lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton, kesä 2017

Osallistuin perinteen mukaan lukumaratoniin, jota heinäkuussa veti ystävällisesti Kirjan jos toisenkin Jane! Kiitos siitä! Linkistä löydät myös maratonin viralliset säännöt, jotka täytin niin, että aloitin maratonini perjantaiaamusta klo 10.00 ja päätin maratonini tänään lauantaina klo 10.00. 24 täyttä tuntia lukemista- ja nukkumista.

Tällä kertaa valitsin jälleen hyväksi havaitsemallani lyhyiden kirjojen taktiikalla mutta halusin samalla myös taata lukunautintoni, joten valitsin pinooni lähinnä vain kirjoja (kirjastosta), jotka olin jo aiemmin lukenut ja päättänyt lukea ne uudestaan. Maratonistani muovautuikin lähinnä Hanna Hauru -maratoni, koska olin löytänyt hänen teoksistaan ilmeisesti kaikki paitsi yhden (esikoisteoksen: Eivätkä he koskaan hymyilleet- tätä en ole lukenut vielä koskaan!). Haurut ovat kirjoja, jotka haluaisin omistaa omassa kirjakaapissani, mutta valitettavasti niitä siellä majailee vain yksi kappale.

Ja kelikin suosi maratoniani: pystyin lukemaan pitkälti ulkona ja aurinko paistoi välillä jopa niin kuumasti, että koin heikotusta (en ole oikein hellekuuman ystävä, + 20 astetta on täysin riittävä minulle). Maratonia ennen kävin pienellä kävelyllä, samoin myös illasta. Kirjojen välillä suoristin ruotoani ja tein vähän lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Ruokahuolto pelasi mieheni avulla ja kasvaneet lapsenikin antoivat minun lukea hyvin. Sain jopa kannustusta, kun lapseni aika ajoin kysyi montako kirjaa on luettuna? Ja aina hurraukset päälle!

Tässäpä alla lähinnä kuvin maratonini kirjat, joita luin siis yhdeksän kappaletta ja kaikki olivat noin sadan sivun pituisia ja useammat tekstimäärältään kevyitä- muttei sisällöltään. Useammat olen tainnut esitellä täällä aiemminkin, joten pidän kirjoitukseni lyhyenä. Lukeeko näitä kukaan muutenkaan...


Haurun Raaka punainen marja (Like, 2004) oli nyt toisella lukukerrallani täyttä tykistystä ja novellikokoelma oli niin mahtava, että maratonini sai täydellisen alun. Kirja taisikin olla maratonin paras luku. Voisin lainata tuhatta kohtaa tästä kirjasta, jotka liittyisivät muun muassa naiseuteen, ja joita luin välin ääneen, välin uudestaan ja uudestaan ja hämmennyksestä nyökytellen ja kulmiani kohotellen. Lopuksi vähän tirautin itkuakin.


Haurun kieli vei minut mennessään ja seuraavaksi tartuin luonnollisesti toiseen Hauruun: Tyhjien sielujen saareen (Like, 2005), joka kertoo saaresta, jonne spitaaliin ja huulluuteen sairastuneet on koottu- kuolemaan. Päähenkilö, lapsensa pakkoluovuttanut, spitaaliin sairastunut nainen kirjoittaa havaintojaan hitaasti mädäntyen. Ihan kamalaa, toisellakin lukukerralla. Ja ihan mahtavaa.


Toni Morrison: Koti (Tammi, 2014, oma hylly, suom. Seppo Loponen) oli myös kirja, jonka olen aiemminkin lukenut, mutta vähänpä muistin. Alkukirja tuntui nyt lähes pitkästyttävältä, joskin olin siinä ehkä aiempaa paremmin mukana (väitän The Undergroud Railroadin -lukukokemuksen olevan tähän syynä) mutta lopuksi kirja palkitsi lukijansa. Mutta ihmettelin vieläkin, miten muistelin tämän ihan eri kirjaksi? Ja mikä se kirja oli miksi sitä luulin? Kaikkea sitä.


Oli siis pakko jatkaa Haurulla. Liian pienet sandaalit (Like, 2010) oli minusta Haurun niin ikään kevyin ja hienoisesti sarkastisella huumorilla kirjoitettu. Sen vuoksi en itkenyt (Saari -kirjan jälkeen taas itkin) mutta totesin, että hyvää kamaa tämäkin.


Oho oho, Elena Ferrante -tadaaa- vuoden kirjailmiö on täällä keskellä kesäistä suomalaista lukumaratonia. Ilahduin vallan, kun kirjaston hyllyltä löytyi kaksi vanhempaa Ferrantea ihan vaan samalla hetkellä, kun muistin niiden olemassaolon, eikä minun tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Sen kun vaan nappasin kirjat mukaani. Amalian rakkaus (Avain, 2005, suom Taru Nyyströn Abeille) -kirja ei kuitenkaan yltänyt yltiöpäisiin oletuksiini, vaikkakin siinä näkyi selvästi mistä Elena Ferrante on kotoisin. Siis kirjailijana. Pohjat Napolisarjaan on läsnä lähes kaikkine nyansseineen. Tarina hieman ällöhkö ja liian jännärimäinen makuuni.
Maratonini harmitus.


Paperinarujumalasta (Like, 2013) taisi aikoinaan lähteä Hauru hurahdukseni ja niinpä odotin siltä toisellakin lukukerralla paljon. Kirja olikin varsin paljon tiiviimpi kuin muistelinkaan! Heinolaislaisen herätysliikkeen alku ja tuho olisi tällä kertaa minustakin voinut olla runsaampi. Joskisn hyvähän se tämäkin. Todella.


Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008) oli perjantaikesäillan kauhistus. Pohjoiseen sijoittuva autioitunut kylä ja alkoholin huuruinen perhe naapureineen. Melkein yhtä painajaismaista maisemaa kuin Saari -kirjassa. Huhhuh, ja silti taas oli pakko saada lisää Haurua. Kokeilin kyllä myös Sahlbergia ja Hotakaista Utopian jälkeen, mutta en voinut. Hauru -hulluuteni piti saada päätökseen.


Jääkausi (Like, 2017) oli toisellakin lukukerralla mainio. Muttei niin fantastinen kuin ensimmäisellä. Eipä tietenkään. Jääkautta lukiessani ajattelin, että kirja on melkein täydellisin Hauru. Mutta sitten muistin Punaisen, Saaren, Utopian... Ei, kaikki ovat vaan niin hyviä. Ja siis muistakaa: JA kamalia.
Tämän jälkeen painuin pehkuihin ja näin outoja unia, joissa sekoittuivat lapsuuden aikaiset ystäväni ja mystisiä olotiloja.


Aamulla oli hyvä jatkaa maratoniani Linda Boström-Knausgårdin äärellä, jonka Tervetuloa Amerikkaan -kirjan lukukokemus oli ehkä jopa ensimmäistään parempi! Aurinkoisen perheen olo- ja päätöstila mietitytti. Kirjan sulkiessani kello oli 9.50 lauantaiaamuna ja oli aika päättää maratoni.
Haikeana, sillä nautin tällä kertaa siitä todella paljon: en pitänyt kiirettä ja pystyin uppoutumaan kirjoihin oikeasti. Onneksi lukuloma jatkuu, vaikka maraton on taas lopussa.


Olin laittanut itselleni tavoitteen: kahdeksan lyhyttä kirjaa ja kahdeksansataa sivua. Ja pelkkiä hyviä kirjoja jos mahdollista. Tulos oli yhdeksän kirjaa ja 986 sivua. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen.

Mukavaa lukukesän jatkoa kaikille!


"Sade väistyy aamun edestä. Hän pakkaa laukkuaan ja jää viimeisenä odottamaan äitiä hakemaan kotiin. Raamattu sidottuna hänen rintaliiveihin - jumalan sormet lihassa."

- Hanna Hauru: Uskoontulo, kirjassa: Raaka punainen marja

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Zadie Smith: Valkoiset hampaat ja Nimikirjoitusmies

Hurahdin siis kirjailijaan nimeltä Zadie Smith. Nyt olen pahassa koukussa ja koko ajan pitää olla Smith kesken, muuten ei voi olla. Kaksi kirjaa enää jäljellä, joten mitenhän sitten käy?
Swing Timesta se lähti, ja sen jälkeen tartuin kirjastosta kirjailijan heti läpilyöneeseen esikoiseen Valkoiset hampaat (2001, WSOY, suom. Irmeli Ruuska), jota luin tunteet solmussa.


Pohjois-Lontoon arkea, erilaisia perheitä, kulttuurien sekamelska. Ja hiiri. Olen hämmentynyt. Smith kirjoittaa lähes pikkutarkasti tarinoitaan ja välillä olen kuolon partaalla noihin nyansseihin, sitten kirjailija tekee sen, missä aistisoluni iskeytyy äärimmilleen ja imen joka välinkin tekstistä. Sitten taas päivittelen, joko tämä loppuu ja eihän tämä lopu. On kuin lukisin klassikkoa, josta en älyä yhtään mitään mutta silti olen niin pahasti addiktoitunut, etten voi lo-pet-taa.

Rakasta Smithin kirjoituksen vapautta, riemua, mahdollisuutta (itse itsensä mahdollistaen) kirjoituksen kaikkiin suuntiin. Mikään ei ole kiellettyä
Ei edes pisteiden puuttuminen. Tai että ajatus sukeltaa ihan tajuttoman kauas ja jättää lukijansa kilometrien päähän valonnopeutta hipoen.
Valkoiset hampaat on minulle tuntuvia katkelmia, kömpelöitä miehiä samettihousuissaan ja ajatusten sortoa. En saa kokonaisuudesta kiinni, enkä kaikissa tilanteissa olisi saanut kirjaa koskaan loppuun.


Mutta Nimikirjoitusmies (2004, WSOY, suomentanut Irmeli Ruuska- hän uskaltautui toisenkin ääreen! Nostan hattua!). Aluksi totean, että ei hemmetti, taas mennään. Nimikirjoitusmies alkaa mystisesti, Alex-Li Tandem sekoilee huumehöyryssään niin että itseäkin vapisuttaa. Elää nimikirjoitusmaailmassa. Ahaa- nyt päästään selkeämmin taiteen äärelle, mihin Swing Timessa ihastuin. Ja samalla kirjaan astuu myös gloriaa huokuva, jumalatar, lumoava, säteilevä Kitty. Luen elämäni parhaimpia kohtauksia Kittyn, suuren taiteilijan, näyttelijättären kohtaamisesta ja lähes liikutun kirjailijan uskomattomattasta intensiteetistä mitä hän on tuohon kohtaukseen kirjoittanut. Päätän etten päästä Smithistä koskaan irti.

Nimikirjoitusmies on koosteisempi, no ainakin yrittää! Joskin Swing Timeen sulavuuteen on vielä matkaa. Mutta kaiken kaikkiaan Zadie Smith alkaa jo vapautua kirjoituksessaan niihin sfääreihin, joilla on hyvä jatkaa. Kirja määrittyy minulle selkeämmin kappaleisiin ja rakastan ensimmäisen kirjan väliotsikoiden alla olevia pilkahduksia tulevaan tekstiin, joihin palasin usein kappaleen jälkeen- ja nauroin jälleen kerran lisää. Zadie Smith upottaa veitsensä huumorintajuni suoneen ja nautin sen pulppuamisesta.

