perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirjapolkuni parhaimpia vuodelta 2016

Jo perinteeksi tulleen laiskan bloggaajan vuosipostaus on tässä! Eli Kirjapolkuni 2016 parhaat kirjat, lähinnä kuvin. Eikä sillä, ettenkö olisi näitä kirjoja taas viime viikot vatvonut päässäni, että mitä kaikkea tulikaan luettua ja kaiken lisäksi surkutellut, kun en valitettavasti ehtinyt teille vielä kertoakaan mitä tässä joulukuussa ehdin lukemaan. Mutta mainittakoon, että olen lukenut mm. lisää Jacqueline Woodsonia, Thanhha Laita (runomuotoinen NBA- voittaja!!!) ja sitten Deborah Levyn Hot Milkin, joka oli loppuvuoden ilotulitteeni.

Mutta pidemmittä puheitta, lukuvuoden 2016 lukujärjestystä suurin piirtein noudaen. Here we go:


Toni Morrisonin viimeiset kirjat ovat olleet erityisessä suosiossani. 
Myös Luoja lasta auttakoon ansaitsee vuoden TOP 5 kirjamerkin.


Kirjapolkuni -blogini kautta on ollut hauska huomata, että välillä hurahdan joihinkin juttuihin. Daniel Kehlmann oli tämän vuoden parhaita hurahduksia, vaikka kaikki kirjat eivät olleetkaan ihan sitä mitä toivoin.


Ilahduttava pieni kissakirja!


Ja toinen ehdottomasti TOP 5 kuuluva kirja on Butcher's Crossing, joka tykitti alkuvuodesta kuten Toni Morrison!


Helmikuun hurahdus oli Hesse, jota luin parikin kappaletta, mutta en päässyt täysin hurmaantumaan tälle naivistiselle klassikkokirjailijalle. Mutta pahempi klassikkokokemus oli kesälomalla luettu Tanizakin Avain, ai kamala!


Tóibinin Nora Webster oli kaikessa arkisuudessaan lumoavan hyvä! Top 5 matskua!


Hetkonen, mun TOP 5 alkaa täyttyä ja nyt mennään vasta kesässä. Elena Ferrante oli lukuvuoden yllättäjä blogipiireissä, joskin vihaajiakin löytyi. Minulle Ferrante kolahti kovaa. Ne pienet tytöt italian kaduilla karkumatkalla ja kaatosateessa! T'mn kirjasarjan luen kaikki suomennettuina, varmasti.


Vuoden kotimainen kirjailijahurahdus lienee Tommi Melender. Enpä olisi uskonut. Myös livenä herran sarkasmi kolahti minulle oikein hyvin. Enpä olisi uskonut.


Sotakirjoja tulee luettua hillitysti mutta olin hyvin onnellinen tästä sattumalöydöstä ja kauniisti kirjoittavaa Rothmannia lukisin erityisen mielelläni jatkossakin. Lähes Top -luokkaa. Joten älkää unohtako tätä kirjaa tai kirjailijaa.


Myös Strindbergin kirja kuuluu vuoden blogikirjoihin ja vaikka moni kirjaa vähän kritisoikin, minä nautin kirjasta, joskin jälkeen päin ei kirja enää yllä Toppiin.


Tunnelmia Lapin lomalta kesältä <3!


Deborah Levy on ehdottomasti vuoden 2016 löytö, jysäyttäjä, ihanin, lumoavin, häkellyttävin. Nyt Hot Milkin jälkeen olen varma, että tämä kirjailija on yksi sydänkirjailijoistani. Uskomaton. TOP 3 -kamaa (jossa myös Morrison ja Williams).


Taas blogikirja esilläolollaan, jonka lukemisesta nautin täysin siemauksin. Jälkimaku ei tässäkään yltänyt Top 5:een.


Doerrin KSVMEN oli viime vuoden jytky. Minä tykkäsin enemmän Davidin unesta.


Ja loppuvuoden parhaimmistoa olikin Whiteheadin Underground Railroad (ja jo laajentunut Top 5), jonka luin englanniksi. Tälle kirjalle toivon suomennosta, sillä veikkaisin loistavalle kirjalle laajaa lukijapiiriä.
Ja taas yksi hurahdus: englanniksi lukeminen. Oikein hyvä hurahdus, jonka toivon jatkuvan myös vuodelle 2017!

