perjantai 31. maaliskuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Jotkut kirjat ovat todella niin paljon kauniimpia kuin toiset. Ulla-Lena Lundbergin Sateen uusi painos on saanut niin kauniit kannet, se antaa minulle suuret toiveet. Sade -kirjassa (Gummerus, suom. Leena Vallisaari, 2017, ap. 1997, kannen suunn. Helena Kajander, esittelykpl) myös liikutaan toiveen äärellä, nimittäin kirja kertoo siitä, miten elintärkeää vesi ja sade on Afrikassa.


Kirjassa on kaksi eri tarinaa. Ensin Sade sukeltaa tuhansia vuosia kauemmas, jossa tutustutaan heimon nuoreen Oras nimiseen poikaan. Oras tippuu kokeillessaan ensimmäistä kertaa kalliomaalausta- korkealla ja liian innokkaana. Hänen maalaamansa impala on potkaissut häntä mahaan! Tipahtaessa jotakin muuttuu lopullisesti ja Oras tapaa sade-eläimet. Tarina on myyttisen ihastuttava, joskin hieman huojahtaa tarinallisesti loppuaan kohti keskittyen kauniisiin, lähes runollisiin kuvauksiin, jonka todella Lundberg taitaa.

Kirjan toinen osa tapahtuu 2000-luvulla. Ruotsalainen insinööri Bengt tulee Afrikkaan tuomaan pelastuksen vesihuollon mukana. Pian Bengt huomaakin miten tärkeässä osassa sade tässä maanosassa on, kaikista hienoista laitteista huolimatta, ja sen voimaan ei voi vaikuttaa. Alkuperäisasukkaat ovat tanssineet ja tehdeet muita rituaaleja sadetta saadakseen jo Oraksen ajoilta saakka ja nyt nuo sateentekijöiden riitit on kielletty, koska ne pilaavat savuineen luolista löytyneet ikivanhat kalliomaalaukset, joita innokkaat ja lähes itsekkääksi kuvautuvat arkeologit tutkivat. Bengtin henkilöhahmo herättää nopeasti uinahtaneen mielenkiintoni ja tarina maahanmuutosta ja kulttuurien kohtaamisesta imaisee nopeasti. Kirjan tarinat kudotaan lopulta hyvin taitavalla tavalla yhteen ja loppu on lumoava. Myös nämä, dramatiikan ja henkilöhahmojen syvyydet, Lundberg kyllä osaa.

Sade on kaunis kirja. Se ei ollut minulle parhain Lundbergin kirja mutta hyvin kaunis se oli. Hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta kirja jätti varsin rauhallisen ja hyvän mielen. Se on hyvä lukukokemus se.


"Pojallani oli upoouudet tanssihelistimet. Kun hän astui piiriin tajusin, että hän oli tehnyt sen ennenkin, omassa virtaavassa numissani minä en vain ollut huomannut sitä. Nyt näin hänen numinsa tihentyneenä, kuin palleaa kietovana leveänä vyönä joka sykki hänen askeltensa tahdissa."

- Ulla-Lena Lundberg: Sade

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Paavo Pasanen oli vauva, joka jäi Antti-isän syliin, kun vasta äidiksi tullut Piia-äiti karautti taksilla synnärin edestä pakoon. Eve Hietamies on kutonut Paavo Pasasen tarinalla tätä aikaa kuvaavan lapsiperheromaanisarjan, jossa kerrotaan reippaalla tavalla vanhemmuuden ilot, surut ja haasteet. Vanhemmuuden moninaisuus näkyi jo hiekkalaatikolla ja Antti Pasanen, yksinhuoltajaisä, tarpoi kuravedessä kumppareitaan raajaten ja hampaat urhoollisesti irvessä.