Tämä tarina on tosi. Aloin kokea epätoivoa, kun Nimikirjoitusmies oli 100 sivun päästä lopusta. Oli juhannusaatonaatto ja kesäpäivä parhaim... no kuitenkin juhannus, ja laukustani ei löytynytkään sitä seuraavaa Smithin kirjaa, jonka olin jo hyvissä ajoin lainannut! Olin arvioinut, etten mitenkään saa luettua kirjaa juhannuksena, koska Valkoisissa hampaissakin meni ihan älyttömän kauan. Mutta siinä minä olin ja ahdistus Smithittömästä olotilasta kasvoi. Ajoin tunnin pitkin kesämökkikylää etsien kirjastokirjaa (kuka laittaa ovet kiinni aaton aattona jo klo 15?!), kirjakauppoja, divareita ja kaupan pokkarihyllyjä ja palasin mökille tyhjin käsin.
Kotiin päästyäni hain heti seuraavan Smithini, Risteymiä (kyllä jouduin hyppäämään yhden yli) ja huokaisin. Lukukesä jatkuu, ja totta tosiaan tänä kesänä luetaan kaikki Zadie Smithit.

Ja vähän muutakin! Meinasin pitää lukumaratonin ensi viikonloppuna ja sen teema on todennäköisemmin: lyhyet ja parhaat. Mutta ensin luen vähän Smithiä...

"
"

- Zadie Smith: Nimikirjoitusmies

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Olen tässä lueskellut kahta Pirkko Saision kirjaa yhtä aikaa: Signaalia, joka on kesken ja sitten juhannuksena siemaisin Spuuki Spaidermänin ja rajun Nonnan (Siltala, 2017, kirjastolaina). Kirja pohjautuu Saision facebookpäivityksiin, joissa ihmetellään isovanhempien elämää lasten ja varsinkin lastenlasten seurassa.


Kirjassa on siis lyhkäisiä facebook-kirjoituksia sangen Saisiomaiseen selkeään, hyväntuuliseen ja tempaisevaan tapaan. Tarinoita lukee hymy huulilla ja välillä hörähtäen. Saision elämänasenne on mielestäni niin jalat maassa olevaa, että lukiessa oloni on lähdes hykertelevä.

Suosittelen tätä makupalaksi, hyvän mielen tuojaksi. Pieniä pysähtymisiä arjessa isovanhemmuuden näkövinkkelistä.
Ja mikä kansi <3 (Elina Warsta).
Ai niin kirjassa on Remu Välisaaren hienoja piirroksia.
Jossakin tämä kirja oli muuten mielestäni luokiteltu lastenkirjaksi. Ei ole, tämä on aikuisten kirja.


"6.5.2015
Viisivuotias on yhtäkkiä oppinut sanomaan sekä geen että deen.
Hienosti.
Kuten sanassa vedengeidin."

- Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Jos etsiskelet juhannukseksi tai kesälomallesi viihdyttävää kotimaista kirjaa, niin tässäpä yksi vinkki. Ihastuin Eppu Nuotion romanttiseen romaaniin Mutta minä rakastan sinua -kirjaan, joskin Nuotion ja Pirkko Sonnisen dekkarimainen yhteisteos Nainen parvekkeella oli hienoinen pettymys. Niinpä lähdin vähän jännityksellä lukemaan Nuotion uuden dekkarisarjan ensimmäistä, kauniskantista, osaa Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia (Otava, 2017, esittelykpl). Mutta, heko heko, ellen lähde niin jään, joten lähdin mielenkiinnolla Nuotion matkaan.


No, näinhän ne taitavat kirjailijat kirjansa tekevät: alusta loppuun tyylillä. Eppu Nuotio asettaa sellaiset kirjasarjanpuitteet, että povaan tästä sarjasta toista lukutraditiotani kesieni ratoksi. Toinen on Mma Ramotswe (oh yes, sen uutuus odottaa jo pöydälläni- säästelen kirjan juhannukseksi!).

Nuotio kirjoittaa taidokkaan sulavaan tapaan. Ellen Lähde on leskeksi jäänyt puutarhoihin hurahtanut eläkeläinen, muttei lainkaan parhaat päivänsä kokenut mummero, vaan ajan hermolla oleva viriili, vahva nainen. Kirjassa esitellään useita henkilöitä ja kaikkiin tutustuminen on lähes yhtä mukavaa kuin Ellen Lähteeseen. Nuotio osaa asettua erinomaisesti eri henkilöhahmojen asemaan sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tarinoiden edetessä, yksi henkilöistä katoaa ja myös Ellen Lähde alkaa pohtia tapausta henkilökohtaisen mielenkiintonsa vuoksi.

Nuotio kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla. Tarina ja tarinat etenevät ja muovautuvat sopusoinnussa. Välillä syödään hyvin (että ihan nälkä tulee lukijallekin) ja usein elämä etenee sangen arkisesti mutta samalla (tai siitä syystä) kiinnostavasti. Kirjan henkilöt ovat kukin erilaisia, kiinnostavia, omia yksilöitään. Kirjan kokonaisuus näkyi edessäni varsin aistillisesti ja pidin tässäkin Nuotion kirjassa tietynlaisesta nautinnollista elämää kuvaavasta tyylitiedosta, joka kutittelee mukavasti juuri niitä kohtiani kropasta, jotka eniten tarvitsevat rentoutumista. Kirja ikään kuin kutsuu itsensä hemmotteluun. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Tekee mieli tilata heti kuumaa, tuoksuvaa, ylihinnoiteltua mustaa teetä ja syödä hyvällä omatunnolla pari konvehtia. Ja sen tein.
Myrkkykeisoa on rentouttavaa lukea: se on pieni jännitystarina ja suuri ihmisyystarina.

Ja kyllä, kävin jo etsimässä kirjastosta Nuotion aiemman dekkarisarjan aloituskirjaa mutta se ei sattunut olemaan paikalla. Koska vuosi (veikkaan näin?), on liian pitkä odottaa lisää.
Ihastuttava kirja!


"Suuri kollektiivinen huokaus kuin kevättuuli kulkee huoneessa, kun kuva kukkivista puista rävähtää Ellenin takana olevalle valkokankaalle."

- Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Aivokirurgi Henry Marshin kirjoittama kirja omasta urastaan kiinnosti jo kustantajan katalogissa melko paljon, mutta varauksella (S&S, suom. Ulla Lempinen). Pelkäsin kirjan tarinoiden olevan minulle liikaa ja siksipä jäin odottelemaan toisten lukukokemuksia. Ja Hyllytonttupa se höpisi hyvää, ja minä pistin äkkiä varaten ja aloitin kirjan lähes heti sen käsiin saatuani, joskin rauhassa edeten ja tarinoista "nautiskellen". Kuten kuvassa, loistavassa mökkipukautumisestani huolimatta (joku voisi tuosta päätellä, että tarvitsen pikaista aivokirurgiaa), oloni oli lähes hurmaantunut auringon paisteessa kölliessäni, vaikka ympärilläni oli kirjasta sinkoilevaa verta ja luunsirpaleita.


Henry Marsh on kirjoittanut muistelmansa eläkkeelle jäätyään (vai jäädessään). Kirja on vallan mainiosti koottu teos ja se on lähes nerokkaan koukuttava. En oikeastaan lue jännitys- tai kauhukirjoja mutta tämä kirja tyydytti tuon kaiken piilevän janon. Kirja jakautuu erilaisten aivosairauksien otsikoihin, joiden alla Marsh kertoo joko tapaustarinan tai lisäksi myös jotakin omista kokemuksistaan ilmeisen arvostettuna aivokirurgina, käytännönopettajana ja myös kotimaansa Iso-Britanian ulkopuolella tehdystä työstään. Kirja ei ainoastaan ole mielenkiintoinen tapausesimerkkien vuoksi, vaan säilyttää intensiteettinsä nimenomaan Marshin kirjoitustavan, äärimmäisen omakohtaisuuden ja rehellisyyden ansiosta. Paikka paikoin melko tulistuva, varmasti useille ärsyttäväkin, Marsh tasapainottelee tarinoissaan elämän ja kuoleman rajamaastoissa. Aivokirurgia ei selvästikään ole itsestäänselvyyttä, kuten ei elämä ylipäätään. Ihmettelen suu auki, kuka ihmeessä kestää tuollaisen työn. Ja miten ihmeessä me kestetään kaikkea tätä elämää.

Kirja on myös erinomainen tarina työn tekemisestä ja ammatillisuuden kasvusta ja kehityksestä. Marsh kuvaa omaa oppimistaan ja kasvamistaan työntekijänä, ja toki siinä samalla ihmisenä kokonaisuutenaan, varsin yleispäteviin kuvauksiin yltävästi. Samalla Marsh on kirjassaan riittävällä tavalla omakohtainen. Hän paljastaa juuri sopivasti jotain omasta elämästään mikä asettaa työnteon oikeisiin suhteisiin sitä kauempaa lukiessa ja herättää mielenkiinnon kirjan kokonaisuuteen aivan eri tavalla kuin jos omakohtaisuus olisi jätetty pois. Jotakin toistuvuuttakin on, joita olisi voinut karsia, mutta toisaalta se saattoi vain kuvata sitä, että nuo elämänkohdat olivat olleet aivokirurgin omissa uskomattomissa aivoissa, ja niiden sopukoiden "avautuvissa kauniissa näkymissä" (kuten suurinpiirtein Marsh kuvasi päästessään laikkauksissaan oikeisiin kohtiin ja näkemään aivojen syviä rakenteita hyvällä näkyvyydellä), eli hänen henkilökohtaisessa elämässään, niitä tärkeimpiä.

Todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja! Ja kyllä, aluksi jouduin vähän ahdistumaan kuvauksista, ja mietin että miten hyvät painajaiset tästä saa, ja kyllä, liikuituin useasti, ja kyllä, tiedän liikaa nyt kaikesta mitä voi myös sattua- mutta silti. Tykkäsin ja suosittelen kokeilemaan. Tällaisia työurakuvauksia pitäisi olla enemmän, tai minun lukea enemmän, mutta lähinnä aina tulee vain jotain huippu-urhelija- ja politiikkakuvauksia vastaan, jotka eivät kyllä minua kiinnosta. Osaisiko joku vinkata minulle lisää vastaavia kirjoja? Melkein toivoisin Marshin kirjoittavan kakkososan!


"'Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi?' poika kysyi.
Epäröin hetken, silä en ollut varma mitä vastaisin. Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska ksymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen."

-Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on kehuttu joka paikassa. Ja aina vain uudet postauksen hullaantuvat Jalosen Kirkkaudesta. Minusta Kirkkauden kansi oli liian melankolisen oloinen, joten meni näin kauan ennen kuin suostuin ottamaan kirjan kirjastosta mukaani. Uusin kirjan varmaan kolme kertaa ennen kuin aloitin sen, ja vieläkin hieman itseni pakottaen, koska en halunnut missata tätä sensaatiota.


Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen kuvitteellisen elämänkerran. Tarinasta mielenkiintoisen tekee kirjailijan mielisairaalakokemukset ja oman terveydettä kuvatut ajatukset, joissa Jalonen onnistuu upeasti. Kirjan kantava tunnelma on lumoava, hieman melankolinen, poeettinen, romanttinenkin. Kirjaa lukiessani haluan toki saada käsiini suomentamatonta Janet Framea, joka on selvästikin lumonnut maailman ihmisiä ja ainakin Riitta Jalosen.