Oikein mukavaa uutta lukuvuotta 2017 kaikille lukijoilleni! Kiitos kaikille uusille lukijoilleni, kun olette tulleet ilokseni blogiini ja suuri kiitos kaikille blogini kommentoineille <3! Kirjojen lukuelämys syvenee selvästi erilailla näin kirjabloggauksen kautta mutta parhaiten se syventyy toisen kanssa lukukokemusta jakaen. Ja sen te mahdollistatte!


Onnellista uutta vuotta toivottaen,

bleue

tiistai 27. joulukuuta 2016

Karan Mahajan: The Association of Small Bombs

National Book Awards -listan kirjat jatkuvat. Karan Mahajanin The Assosition of Small Bombs (Chatto & Windus, 2016, oma ostos) kiinnosti minua lähinnä sen vuoksi, että se sijoittuu Intiaan. Kuten niin monesti sanottu, minusta on mukava lukea kirjoja, jotka tulevat eri puolilta maailmaa ja kertovat erilaisista kulttuureista. Tosin hyvin paljon huomaan, että nämä "maailman kirjat" ovat usein Amerikkaan muuttaneiden kirjoittamia, joten kirjoihin usein sisältyy myös maahanmuuttosävyjä ja näin erilaista näkökulmaa kuin maassa asuneiden kirjat ehkä olisivat? Mutta kuinkahan paljon intialaista kotimaista kirjallisuutta käännetään esim. englanniksi? Enpä osaa sanoa.


Karan Mahajan tarttuu myös varsin ajankohtaiseen asiaan, nimittäin terrorismiin. Valitettavasti kirjan nimi ei ole ainostaan symbolinen, vaan kirjan tarina lähtee siitä, että kolme nuorta seikkailee autoilemassa ja sattuvat kauppakeskuksessa tapahtuneeseen pommi-iskuun. Vain yksi pojista selviää ja tästä alkaa Mansoorin tarina ja samalla poikansa menettäiden vanhempien tarina. Mansoorin, jonka vanhemmat ovat kuin ihmeestä itselleen saaneet, pitäneet pumpulissa ja juuri silloin, kun poika kaveriporukan mukana kaupungille harhautuu, sattuu tämä tapaturma. Mansoonin harhailu shokkitilassa pitkin kaupunkia, osaamatta tehdä hyvin järkeviä päästäkseen kotiin, on mieleenpainuvasti kuvattu. Kuitenkin tarinan juoni ei valitettavasti oikein kanna tästä yhtä kiinnostavalla säikeellä. Mansoon kasvaa, käy opiskelemassa Amerikassa, palaa takaisin ja löytää terrorismiin yhdistäytyneen kaveriporukan... Pojat menettäneet vanhemmat elävät ikuisessa surussa ja menetyksessä mutta elämä johdattaa myös heitä eteenpäin.

Tämä kirja oli minulle hienoinen pettymys. Olin ajatellut löytäväni enemmän kultuurillista kuvausta, mutta taisinkin saada käsiini Dan Brownimaisen jännitystarinan, jossa tarina eteni melko ennalta-arvatusti ja lähes seikkailumaisesti. Kirjan kielikään ei oikein tehnyt minuun vaikutusta, se tuntuu näin jälkikäteen jopa roboottimaisen toteavalta. Voi olla, että kielitaitoni ei tavoittanut kirjailijan ääntä oikein. Tunnustan, että koska mielenkiintoni kirjaa kohtaan alkoi luovuttaa loppua kohden, enkä jaksanut lukea sitä enää siinä keskittymisessä kuin yleensä hyvää kirjaa luen. Hyvää. Tämä oli minulle melko keskinkertainen lukukokemus, jos sitäkään. Mutta silti, NBA -finalisti. Että vähänpä minäkin kirjallisuudesta älyän!


"The Ahmeds too were adjusting to this new world - this world in which their son had nearly perished and in which his two close friends had died before his eyes."

