keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Hanna Weselius: Alma!

Alma! alkaa lumoavasti, oikein potkaisee minut lukijana imemään tätä aistikasta tekstiä ja uppoamaan Ainon tarinaan. Tunnen tarinan heti omissa kourissani.
Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisromaani (WSOY, 2016, kirjastolaina- hurraa poistuneet varausmaksut!).


Hyvin nopeasti kuitenkin alan hieman kyllästyä Alman! tarinaan. Huutomerkki ei enää herätä minua siihen hengästymiseen kuten alku lupasi. Ja nyt kun kirjoitan tätä lukukokemustani, viikon vai kaksi lukemisen jälkeen, en oikeastaan muista kirjasta kuin katkelmia. Alma viittaa myös Gustav Mahlerin vaimoon (1879-1964), jota parjataan kirjassa erillisinä lukuina. Oikeastaan en nähnyt mikä idea tässä kahden naisen tarinan rinnastamisessa oikein lopulta oli muu kuin mielenkintoinen ja rohkea kokeilu. Valitettavasti en kokenut ollenkaan sitä hurmaantumista Almasta!, mitä hyvin hyvin moni on (ainakin kirjabloggaajista) minun käsittääkseni kokenut. Huomaan olevani siis taas joku vastarannankiiskilukija. Joten suosittelen kokemaan kirjan mieluummin ihan itse.


"Lakimies tuijottaa lausetta. Vai yksi normaali nainen. Minä olen tänään pelastanut yhden melko normaalin naisen, ainoastaan mykän, ja minä olen pelastanut hänet sinulta."

- Hanna Weselius: Alma!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mikaela Strömberg: Sophie

Sophie (S&S, 2015, suom. Helene Bützow, oma hylly) alkaa hauskasti kirjailijan (?) toteamuksella, ettei hän oikeastaan ole koskaan piitannut historiallisesta romaaneista mutta Pietarista Suomeen muuttanut pariskunta 1800-luvulla on hänelle henkilökohtaisestikin (samoilla pelloilla reilu sata vuotta myöhemmin ratsastaneena) niin kiintoisa tarina, että kirja oli pakko kirjoittaa.


Strömberg kirjoittaakin hyvin kauniisti ja hauskalla, juttelevalla tavalla tuosta kiehtovasta aikakaudesta ja sen Sophiesta, papin tyttärestä, joka ajautuu noloutta välttääkseen jo alkujaan intohimottomaan avioliittoon ja muuttaa sittemmin Suomeen, Pietarin kulttuuripiireistä, maalle. Elämänmuutos ei suju kaikilta yhtä sujuvasti. Lapsia tulee ja palvelusväki tukee parhaansa mukaan mutta miehen vie viina. Valitettavasti loppuosa kirjasta on tätä lähinnä kurjuuden kuvaamista viinan ja väkivallan uhkassa. Näin myös alun hurmaantunut lukuintoni koki loppua kohti latistumisen.


"Mutta mennäänpä yksityiskohtiin! On sammioittain juttuja ja tarinoita joista ammentaa! Niistä ei ole pulaa!"

- Mikaela Strömberg: Sophie

tiistai 17. tammikuuta 2017

Pertti Lassila: Armain aika

Kun valittelin aikani, että viime syksynä olin lukenut huonosti kotimaista kirjallisuutta, niin sepäs kannatti: nyt olen alkuvuonna lukenut useamman kipaleen, mihin olin aiemmin kiinnittänyt huomiota. Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015) lähti mukaani alehyllyltä ja päätyi joululahjapakettiini. Kirjan kansikuva oli ihan mukava ja kirjan koko minulle passeli. Ajattelin kirjan olevan juuri hyvä lomakirjaksi.


Armain aika kertoo kivasti pienen pojan näkövinkkelistä sodan jälkeisen Suomen aikaa. Liekö se lapsuus armainta aikaa, sitä en tiedä. Tämän pojan lapsuuteen kuuluvat lähinnä kesäinen huvila, äiti, isoisä ja arkiset puuhat. Äiti on ollut kahteen otteeseen naimisissa mutta kummankin miehen on sota vienyt. Traumaattiseen tilanteeseen on tullut avuksi isoisä, joka ei niinkään ole ollut äidin vanhemmista se aikoinaan merkittävin. Mummikin on kuollut sodan loppuvaiheilla.