Kirjan lukukokemus kokee kuitenkin pientä infltaatiota siitä, ettei tarina kanna minusta sellaisella intensiteetillä kuin toivoisin. Sen sanoma on enemmänkin haaveileva, tunnelmoiva, tunteikas kuin tarinan imussa kulkeva. Jalonen kirjoittaa valtavan kauniisti mutta jonkun verran toistuvuus (joka saattoi olla Framen ajatuksen toistuvuutta tarkoituksellisesti kuvaavaa) häiritsi lukukokemustani. Luin kyllä kirjan alusta loppuun saakka ja jokaisen sanan hyvin mielin mutta minulle tämä ei siltikään noissut sellaisiin sfääreihin kuin olisikin alkutietojen mukaan olettanut sen yltävän. Tai ehkä se ylsikin itse asiassa ylitse sen oman olettamukseni, koska oletin ettei kirja ole ollenkaan minua varten, mutta silti pidin siitä.


"Sellainen minusta oli tullut. Karvainen olio jonka silmät paloivat pimeässä pensaikossa. Kaikki ihmiset, jotka ne näkivät, pelästyivät, he joko jhmettyivät paikoilleen tai juoksivat pakoon."

- Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, 2016)

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time

Voi apua mikä jättiläinen, huokaisin kun sain postista ihastuttavan keltaisen Zadie Smithin Swing Time:n käsiini (WSOY, 2017, suom. Irmeli Ruuska, esittelykpl) mutta miten ihastuttavan lukukokemuksen kirja antoikaan! Kirjaa lukiessani oikein tunsin kuinka kunnon romaanin viettelemys vei minut päästä varpaisiin ja rakastin lukemista!


Uskomatonta kyllä, Zadie Smith on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Nyt kuitenkin laitoin jo seuraavaan kirjastosta varaukseen, sillä Swing Timen jälkeen minulle tuli olo, että tässä saattaa olla minulle uusi luottokirjailija. Swing Time muistutti minua sangen hauskalla tavalla vasta bloggaamastani Elena Ferranten Napoli -sarjasta. Samalla siinä oli jotain yhteistä uskomattoman imukasta tunnelmaa, mitä koin lukiessani Woodsonin Another Brooklynin viime joulukuussa. Ja näitä kaikkia yhdistää varsinkin lasten, nuorten tyttöjen ystävyyden kuvaaminen, sen intensiteetti ja voima ja vaikutus aikuisuuteen- ja samalla myös kiehtova kulttuurikuvaus.

Swing Timessa kaksi tummaa tyttöä, kertoja (jolle ei kerrota nimeä) ja Tracey kasvavat samoilla, ei kovin rikkailla kujilla, ja kumpikin rakastuu tanssiin. Kirjan lumon keskiö minulle on tuo tanssiin hullaantumisen kuvaus. Se kuinka tytöt rakastuvat tanssiaskeliin ja uppoutuvat asiaan oman aikakautensa keinoin. Tracey on luonnonlahjakkuus kroppansa käsittelyssä ja kertoja joutuu tekemään enemmän työtä. Traceyn perhelähtökohdat ovat kuitenkin tietyllä tapaa vaikeammat kuin kertojan, joka pyörittää Traceyn elämänkulkua sukupolvien jatkumon lailla. Kertojankaan perhe ei ole tasaista onnea kantava, vaan äärimmäisen tiedonhaluinen ja älykäs äiti lukee itsensä aikuisena poliittiseksi henkilöksi, jolloin tyttö jää äidin huomiotta ja kertojan isä "silittää rakkaudesta perheen vaatteita". Vallan mielenkiintoista onkin lukea nuoruuden rinnalla kertojan aikuisuuskuvausta, jossa hän toimii maailmalla kuuluisan tähden, Aimeen avustajana ja elää siis varsin glamourista elämää... Jälleen kerran varsin itsetietoinen ja vahva nainen, Aimee, ja sitten kertoja, omassa keskinkertaisuudessaan.

Siis minä janosin tätä kirjaa, tätä kieltä, tätä rytmiä, tätä tarinaa, näitä lumoavia henkilöhahmoja, tätä pilkettä silmäkulmassa, tätä kaikkea! AH! Tiedän mitä teen tänä kesänä. Luen toivottavasti koko suomennetun Smithin tuotannon läpi ja jos se ei riitä etsin jostakin käsiini enkuksi lisää. Melkein itkettää, miten onnellinen olin Swing Timea lukiessani. Ainakin Swing Timen Zadie Smith pääsee heti arvokkaaseen ja kovaan joukkoon, jossa rakastamani kirjailija(ttaret) oleskelevat. Ja samalla vähän pelkään, että tässä käy samalla lailla kuin parin muun "luottokirjailijan" kanssa, joiden kanssa huomaan välillä, että luettuani yhden kirjan, olen melkein lukenut koko tuotannon (karrikoitua mutta tiedättehän?).


"Aloimme taas polkea, puuskutimme kammottavan jyrkässä ylämäessä seuraten Aimeen naurua."

- Zadie Smith: Swing Time

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Juan Thomás Ávila Laurel: Yössävuori roihuaa

Fabriikki kustannuksen kirjat ovat kiehtoneet minua. Kirjoissa on kuitenkin ollut minulle melkoista hajontaa, yksi on tälläkin hetkellä hyvin pitkässä luvussa, joten en uskaltanut odottaa mitään. Juan Thomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa kiinnosti kuitenkin jo kustantajan sähköpostikuvauksen perusteella (ensimmäinen suomennettu teos Päiväntasaajan Guineasta) ja onnekseni sainkin sen kirjaston uutuushyllystä mukaani. Kirjan aloittamisessa olin kuitenkin melko väistelevä, kunnes sitten otin itseäni niskasta ja aloin lukemaan.


Yössä vuori roihuaa kertoo saaren tarinan, jossa päähenkilö muistelee omia ja saaren asukkaiden kokemuksia melko pitkälti luonnon voimien ja satunnaisten ohi kulkevien laivojen armoilla elellen. Saaren asukkaat elävät siis usein varsin köyhissä ja puutteellisissa tilanteissa, eikä tilannetta helpota kun saarelle sattuu esimerkiksi koleraepidemia (joka oli muuten ihan kamalaa luettavaa, kun kärsin itsekin silloin vatsakivuista) tai eräiden sisarusten typeryydestä johtuva valtava tulipalo.

Kirjan tarina oli ihan mukavan kiinnostavaa luettavaa. Jotain kirjasta kuitenkin puuttui. Toistoakin taisi olla ärsyttävyyteen asti. Kirja muistutti minusta kovasti aiemmin FK:n suomentamasta Laura Restrepon Intohimon saaresta, josta olen myös blogannut, eikä sekään kirja oikein täysin saavuttanut minua mutta oli kuvauksena mielenkiintoinen.

Mutta kiintoisa kirja, ja välillä ihan kauhistuttava.


"Mutta keinoja ei ollut, meidän saaremme oli yksin, ei ollut maata jonka puoleen kääntyä ja jonka kanssa käydä yhdessä taistoon loputonta puutetta vastaan. Noihin aikoihin minä ymmärsin, että minun saarellani ihmiset saattoivat turvautua vain toisiinsa, kävi miten kävi."

- Juan Thomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa (2017, suom. Laura Vesanto)

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli minulla pitkässä luvussa. Se kärsi myös lukujumini, jonka vuoksi luulin, ettei lupaavalla alulla alkanut kirja edennyt toivomaani tapaan. Mutta nyt, kun kirja on ollut jo useamman viikon luettuna, tiedän että ei se siitä johtunut. Jostakin syystä Matkalla kotiin oli minusta hieman epätasainen kirja, jolta toivoin enemmän.


Kirja lähtee kaukaa 1700 -luvulta, tummasta Afrikasta,  brittein hallinnosta, ja päätyy nykyaikaan. Tarina(t) kulkee hieman pomppien ja kirja on runsas. Koska luin kirjaa pitkän kaavan kautta, en oikein aina pysynyt tarinoissa mukana ja nimetkin menivät sekaisin. Jouduin palailemaan useasti. Mutta samaan aikaan kirjassa oli joitakin lukuja (luin melkein näitä lukuja kuin eri tarinoita, melkein kuin novelleja, niin erilaisia ne minulle olivat), joista ihan hullaannuin ja taputin käsiäni yhteen (no ainakin ajatuksissani). Ja sitten janosin lisää, lisää, mutta vastaani tulikin paljon mielenkiinnottamampi ja persoonattomampi tarinan kohta, josta jäin taas ymmälleni, että mitä tässä tapahtui, vai tapahtuiko minulle, vai kenelle.

Minä luulen, että Matkalla kotiin avautuisi minulle paljon eheämpänä jos lukisin sen toistamiseen. Samaan aikaan lukukokemukseni näin pari viikkoa jälkeenkin päin tuntuu kokonaisuudessaan lähes mitäänsanomattomalta, joten pelkään pahoin, että minulla on koskaan malttia ottaa tätä kirjaa uudestaan ja kokeilla itseäni uudestaan. Mutta jätän kirjan kutittelemaan minua kirjahyllyyni ja katsotaan miten käy. Ainakin kirja taas kovasti tartutti haluni lukea eri kulttuureista ja historiastamme kautta maailman.


"H tarttui sanaakaan sanomatta Thomasin lapioon. Oma lapio toisessa ja Thomasin lapio toisessa kädessä hän selvitti kahden miehen urakan, ja työnjohtaja näki kaiken.
'Eipä ole kukaan ennen käyttänyt kahta lapiota', työnjohtaja sanoi päivän päättyessä kunnioitusta äänessään, ja H vain nyökkäsi. Sen jälkeen työnjohtaja potkaisi Thomasia, joka nyyhkytti edelleen istuallaan. 'Tuo neekeri pelasti juuri henkesi', hän sanoi. thomas kohotti katseensa H:hon, mutta H ei sanonut mitään."

- Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti, esittelykpl)

tiistai 30. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Minulla on ihan järkyttävä bloggauspino tässä edessäni, sillä olen taas päässyt lukemisen makuun. Mutta samalla pinoni pohjalla on kirjoja, joita luin hieman taistellen, lukujumiani ravistellen. Satu Taskisen Lapset jäi mieleeni muista kirjablogeista ja taisin jopa varata sen kirjastoon, jotta saan sen käsiini. Nyt, kun alan blogata kirjasta, noin kuukausi lukukokemuksen jälkeen, en muista siitä hyvinkään paljon. Ei lupaa hyvää. Pahoittelen jo kärkeen.


Aluksi kun selailen kirjaa alkaa mieleeni muistua: Ai niin! Ja sitten huomasin, että muistin väärän kirjan, Riitta Jalosen Kirkkauden, jonka luin myös vasta, eli ei mene nyt ihan putkeen tämä minun bloggaamiseni. Mutta pikku hiljaa alan muistaa, että kirjan juoni taisi olla sellaisen keski-ikäisen opettajamiehen näkökulmasta, joka yrittää mennä lapsenlapsen (?) syntymäpäiväjuhliin ja kirjan ideana on kuvailla tämän miehen ajatuksenjuoksua, kun hän läpi elämäänsä ja monenmoisia ahdinkojaan siinä varrella. Ja tietysti mies joutuu myös kohtaamaan omaa rajallisuuttaan, joka asettaa kuvatut ajatuksenjuoksut omaan asemaansa tarinassa.

Satu Taskisen tapa kirjoittaa oli mielestäni mukava, rytmikäs ja juttelutyyppinen. Oikein viihdyttävää. Tarina eteni mukavasti mutta ehkä siinä ei ollut sellaista monitahoisuutta, jonka puitteissa lukukokemukseni olisi saanut vahvemman jäljen.