- Karan Mahajan: The Assosiation of Smalla Bombs

maanantai 26. joulukuuta 2016

Colson Whitehead: The Underground Railroad

Loppuvuoteni paras keksintö oli rohkaistua lukemaan kirjoja englanniksi. Siihen on tullut oikein himo, kun saa tilata sellaisiakin kirjoja ja kirjailijoita, joita ei ole vielä suomennettu. Nautin suomennetuista kirjoista mutta tämä on ollut kiva haaste ja hyvää jumppaa aivoilleni. Colson Whiteheadin The Underground Railroad muistaakseni alkoi hieman hitaammalla lukutahdilla, koska mukana oli sellaista sanastoa, joka ei ollut aktiivivarastossani. Mutta mistä tuntee hyvän kirjan? Siitä, että vaikka lukutahti on hitaampi, sitä ei laske pinoon X, vaan sen tarpoo kuin lumouksen vallassa. Whiteheadin The Underground Railroad oli juuri sellainen, ja nousi heti luokuvuoteni kärkisijoille.


Kirja kertoo Amerikan tummasta historiasta, eli orjuuden ajoista. Kirjan päähenkilö on Georgian puuvillapelloilla naiseksi kasvava orja, Cora. Kirja perustarina koostuu erilaisten näkökulmien kautta punotuista juonteista, joka etenee pääasiallisesti kronologisesti. Aluksi kerrotaan pikaisesti Coran sukujuurista isoäidin orjuusvuosien kautta. Corakin kasvaa puuvillaplantaasilla, jossa valkoinen mies näyttää valtansa. Plantaasille tulee uusi orja, Ceasar, joka kertoo yllättäin Coralle aikomuksestaan karata tilalta ja tahtoo juuri Coran mukaansa. Taustalla mylläää legendaarinen historia, jonka mukaan Coran äiti on aikoinaan paennut samalta plantaasilta voitokkaasti, eikä hänestä ole sen koommin kuulunut mitään. Äidin hylkääminen, kaiken muun kokemuksen lisäksi, sävyttää Coran elämää merkittävällä tavalla.

Ceasarin kautta Cora, ja minä lukijana, saamme tietää Maanalaisesta rautatiestä, joka on sekä viittaus orjuuden vapauttamisen puolesta olevasta maanalaisesta liikkeestä, että myös junaverkoston nimike, jonka kautta moni orja pakeni synkästä etelästä kohti "valoisempaa" pohjoista. Ja koska kirja kuljettaa Coran läpi historian sivujen, se ei jätä myöskään varjoon sitä mitä tummaihoisten oli kohdattava päästessään vapauteen. Ja niinpä yhtenä näkökulmana kirja kertoo paenneiden orjien valkoisen kiinniottajan ja saalistajan Ridgewayn tarinaa. Ridgeway rakastaa työtään, mutta hänen ainoa häpeä työhistoriassa on, ettei hän koskaan saanut Coran äitiä kiinni....

The Underground Railroad on niiii-iiiiin hyvä kirja. Sen tarina on to-del-la mielenkiintoinen, jännittävä, etenevä, ja syöksyi iholleni ja teki siitä likaisen, hikisen ja mullan hajuisen. Cora on kuin ystävä, jonka tarinassa uin. Lisäksi kirja kertoo minulle uudella tavalla orjuusajasta, josta toki olen jotakin lukenut ja elokuviakin katsonut, mutta kirja kertoo taas enemmän ja pintaa syvemmältä, lähes maan alta. The Underground Railroad on vuoden 2016 National Book Award voittaja, mikä on täysin ymmärrettävää. Tätä kirjaa voin suositella hyvin monenlaiselle lukijalle, koska sen anti on monin tasoin erinomainen. Hyvä kieli, loistava tarina, uskomaton imu!

***

Ihastuin National Book Awardsin finaalilistaan niin, että olen lukenut jo kolme kirjaa viidestä. Neljännen sain joululahjaksi, ja uu-la-laa en malta odottaa, että pääsen siihen käsiksi. Tällä hetkellä luen suureksi ilokseni Deborah Levyn Hot Milkiä, ja tekisi jo mieleni itkeä tuon kirjailijan uskomattomasta kyvystä kirjoittaa niin, että valun kuumana maitona....! Huhhuh. Kirjavuoteni loppu on niin hurja, että päätäni huimaa, mutta jospa ehdin vielä tässä lomaviikollani kirjoittaa ainakin näistä parista ihastumisistani, joskin lyhyesti myös yhdestä National Book Award -listan floppilukukokemuksesta!


"Cora's assailant was boyish and slender, perhaps the son of one of the other hunters. She was taken unawares but the moment he laid hands on her person, her blood quickened. She was brought back to the night behind the smokehouse when Edward and Pot and the rest brutalized her. She battled. Strength poured into her limbs, she bit and slapped and bashed, fighting now as she had not been able to then. She realized she had dropped her hatchet. She wanted it. Edward was in the dirt and this boy would join him , too, before she was taken."