Kirja alkoi minusta tosi kauniisti, hyvin koskettavasti, taisin ihan liikuttua. Kesäinen kuvailu (ja tässä myös aikakauden kuvaus) on toki aina näin talvisäällä mitä ihaninta luettavaa mutta valitettavasti Lassilan tarina hieman menetti makuaan kirjan edetessä. Loppuvaiheilla ollut kohautus oli myös vähän jopa liikaa. Näin käy minulle hirveän usein, ja näin on tässä alkuvuonnakin käynyt. Aluksi innostun kirjasta kovasti, sitten tulee plääh ja varsinkin jos kirjan loppumetreille on ladattu jotain hengästyttävän juoksumaista tilannetta, saatan olla lähes raivoissani. Taidan olla tasaisen sykkeen lukija, vaikka joskus intervalleistakin pidän. Vai mikä lie.


"Poika sulki vajan oven takanaan ja nousi polkua. Hän meni mäntyjen alitse ylös puutarhaan, kävyt naksahtelivat oksilla, kun auringonsäteet niihin osuivat, ja ylimpien latvojen oksia hipaisi kevyt tuuli."

- Pertti Lassila: Armain aika

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Deborah Levy: Hot Milk

Viime vuoden puolella viimeisimmin luettu kirja oli Deborah Levyn Hot Milk (2016, Penguin Random House UK, oma ostos). Ja kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Deborah Levy on osoittautunut selvästikin vuoden 2016 löydöksi, kultakirjailijaksi.


Hot Milk on tarinallaan että kielellään lumoava kirja. Jo hieman elämästä kulahtaneen naisen Sofia Papastergiadisin ura ja lupaava antropologian tutkimus on jäänyt kesken, kun hänen äitinsä on sairastanut vakavasti. Kukaan muu ei voi huolehtia äidistä. Arkipäivät Sofia työskentelee Coffee Housessa tekemässä kahvia ja vapaa-aikana hän hoitaa kärsivää äitiään. Rose-äiti kävelee hyvin vaikeasti ja kärsii monista kivuista ja oireista, joiden taustaa ei kukaan ole löytänyt. Sofia ja Rose panttaavat omaisuutensa lähteäkseen Espanjaan Almeriaan, tohtorin Comesin klinikalle saamaan äidille perinpohjaiset tutkimukset, joiden avulla hän lopulta voisi saada apua. Tohtori osoittautuu hyvin persoonalliseksi mieheksi, jonka apua vaativa äiti epäilee ja jopa paheksuu alusta pitäen. Samalla kun äiti saa hämmentävää hoitoa ja lisätutkimuksia myös Sofia ajautuu omalle tutkimusmatkalleeen omassa yksityisessä elämässään. Perheestä karannut kreikkalainen isä, pelottavat miesten bootsit naistenvessassa, meduusan poltto ja niiden hoitaja... Kuuma Espanja, hiekka, talo rannalla. Ja koko ajan joku tuijottaa kaukaa.

Mitä minä osaa kirjoittaa, jotta pääsisitte edes lähelle niitä sfäärejä joihin kirjaa lukiessani ajauduin? Kiehtovuus upotti ajatukseni suoraan kirjan sisään ja sujahdin rannikolle. Levyn ilmeisen tyypilliseen tapaan kirja koukuttaa sekä uskomattoman kiihkeällä kerronnallaan että kielellään, jota lukijana vain janoan lisää. Tarina hätkäytti minut useaan kertaan esimerkiksi pienillä siroilla toistoilla, joissa ajatukseni kimposivat kuin kirjailijan taiasta tiettyyn aiempaan kirjan kohtaan ja koin suurta mielihyvää sen asian muistamisesta. Koko kirjan maailma oli aistini avaava. Vielä viikkojen jälkeenkin kirjasta kirjoittaminen tuntuu pakahduttavalta.

Tarina on yksinkertaisesti kuvattuna kasvutarina. Sukupolvitarina, mitä minä olen (suhteessa itseeni ja muihin) -tarina. Ja se myös saattaa ajaa Sofian erkautumaan äidistään, jonka äidiksi hän on ajautunut. Kestääkö napanuora, mikä Sofiaa oikeastaan eniten elämässä kihelmöi ja osaako Sofia koskaan tuoda äidilleen oikeanlaista vettä?