Parempi jättää tähän.
Ai niin, taisin lukea tämän melko kovasti kipeänä mutta muistan, että sain kirjasta lohtua varsinkin siitä, että tunsin taas janoa kirjallisuuden pariin.


"Katseeni takertui katuun. Katukiviin. Asvalttia oli paikkailtu, ei löytynyt yhtä isoa ehjää kohtaa, länttejä vain. Samantapainen kuva kuin lentokoneen ikkunasta, näkyi peltoja."

- Satu Taskinen: Lapset (Teos, 2017)

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

En ole koskaan aiemmin lukenut supersuosittua ja upea nimistä Ian McEwania. Pähkinänkuori tarttui minulla mukaani kirjastosta juuri siksi, että en ole lukenut, ja siksi että se oli lyhyt ja kaiken lisäksi uutuushyllystä löytyi oikeasti uutuuskirja. Erilaisia juttuja pitää koettaa ja onhan minulla omassa kirjahyllyssäkin joku Ian McEwan odottamassa, joten...


Pähkinänkuori -kirjassa kerrotaan sangen surkea tarina, joka on hauskasti muttei täysin omintakeisesti kuvattu syntymättömän lapsen näkökulmasta. Odottava äiti ryyppää eikä vauvan muukaan verkosto kovin lujilla vetele, joten siinäpä on hieman sarkastisella vauvalla semmoinen maailma odottamassa. Tarina on kuta kuinkin siinä, joskin sellaista jännitysnäytelmääkin kirjaan on pyritty virittelemään.

Pidän harvoin kurjuuden täyspäiväisestä kuvaamisesta, kirjoista kaipaan mieluummin jotain mielihyvää tuottavaa. Lasten kaltoinkohtelu varsinkin on kurjuusasteikon ykkösiä. Totuuden mukaisesti on todettava, että muutoinkaan en saanut Ian McEwanista, hänen tyylistään tai kielestään, oikein erityistä kuvaa, joka olisi minut hullaannuttanut kuin monet monet muut. Pitänee toki mainita, että luin tämän kirjan kautena, jolloin en ollut oikein parhaassa lukutaidossani mutta silti uskallan veikata, ettei Ian McEwan ole runollisesta nimestään huolimatta minun kirjailijani. Parasta kirjassa oli lyhyys ja onneksi se toinenkin kaapissani on vastaavaa sorttia. Pitäähän se nyt joskus lukea.

Ja mietitkin jo, että miten niin ei omintakeisesti? No siten, että yksi ikuisuusbloggauspinossani oleva ihanan ihana Deborah Levy on aloittanut kirjansa Billy and Girl myös kuvaamalla alkuasetelmaa kohdussa olelevan vauvan näkökulmasta, mutta siitä sitten edettiin....


"Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä."

- Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017, Otava, suom. Juhani Lindholm)

maanantai 1. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Napolisarja on melkoinen kirjasensaatio. Luin ensimmäisen hieman skeptisesti mutta rakastuin täysin Ferranten tapaan kuvata romaaninsa päähenkilöiden, Elenan ja Linan, kirmailuja Napolin kujia pitkin. Loistava ystäväni oli minulle todella hyvä lukukokemus ja koska olin lukenut monen pitäneen tästä kakkososasta ykköstä enemmän, oli Uuden nimen tarinalle (WSOY, 2017, suom. Helina Kangas, esittelykpl) melko vahva luotto.


Ja Ferrantehan tekee sen taas. Hän kuljettaa heti Napoliin ja tekee sen kyselemättä. Ystävykset, vai "ystävykset", ovat tulleet nuoruus ja varhaisaikuisikään. Lila on naimisissa, eikä aviossa eläminen olekaan mitään ruusuilla tanssimista, vaikka varallisuus ympäröi. Elena taas jatkaa opintojaan, pienten vastoinkäymisten kanssa. Mutta pääasiallisesti kirja keskittyy lomaan, jossa "tytöt" lähtevät yhdessä vuokrataloon, Lilan äidin kanssa. Kolme nuorta naista, joista kahden miehet käyvät viikonloppuisin loma-asunnolla, viettävät kuumaa kesää kahden muun lomailevan nuorukaismiehen seurassa. Ja kun Lila tiedetään, hän tekee juuri sen minkä päähänsä saa. Ja oksat pois. Kirjassa on romantiikkaa, rakastumista, hekumaa, siis nuorta rakkautta. Ja hampaiden kiristelyä.

Uuden nimen tarina oli kohtuullisen nopeaa ja ahmaistavaa luettavaa. Ferranten kyky kerrontaan on ilmiömäinen. Mutta samalla, pahoittelen vertausta jo etukäteen, huvituin välilläkun huomasin ajattelevani, että oikeastaan taidan lukea italialaista saippuaoopperaa! Tunteet syttyvät ja kuviot pyörivät kirjassa mielestäni pitkälti ihmissuhdekuvioissa. Koin tarinan myötä useita eih -hetkiä ja samalla uppouduin ennalta-arvaamattomaan viihteen pariin täysillä. Luin kirjan hyvällä lukuhalulla pääsiäislomani aikoihin mutta silti, pakko mainita, Loistava ystäväni oli minulle kuitenkin se herkempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi kirja kuin kevytkenkäisempi ja rebelimpi Uuden nimen tarina. Ja kyllä, luen varmasti sarjan loppuun saakka!


"Tuntui kuin hän olisi odottanut, että sanoisimme viime hetkellä: tule sinäkin. Mutta emme sanoneet. Minä vain kiittelin häntä moneen kertaan ja Lila nousi autosta mitään puhumatta. Stefano ajoi pois renkaat raastavasti ulvoen."

- Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

torstai 27. huhtikuuta 2017

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukosen Lumikadun kertoja (WSOY, 2017, kirjastolaina) kiinnitti huomioni kirjablogien kautta. Ja kiitos ilmaiset kirjastovaraukset, pistin taas paukkuen.


Lumikadun kertoja kuvaa puolalaisen pikkukaupungin asukkaiden elämää toisen maailman sodan aikana. Lumikadulle saapuu ulkomainen, mystinen Bajek, jonka näkökulmasta kirjan tarina ja tarinat kerrotaan. Kaukosen teksti oli sujuvaa, napakkaa, osuvaa ja miellyttävää luettavaa. Paikat, ihmiset kuvattiin kirjassa mukavalla tavalla ja lähes nautinnollisesti. Sodanajankuvaukseen, kuten ehkä yleisesti kaiken ihmismielen ja -elämän realistiseen kuvaukseen, mahtuu tietenkin myös surkeutta, köyhyyttä, pulaa ja puutetta. Pelkoa ja sulaa hulluutta. Puolalaisnäkökulman tuominen sotakirjoihin oli mielestäni ihan raikas näkökulma, vaikkakin huomasin, että alan jo hieman työlääntyä ajatuksesta lukea taas uusi kuvaus Hitlerin ajoilta. Luultavasti syy, miksi luin tämän kirjan loppuun saakka (osaan jättää kirjoja myös kesken), oli ensisijaisesti Katja Kaukosen taitava tarinankerronta ennemminkin kuin sen tarina.

Pulmallisinta lukukokemuksessani oli kuitenkin melko vakava lukujumi, jonka onnistuin saamaan pääsiäislomallani Ferranten uuden kirjan (ja nimen, hehe) jälkeen. Yritin aloittaa useampaa kirjaa, mutta vain Kaukosen kirjan olen saanut loppuun saakka. Olen melko varma, että olisin pitänyt Lumikadun kertojasta jossakin muussa ajankohdassa enemmän mutta nyt tässä jumitilassa kirja mikä tahansa jätti, ja jättäisi, minuun valjun jäljen ja se ei johtunut kirjasta eikä kirjailijasta. Mutta uskonpa, etä Lumikadun kertoja herätteli minussa jälleen uutta intoa uusien tarinoisen äärelle... Ainakin toivon niin.

Lukujumi, tuo lukuharrastajan painajainen.
Mutta todettakoon, että tämä kirja sai jo pari kertaa ulkoilmaakin, joten eihän lukuolot voi kevään myötä tästä kuin parantua....?


"Jotkut lähtivät kävellen, toiset polkupyörillä. Hevoskärryjä, autoja. Täyteen ahdattuja linja- ja kuorma-autoja. Osa matkustajista oli kiivennyt katolle. Tuulilasit rikki, lommoutuneita ovia. Tomun peitossa. Sitten bensa loppuu tai polkupyörän rengas puhkeaa. Jos pysähtyy, joku yrittää varastaa auton, polkupyörän, matkatavarat tai tunkeutua väkisin kyytiin. Äitejä lapset sylissä, kengät rikki, rakot jaloissa, uupuneita, janoisia, nälkäisiä ja sairaita."

- Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi, eli Tulikärpänen, on pseudonyymi, joka on kirjoittanut seitsemän novellia Pohjois-Koreasta kirjaan nimeltä Syytös (S&S, 2017, kirjastolaina, suom. Raisa Porrasmaa). Jokainen varmaan nykyaikana ymmärtää miksi näin on.


Sitä minä en ymmärrä, miten satuin ottamaan tämän kirjan mukaani rentoutuspääsiäislomalleni, koska on sanomattakin selvää, etteivät tarinat olleet mukavia tai rentouttavia. Diktatuurin ja ainaisen epäluulon ja arvioinnin alla eläminen tuntuu länsimaisesta ihmisestä tilanteelta, jota ei järjissään kestäisi. Luin nämä seitsemän eri tarinaa hieman hutiloiden, omaa ahdinkoani säästellen ja jo seuraavaa kirjaa odotellen.
Jos haluat olla poliittisesti valveutunut maailman menosta, kuten nyt kuitenkin ihan hyvä on jossakin määrin aikuisen ihmisen olla, voit lukea tämän kirjan "sivistysmielessä". Mutta rentoutusmieleen en tätä osaa suositella. Lukukokemukseni oli siis kaiken kaikkiaan melko olematon, koska en voinut antautua tälle kirjalle nyt ollenkaan liikaa. Pystyisinkö koskaan. En tiedä.


"'Auttakaa!' Rouva O huusi.
Väkijoukon tiukassa puristuksessa hengittäminen kävi tukalaksi ja olo epätoivoiseksi. Kaikkien näiden ihmisolentojen kuhinassa, lukemattomien käsien ja jalkojen sekamelskassa tuntui kuin hänen päänsä, selkänsä ja lanteensa murskautuisivat. Hän sai rajuja iskuja rintakehäänsä kyynärpäistä ja jopa kepeistä. Tuhkahduttava kuumuus, hien haju, kura joka pärskähteli jaloissa... Kaikki tuo oli merkityksetöntä, hän oli jo täysin tunnoton."

- Bandi: Syytös

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Jälleen kerran kirja, joka sattui käteeni kirjaston uutuushyllyllä ja nappasin sen sen vuoksi mukaani, koska oli kiinnittänyt kirjaan hieman epävarmaa huomiota blogikollegojen kautta. Eksymisen ja unohtamisen kirja (WSOY, 2017) kuulostaa nimeltään (ja näyttää esteettisellä, vaalealla kannellaan) melko poeettisen hienolta, joten epäilin vahvasti taitoani lukea kirjaa oikein. Kirjailija oli minulle ennalta tuntematon.