Hammaskeiju -kirjassa (2017, Otava, esittelykpl) Paavo aloittaa koulun. Antti istuu ensimmäisen viikon koulun lähimetsässä ja pohtii miten ihmeessä Paavo yhtäkkiä voi handlata tämän kaiken itsenäisyyden. Ja eipä oikein handlaakaan. Lukukauden neljänneksen aikaan kirjan Paavo on jo käynyt melko useaan otteeseen lääkärillä ja itkenyt katkeria kyyneleitä yksin ja onneksi myös yhdessä. Eve Hietamiehen tarina on melko lennokas ja jatkaa samalla humoristisen reippaalla otteellaan. Mukana on aiempien kirjojen mukaan myös vakavampia aiheita, kuten rakastuminen ja jätetyksi tuleminen. Kirjassa myös uuvutaan ja pohditaan vammaisten vanhemmuuden oikeuksia. IP-kerhot saa pyyhkeitä. Luin tarinaa hyvällä vauhdilla ja sen menosta pääasiallisesti nauttien. Epäilen, että kirjassa oli yksittäisiä asiavirheitä mutta panen ne Antin ymmärryksen ja huumorin piikkiin. Kirjassa takuulla oli myös tarkoituksellista överiyttä.

Eve Hietamies on kirjoittanut osuvan lapsiperhekuvauksen Pasasten erikoisen, ja samalla tavanomaisen, arjen kautta. Nauran, viihdyn ja vähän itkustankin kirjojen ääressä. Kirjasarja on vähän kuin vertaistukea nykyvanhemmille. Viihdyin kirjan äärellä taas niin hyvin, että ikävä jäi.


"Kun Paavo oli vielä vauva, mietin usein, että millainen siitä mahtaa tulla. Nyt jo tiesin aika hyvin."

- Eve Hietamies: Hammaskeiju

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kangin Vegetaristi (Gummerus, suomennos Sari Karhulahti, 2017, esittelykpl) oli jo ennakkohypetyksensä vuoksi alkuvuoteni, ehkä koko kirjakevään, odotetuimpia kirjoja. Tältä mystisen lumoava kantiselta kirjalta odotin paljon. Ja mitä sain? Ahdistusta, ahdinkoa- apua, joko tämä loppuu?!


Yeong-hye on hiljainen, maailmaan sulautuva nainen, joka ei tee millään tavoin itsestään numeroa. Paitsi, ettei käytä rintaliivejä, paitsi, että yksi päivä kertoo kokeneensa unen, joka muuttaa hänen maailmansa. Hän lopettaa ensin lihansyönnin mutta pian hänen suhteensa ruokaan muuttuu sairaalloiseksi ja hän kuihtuu lähes olemattomiin. Naisen mies, Etelä-Korealainen mies, kokee olevansa melkoisessa pulassa, kun tilanne ei menekään normien mukaisesti. Apuun kutsutaan Yeong-hyen suku.

Ja samalla on Yeong-hyen siskon mies, lanko. Kummallinen perinnöllä elävä taiteilija, joka ei myöskään elämässään paljon keskinkertaisuudesta erotu. Vaimo hoitaa hommat, pyörittää talouden, perheen ja kaiken. Mutta tämä lankomies saa idean, taiteellisen ajatuksen, josta tulee pinttymä, joka kohdistuu Yeong-hyen kehoon ja kukkiin. Luonto, ihminen, kasvu, kasvillisuus, kukkaan puhkeaminen. Tarinassa kieputaan tajun ja tajuttomuuden rajamailla, pohditaan terveyttä ja mielensairautta, ravistellaan rajoja.

Kirja on siis monin tavoin hyvin poikkeuksellisen taitava kuvaus... mistä? Elämisen sietämättömästä paineesta vai siitä ettei mitään voi jättää taakseen, vai mistä? Se ei ole yksinkertainen kuvaus mistään yksittäisestä aiheesta ja se velloo tunteissa, jotka eivät lähtökohtaisesti ole miellyttäviä. Se koskettaa alistusta, maahanpolkemista ja hyväksikäyttöä. Se on pienen pieni tarina vastaanpanemisesta, vaikkakin oudolla, yleisesti hyväksymättömällä, sairaalla tavalla. Niin me ihmiset saatamme tehdä. Regoimme maailmaan eri tavoin.

