sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Jatkan tuoreilla lukukokemuksilla, tällä kertaa silmät vielä hiukan kosteina. Maja Lunden herkän kauniskantinen kirja oli ollut jo jonkun kuukauden hyllyssäni (Tammi, 2016, suom. Katriina Huttunen, saatu kustantajalta) ja oli jopa aika, jolloin pelkäsin kirjaan tarttumista. Olin lukenut blogeista oman tulkintani mukaan vähemmän imartelevia lukukokemuksia Mehiläisten historiasta: lähes pettyneitä vastaanottoja, joka aiheutti minussakin epävarmuutta yli 400 sivuisen kirjan aloittamiseen. Mutta onneksi siinä kävikin niin, että epäilevät kirjoitukset saivatkin minut uudestaan kiinnostumaan, lähes uhmakkaalla tavalla! Mikä ihme tämä Norjan 2015 vuoden paras kaunokirja oikein on ja miksi se ei meille suomalaisille nyt täysin kolahda? Ja joskus vastarannankiiskeydellä on suuri palkka.


Sillä kirjahan on oikea helmi. Mehiläisten historia kertoo kolmen ajan ja näkökulman kautta mehiläisten vaikutuksesta elämäämme- vai meidän vaikutuksestamme mehiläisiin? No kuitenkin.
William on 1800-luvulla elänyt mies, jossa palaa tieteen tuli. Onnettomien sattumusten kautta hän ei pääse toteuttamaan itseään sillä tasolla kuin toivoisi. William perustaa perheen, ryhtyy liikkeenharjoittajaksi- ja masentuu.
Tao on 2090-luvulla elävä yhden poikalapsen äiti, joka on joutunut luopumaan opinnoistaan, koska tulevaisuutemme elämä keskittyy lähinnä keinotekoisesti tehtävään kukkien pölytykseen. Maailma on päässyt katastrofaaliseen tilanteeseen ja elämä on yhtä maanviljelyn työntäytteistä pyöritystä. Tao elää ajatukselle, että hänen pojastaan vielä tulisi jotain muuta ja hänellä olisi se kaikki mitä Tao itse ei saanut. Mutta.
George on taas tässä päivässä rämpivä vanhempi, jurohko mies, kirjallisuutta opiskelemaan lähtevän pojan isä ja uuttera mehiläistarhuri. Maailmalta kuuluu ikäviä uutisia ja puhutaan CCD:stä. Selittämättömät mehiläiskadot ovat alkaneet.

Nämä kolme ääntä kuljettavat kirjaa kaikki omien uskomattoman mielenkiintoisten ja lähelle tulevien tarinoiden kautta. Kirja ei missään nimessä ole pelkästään mehiläisten historiasta kertova kirja, vaan samalla myös upea heijastuma ihmisyydestä, vanhemmuudesta, tieteestä, luonnosta- ja peloista. Sukelsiin tarinaan hyvin nopeasti. Tarinoita lukiessani, huomaan myös yllättyväni useaan kertaan kirjan loppuun saakka. Lunde kirjoittaa äärimmäisen koukuttavasti (vain ehkä luvun verran notkahtaen) ja kutoo nämä kolme tarinaa taidokkaasti. Myös henkilökuvaukset ovat loistavia. Tao tuo rauhaa, William melankoliaa ja tunteiden vuoristorataa, kun taas George on lähes uskomattoman koominen kaikessa verbaalisessa hösellyksessään. Kaikkien kolmen tarinan keskiössä on myös suhde omiin kasvaviin ja muuttuviin lapsiin. Näihin liittyvät odotukset, tunteet ja lopulta myös väistämättömät pettymykset. Me kaikki olemme erillisiä toisistamme. Lasten kautta nämä kaikki tarinoiden vanhemmat kokevat myös elämänsä suurimmat pettymykset ja samalla... tässä kohtaa hieman nieleksin taas... samalla kauneimmat kohtaamiset mitä vain vanhempana voi kokea.

Kirjassa on hyvin ajattoman koskettavia kohtauksia, joista liikutuin useampaan otteeseen. Näin ne edessäni sydän verellä ja tunsin.

Kirja antaa myös toivoa. Mehiläisten historiassa kuvataan kuinka ihmisen kaatuminen, sairaus, nöyryytys, menetys, pettymys, kaikki nuo kamalat tapahtumat, jotka tekevät elämämme lähes tarpeettoman tuntuiseksi, voivat samalla olla myös jotain muuta, jotain kaunista, jonkun alkua. Vaikka sitä ei juuri siinä hetkessä, tai koskaan itse, näe.

