasti kuvaamalla kolmehenkistä, hieman erikoista perhettä. Perhettä, joka karkaa velkoja, laskuja ja pystyyn noussutta seinää pakoon. Äiti, isä ja Julian -tytär ajavat autolla syrjäseutuja, teltta mukanaan ja varastetun bensan voimalla. Sateen lannistamana he päätyvät valtaamaan talon, joka kerran oli heidän omansa. Aikaa yhdessä olemiseen, leikkimiseen on ja ruuaksi syödään huoleti makeisia. Mutta siltikään leikkisyys ja läheisyys ei vaimenna perheen paettua todellisuutta.

Perheen lisäksi on lastenkodissa kasvanut poika, Jan, jolla on autistisia piirteitä. Jan lähtee Lappiin järjestetylle vaellusretkelle. Vaellus muuttuukin nuorten poikien selviytymisseikkailuksi. Ja sitten nämä tarinat kuroutuvat jollakin tapaa yhteen. Hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Rasi-Koskinen on kirjoittanut taitavan ja hyvin mielenkiintoisen tarinan, joka oli luettava loppuun saakka ja yhden päivän aikana. Olipa jälleen kerran hyvä asia, että nappasin mukaani kirjan, johon en kokenut suurta vetoa mutta löysinkin hyvän kirjan ja varsinkin varsin taidokkaan kotimaisen kirjailijan, Marisha Rasi-Koskisen.


"Kun Julia näki Janin ensimmäistä kertaa, hänen oli kylmä kuin ihoon olisi hierottu lunta.
(...)
Poika avasi suunsa mutta Julia ei kuullut mitä hän huusi. Julia heräsi siihen että huusi itse."

- Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Kommentit

  1. Niin olenhan tuota sanonut :D Olipa hyvä, että luit. MRK on taitava kirjailija. Tykkään kovasti. Luepa novellikokoelma Vaaleanpunainen meri. Ihastut varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ota aina kuuleviin korviini :D Ja mieti miten paljo mukavampi on löytää IHAN ITE! :D Mutta joo, laitetaan Vaaleanpunainen meni korvan taa...
      Nyt seikkailen taas Napolissa :)

      Poista
  2. Voi että, tämä pitäisi kyllä lukea. Olen enemmän tai vähemmän pitänyt Rasi-Koskisen muista kirjoista ja nyt tuntuu, että tämä voisi olla melkeinpä hänen parhaansa.

    (Ja ah, Napoli!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kannattaa, taitavasti kirjoitettu kirja ja mielenkiintoinen tarina. En ihan lumoutunut ja nyt alkaa jo vähän muistikuvakin kirjasta hämärtyä (nyt jo) mutta silti lukukokemusmuisti on varsin positiivinen.

      (Voi Napoli! Ah ja samalla vähän pikkiriikkisen voih XD!)

      Poista

Lähetä kommentti