Vaikka kirja oli siis monin tasoin vaikuttava ja poikkeuksellinen kirja, minä luin sen inhon ilme kasvoillani, ahdistuen. Kirja on inhorealistinen. Jollakin tapaa tämä kirja oli niin raaka, etten saanut siitä sitä kukkien kautta mahdollisesti tarjottua huojennusta, toivoa, mitenkään lukukokemukseeni mukaan. Välillä kirja oli pakko laskea pöydälle ja lähteä kävelylle ravistamaan sen ahdistavaa, lähes ärsyttävä tunnelmaa. Kirjan suljettuani olin onnellinen, se on ohi nyt.


"Suoristin hänen oikean kätensä sormet, jotka hän oli puristanut nyrkkiin. Penkille putosi lintu, joka oli musertunut hänen otteessaan. Se oli pieni aasianrilli, ja siitä puuttui höyheniä sieltä täältä. Pedon puremalta näyttävissä hampaanjäljistä tippui kirkkaanpunaista verta."

- Han Kang: Vegetaristi

perjantai 24. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

John Williams on osoittautunut minulle hyvin tärkeäksi kirjailijaksi ja olen ollut täysin myyty hänen kahden aiemman suomennoksensa kanssa. Siksipä siis uskallauduin asettumaan myös Augustuksen (Bazar, 2017, suomennos Ilkka Rekiaro, esittelykpl, ap 1972) äärelle, vaikka historiallinen kuvaus Rooman ajoista ei lähtökohtaisesti kuulostanut yhtään miltään muulta kuin suurelta lukuhaasteelta. Mutta vielä suuremmalta ja arvokkaammalta kirjoitushaasteelta, jonka Williams on tehnyt kuin itse kirjallisuuden keisari, Ceasar omassa joukossaan.


John Williams todellakin tekee sen. Hän olisi tehnyt sen varmaan aiheen kuin aiheen kanssa, jos vain olisi usempia kirjoja kirjoittanut. Augustus imaisee minut mukaansa Rooman valtakunnan ketkuiluihin ja salamyhkäisiin juonitteluihin, no toki tunnetun tarinansa vuoksi, mutta varsinkin Williamsin taidokkaan kirjallisen annin ja tarinan kokoamisen vuoksi. Kenellä on tällaista taitoa kertoa tarinaa kuin tarinaa niin, että koko ajan kutittaa lukemaan eteenpäin? Williams kuvaa Augustuksen nousua ja elämää eri näkökulmien (varsin persoonallisten ja elävien sellaisten!) kautta hurjan taidokkaasti. Okei, ehkä naiskuvaus jää vähäisemmälle, mutta sitäkin on sangen ansiokkaasti Augustuksen tyttären Julianin päiväkirjan kautta. Olisin luullut näkökulmien runsaan vaihtelun olevan minulle (onneksi en tiennyt siitä etukäteen) suuri hämmentäjä, mutta itse asiassa ratkaisu piti minut varmasti vieläkin enemmän hereillä ja kiinni tarinassa. Kerronta myöskin poikkoilee ajassa, mutta hallitulla tavalla, eli aikavälillä eKr ja jKr Gaius Octaviuksen elämän varrella.

Uskomattominta oli myös se, että loppusivuilla huomasin ihan liikuttuvani, kun jouduin sanomaan Augustukselle hyvästit. Lienenkö sanonut samalla hyvästit myös John Williamsille, koska Augustus oli hänen viimeinen romaaninsa, jolla Williams voitti myös National Book Award -palkinnon.

Rooman valtakunnan ajoissa on jotakin kiehtovaa. Minun täytyy myöntää, että olen katsonut Rooma -televisiosarjan useaan otteeseen ja hurahtanut tuohon sarjaan lopullisesti. Niinpä myös Williamsin kirjassa Marcus Antoniuksella oli tietynlaiset kauniin ketkumaiset kasvot ja hämmästelin miten yhteen myös Augustuksen ainutlaatuisen outo ja hämmentävä kuvaus kirjassa osui tv-formaatin henkilöhahmon kanssa...huhhuh.


"Palasin Roomaan Tiberius Claudius Neron konsulivuonna. Hän oli Livian poika ja mieheni tyttären Vipsanian puoliso. Minä olin kaksikymmentäviisivuotias. Entinen jumalatar saapui Roomaan pelkkänä katkerana naisena."