Ja niinpä kirjastosta tuli käsky, että kirja olisi ensi viikolla takaisin palautettava. Tämä tieto asetti minut tilanteeseen, että nappasin kirjan jo kerran palautuskassissa käytyään, vielä kerran käsiini ja kokeilin lukea pari sivua ennen päivätorkuille vaipumistani, ihan vain, että olisin edes antanut tilaisuuden. Ja mitä ihmettä? Kirjahan alkoi, ja jatkui, ja loppui, todella hyvällä, selkeällä, mielenkiintoisella, taitavalla ja nokkelalla tavalla kerrottuna. Kirja ei ollut ollenkaan niin taiteellinen, mutkikas, symbolinen ja vaikea kuin olin antanut alkutiedoin itseni ymmärtää, vaan kirjassa on todella poikkeuksellisen hyvä, etenevä ja monitasoinen tarina.

Tarina lähtee reippaasti kuvaamalla kolmehenkistä, hieman erikoista perhettä. Perhettä, joka karkaa velkoja, laskuja ja pystyyn noussutta seinää pakoon. Äiti, isä ja Julian -tytär ajavat autolla syrjäseutuja, teltta mukanaan ja varastetun bensan voimalla. Sateen lannistamana he päätyvät valtaamaan talon, joka kerran oli heidän omansa. Aikaa yhdessä olemiseen, leikkimiseen on ja ruuaksi syödään huoleti makeisia. Mutta siltikään leikkisyys ja läheisyys ei vaimenna perheen paettua todellisuutta.

Perheen lisäksi on lastenkodissa kasvanut poika, Jan, jolla on autistisia piirteitä. Jan lähtee Lappiin järjestetylle vaellusretkelle. Vaellus muuttuukin nuorten poikien selviytymisseikkailuksi. Ja sitten nämä tarinat kuroutuvat jollakin tapaa yhteen. Hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Rasi-Koskinen on kirjoittanut taitavan ja hyvin mielenkiintoisen tarinan, joka oli luettava loppuun saakka ja yhden päivän aikana. Olipa jälleen kerran hyvä asia, että nappasin mukaani kirjan, johon en kokenut suurta vetoa mutta löysinkin hyvän kirjan ja varsinkin varsin taidokkaan kotimaisen kirjailijan, Marisha Rasi-Koskisen.


"Kun Julia näki Janin ensimmäistä kertaa, hänen oli kylmä kuin ihoon olisi hierottu lunta.
(...)
Poika avasi suunsa mutta Julia ei kuullut mitä hän huusi. Julia heräsi siihen että huusi itse."

- Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

torstai 6. huhtikuuta 2017

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

Toinen lyhyt kirja, jonka löysin kirjastosta oli Rodrigo Hasbúnin Kiintymyksiä (Like, 2017, suom. Sari Selander, 132 s.). Bolivialainen kirjailija oli minulle uusi tuttavuus ja kirjan viidakkomainen syke valloitti mielenkiintoni lähes täyteläisen elokuvakokemuksen lailla.


Kirja kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Saksasta La Paziin muuttaneesta perheestä, jonka voimakastahtoinen ja vahva hahmo Hans-isä tekee löytöretkiä ja päättää lähteä etsimään legendaarista inkakaupunkia, Paititía Amazonin viidakkoon. Myös perheen tytär Monika lähtee mukaan, kun nuorempi tytär Ertlin ja perheen äiti jäävän suurimmaksi ajaksi kotiin. Äidin kaipuu Müncheniin, tytärten kasvutarina ja isän pako menneisyydestä tekee tarinasta nopeasti etenevän seikkailun, lähes jännärin, jota luin suurella lukuhimolla. Kirjan kulkee monen näkökulman kautta ja aikakausia yhdistellen.

Välillä on todella hauskaa ja virkistävää lukea ihan erilaisia kirjoja, yllärilöytöjä, kuin mihin yleensä tartun. Kiintymyksiä -kirjan kiehtova kansi ja tarinan ytimekkyys ohjasi minut onnekseni tämän omalaatuisen kirjan äärelle. Mietin kirjan jälkeen sen nimeä: Kiintymyksiä. Oikeastaan se on todella hyvä nimi tälle kirjalle. Kaiken eron ja eroamisen rinnalla kirja kertoo myös verisiteistä, perhesuhteista ja näkymättömistä langoista, joita perheiden ja sukujen sisällä väkisinkin koetaan. Koin kirjassa myös jotain miellyttävää, arvokasta tunnelmaa, vaikkakin tarinallisesti se olikin osin lähes raaka.


"Halasimme ennen kuin palasimme leiriin. Se oli ehkä meidän tapamme hyväksyä etäisyys välillämme, meidän tapamme ilmaista se mitä emme osanneet pukea sanoiksi."

- Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Kävin viikolla kirjastossa (parasta arkirentoutumista!) ja löysin mukavan pinon uutuuksia, jotka kiinnostivat. Varsin ilahtunut olin siitä, että löysin useammankin lyhyehkön kirjan sillä lukukestävyyteni on näköjään näin arjen tuulissa haasteellinen. Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan oli juuri tällainen hyvin ohut kirja (96 sivua!), jonka nappasin lähinnä vain siksi, vaikka moni asia ei ollenkaan puhunut sen puolesta, että tämä olisi niin sanottu minun kirjani. Kansi, nimi ja aihealue nyt ainakaan. Mutta takakannen Smålandspostenin kuvaus: "...on yksi kielialueemme huomattavammista proosakirjailijoista." taas kannusti kokeilemaan ennestään tuntematonta kirjailijaa.


Tervetuloa Amerikkaan kertoo nelihenkisestä perheestä. Äiti on näyttelijä, isälle puhkeaa mielenterveysongelmia, veli naulaa itsensä omaan huoneeseensa ja Ellen, Ellen vaikenee, eikä puhu lainkaan. Kommunikoinnin pelko on kuvattu kirjassa todella taidokkaasti, sillä tarina kerrotaan Ellenin näkökulmasta ja kuinka hänenkin mielensä joutuu äärimmilleen kaiken kokemansa alla. Tarina on ahdistavakin, ja sen vuoksi olisin melkein vältellyt kirjaa, mutta onneksi en niin tehnyt.

Sillä Smålandposten on oikeassa. Nyt taidan todeta, että olen tainnut löytää oman Knasuni. Boström Knausgårdin kieli on todella kaunista ja kirjan lukeminen oli suuri nautinto juurikin kielellisessä nautintomielessä. Lumouduin kirjailijan kyvystä pitää tiivis ote lukijastaan ja lennättä synkkää tarinaa  leijan lailla myrskyn keskellä. Ja itse asiassa minulle tuli mieleen yksi kotimainen kirjailija. Joka puoletani kyllä vetää täysin vertonsa (jopa ylittäen) pohjoismaisten proosakirjailijoissa ja hän on Hanna Hauru. Kumpaakin yhdistää uskomaton kyky tehdä älykästä, nasevaa kirjallisuutta erityisen tunteellisella ja runollisella tavalla.

Tervetuloa Amerikkaan on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.


"Me olimme valoisa perhe. Äidin valo riitti meille kaikille. valo, jota hän yllemme levitti."

- Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like, 2017, kirjastolaina, suomennos Petri Stenman)

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Jotkut kirjat ovat todella niin paljon kauniimpia kuin toiset. Ulla-Lena Lundbergin Sateen uusi painos on saanut niin kauniit kannet, se antaa minulle suuret toiveet. Sade -kirjassa (Gummerus, suom. Leena Vallisaari, 2017, ap. 1997, kannen suunn. Helena Kajander, esittelykpl) myös liikutaan toiveen äärellä, nimittäin kirja kertoo siitä, miten elintärkeää vesi ja sade on Afrikassa.


Kirjassa on kaksi eri tarinaa. Ensin Sade sukeltaa tuhansia vuosia kauemmas, jossa tutustutaan heimon nuoreen Oras nimiseen poikaan. Oras tippuu kokeillessaan ensimmäistä kertaa kalliomaalausta- korkealla ja liian innokkaana. Hänen maalaamansa impala on potkaissut häntä mahaan! Tipahtaessa jotakin muuttuu lopullisesti ja Oras tapaa sade-eläimet. Tarina on myyttisen ihastuttava, joskin hieman huojahtaa tarinallisesti loppuaan kohti keskittyen kauniisiin, lähes runollisiin kuvauksiin, jonka todella Lundberg taitaa.

Kirjan toinen osa tapahtuu 2000-luvulla. Ruotsalainen insinööri Bengt tulee Afrikkaan tuomaan pelastuksen vesihuollon mukana. Pian Bengt huomaakin miten tärkeässä osassa sade tässä maanosassa on, kaikista hienoista laitteista huolimatta, ja sen voimaan ei voi vaikuttaa. Alkuperäisasukkaat ovat tanssineet ja tehdeet muita rituaaleja sadetta saadakseen jo Oraksen ajoilta saakka ja nyt nuo sateentekijöiden riitit on kielletty, koska ne pilaavat savuineen luolista löytyneet ikivanhat kalliomaalaukset, joita innokkaat ja lähes itsekkääksi kuvautuvat arkeologit tutkivat. Bengtin henkilöhahmo herättää nopeasti uinahtaneen mielenkiintoni ja tarina maahanmuutosta ja kulttuurien kohtaamisesta imaisee nopeasti. Kirjan tarinat kudotaan lopulta hyvin taitavalla tavalla yhteen ja loppu on lumoava. Myös nämä, dramatiikan ja henkilöhahmojen syvyydet, Lundberg kyllä osaa.

Sade on kaunis kirja. Se ei ollut minulle parhain Lundbergin kirja mutta hyvin kaunis se oli. Hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta kirja jätti varsin rauhallisen ja hyvän mielen. Se on hyvä lukukokemus se.


"Pojallani oli upoouudet tanssihelistimet. Kun hän astui piiriin tajusin, että hän oli tehnyt sen ennenkin, omassa virtaavassa numissani minä en vain ollut huomannut sitä. Nyt näin hänen numinsa tihentyneenä, kuin palleaa kietovana leveänä vyönä joka sykki hänen askeltensa tahdissa."

- Ulla-Lena Lundberg: Sade

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Paavo Pasanen oli vauva, joka jäi Antti-isän syliin, kun vasta äidiksi tullut Piia-äiti karautti taksilla synnärin edestä pakoon. Eve Hietamies on kutonut Paavo Pasasen tarinalla tätä aikaa kuvaavan lapsiperheromaanisarjan, jossa kerrotaan reippaalla tavalla vanhemmuuden ilot, surut ja haasteet. Vanhemmuuden moninaisuus näkyi jo hiekkalaatikolla ja Antti Pasanen, yksinhuoltajaisä, tarpoi kuravedessä kumppareitaan raajaten ja hampaat urhoollisesti irvessä.


Hammaskeiju -kirjassa (2017, Otava, esittelykpl) Paavo aloittaa koulun. Antti istuu ensimmäisen viikon koulun lähimetsässä ja pohtii miten ihmeessä Paavo yhtäkkiä voi handlata tämän kaiken itsenäisyyden. Ja eipä oikein handlaakaan. Lukukauden neljänneksen aikaan kirjan Paavo on jo käynyt melko useaan otteeseen lääkärillä ja itkenyt katkeria kyyneleitä yksin ja onneksi myös yhdessä. Eve Hietamiehen tarina on melko lennokas ja jatkaa samalla humoristisen reippaalla otteellaan. Mukana on aiempien kirjojen mukaan myös vakavampia aiheita, kuten rakastuminen ja jätetyksi tuleminen. Kirjassa myös uuvutaan ja pohditaan vammaisten vanhemmuuden oikeuksia. IP-kerhot saa pyyhkeitä. Luin tarinaa hyvällä vauhdilla ja sen menosta pääasiallisesti nauttien. Epäilen, että kirjassa oli yksittäisiä asiavirheitä mutta panen ne Antin ymmärryksen ja huumorin piikkiin. Kirjassa takuulla oli myös tarkoituksellista överiyttä.