Luojan kiitos, minulla on kirjahyllyssäni vielä Deborah Levyn Black Vodka, tarinakokoelma, jota säästelen. Levy on todella uskomaton kirjailija ja iskee raivoisalla voimalla minun lukijanhermooni. Kaikki on kohdallaan. Kaikki. Nostan kädet ylös.


"Name:
Age:
Country of origin:
Occupation:

This time I left everything blank, except under Occupation I wrote Monster. He looked at the form and then at me. 'But you are a beautiful woman,' he said."

- Deborah Levy: Hot Milk

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Thanhha Lai: Inside Out & Back Again

Olin varannut itselleni ihania kirjoja joululomalleni mutta jonkun ehdin aloittaa jo sitä edeltävällä viikolla, kun en vain malttanut odottaa ja joulukuusen valo kutsui minua sohvalle käpertymään...! Thanhha Lain kirja lähti nettiostosmatkaani siitä syystä, että se oli NBA voittaja vuodelta 2011 ja ilmeisesti nuorten kirjallisuudesta. Mikähän minua veti nyt näihin nuortenkirjoihin, mutta eipä siinä mitään, varsinkin tämä kirja oli ihana löytö!



Inside out & Back Again säikäytti minut ensin olemalla runomittaan kirjoitettu. Voi ei, tajuankohan mitään, mutta eipä huolta. Itse asiassa kirja oli niin imuvoimainen ja nopea lukuinen etten malttanut laskea sitä käsistäni. Luin sen parilla istumalla kahden päivän sisällä. Kirja kertoo vietnamilaisen perheen tarinan Vietnamin sodan aikaan. Perhe muuttaa lopulta Yhdysvaltoihin, joka lieneekin heidän pelastuksensa.

Runomuotoinen tarina oli minulle uutta ja ehdottomasti loistava kokemus. Näitä lisää! Tarina oli ihanan haaveilevasti kerrottu ja koska kertojana on Hà, pieni tyttö, on sen naivistisuus ja välillä myös humoristisuus oli koskettavan ihanaa. Se kuinka kotoa kaikkein tärkeintä on oma kasvattama puu ja sen hedelmä. Karmaisevaa oli myös lukea millaista maasta pakenevassa laivassa oleminen on... 

Tarina oli kuitenkin kokonaisuudessaan lumoavan kaunis (ja mikä kuvitettu kansi!), että ihan liikuituin sen äärellä. Thanhha Lai vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjailijalta ja nimi tulisi muistaa myöhemminkin. Että tällainenkin teos on todella olemassa, olipa hyvä että satuin löytämään!


"A siren screams
over Miss Xinh's voice
in the middle of a lesson
on smiley and bald
President Ford.

We all know it's bad news."

Thanhha Lai: Inside out & Back Again

maanantai 9. tammikuuta 2017

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Harhauduin ostamaan Heikki Turusen Kuokka ja kannel-kirjan, kun kuulin sen kertovan Laatokan Karjalan ortodoksievakoiden tarinan. En oikeastaan ole lukenut Karjalan evakkojen elämästä, joka on ollut pienoinen häpeä. Ortodoksievakoista ei ilmeisemmin olekaan aiemmin kirjoitettu, joten aloitin kirjan mielenkiinnolla.


En ole myöskään ole lukenut aiemmin Heikki Turusta, joskin joskus kuullut jotain radiokuunnelmaa ja miettinyt, että pitäisipä lukeman. Turusen kieli onkin hätkähdyttävän runsasta ja herskyvän kaunista. Turunen kuvailee Hyrsylän mutkan, tuo kummajaiskohdan edesmenneellä kartalla, varsin eläväksi. Aivan kuten myös sen asukkaat, kuten uskoon kepsahtavan, kauniin ja sanavalmiin Malanjan, jonka tarinaan kirja pitkälti pohjautuu- ja toki ukkosen lailla painostavaan sodan enteilyyn. Turunen on myös kirjoittanut kirjaa melko runsaasti paikallisten murteella, joka teki lukukokemuksesta todellakin ainutlaatuisen! Välillä minun piti lukea noita lauseita ääneen, jotta sain jonkin tason ymmärryksen mitä kirjassa kerrotaan. Osa sanoista on myös suomennettu tai se tulee tarinan kautta opetetuksi. Tämä "uuden kielen oppiminen" kaunokirjallisuuden kautta oli todella piristävä kokemus!