- Colson Whitehead: The Underground Railroad (Fleet, 2016, oma ostos)

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Olen lukenut tänä syksynä monta hyvin mielenkiintoista ja hyvää kirjaa. Mieli alkaa myös vaellella vuoden parhaissa kirjoissa, ja kylläpäs niitäkin on useita. Kuitenkin bloggauspino on vielä melkoinen ja osa pinosta on viittä vaille luettuja, joksi ne saakin jäädä ajaksi x. Pikku Pippuri ei kuitenkaan  kuulunut keskenjääneisiin, vaan luin tämän kirjan jo joku kuukausi sitten. Alain Mabanckoun kirjoittama Pikku Pippuri ei ole (vääriä mielikuvia antavastaan) kannestaan ja/tai nimestään huolimatta ruokakirja (Fabriikki Kustannus, 2016, suom. Saana Rusi, kirja saatu kustantajalta), vaan kertoo pienestä kongolaisesta pojasta, joka kasvaa orpokodissa 1970-luvulla.


Tarina on kiehtova ja maailmankuvassaan mielenkiintoinen. Veikeä Pikku Pippuri, eli päähenkilö ja tarinan juoni, on kuvattu ihastuttavalla ja samalla hieman humoristisella tavalla. Se miten lapset kiintyvät orpokodissa piipahtelevaan Papa Mupeloon kertoo kauniisti miten lasten turvallisuuden kaipuu hakee oman väylänsä olosuhteista piittaamatta. Vallankumouksen riehuessa Kongossa, orpokodin lapset elävät jo perustilanteestaan huolimatta vieläkin tuulisemmassa paikassa ja pian osa lapsista karkaa. Pikku Pippuri kohtaa maailman villin hämmentyneenä ja joutuu kasvamaan yksin tuohon aikuisten maailmaan yritysten ja erehdysten kautta.

Pikku Pippurissa kuvaillaan lähes onneton kasvutarina sielultaan sisukkaasta pikku pojasta, joka elää köyhyydessä mutta haluaisi silti jakaa oikeutta kuin kuningas, tai Robin Hood. Ja kun ystäväksikin on nimeytty Mooses, ei kirjan symbolitasoista ole pulaa. Pippurin tarina oli mukavaa luettavaa, joskaan se ei ehkä ihan täysin uinut minun liiveihini sellaisella hurmoksellisella tavalla kuin ne vuoden parhaimmat tekivät.

Siitä huolimatta Pikku Pippuri on hieno pieni kirja, jonka kirjoittaja on aiemmin jäänyt minulle pimentoon (kirjan ranskalainen nimi on Petit Piment, hehe). Kirjan sisäkannessa kerrotaan Los Angelesissa ranskankielistä kirjallisuutta opettavan Alain Mabanckoun syntyneen Brazzavillen Kongossa, olevan ranskankielisen kirjallisuuden supertähti ja vuoden 2015 Man Booker International -finalisti. Pikku Pippuri on hänen yhdestoista romaani. Fabriikki Kustannus on ottanut upean mission kustantaa maailman kirjallisuuden pikku helmiä. Tänä syksynä myös minulle on tullut joku ihmeellinen himo etsiä maailmankirjallisuuden nykynimiä ja olen tilaillut kirjoja englanniksi. Myös lyhyet ytimekkäät kirjat ovat olleet suosiossani, aivan kuten Pikku Pippurikin.


"Bonaventure kävi taas hermoilleni:
- Mooses, ehkä Papa Mupelon ruumis on tuossa laatikossa!
- Kokolo, älä käytä minusta tuota nimeä.
- Miksi itse sanot minua Kokoloksi, vaikka en pidä siitä nimestä.
- Katsopa tätä nyrkkiä! Haluatko sen naamaasi?"

- Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

maanantai 12. joulukuuta 2016

Entistä parempaa gluteenitonta leipää

Ajattelinpas kysäistä Kustannus-Mäkelältä myös tälle puolen blogiini kirjaa ja kysyin kiinnostavan Entistä parempaa gluteenitonta leipää (Maria Blohm, Jessica Frej, 2016, suom. Laura Beck). Suunnitelmissani oli tietenkin olla leipova äiti syksyn mittaan ja jakaa teille ihania uunituoreita leipävinkkejä mutta...