- John Williams: Augustus, katkelma kohdasta: II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr)

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio on minulle mieleenpainuva julkisuushahmo. Hänessä on jotain uskomatonsa karismaa. Ja samalla, en oikeastaan ole innostunut aiemmin Pirkko Saision kirjoista, tosin lukukokemuksiakin on nolon vähän. Saision Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) tuli minua kirjakaupassa huokeaan hintaan vastaan ja nappasin sen ilolla matkaani.


Mies, ja hänen asiansa on tarina asianajajamiehestä, joka lukee aamukahvia juodessaan vanhan kaverinsa Pablon kuolleen. Tästä alkaa kirjan pituinen viikko, jossa käydään läpi miehen ajatuksia ja monen tason tunteita, joita kuolinilmoitus hänessä herättää lähes mielipuolisuuteen saakka. Saisio kirjoittaa hersyvän miellyttävästi. Kirjan lukee nopeasti ja hyvällä mielenkiinnolla. Taisin nauraa poikkeuksellinen monesti ääneti ja ääneen. Viihdyin sen parissa erinomaisesti ja nautin sen dialogisuudesta ja vuorovaikutteisuudesta. Tarina, kieli, kaikki tuntui olevan balanssissa. Tarinan loppuosuudella oli minulle tarpeeton jännärikohta, mutta olkoon.

Mukava lukukokemus ja nyt viisastuneena otan Saision seuraavankin kirjan hyvällä oletuksella lukuuni. Vanhempia kirjoja vielä pohdin.


"Miespuolisen sosiaaliviranomaisen tunnistaa yleensä kiinninapitetusta villatakista. Villatakkia, ainakaan kiinninapitettuna, eivät käytä kuin miespuoliset sosiaaliviranomaiset ja peruskoulun opettajat."

- Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Aijai, taas on päässyt blogattavien kirjapino kasvamaan sen korkuiseksi, että tätäkin bloggausta aloittaessani totesin ensimmäiseksi, että mitähän tässäkin kirjassa tapahtui. Mutta muistini palaa pätkittäin ja itse asiassa tämän kirjan kohdalla yllättävän hyvinkin.


Petina Gappahin Muistojen kirja (Tammi, 2017, suom Tero Valkonen, kirjastolaina) on surkeassa ja haisevassa vankilassa viruvan tumman, albiinonaisen tarina. Memory on erilaisuutensa takia jo lapsesta asti kokenut olevansa kummajainen, ja häntä on kiusattu. Menettäessään pikkuveljensä, hänen vanhempansa myyvät hänet valkoiselle miehelle ja syy, miksi Memory joutuu vankilaan on yksinkertaisesti se, että vuosia myöhemmin arvostettu professorimies kuolee ja Memory oletetaan automaattisesti tappaneen miehen.

Muistojen kirja on varmaan oikeassa luokituksessaan se sellainen lukuromaani. Luin kirjaa vapaapäivälläni ja nautin sen tarinasta ja mutkattomasta etenemisestä. Tarina, siis Memoryn memoryt, eli muistot, alkoivat kirjan edetessä tarkentua joko lisätietojen tai muun sellaisen kautta. Kirja pohtii yhteiskunnallisia asioita vankisellissä tarinaansa kirjoittavan naisen kautta mutta samalla se myös avaa kuinka monin tavoin elämää voi kokea, tulkita ja havaita. Muistotkin voivat muuttua.

Tämä kirja sattui hyvään saumaan, toivoinkin saavani hyvän tarinallisen lukukokemuksen, ja sen sain. Petina Gappah on taitava kirjoittaja ja tarinan nälkään valitsen jatkossakin mielelläni hänen kirjojaan uudestaan.

Erityismaininnan lukukokemukseni saa kahdesta syystä: kirja löytyi täysin tuurilla kirjaston uutuushyllyltä, joten siihen kohdistui löytämisen riemu keskellä väsyttävää arki-iltaa (jota säestivät seikat: Keltaisen kirjaston kirja, noin 300 sivua (eli luettavissa), kaunis kansi - siis kyllä, olen kirjoja valikoidessani melko pinnallinen, tai kannellinen). Toiseksi, se oli ensimmäinen kirja, jota ulkoilutin tämän kevään auringon alla, joten siihen kohdistui myös yllätyksellistä lupausta tulevasta kesästä (ja lukemisesta ULKONA!).