Eve Hietamies on kirjoittanut osuvan lapsiperhekuvauksen Pasasten erikoisen, ja samalla tavanomaisen, arjen kautta. Nauran, viihdyn ja vähän itkustankin kirjojen ääressä. Kirjasarja on vähän kuin vertaistukea nykyvanhemmille. Viihdyin kirjan äärellä taas niin hyvin, että ikävä jäi.


"Kun Paavo oli vielä vauva, mietin usein, että millainen siitä mahtaa tulla. Nyt jo tiesin aika hyvin."

- Eve Hietamies: Hammaskeiju

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kangin Vegetaristi (Gummerus, suomennos Sari Karhulahti, 2017, esittelykpl) oli jo ennakkohypetyksensä vuoksi alkuvuoteni, ehkä koko kirjakevään, odotetuimpia kirjoja. Tältä mystisen lumoava kantiselta kirjalta odotin paljon. Ja mitä sain? Ahdistusta, ahdinkoa- apua, joko tämä loppuu?!


Yeong-hye on hiljainen, maailmaan sulautuva nainen, joka ei tee millään tavoin itsestään numeroa. Paitsi, ettei käytä rintaliivejä, paitsi, että yksi päivä kertoo kokeneensa unen, joka muuttaa hänen maailmansa. Hän lopettaa ensin lihansyönnin mutta pian hänen suhteensa ruokaan muuttuu sairaalloiseksi ja hän kuihtuu lähes olemattomiin. Naisen mies, Etelä-Korealainen mies, kokee olevansa melkoisessa pulassa, kun tilanne ei menekään normien mukaisesti. Apuun kutsutaan Yeong-hyen suku.

Ja samalla on Yeong-hyen siskon mies, lanko. Kummallinen perinnöllä elävä taiteilija, joka ei myöskään elämässään paljon keskinkertaisuudesta erotu. Vaimo hoitaa hommat, pyörittää talouden, perheen ja kaiken. Mutta tämä lankomies saa idean, taiteellisen ajatuksen, josta tulee pinttymä, joka kohdistuu Yeong-hyen kehoon ja kukkiin. Luonto, ihminen, kasvu, kasvillisuus, kukkaan puhkeaminen. Tarinassa kieputaan tajun ja tajuttomuuden rajamailla, pohditaan terveyttä ja mielensairautta, ravistellaan rajoja.

Kirja on siis monin tavoin hyvin poikkeuksellisen taitava kuvaus... mistä? Elämisen sietämättömästä paineesta vai siitä ettei mitään voi jättää taakseen, vai mistä? Se ei ole yksinkertainen kuvaus mistään yksittäisestä aiheesta ja se velloo tunteissa, jotka eivät lähtökohtaisesti ole miellyttäviä. Se koskettaa alistusta, maahanpolkemista ja hyväksikäyttöä. Se on pienen pieni tarina vastaanpanemisesta, vaikkakin oudolla, yleisesti hyväksymättömällä, sairaalla tavalla. Niin me ihmiset saatamme tehdä. Regoimme maailmaan eri tavoin.

Vaikka kirja oli siis monin tasoin vaikuttava ja poikkeuksellinen kirja, minä luin sen inhon ilme kasvoillani, ahdistuen. Kirja on inhorealistinen. Jollakin tapaa tämä kirja oli niin raaka, etten saanut siitä sitä kukkien kautta mahdollisesti tarjottua huojennusta, toivoa, mitenkään lukukokemukseeni mukaan. Välillä kirja oli pakko laskea pöydälle ja lähteä kävelylle ravistamaan sen ahdistavaa, lähes ärsyttävä tunnelmaa. Kirjan suljettuani olin onnellinen, se on ohi nyt.


"Suoristin hänen oikean kätensä sormet, jotka hän oli puristanut nyrkkiin. Penkille putosi lintu, joka oli musertunut hänen otteessaan. Se oli pieni aasianrilli, ja siitä puuttui höyheniä sieltä täältä. Pedon puremalta näyttävissä hampaanjäljistä tippui kirkkaanpunaista verta."

- Han Kang: Vegetaristi

perjantai 24. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

John Williams on osoittautunut minulle hyvin tärkeäksi kirjailijaksi ja olen ollut täysin myyty hänen kahden aiemman suomennoksensa kanssa. Siksipä siis uskallauduin asettumaan myös Augustuksen (Bazar, 2017, suomennos Ilkka Rekiaro, esittelykpl, ap 1972) äärelle, vaikka historiallinen kuvaus Rooman ajoista ei lähtökohtaisesti kuulostanut yhtään miltään muulta kuin suurelta lukuhaasteelta. Mutta vielä suuremmalta ja arvokkaammalta kirjoitushaasteelta, jonka Williams on tehnyt kuin itse kirjallisuuden keisari, Ceasar omassa joukossaan.


John Williams todellakin tekee sen. Hän olisi tehnyt sen varmaan aiheen kuin aiheen kanssa, jos vain olisi usempia kirjoja kirjoittanut. Augustus imaisee minut mukaansa Rooman valtakunnan ketkuiluihin ja salamyhkäisiin juonitteluihin, no toki tunnetun tarinansa vuoksi, mutta varsinkin Williamsin taidokkaan kirjallisen annin ja tarinan kokoamisen vuoksi. Kenellä on tällaista taitoa kertoa tarinaa kuin tarinaa niin, että koko ajan kutittaa lukemaan eteenpäin? Williams kuvaa Augustuksen nousua ja elämää eri näkökulmien (varsin persoonallisten ja elävien sellaisten!) kautta hurjan taidokkaasti. Okei, ehkä naiskuvaus jää vähäisemmälle, mutta sitäkin on sangen ansiokkaasti Augustuksen tyttären Julianin päiväkirjan kautta. Olisin luullut näkökulmien runsaan vaihtelun olevan minulle (onneksi en tiennyt siitä etukäteen) suuri hämmentäjä, mutta itse asiassa ratkaisu piti minut varmasti vieläkin enemmän hereillä ja kiinni tarinassa. Kerronta myöskin poikkoilee ajassa, mutta hallitulla tavalla, eli aikavälillä eKr ja jKr Gaius Octaviuksen elämän varrella.

Uskomattominta oli myös se, että loppusivuilla huomasin ihan liikuttuvani, kun jouduin sanomaan Augustukselle hyvästit. Lienenkö sanonut samalla hyvästit myös John Williamsille, koska Augustus oli hänen viimeinen romaaninsa, jolla Williams voitti myös National Book Award -palkinnon.

Rooman valtakunnan ajoissa on jotakin kiehtovaa. Minun täytyy myöntää, että olen katsonut Rooma -televisiosarjan useaan otteeseen ja hurahtanut tuohon sarjaan lopullisesti. Niinpä myös Williamsin kirjassa Marcus Antoniuksella oli tietynlaiset kauniin ketkumaiset kasvot ja hämmästelin miten yhteen myös Augustuksen ainutlaatuisen outo ja hämmentävä kuvaus kirjassa osui tv-formaatin henkilöhahmon kanssa...huhhuh.


"Palasin Roomaan Tiberius Claudius Neron konsulivuonna. Hän oli Livian poika ja mieheni tyttären Vipsanian puoliso. Minä olin kaksikymmentäviisivuotias. Entinen jumalatar saapui Roomaan pelkkänä katkerana naisena."

- John Williams: Augustus, katkelma kohdasta: II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr)

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio on minulle mieleenpainuva julkisuushahmo. Hänessä on jotain uskomatonsa karismaa. Ja samalla, en oikeastaan ole innostunut aiemmin Pirkko Saision kirjoista, tosin lukukokemuksiakin on nolon vähän. Saision Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) tuli minua kirjakaupassa huokeaan hintaan vastaan ja nappasin sen ilolla matkaani.


Mies, ja hänen asiansa on tarina asianajajamiehestä, joka lukee aamukahvia juodessaan vanhan kaverinsa Pablon kuolleen. Tästä alkaa kirjan pituinen viikko, jossa käydään läpi miehen ajatuksia ja monen tason tunteita, joita kuolinilmoitus hänessä herättää lähes mielipuolisuuteen saakka. Saisio kirjoittaa hersyvän miellyttävästi. Kirjan lukee nopeasti ja hyvällä mielenkiinnolla. Taisin nauraa poikkeuksellinen monesti ääneti ja ääneen. Viihdyin sen parissa erinomaisesti ja nautin sen dialogisuudesta ja vuorovaikutteisuudesta. Tarina, kieli, kaikki tuntui olevan balanssissa. Tarinan loppuosuudella oli minulle tarpeeton jännärikohta, mutta olkoon.

Mukava lukukokemus ja nyt viisastuneena otan Saision seuraavankin kirjan hyvällä oletuksella lukuuni. Vanhempia kirjoja vielä pohdin.


"Miespuolisen sosiaaliviranomaisen tunnistaa yleensä kiinninapitetusta villatakista. Villatakkia, ainakaan kiinninapitettuna, eivät käytä kuin miespuoliset sosiaaliviranomaiset ja peruskoulun opettajat."

- Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Aijai, taas on päässyt blogattavien kirjapino kasvamaan sen korkuiseksi, että tätäkin bloggausta aloittaessani totesin ensimmäiseksi, että mitähän tässäkin kirjassa tapahtui. Mutta muistini palaa pätkittäin ja itse asiassa tämän kirjan kohdalla yllättävän hyvinkin.


Petina Gappahin Muistojen kirja (Tammi, 2017, suom Tero Valkonen, kirjastolaina) on surkeassa ja haisevassa vankilassa viruvan tumman, albiinonaisen tarina. Memory on erilaisuutensa takia jo lapsesta asti kokenut olevansa kummajainen, ja häntä on kiusattu. Menettäessään pikkuveljensä, hänen vanhempansa myyvät hänet valkoiselle miehelle ja syy, miksi Memory joutuu vankilaan on yksinkertaisesti se, että vuosia myöhemmin arvostettu professorimies kuolee ja Memory oletetaan automaattisesti tappaneen miehen.

Muistojen kirja on varmaan oikeassa luokituksessaan se sellainen lukuromaani. Luin kirjaa vapaapäivälläni ja nautin sen tarinasta ja mutkattomasta etenemisestä. Tarina, siis Memoryn memoryt, eli muistot, alkoivat kirjan edetessä tarkentua joko lisätietojen tai muun sellaisen kautta. Kirja pohtii yhteiskunnallisia asioita vankisellissä tarinaansa kirjoittavan naisen kautta mutta samalla se myös avaa kuinka monin tavoin elämää voi kokea, tulkita ja havaita. Muistotkin voivat muuttua.

Tämä kirja sattui hyvään saumaan, toivoinkin saavani hyvän tarinallisen lukukokemuksen, ja sen sain. Petina Gappah on taitava kirjoittaja ja tarinan nälkään valitsen jatkossakin mielelläni hänen kirjojaan uudestaan.