Lopulta ehdin ja jaksoin tehdä tästä leipäkirjasta ainoastaan yhden, nopeimpiin ohjeisiin kuuluvan Helpot maissileipäset. Ostin kaappiinkin erilaisia ohjeiden jauhoja, joita en ollut koskaan ennen kuullutkaan, kuten riisijauhoja, tattarijauhoja ja löysinkö jopa teffjauhoakin. Gluteenittomien jauhojen ja tuotteiden valikoima on nykyään oikein hyvä ja lähikaupastakin löytyy gluteenittomia tuotteita mukavasti. Minun arkihelpotukseni on, että pystyn käyttämään kauraa, eikä gluteenittomuuteni oli täysin 100% toteutettavaa, joten saan helposti ostettua arkileipää kaupoista. Kuitenkin mieli halajaa usein kunnon uunilämmintä leipää. Kirjan ohjeen mukaiset maissileipäset olivat maissiin tottumattomalle suulle erikoisia mutta itse asiassa maissi on ruoka-aineena melko koukuttava. Maissileipäset olivat tuoreena ihania, mutta seuraavana päivänä eivät niin hyviä.
Kirjan ohjeissa, ihanien kuvien kautta kuolailin chiabattaa, erilaisia vaaleita leipiä ja jopa hot dog sämpylöitä, mutta kokeiluasteelle en päässyt. Miksi? Useassa ohjeessa tuntui olevan melko pitkä kohotusaika, joka lienee toki hyvän leivän koostumuksen salaisuus. Toisissa ohjeissa oltiinkin jo hifistelyasteella, eli taikinajuureen pohjautuvissa ohjeissa, ja no niihin ei aikani tai kärsivällisyyteni riittänyt nyt lainkaan.

Sain kirjasta kuitenkin paljon hyvää mieltä ja mielikuvitusmatkoja. Samoin vinkkejä siihe, että perus gluteenittomien sämpylöiden tai perunarieskojen (eli jauhot korvataan gluteenittomalla sekoituksella) matkaan voisi kokeilla myös muita jauhoja ja yhdistelmiä kirjan ohjeiden tai vähän omankin kokeilun kautta. Maissileipäsiä tekee mieli tehdä pian uudestaan, harmi vain ettei niiden maku oikein ollut lapsieni mieleen.
Ruokakirjat ovat mukavia selaistavia, mutta aika usein minulle käy niin, etten sitten maltakaan tehdä mitään täysin uutta ruokaa vaan saatan ottaa jotain vinkkiä sieltä täältä ja lisätä sen perusruoanlaittooni. Kokeiletko sinä usein uusia ruokia tai leivontaohjeita? Ja osaisitko vinkata jonkun hyvän uuden reseptin, joka sopisi lapsiperheen arkiruokalistalle?


"Meidän työmme idea on luoda jotakin aivan uutta. Osaamisen lisäksi siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ja huolellisuutta."

- Maria Blohm ja Jessica Frej: Entistä parempaan gluteenitonta leipää

lauantai 10. joulukuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Minusta on mukava lukea kirjallisuutta erilaista kirjallisuutta, jota on kirjoitettu ympäri maailman. Tutkailin tässä alkutalvesta lukemiani ja useampi tuntui tulevan jenkkilästä mutta onneksi myös muita maanosia on välillä matkassa. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on japanilainen kirja ja kun kuvailin kirjankantta instagramissa niin sain japanilaiselta seuraajaltani (<3!) heti vinkkiä, että kirja on ollut suurmenestys Japanissa. Ngh, se sai minussa hieman epäilyksen siemenen kasvamaan mutta onneksi epäilyni osoittautui turhaksi.


Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016, esittelykpl, suom. Antti Valkama) asetelma kuulosti minusta katalogissa hieman liiankin surulliselta ollakseen minun kirjani. Entinen matematiikan professori on onnettomuuden kautta saanut aivovamman, jonka vuoksi hänen muistinsa kestää enää vain 80 minuuttia. Professorille tulee uudeksi taloudenhoitajaksi hieman harmaannuhjuisen oloinen, ammatillisesti luotettava ja ahkera, poikalapsen äiti. Ajatuksena muistivaikeuksisen vanhuksen hoitaminen kuulosti minusta lähes luotaantyöntävän ahdistavalta ja surulliselta tilanteelta mutta onneksi kirja ei ollenkaan painotu tuon muistisairauden kurjuuden alleviivaukseen, vaan siihen paloon mikä Professorilla elää, vaikka hänen muistinsa ei tuotakaan enää nykyäpäivästä uusia muistikuvia.