Oikein hyvää Minna Canthin päivää kaikille blogini lukijoille! Kävelin tänään vanhojen talojen koristamia kujia ja ajattelin millaista liekään ollut kävellä kivikatuja aikoinaan Minna Canthin maailmassa 1800 -luvulla... Pokémoneista ei vielä silloin tainnut olla tietoakaan.


"On kuitenkin käynyt ilmeiseksi, ettei tätä ole niin yksinkertaista kirjoittaa kuin olen kuvitellut. Olin ajatellut että ryhtyessäni kirjoittamaan kertoisin suoraviivaisen tarinan, jolla on asiallinen alku, loppu ja keskikohta."

- Petina Gappah: Muistojeni kirja

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehdon kaunis kansi ja runsas bloginäkyvyys sai minutkin lainaamaan kirjan luettavakseni (Otava, 2017, kirjastolaina). Vaikka vuoret järkkyisivät esikoiskirja kertoo Kainuussa ja myöhemmin Kolumbiassa asuvasta Elsasta, joka löytää helluntalaisseurakunnan kahden ystävänsä kanssa. Kirja kuvaa osin myös millaista on elää uskossa eri kultuureissa.


Kirja lähti hyvin kauniilla ja koukuttavalla tavalla, jossa nuoren kotiarki, tuvan hiljaisuus, perheen vaikutus kuvautui elävällä tavalla. Myös Elsan jännitys oman löytönsä, uskon, kanssa oli mielenkiintoista luettavaa. Mielenkiintoisia olivat myös kielillä puhumisen kuvailut, joita kirjassa oli useita. Lähdin lukemaan kirjaa mielenkiintoista tarinaa odottaen ja puolittain toiveeni toteutuikin. Valitettavasti jälleen kerran tarinan lumo latteni minulle loppuaan kohti ja aloin hotkimaan kirjaa hieman kärsimättömänä. Tämä on minulle lukijana tyypillistä, kyllästyn helposti, sille en voi mitään.

Mielenkiintoinen ja tasapainoinen yksilön usko- ja kasvutarina.


" - Mieti jos meidän viereen istuu joku ihana poika joka on uskossa, Talvin ääni kihersi lettien alta."

- Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Jos Suomi 100 -juhlavuotta haluaa juhistaa edes yhdellä Suomeen liittyvällä kirjalla, voisin suositella lukemaan Petri Tammisen nopealukuista Suomen historia (2017, Otava, kirjastolaina). Tamminen on ymmärtääkseni koonnut kirjaansa ympäri Suomea keräämiään tarinoita itsenäisen Suomen historiasta.


Lukiessani liikuituin useaan otteeseen hyvin maanläheisellä tavalla kerrotuista, aidoista tarinoista, joissa arki ja sen rujous ja ryppyisyys jätettiin tasoittelematta. Miltä tuntuikaan koululaisesta, kun rehtori kertoo sodan alkaneen ja pienet oppilaat ja naisopettajat alkavat itkeä? "Minä ainakin ajattelin, että nyt minä kuolen.".

Kirjassa on myös mukavaa huumoria, joka kuitenkin pistää ajattelemaan. Lastenkasvatuksesta kerrotaan seuraavasti: "Nykyään lapset tietää ihan kaiken ensimmäisenä: meidän piti päätellä tai arvata.". Kirjassa on myös osuvia, sisukkaan pieniä tarinoita suomalaisesti mielenlaadusta, joka tiivistyy vaikkapa hiihtokisojen jännitykseen. Kun Mieto häviää, toteaa sydäntautien osastonlääkäri: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.".

Todella sydämellinen ja hieno kirja. Suosittelen!


"Jossakin vaiheessa havahduin siihen, että mies huutaa muiden mukana kädet ilmassa, minun mieheni, hyvin syrjäänvetäytyvä ja ujo ihminen. Erätauolla baarissa soitettiin Minttu sekä Ville -kappaletta, ja sitäkin mies lauloi mukana."

- Petri Tamminen: Suomen historia (Jääkiekon maailman mestaruus)