Lämmin suositukseni Lunden kirjan lukemiselle, kirja on väistämättä ansainnut kansainvälisen huomion, koska kirjan moninainen tarina on lähes poikkeuksellisen hieno.


"Kunpa minullakin olisi kunnon paksu kirja, jota lukea. Ja tuoli, jonka voisin kääntää. Tai kaikkein mieluiten kärkevä kommentti kielen päällä. Mutta hän oli yllättänyt minut. Olin sanaton. Minulla oli vain vimmattu kutka."

- Maja Lunde: Mehiläisten historia

perjantai 21. lokakuuta 2016

Anthony Doerr: Davidin uni

Olen vähän pulassa kirjapolkuni kanssa. Ensinnäkin minulla oli pitkään olo, että en saa oikein mitään luettua. Kuitenkin olen lukenut useampiakin kirjoja, ristiin rastiin, mutta kuitenkin. Bloggauspinossani on kaksi Coetzeeta, yksi Murakami, kaksi novellikirjaa, yksi dekkari, yksi Puértolas ja pari kirjaa on kesken... Oi voivoi, mitenhän tästä selviän.
Ehkä pienin kompromissein.


Mutta nyt lomaviikkoni kunniaksi olen yrittänyt lukea paremmalla keskittymisellä ja se vihdoin onnistui Anthony Doerrin uusimman suomennoksen, hänen esikoiskirjansa, äärellä. Doerrhan oli viime vuonna melkoinen tapaus Kaikki se valo jota emme näe -kirjallaan. Uusin Davidin uni vieroksutti minua ensin, ehkä sen vuoksi, että KSVJEN -kirja oli aika vaikuttava ja täyteläinen lukukokemus- ehkä jopa vähän liikaakin. Tuli jotenkin sellainen olo, että toisesta vastaavasta tulisi liian tukala olo. Mitenhän tuon ennakkoajatuksen kuvailisi? Liikaa odotuksia?

Mutta sitten luin Kirjakaapin kummitus -blogista Daavidin unesta (WSOY, 2016, suom. Hanna Tarkka) kertovan kirjoituksen ja olin, että miksi ihmeessä en ole tätä kirjaa lukuuni pyytänyt. Ja ennen lomaani tein kirjatilauksen eräästä nimeltä mainitsemattomasta nettikaupasta. Ja odotin kuin hullu puuroa.

Davidin uni on todella hyvä kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Joten jos olet yhtä ennakkoluuloinen kuin minä, haasta itsesi. David Winkler on lunta palvova poika, joka suomalaissyntyisen äitinsä kanssa ihailee maisemia alaskalaisen kotitalonsa katolta ja ihastuu lumihiutaleitten valokuvakokoelmaan äitinsä kirjan kautta. Davidin maailma järkkyy, kun hän alkaa kävellä unissaan ja nähdä toistuvia, invalidisoivia unia, joiden tarinat käyvät joskus myös toteen. Aikuisena hän omistautuu tieteelle, mutta huomaakin yhtäkkiä rakastuvansa, kokevansa tunnetta, mitä hän ei ollut itselleen uskaltanut edes toivoa. Unelmiensa perään karkaava pari saa lapsen, mutta sitten alkavat Davidin kokemat eläväntuntuiset painajaiset siitä, että vauva hukkuu kotikadulla tapahtuvassa tulvassa...

Kirja vie Davidin, ja minut, matkalle, jossa Davidin erkkoelämä pyristelee eteenpäin niin troopisissa kuin varsin kylmissäkin maisemissa. Kirja jakautuu osioihin, joista en haluaisi kertoa paljoakaan, koska pelkään rikkovani teiltä kirjan lumihiutaleen hauraan ja uniikin lumon jos niin teen. Davidin uni oli aluksi hieman unistakin luettavaa ja Davidin painajaiset siirtyivät myös minun uniini. Pitkästyttävimmän elämänvaiheen kohdalla olin jo vähän harmistunut kirjaa kohtaan, mutta sitten kirja osoittaakin sen, että kaiken tuon kärsimyksen ja surkeuden pohjalta elämä saattaakin nostaa jotain hyvin kaunista. Suorastaan ihmisen korkuisia kukkia. Ja se kauneus, tuo valo joka tässäkin kirjassa vaeltaa, tuodaan Doerrin kertomuksessa sydäntä sykähdyttävällä tavalla esiin. Huomaan liikuttuvani vanhenevan Davidin elämää seuratessani ja huomaan kokevani tiettyjä kohtauksia kuin eläisin elokuvaa. Doerr osaa kuvailla upeita tarina-asetelmiaan sanoinkuvaamattoman aistillisesti.