Professorin aivot laskevat matematiikkaa ja hän näkee numeroita. Pikkuhiljaa tuo lukujen kautta elämän hahmottaminen lumoaa myös taloudenhoitajan, ja hänkin alkaa löytää alkulukuja ja mitä kaikkea Professori hänelle opettaakaan. Minun täytyy myöntää, että olen aina pitänyt matematiikasta ja nauttinut lukioon saakka numeroiden pyörittelystä ja varsinkin siitä huumasta, kun uuden asian tajuaa ja yhtälön saa ratkaistua. Ajattelin jopa joskus lukevani insinööriksi mutta onneksi tuo ajatus sai realistisen kommentin. Olisin varmasti ollut melko surkea insinööri, koska jo lukiossa aloin havaita haasteita ymmärryksessäni.

Siispä kirja pyörii pitkälti matematiikan hullaantumisen ympärillä- ja se sopii minulle. Kirjassa opetetaan oikeasti tiettyjä asioita (jotka olen tyylikkäästi unohtanut) ja sanojen lisäksi sivuilta löytyy laskuja. Minusta tämä oli ihana ja virkistävä lukukokemus! Nautin haasteista ja samalla nautin tuosta lämminhenkisestä tarinasta, minkä Ogawa kirjassaan kertoo. Toki. Onhan siinä myös se melankolinen taustansa ja realistinen kulkunsa, kun yllättäin Ogawan muistiongelmat alkavatkin edetä. Kyyneliltäkään en säästynyt mutta ne olivat lempeitä kyyneliä ja siedettävissä olevia. Taloudenhoitaja ja hänen poikansa saavat kuitenkin kohdata sellaisen ystävyyden, jollaiseen harvoin törmää. Myös Professorin kiintymys kasvavaa poikaa kohtaan on ihastuttavaa, kun hän kantaa muun muassa poikaa reppuselässään sairaalaan lähes maanisesti juosten...

Oikeastaan tämä kirja oli oikein kaunis, ehkä hieman kevytkin ja samalla se aiheutti päänvaivaa matemaattisella ajattelullaan ja tiedonjanon herättelyllään. Olin ehdottomasti positiivisesti yllättynyt tästä kirjasta, sillä sen pyytäminen blogilukuun oli pienoinen villikortti! Valitettavasti viime viikonloppuna jouduin toteamaan parin varmemman pyynnön kohdalla oma vajaavaisuuteni lukijana ja jättää kirjat kesken määräajaksi x, tai lopullisesti. Ajattelin kuitenkin tehdä kirjoista jonkinlaisen bloggauksen. Sillä ei tämä elämä pelkkää hullaantumista ja ruusuilla tanssimista ollenkaan ole. Ei edes kirjablogeissa tai varsinkaan kirjabloggaajana!


"Illalla myös poikani saapuu tänne. Hänen päälakensa on tasainen, ja siksi häntä kutsutaan Juureksi, neliöjuuren mukaan. Te annoitte sen nimen."
Osoitin sormellani hihansuuhun kiinnitettyä lappua, jota koristivat kasvokuvamme. Onneksi se ei ollut pudonnut eilisellä bussimatkalla.
"Mikä on sinun syntymäpäiväsi? Ääni oli kuumeisen voipunut, mutta silti helpottavaa kuulla hänen suustaan muutakin kuin nyyhkytystä.
"Helmikuun 20. päivä", vastasin. "Siis 220. Luvun 284 kanssa ystävyyttä vannonut 220."

- Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

lauantai 3. joulukuuta 2016

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kävin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Tommi Melenderin ja Jukka Laajarinteen keskustelun esseiden kirjoittamisesta. Blogiani seurannut on huomannut, että vastoin ennakkoluulojani olen hieman hurahtanut Melenderin tyyliin kirjoittaa ja keskustelun jälkeen voisin sanoa, että myös miehen livenä kuuntelu on sangen kiintoisaa ja viihdyttävää. Laajarinteen verbaliikka ei pysynyt keskustelussa Melenderin mukana.