Turusen turinointi lähtee kuitenkin hieman liiankin rönsyileväksi. Vaikka tarinat Hyrsylän mutkasta ovat mielenkiintoisia ja hyvin kauniitakin, kuten kuinka rajan tiukennettua hyrsyläläiset ja venäläiset, entiset ystävät ja jopa sukulaiset, keksivät tavan kommunikoida toisilleen järven yli laulamalla yhteisellä murteellaan, jota venäläinen ei ymmärtänyt. Silti huomasin hieman jouduttavani Turusta tarinan kerronnassa. Kuokka ja Kannel on ensimmäinen osa evakkoeepoksessa, jota luultavasti jatkan myös toisen osan verran.


" - Kuulepa sinä liiliko linnonpoigu. Lauletaas pikku Heikille se unilaulu mitä sedän äiti lauloi meille kun oltiin samallaisia mitättömän pieniä huppanoita kun Manja."

- Heikki Turunen: Kuokka ja kannel (WSOY, 2016, ostettu)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Harry Potter ja kirottu lapsi

Pohdin aika kauan haluanko lukea tmän J.K Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen näytelmän Harry Potter ja Kirottu lapsi (Tammi, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta, oma ostos). Minulla on mielikuva, jotta tästä kirjasta saattaisi tulla myöhemmin ihan "oikeakin" kirja (siis tämä on näytelmä!) mutta en ollut varma ajatuksestani, joten tein maitokauppaostoksen ja olinkin yllättäin melko innoissani saadessani lukea tämän. Luin kirjan muistaakseni marraskuun lopulla...


Näytelmän lukeminen sujuikin melko helposti. Kirja etenee hurjalla vauhdilla, kuten näytelmän on pakkokin (tai siis kaksi näytelmää, kirja sisältää molemmat osat). Harry, Hermione ja Ron ovat kuin vanhoja ystäviä, joita on superkiva nähdä uudestaan. Aikuisiksi kasvaneet seikkailijat omaavat jo omat perheet ja lapset, jotka ovat lähdössä Tylypahkaan. Pohja on siis ihanan tuttu ja turvallinen, vaikka seikkailu käydäänkin nyt enemmänkin aiempien päähahmojen lasten kautta. Tarinassa tosiaan tapahtuu paljon, on aikamatkaa ja sellaista mutta yllättäin minä tykkäsin lukea tuota ahmimisvauhtia ja se oli mukavaa. Myös kirjan huumori kolahti minuun ja koin kirjan sangen viihdyttävänä. No, toki se ei ole sama asia kuin aiemmat Potterit kaunokirjallisella raamillaan mutta tarina on tuttu ja siihen on helppo sujahtaa.
Varsinkin, kun lukee juuri Pottereita toista kertaa, kuvitettuina versioina omille lapsilleen <3!


"Nyt on sekasortoa. Nyt on taikaa. Nyt ollaan Pyhän Oswaldin vanhojen noitien ja velhojen kodissa ja siellä on juuri niin ihmeellistä kuin voi si kuvitella.
Rollaattorit on taiottu eläviksi, villalanka lumottu sotkuun, ja miespuoliset hoitajat kuin luotu tanssimaan tangoa."

- Rowling, Tiffany & Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

perjantai 6. tammikuuta 2017

Jacqueline Woodson: If You Come Softly

Luin Woodsonin NBA -ehdokkaan jo aiemmin ja janosin häneltä lisää. If You Come Softly osoittautuikin mitä ilmeisemmäksi nuortenkirjaksi mutta eipä siinä mitään, kirja oli silti ihana lukea. Englanniksi, tälläkin kertaa (Puffin Books, alkuperäinen ilm. 1998?, 2010, oma ostos).


If You Come Softly kertoo kahden nuoren kohtaamisesta. Ellie on valkoihoinen, juutalaisperheen tyttö, joka asuu vanhempiensa luona. Hänen äitnsä on jättänyt perheen pariin otteeseen yhtäkkiä lähtemällä mutta jonkun ajan päästä palaamalla. Jeremiah on taas miehen vartaloon kasvava koripalloilija poika, jonka vanhemmat ovat eronneet. Jeremiahin isä on kuuluisa elokuvien tekijä ja äiti menestyksellinen kirjailija.