Davidin uni ei ehkä ole saanut niin paljon blogi- tai muutakaan näkyvyyttä kuin aiemmin suomennettu kirja. Siksipä nostinkin tämän kirjan nyt bloggauspinoni päälle ja kirjoitan tästä niin tuoreena, että viimeisten sivujen tuntuma on vielä sormillani. Kirjan loppukin on niin kaunis (kerrankin!), että ihan oikeasti en osaa sanoa kumpi hänen kirjoistaan lopulta onkaan taidokkaampi. Mutta se on varmaa, että Doerrissa paistaa valo joka säteilee hänen uskomattoman luonto- ja henkilökuvaustensa kautta niin kirkkaasti, että se heijastaa silmiini lähes kipeällä tavalla.


"Odotushuoneen tuoleille tulivat istumaan Saint Vincentin lihakauppias ja majatalonpitäjä Nanton ja Agnitan kapteeni ja ne yhdeksän Grace Winkleriä ja rekkakuski Brent Royster, kukin näkymättömänä ja vaitonaisena lukuun ottamatta jokaisen sykkivää sydäntä, joka jyskytti jyskyttämistään, milloin hänen omassa tahdissa, milloin ei, ja käytävän päässä olevan Hermanin, ja ääni toi hänen mieleensä Nantonin lasilattian alla huokuvan meren tai kymmenen yöperhosen siiveniskut.
(...)
Kirurgit muunsivat Hermanin sydämensykkeen valoksi ja ääneksi, kimmahtelevaksi täpläksi monitorin kuvapinnalle. Camelotin asunnossa Naaliyahin puhelimen kuuloke lojui yhä keittiön laittialla ja kaiutti vielä kerran sulje-minut -ääniään. Winklerin näkymötön kuoro sairaalan odotushuoneessa nojautui eteenpäin. "

- Anthony Doerr: Davidin uni

perjantai 14. lokakuuta 2016

Fintiaanien mailla

Kiinnostuin viime vuoden kirjamessuilla Fintiaanien mailla -kirjasta, josta Katja Kettu kertoi haastattelussaan. Kolmen naisen kolmen vuoden projekti, jossa kuvataan suomalaisesta siirtolaisuudesta Yhdysvalloissa. Suomalaisten ja intiaanien yhteiselämä: fintiaanius on aiemmin kuvaamaton maasto, jotka Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä lähtivät selvittämään ja kokoamaan tietokirjaksi.


Povaan kirjalle suurta menestystä ja vuoden kotimaisen tietokirjan titteliä vähintäänkin Blogistaniassa. Fintiaanien mailla (WSOY, 2016, saatu kustantajalta) on upea kirja. Kirjassa kuvataan suomalaisten siirtolaisuuden juuria- myös fiktiivisellä tavalla Katja Ketun lyhyttarinoiden kautta. Pääasiallisesti kirja kuitenkin pysyttäytyy faktassa kuvaamalla intiaanien ja fintiaanien (eli suomalaisten ja intiaanien jälkeläisien) nykypäivää historiaa unohtamatta. Tarina ei ole kovin kaunis (eikä myöskään meitä suomalaisia pelkästään imarteleva), vaan köyhyys ja monenlainen kurjuus on läsnä monin tavoin. Arkielämään päästään tutustumaan lähes tuttaviksi muodostuvien henkilöhahmojen kautta. Meeri Koutaniemen valokuvat ovat kirjan suola, joka konkretisoi täyteläisen kerronnan huippuunsa.

Luin kirjaa rauhassa ja sitä nauttien. Kuten jo sanoinkin, kirjan henkilöt alkoivat tulla kuin tutuiksi, jotka olisin kauemminkin tuntenut. Kirja on niii-iiiin hyvä, että toivottavasti nämä kolme vahvaa naista valloittavat maailman kolkkia jatkossakin: ja kertovat siitä näin moniaistillisella tavalla. Meeri Koutaniemen tuotannossa on monia aihepiirejä, joiden pohjalta syntyisi varmasti useampiakin kirjoja. Tässä kirjassa kuitenkin minulle suurin ilo oli kirjan laadukas teksti, joka suorastaan yllätti minut tempaavuudellaan ja sulavuudellaan.