Melender ja Laajarinne pohtivat sitä, miten usein esseiden lukijat rinnastavat esseistin äänen kirjailijan ääneksi. Ajatus, jonka kumpikin vääriksi kertoivat. Ymmärsin sen jotenkin näin, että esseet ovat ikään kuin ajatuspolkuja, joita kirjailija on sattunut kirjaamaan ylös. Esseistinä oleminen on oma roolinsa, monien muiden roolien joukossa. Kirjoituksilla ei tarkoiteta niinkään lopullisia mielipiteitä ja jumaluuksia. Joskin samalla Melender tunnusti, että ensimmäisissä esseekokoelmissaan hän syylistyi lähes snobimaiseen viisasteluun, mistä hän viimeisimmässä Onnellisuudessa pyrki pois (onnistuneesti jos minulta kysytään). Esseistit pohtivat myös, että joskus esimerkiksi media olettaa esseistin olevan jostakin aiheesta kirjoittaessaan sen asian asiantuntijoita, jonka Melender varsinkin onnellisuus -teeman kohdalla selvästi kiisti.

Laajarinteen Tiloissa (Atena, 2016, kustantajalta saatu) oli minulla lähes puoli vuotta tilassa. Ensin se hautautui kesän alkaessa esseeähkyni alle, sen jälkeen sukaisin kirjasta noin puolet ja törmäsin yllättäin minua hirveästi ärsyttäneeseen esseeseen, joka ihannoi kaupunkielämää ja kammoksui maalaismaisemaa, ja lukuni jäi taas jumiin. Messukeskustelun jälkeen tartuin jälleen kirjaan ja lukaisin loput esseet kirjasta ja huomasin esseistin kääntäneen kelkkansa luonnonihailun puoleen. Laajarinne (vai esseisti Laajarinne ja mikä tästä on totta) oli hakenut esseiden perusteella luontokiksinsä varsin extremepohjaisesti niin vuoren huipulta kuin maan alla pyörien. Tämäkin tilojen haku äärestä toiseen ei tuntunut aivan omaltani. Itse kun sain tänäänkin hurjat hullaantumiset lumisen lähimetsän syvyyksissä, kun aurinko heijasti kellertävänpunaista laskevaa valoaan lumisen männyn oksiin ja pulleiden kuusien varsille...

Laajarinne kirjoittaa Tiloissa -kirjassaan elämän oloja ihmisessä eri tiloissa ja oloissa. Minä en kirjoituksista paljonkaan aina ymmärtänyt, vaikka osa kuten Janssonin saaressa käynti, herättikin mielenkiintoni lähes innostuneeksi. Kuitenkin osa kirjoituksista sai minut jopa tarkistamaan kirjoittajan iän. Jolloin koin itseni satavuotiaaksi Riihikuiva Risuparraksi ("(...) mikä lie taiteilija. Kuka tietää, onko koko ukkoa olemassakaan." -Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!).

Mutta kirja oli kaiken kaikkiaan ihan mukava lukea. Esseet vaan vievät todella aikansa, sillä minun päässäni alkaa usein näistä kamalan mölyisä dialogi ja sen hiljentämiseen menee aikaa, jotta pääsee jatkamaan lukua. Kuitenkin, kuten messupenkilläkin totesin (kun lopuksi Laajarinne mainosti korrektisti mistä hänen esseekirjansa voi ostaa ja Melender totesi, että ehkä se Onnellisuus -kirjakin tuolta jostakin löytää, en tiedä mistä), että Melender veti minulle tänä vuonna esseekirjallaan pidemmän korren. Ja oikeastaan tätä aivan turhanpäiväistä ja Tiloissa -kirjan oikeaa esittelyä välttelevää kirjoitusta näpytellessäni pohdin, että nyt tekisi mieleni tarttua Melenderin toiseen esseekokoelmaan, Yhden hengen orgioihin, mutta toisaalta hieman pelkään miten egoistista tekstiä tuosta Melenderin varoittelujen jälkeen löydänkään.

Ja sitten se fakta, että minulla on nyt viisi kustantajilta pyydettyä kirjaa kesken, joissa takertelen pahasti, että ehkä ne pitäisi saada jotenkin luettua ennen vuoden loppua...


"Kolin maisema on mitä on, koska herraskaiset kotimaanmatkailijat julistivat sen kansallismaisemaksi."

- Jukka Laajarinne: Tiloissa