Kouluastetta vaihtaessaan pari kohtaa toisensa uuden koulun rappukäytävillä ja alkaa herkkä nuorten välinen ihastus. Kirja kertoo myös häkellyttävästi kuinka (1990 -luvulla? vieläkin?) ihmiset erottelevat toisiaan rodun kautta ja millaisia ennakkoluuloja kuhunkin liittyy. Tarina on tietenkin pieni kasvutarina, joskin vasta alku, sillä ilmeisesti tarina on jatkunut toisellakin kirjalla, josta oli pätkä kirjan lopussa. Kirjassa tapahtuu myös seikkoja, joita tekisi mieli surkutella tässä julki mutta jos joskus sattuukin tämän kirjan käsiinsä saamaan niin enpä pilaa lukukokemustasi.

Ihana, herkkä kirja, jonka luin juuri ennen kuin pääsin joululomalle (miten ihana muisto!). Jacqueline Woodsonin kerronta on todella kaunista ja osuvaa. Woodsonin kirjat ovat hyvin eläviä heti, kun niitä alkaa lukea ja henkilöhahmot hyvin sympaattisia ja samaistuttavissa olevia. Oikeita hyvänmielenkirjoja, joita toivoisi myös suomennettavan.


"Jeremiah was black. He could feel it. The way the sun pressed down hard and hot on his skin in the summer. Sometimes it felt like he sweated black beads of oil. He felt warm inside his skin, protected."

- Jacqueline Woodson: If You Come Softly

maanantai 2. tammikuuta 2017

Laura Restrepo: Intohimon saari

Laura Restrepon Intohimon saari on Fabriikki Kustannuksen kirjoja (suom. Laura Vesanto, 2015). Tämä kolumbialaisen Restrepon kirja ei kutsunut minua puoleensa nuortenkirjamaisella kannellaan vaan kansainvälisyydellään ja hieman kummallisella tarinan pohjalla. Olen lukenut melko vähän Latinalaisen Amerikan kirjailijoita mutta sen mitä olen, mukana on aika ollut jotain kaunista ja kummallista. Sitäpä odotin myös Intohimon saarelta (jonka nimi ei myöskään kuulunut alueisiin: tämä kirjan valitsen).


Intohimon saari alkaa niin, että kirjailija tai toimittaja käy haastattelemassa vanhaa rouvaa, joka on aikoinaan asunut Clippertoninsaarella perheensä kanssa. Tuosta saaresta ja sen elämästä on mitä ilmeisemmin kuultu vain pahamaineisia legendoja. Rouva ei aluksi haluaisi kertoa elämästään, kertoo vain muistavansa lapsuutena hyvänä, mutta pian kirja kietoutuu Clippertoninsaareen ja sinne muuttaneen perheen elämästä. Perhe joutuu saarelle, koska Ramón lähetetään sinne sotilaalisista syistä. Ramón ja Alicia ovat vastanaineita ja perustavat perheensä tuonne saarelle, mikä kuulostaa surkeampaakin surkeammalle. Meren pohjasta nousee jotain päästöjä, joka tekee veden kelvottomaksi, ynnä muuta luonnonvoiman kurjuutta. Mutta perhe ja saaren väki elää ja yrittää viihdyttää itseään, vaikka saarelle tulevat ruokalähetykset harvenevat harvenemistaan...

Kirjan tarina ensimmäisen maailman sodan ja Meksikon sisällissodan aikakaudelta on tositapahtumiin perustuva ja tokihan se on kiehtova. Kuitenkin kirja oli minusta kirjoitettu liian runsaasti suhteutettuna sen tarinan käänteisiin. Kyllästyin jossakin vaiheessa ja loppu kirjan tunnustan lukaisseeni melko vauhdilla, jotta saan sen loppumaan. Odotin kirjalta paljon, paljon enemmän mutta sain aika vähän. Olipas harmi juttu mutta tällaisiä sattuu.

Yritän blogata tässä tammikuun aikana vielä 2016 vuonna lukemani kirjat alta pois. Niitä onkin vielä jokunen jäljellä!


"Saaren nuppineulanpäänkokoisessa maailmankaikkeudessa elämä kulki eteenpäin ja se oli siedettävää ja täysipainoista. Ankara työ tuotti tulosta ja hyvinvointi mitattiin pienissä asioissa."