Erityismaininnan lukukokemukseni saa kahdesta syystä: kirja löytyi täysin tuurilla kirjaston uutuushyllyltä, joten siihen kohdistui löytämisen riemu keskellä väsyttävää arki-iltaa (jota säestivät seikat: Keltaisen kirjaston kirja, noin 300 sivua (eli luettavissa), kaunis kansi - siis kyllä, olen kirjoja valikoidessani melko pinnallinen, tai kannellinen). Toiseksi, se oli ensimmäinen kirja, jota ulkoilutin tämän kevään auringon alla, joten siihen kohdistui myös yllätyksellistä lupausta tulevasta kesästä (ja lukemisesta ULKONA!).

Oikein hyvää Minna Canthin päivää kaikille blogini lukijoille! Kävelin tänään vanhojen talojen koristamia kujia ja ajattelin millaista liekään ollut kävellä kivikatuja aikoinaan Minna Canthin maailmassa 1800 -luvulla... Pokémoneista ei vielä silloin tainnut olla tietoakaan.


"On kuitenkin käynyt ilmeiseksi, ettei tätä ole niin yksinkertaista kirjoittaa kuin olen kuvitellut. Olin ajatellut että ryhtyessäni kirjoittamaan kertoisin suoraviivaisen tarinan, jolla on asiallinen alku, loppu ja keskikohta."

- Petina Gappah: Muistojeni kirja

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehdon kaunis kansi ja runsas bloginäkyvyys sai minutkin lainaamaan kirjan luettavakseni (Otava, 2017, kirjastolaina). Vaikka vuoret järkkyisivät esikoiskirja kertoo Kainuussa ja myöhemmin Kolumbiassa asuvasta Elsasta, joka löytää helluntalaisseurakunnan kahden ystävänsä kanssa. Kirja kuvaa osin myös millaista on elää uskossa eri kultuureissa.


Kirja lähti hyvin kauniilla ja koukuttavalla tavalla, jossa nuoren kotiarki, tuvan hiljaisuus, perheen vaikutus kuvautui elävällä tavalla. Myös Elsan jännitys oman löytönsä, uskon, kanssa oli mielenkiintoista luettavaa. Mielenkiintoisia olivat myös kielillä puhumisen kuvailut, joita kirjassa oli useita. Lähdin lukemaan kirjaa mielenkiintoista tarinaa odottaen ja puolittain toiveeni toteutuikin. Valitettavasti jälleen kerran tarinan lumo latteni minulle loppuaan kohti ja aloin hotkimaan kirjaa hieman kärsimättömänä. Tämä on minulle lukijana tyypillistä, kyllästyn helposti, sille en voi mitään.

Mielenkiintoinen ja tasapainoinen yksilön usko- ja kasvutarina.


" - Mieti jos meidän viereen istuu joku ihana poika joka on uskossa, Talvin ääni kihersi lettien alta."

- Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Jos Suomi 100 -juhlavuotta haluaa juhistaa edes yhdellä Suomeen liittyvällä kirjalla, voisin suositella lukemaan Petri Tammisen nopealukuista Suomen historia (2017, Otava, kirjastolaina). Tamminen on ymmärtääkseni koonnut kirjaansa ympäri Suomea keräämiään tarinoita itsenäisen Suomen historiasta.


Lukiessani liikuituin useaan otteeseen hyvin maanläheisellä tavalla kerrotuista, aidoista tarinoista, joissa arki ja sen rujous ja ryppyisyys jätettiin tasoittelematta. Miltä tuntuikaan koululaisesta, kun rehtori kertoo sodan alkaneen ja pienet oppilaat ja naisopettajat alkavat itkeä? "Minä ainakin ajattelin, että nyt minä kuolen.".

Kirjassa on myös mukavaa huumoria, joka kuitenkin pistää ajattelemaan. Lastenkasvatuksesta kerrotaan seuraavasti: "Nykyään lapset tietää ihan kaiken ensimmäisenä: meidän piti päätellä tai arvata.". Kirjassa on myös osuvia, sisukkaan pieniä tarinoita suomalaisesti mielenlaadusta, joka tiivistyy vaikkapa hiihtokisojen jännitykseen. Kun Mieto häviää, toteaa sydäntautien osastonlääkäri: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.".

Todella sydämellinen ja hieno kirja. Suosittelen!


"Jossakin vaiheessa havahduin siihen, että mies huutaa muiden mukana kädet ilmassa, minun mieheni, hyvin syrjäänvetäytyvä ja ujo ihminen. Erätauolla baarissa soitettiin Minttu sekä Ville -kappaletta, ja sitäkin mies lauloi mukana."

- Petri Tamminen: Suomen historia (Jääkiekon maailman mestaruus)

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Anja Snellman: Lähestyminen

Luin viime vuonna ensimmäisen Anja Snellmanini ja kun huomasin, että häneltä oli tullut uusi kirja Lähestyminen, halusin lukea sen. Kävikin niin, ettei kirja tullut kirjastossa eteeni, vaan kirja lähti mukaani alehyllyltä. Kirjan ostaminen tuntuu välillä kuin lohtulahjalta. Se on ihanaa. Ja tämä saa jäädä hyllyyni.


Lähestyminen (WSOY, 2016) jatkaa ilmeisesti Snellmanin fiktiivistä mutta jollakin tapaa omaelämänkerronnallista tuotantoa? Lähestyminen kertoo kirjailijan terapiatyöstä, jota hän on tehnyt Titanicin hoitolassa, jossa on muun muassa korvaushoito-osastoja. Kirjailijan, "kuuppakorjaajan", sohvalle läsähtää Ile, heroiiniriippuvainen mies, joka on kasvanut laitoksissa, saanut lähestymiskiellon äitiinsä, joka taas on kohdellut lastaan aikoinaan niin, että ällöttää. Ilen isä, kreikkalainen mies, on tuntematon henkilö. Kirjailija kokee tuon yhteyden Kreikkaan, sinisiin meriin, hänen omaan sielunmaisemaansa ja perheen lintukotoon (jossa on koettu myös keskenmeno ja ero) terapeutin ja Ilen yhteiseksi maisemaksi, jolle koettaa rakentaa Ilen simahtelevia, välin vihamielisiä terapiakäyntejä. Ja jotain tuossa Ilessä on, koska lopulta Ilen arkun äärellä kirjailijakin pystyy luopumaan jostakin sellaisesta, mitä on ikänsä mukanaan kantanut.

Minä pidin tästä pienestä ja koskettavasta kirjasta melkoisen paljon. Anja Snellman kirjoittaa todella kauniisti ja koukuttavasti. Sydämen viisaudella. Tässä kirjassa oli sopiva määrä mielenkiintoista tarinointia ja samalla taiteilijamaista symbolista hurahtelua, jota en toki kaikkea ymmärtänyt, mutta nautin matkasta. Kävin myös Kreikan auringossa ja koin monenlaisia tunteita kirjailijan ja Ilen kokemusten kautta. Elämäksi tuota kutsutaan. Istahtaisin kirjailija-terapeutin huoneeseen sangen mielellään toistekin, mikäli sinne vielä meitä lukijoita kutsutaan. Jos kirjaostos oli lohtuni, oli myös tämän kirjan lukeminen lopulta lohduttava kokemus.


"Vastaleivotun leivän päälle sakeaa vihreää öljyä ja suolaa.
Äiti äiti, kerro siitä Taru-lääkäristä joka otti sut ulos sun äidin mahasta ja näki sun vatsatiplun! Kerro siitä ennustuksesta ja mitä sitten kävi!"

- Anja Snellman: Lähestyminen

tiistai 21. helmikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie

Tänä vuonna suomalaisetkin ysiluokkalaiset saavat ikiomakseen Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava, 2017, suomentanut Sari Karhulahti, esittelykappale). Chimamanda Ngozi Adichie on ollut pari vuotta minulle hyvin mielenkiintoinen kirjailija, jota tulen jatkossakin seuraamaan. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä ei kuitenkaan ole romaani, vaan reilu 40 sivuinen essee, joka perustuu hänen pitämäänsä puheeseen 2012.


Oikeastaan esseen lukeminen oli hyvin mukavaa ja virkistävää! Saatoin ihan tuntea olevani katsomossa muiden kuulijoiden joukossa, nyökyttelemässä ja ihmettelemässä maailmaamme. Adichie on loistava puhuja ja puhe eteni mielenkiintoisesti omakohtaisten ja tuttavien esimerkkien kautta. Adichie kertoi miten naiseen suhtaudutaan kirjailijan omassa kotimaassaan Nigeriassa ja sittemmin Yhdysvalloissa. Esseen tavoite oli herättää ajattelemaan tätä epäkohtaa, miksi ihmeessä sukupuolen pitäisi määritellä toimintaamme näin paljon.

Luin esseen mielenkiinnolla ja yhdeltä istumalta. Se oli oikein hyvä. Pakko tunnustaa, että odotin Adichielta vielä isompaa pamausta kasvoilleni, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Olin lukukokemukseeni tyytyväinen. Olisikin erittäin kiva kuulla kuinka moni ysiluokkalaisista lukee Adichien kirjan ja miten tuon ikäiset nuoret ottavat sen tämän päivän Suomessa vastaan. Kirjanjakamistempaus nuorille on kuitenkin jo itsessään loistava idea, jolle nostan hattua!


"Nykyään poikia kasvatetaan tavalla, joka on heille melkoinen karhunpalvelus. Heidän inhimillisyytensä tukahdutetaan. Miehisyys määritellään tavattoman ahtaasti. Se on häkki, johon pojat suljetaan."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

lauantai 18. helmikuuta 2017

Kolme kovaa kotimaista

Olen tässä alkuvuodesta koettanut lukea viime vuoden tai vuosien kotimaisia kirjoja, mitkä ovat herättäneet kiinnostustani ja olen kokenut, että nuo kirjat ovat hyvä lukea jo ihan yleissivistyksen nimissä ja että pysyn kirjatarjonnassa säädyllisesti niin sanotusti mukana. Lukuvuoteni on siis lähtenyt kirjallisen määrällisesti ihan kivasti liikkeelle, vaikka arkiluku on romahtanut, mutta ei siinä määrin missä tämä kirjabloggausvoima. Kevään aurinko kutsuu minua ylös, ulos ja (hiihto)lenkille enemmän kuin koneen ääreen, jossa saan arkeakin ihan liikaa viettää.

Eli teen taas kompromissin itseni kanssa. Haluaisin kirjoittaa aina kirjoista yksilöinä, jokainen kirja ansaitsisi minusta oman postauksensa mutta koska en siihen nyt selvästikään kykene teen kummajaiskoontipostauksen, jonka laatu alittaa rimaa ryömimiskorkeudella. Pahoittelen.


Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016, oma kirjahylly) kiinnosti minua bloggaajien hurjat kehut saaneena. Esimerkiksi Omppu vertasi kirjaa jopa minulta jalat alta vieneeseen leffaan Suuri Kauneus, joten siinäpä oli jo oletusarvot korkealla. Kirja sukeltaa 1950-luvulle ja sen ajankuvaus on ehdottomasti kaunis. Myös henkilöhahmot, kaksi naista erilaisista lähtökohdista, Elisabeth ja Saara, ovat kiinnostavasti rakennettuja. Tästä kirjasta vahviten jäi mieleeni boheemit juhlat, joihin kotiäiti Saara osallistuu tutustuessaan mystiseen Elisabethiin, tulee juoduksi huimaavan huppelin ja elämä alkaa pyörimään karusellin lailla. Valitettavasti kirjan huimaus ei kantanut minulle niin paljon kuin toivoin, vaan koin kirjan loppua kohdin työläänä. Lopussa kirjassa painottuivat kirjelmät, joita vakooja Elisabeth kirjoittelee kulinaristisessa muodossa. Näitä oli minusta ihan liikaa ja niistä meni maku. Tyylikäs, viehättävä, taitava kirja.