Lämmin suositus.


"Rebecca ja Jim Gawboy puhuvat intiaanisopimuksista kansanmurhan osana. Kansanmurha merkitsee tarkoituksellista, etniseen vähemmistöön kohdistuvaa puhdistusta. Sanan oikeudesta on historiankirjoituksessa kiistelty."

- Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

lauantai 8. lokakuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Osaanko enää edes aloittaa blogitekstiä? Kokeillaan. Olen nimittäin hieman hukassa kirjojeni kanssa, mikään ei meinaa napata, vaikka montakin yhtä aikaa luen. Arki-iltaisin ajatukseni täyttyvät juurikin arkisilla ajatuksilla, eikä sinne mahdu yhtään uutta tarinaa. Kirjaan keskittyminen on hakoteillä. Onneksi pääsen pian takkatulen ääreen ja syystuulen ujellukseen mökkimaisemiin!


Luin Emma Clinen Tytöt (Otava, 2016, suomennos Kaijamari Sivil) jo jonkin aikaa sitten ja pidin siitä kovasti. Tarina alkaa huumaavasti siitä, kun nuoruuteen, yksinäisyyteen ja perheongelmiin hukkuva Evie tapaa puistossa häpeämättömällä tavalla ilakoivia pitkähiuksisia tyttöjä- ja ihastuu tuohon erilaiseen, rosoiseen julkeuteen mitä nuoret ovat. Ja varsinkin itsevarmaan Suzanneen. Evie ajautuu nuorten joukkoon, jonka idoliksi, keulakuvaksi ja jumalaksi on noussut Russell, joka aikoo olla vielä joskus megastar musiikin saralla. Tarina pohjautuu Mansonin perheen tositarinaan, jossa Manson ja tytöt tappoivat raa'alla tavalla kaksi naista- tämä traaginen lopputulema ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä. Evie on ikään kuin historiankirjoista ulkopuolelle jäänyt nainen, jota ei onneksi kukaan enää muista. Hän, joka oli mukana, mutta pelastui pahimmalta. Voi miten herkkää ja haavoittuvaa aikaa tuo nuoruus on!

Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa (loistava ratkaisu!) sekä Evien nuoruudessa että keski-iän paikkeilla, jossa hän elää menneisyytensä kanssa. Evie joutuu vieläkin aika ajoin myös suoranaisesti vastaamaan noista harhamaisista ajoista. Aivan kuten uusille tuttavilleen, jotka hän tapaa yllätyksellisesti väliaikaisessa majapaikassaan ystävänsä mökillä. Nuorten tapaaminen toimii triggerinä Evien muistoihin. Emma Clinen kieli ja kielikuvat, vertaukset, hehkuvat upeasti, jopa siinä määrin, että koen ihanaa pakahtumista. Tytöt on todella vahva esikoisromaani ja lahjakas ja älykkäästi kirjoittava Emma Cline nousee omissa silmissäni heti nykykirjailijoiden huippunimiin. Luin kirjasta ennakoivasti hieman ristiriitaisiakin lukukokemuksia, joissa kaikki eivät olleet löytäneet sitä mitä kirjalta toivoivat. Minä en odottanut paljoa mutta löysin todella vahvan, järisyttävän ja silti mystisellä tavalla lämpimän kasvu- ja kehitystarinan (joista en välttämättä aina edes niin innostu) ja lukukokemukseni oli varmasti syksyn merkittävimpiä. Tarina on myös loistava kuvaus siitä miten joukossa on maagista voimaa, jonka voimakas huuma voi peittää yksilön korvat ja sulkea silmät muilta huutavilta ja käsiään huitovilta näkökulmilta. Tämä kirja menee lämmöllä kirjakaappieni aarteeksi, johon palaan toivottavasti lähivuosina uudestaan. Sen tarina ei sovellu pelkästään nuorille, vaan yhtä lailla myös meille keski-iässä taapertaville.


"Tytöt tuntuivat, selittämättömästi, pitävän minusta, ja ajatus oli vieras ja virkistävä, salaperäinen lahja jota en halunnut tutkia liian tarkasti."

- Emma Cline: Tytöt