- Laura Restrepo: Intohimon saari

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Keskenjääneitä kirjoja vuodelta 2016

No niin, nyt se nolo postaus on kirjoitettava. The kirjat, jotka jäivät kesken loppuvuodesta 2016. Kirjapolkuni haaroja, joita en jaksanut kulkea loppuun saakka.


Asko Sahlbergin Pilatus (Like, 2016, saatu kustantajalta) on jo kansikuvaltaan niin hieno ja kaunis, että aloin lukemaan tätä suurin odotuksin ja innolla. Luin viime vuonna myös Sahlbergin Irinan kuolemat, jotka ostin myös ihan vasta erääksi syntymäpäivälahjaksikin, joten tiesin lukevani laatukirjailijaa. Pilatus tosiaan kertoo Pilatuksesta ja sukeltaa tuon ajan syövereihin uskomattoman tarkalla kuvauksellaan ja tietynlaisella kutittavan humoristisellakin otteella. Sahlberg kirjoittaa todella taitavasti ja koska hän ratsastaa historian huminoissa olen törmännyt monessakin kohtaa grandioottisia vertauksia Mika Waltariin, eikä vertaukset ole minusta täysin kaukana. Pilatus koki kuitenkin kohdallani inflaation. Jostakin syystä Pilatuksen tarina ei loppumetreillä enää kantanut ja ajatukseni harhautui jatkuvasti muualle. Ehkä arjen aherrus loppuvuodesta lannisti, enkä jaksanut historiallisen romaanin voimaa. Uskon, että luen tämän kirjan vielä joskus loppuun saakka mutta nyt ei ole sen aika.


Tommi Liimatan Jeppis 2 kohdalla mietin kyllä jo kirjaa pyytäessäni (Like, 2016), että kuinkahan tämän järkäleen kanssa käy. Kirja lähti kuitenkin Liimatalle ominaisella hauskalla ja lennokkaalla otteella eteenpäin. Kirjassahan ollaan vielä vasta alakouluikäisiä, eikä kirja taida edetä vielä Absoluuttisen aikoihin, kuten vähän olin toivonut. Kävin kuuntelemassa Liimattaa kirjamessuillakin, jotta saisin uutta pontta lukemiseen, mutta ei sitä vain vielä ole tullut. Kirja tussahti reilun sadan sivun jälkeen mahdollisesti jonkun musiikkimuistelon jälkeen. Toisaalta minua kyllä kiinnostaisi lukea Liimatan 1980- 1990 -lukujen ajankuvausta ja hänen fiktiivistä elämäntarinaansakin, uskomattoman työn hän on kirjaansa tehnyt, mutta katsotaan milloin järkäle taas minua kutsuu. Vai kutsuuko.


Mihail Siskinin Neidonhius jäi minulta hypettämättä ja kun näin kirjan paksuuden kirjastossa, päätin jättää hypetyksen tältä osaa väliin. Mutta Kaunokirjoituksia (WSOY, 2016, suom. Vappu Orlov, saatu kustantajalta) alkoi kiinnostamaan siinä määrin, että pyysin sen uhkarohkeasti lukuun, koska pituuskin oli alle 300 sivua. Kaunokirjoituksia on novellikokoelma. Takakannessa lukee, että yhdeksän kristallinkirkasta novellia mutta muistikuvani ovat hämyisämmät. Jouduin välillä pinnistelemään pysyäkseni Siskinin perässä mutta taas välillä nautin suunnattomasti hänen nokkeluudelleen ja maailman havainnoilleen. Kuitenkaan tarinat eivät kiehtoneet minua kovinkaan paljon, joten aloin lukea tuota ja tätä ja kirja jäi pinon alle... Tämä kirja saattoi jäädä tähän, kuten myös Siskinin lukemiseni. Häntä oli aikoinaan messuilla mukava kuunnella mutta voihan venäläinen kirjallisuus, miten se joskus voikaan olla melko hämmentävää.
Elämä on, hahaaaa.


"- Naborov se oli nero! Mutta nämä nykyiset ovat kaikki pelkkää paskaa!"

- Mihail Siskin: Kaunokiroituksia (tähän kohtaan lukemiseni oli päättynyt!)