Sinikka Vuolan Replika (Tammi, 2016, kirjastolaina) saa myös blogeissa aikaan hurmaantunutta vastaanottoa. Lumiomena kirjoittaa ammattimaisella vahvuudella kirjasta sen arvonsa mukaisesti ja vertaa kirjaa Lindstedin Oneironiin, kirjaan jonka jätin suosiolla jo ensimmäisen sadan sivun jälkeen kesken. Luin Replikan jo ehkä kuukausi sitten ja en muista siitä mitään. Tämä kertonee minulle sen, etten ole kirjasta valtavasti vaikuttunut tai sitä missään määrin tajunnut. Kirjaa selatessani huomaan, että siinä oli hauskoja kappalejakoja ja kirjassa oli uskallusta, rohkeutta, erilaisuutta. Tätä huomaan olevan nyt nykykotimaisessa tuotannossa melko paljonkin. Sitä kovasti toivoneena, olen hyvin iloinen, ja samalla hämmentynyt. Replika ei ollut minun kirjani.


Peter Sandströmin Laudatur (S&S, 2016, suom. Outi Menna) kiinnosti minua varovaisesti ja lopulta varasinkin kirjan kirjastossa siinä huumassa, joka minut valloitti, kun varausmaksut hävisivät. Samaisesta syystä kirja pitikin palauttaa jo ennen kuin ehdin tätä bloggaustani kirjoittaa, koska seuraava varaaja odotti vuoroaan. Laudatur alkoi minusta todella vahvasti. Sandströmin kieli lumosi ja koin sen hyvin miellyttävänä. Kirja on ilmeisesti fiktiivista omaelämänkertaa ja pyörii kahdessa aikatasossa. Äiti iskee kuokalla isää päähän on kirjan jäävuoren huippu, jonka ympärillä elämän maistelu, siinä tallustelu ja sen ihmettely tapahtuu. Sandströmin tuumaileva, jutteleva ote viehättää mutta tarina ei kanna minulle kirjansa pituuden mukaisessa määrässä. Lopetin kirjan hotkaisulukemalla ja siitä on pari päivää, eikä mieleeni jäänyt paljon muuta tästä kirjasta. Vaimonkin nimen muistan jo nimivaikeuksisena väärin: kirahvi. Ja se oli seepra. Aiempaan kirjaan, jota en ole lukenut, viitaten voinee tätäkin kirjaa kuvata sanalla kuulas.

Seuraavaksi bloggausvuorossa olisikin kaksi superlukukokemusta Deborah Levyltä ja niiden bloggaamiseen tarvitaan taas annos kevätaurinkoa ja runsaasti aivojen tuuletusta. Lukupinossani on parikin kirjaa kesken, joista yksi on loistavalta vaikuttava kotimainen. Ja pituuskin on just sopiva, joten en usko, että sen kohdalla natisen taas kirjan pituudesta slash tarinan kantamisesta loppuun saakka. Rentouttavaa hiihtolomaa kaikille, jotka sitä nauttivat! Nautitaan auringosta ja rentouttavasta lukemisesta!


"Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa."

- Peter Sandström: Laudatur

perjantai 3. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Minun tekisi mieli lukea tämä kirja vielä toistamiseen, ennen kuin alan kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta, mutta en enää malta. Hanna Hauru on kirjailija, johon joku vuosi sitten hurahdin aivan täysin. Hauru puhuu minun kieltäni, sellaista proosallista, voimakasta lumousta, jolle tämäkin mitä ilmeisemmin kranttu, ja vielä krantummaksi vain muuttuva bloggaaja arvostaa, ihailee ja halajaa. Uusi Hauru on täällä, vapise maailma. Jääkansi (Like, 2017).


En tiedä mitä odottaa, koska kirja on taas yhtä ihanan pieni kuin Haurun edelliset. Jääkansi hyppää sodan jälkeiseen Suomeen. Pikkutyttö ja Betti-äiti kävelevät rintamalta palaavaa isää vastaan. Tyttö jo tuntee isänsä lämpimän ja turvallisen käden kädessään mutta laiturilla äiti suuteleekin toista miestä, Pahaa, ja toteaa, että isä tulee perässä, lautalaatikossa.

Pieni tyttö/eksynyt nainen kulkee heinien välissä, kohti rantasaunaa, kokee elämää syrjäseudulla, maalaismaiseman kauneudessa ja totaalisessa köyhyydessä. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Betti synnyttää lapsen, joka löytyy pihalta emakon kyljestä, nälkää pakoon ryömimästä, ja kunnan täti vie vauvan pois. Tyttö saa valita lähteekö hänkin, ei lähde. Viina ja viha velloo talossa ja talon portailla. Piha täyttyy kummallisuudesta, jännittyneisyydestä. Vuodenajat vierivät. Minun on

vai-ke-a

hen-git-tää.

Kasvaessaan tyttö, nuori nainen, mitään naiseudesta ymmärtävä, pestautuu lähellä olevaan mielisairaalaan töihin. Tarinat nivoutuvat, ympyrät sulkeutuvat, elämäkö jatkuu, vaikka talot sammuvat ja saunassa on vielä saunan tuoksu. Kamalaa miten kylmää, jäätävää elämänvirta voi olla. Ja ihan keskellä kauneinta helteistä kansallisromantiikkaa.

Mykistyin kirjasta. Hauru tekee sen minulle. Tätä kirjaa muistelen happea haukkoen ja samalla tuohon hyiseen veteen uudelleen pelottavalla kutsulla uppoutuen. Janoan lukea tämän kirjan uudestaan. Kirjasta tulee hyllyni jäinen hedelmä, jota haukkaan, kun haluan kokea maailman tuulien raikkaan hyytävää kirjallisuutta, ja ihan läheltä. Hanna Hauru oli ainoa kevään kotimainen kirja, jonka pyysin kustantajalta istualtani pomppien. Ja valitsin oikein. Tässä täydellisesti kirjoitetussa kirjassa haisee hulluuden hurma.


"Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun."

- Hanna Hauru: Jääkansi

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Hanna Weselius: Alma!

Alma! alkaa lumoavasti, oikein potkaisee minut lukijana imemään tätä aistikasta tekstiä ja uppoamaan Ainon tarinaan. Tunnen tarinan heti omissa kourissani.
Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisromaani (WSOY, 2016, kirjastolaina- hurraa poistuneet varausmaksut!).


Hyvin nopeasti kuitenkin alan hieman kyllästyä Alman! tarinaan. Huutomerkki ei enää herätä minua siihen hengästymiseen kuten alku lupasi. Ja nyt kun kirjoitan tätä lukukokemustani, viikon vai kaksi lukemisen jälkeen, en oikeastaan muista kirjasta kuin katkelmia. Alma viittaa myös Gustav Mahlerin vaimoon (1879-1964), jota parjataan kirjassa erillisinä lukuina. Oikeastaan en nähnyt mikä idea tässä kahden naisen tarinan rinnastamisessa oikein lopulta oli muu kuin mielenkintoinen ja rohkea kokeilu. Valitettavasti en kokenut ollenkaan sitä hurmaantumista Almasta!, mitä hyvin hyvin moni on (ainakin kirjabloggaajista) minun käsittääkseni kokenut. Huomaan olevani siis taas joku vastarannankiiskilukija. Joten suosittelen kokemaan kirjan mieluummin ihan itse.


"Lakimies tuijottaa lausetta. Vai yksi normaali nainen. Minä olen tänään pelastanut yhden melko normaalin naisen, ainoastaan mykän, ja minä olen pelastanut hänet sinulta."

- Hanna Weselius: Alma!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mikaela Strömberg: Sophie

Sophie (S&S, 2015, suom. Helene Bützow, oma hylly) alkaa hauskasti kirjailijan (?) toteamuksella, ettei hän oikeastaan ole koskaan piitannut historiallisesta romaaneista mutta Pietarista Suomeen muuttanut pariskunta 1800-luvulla on hänelle henkilökohtaisestikin (samoilla pelloilla reilu sata vuotta myöhemmin ratsastaneena) niin kiintoisa tarina, että kirja oli pakko kirjoittaa.


Strömberg kirjoittaakin hyvin kauniisti ja hauskalla, juttelevalla tavalla tuosta kiehtovasta aikakaudesta ja sen Sophiesta, papin tyttärestä, joka ajautuu noloutta välttääkseen jo alkujaan intohimottomaan avioliittoon ja muuttaa sittemmin Suomeen, Pietarin kulttuuripiireistä, maalle. Elämänmuutos ei suju kaikilta yhtä sujuvasti. Lapsia tulee ja palvelusväki tukee parhaansa mukaan mutta miehen vie viina. Valitettavasti loppuosa kirjasta on tätä lähinnä kurjuuden kuvaamista viinan ja väkivallan uhkassa. Näin myös alun hurmaantunut lukuintoni koki loppua kohti latistumisen.


"Mutta mennäänpä yksityiskohtiin! On sammioittain juttuja ja tarinoita joista ammentaa! Niistä ei ole pulaa!"

- Mikaela Strömberg: Sophie

tiistai 17. tammikuuta 2017

Pertti Lassila: Armain aika

Kun valittelin aikani, että viime syksynä olin lukenut huonosti kotimaista kirjallisuutta, niin sepäs kannatti: nyt olen alkuvuonna lukenut useamman kipaleen, mihin olin aiemmin kiinnittänyt huomiota. Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015) lähti mukaani alehyllyltä ja päätyi joululahjapakettiini. Kirjan kansikuva oli ihan mukava ja kirjan koko minulle passeli. Ajattelin kirjan olevan juuri hyvä lomakirjaksi.


Armain aika kertoo kivasti pienen pojan näkövinkkelistä sodan jälkeisen Suomen aikaa. Liekö se lapsuus armainta aikaa, sitä en tiedä. Tämän pojan lapsuuteen kuuluvat lähinnä kesäinen huvila, äiti, isoisä ja arkiset puuhat. Äiti on ollut kahteen otteeseen naimisissa mutta kummankin miehen on sota vienyt. Traumaattiseen tilanteeseen on tullut avuksi isoisä, joka ei niinkään ole ollut äidin vanhemmista se aikoinaan merkittävin. Mummikin on kuollut sodan loppuvaiheilla.

Kirja alkoi minusta tosi kauniisti, hyvin koskettavasti, taisin ihan liikuttua. Kesäinen kuvailu (ja tässä myös aikakauden kuvaus) on toki aina näin talvisäällä mitä ihaninta luettavaa mutta valitettavasti Lassilan tarina hieman menetti makuaan kirjan edetessä. Loppuvaiheilla ollut kohautus oli myös vähän jopa liikaa. Näin käy minulle hirveän usein, ja näin on tässä alkuvuonnakin käynyt. Aluksi innostun kirjasta kovasti, sitten tulee plääh ja varsinkin jos kirjan loppumetreille on ladattu jotain hengästyttävän juoksumaista tilannetta, saatan olla lähes raivoissani. Taidan olla tasaisen sykkeen lukija, vaikka joskus intervalleistakin pidän. Vai mikä lie.


"Poika sulki vajan oven takanaan ja nousi polkua. Hän meni mäntyjen alitse ylös puutarhaan, kävyt naksahtelivat oksilla, kun auringonsäteet niihin osuivat, ja ylimpien latvojen oksia hipaisi kevyt tuuli."

- Pertti Lassila: Armain aika