tiistai 30. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Hämärän maat

Hämärän maat (Otava, ap 1974, suom. Seppo Loponen, 2007) koostuu kahdesta tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Vietnam-projekti, Eugine Dawn kirjoittaa tutkielman Vietnamin-sodasta. Eräs Coetzee on (niinpä tietysti!) toimii kirjoitelman ohjaajana ja asettaa ehdotuksia sen korjaamiseksi. Projekti tekee kirjailijasta hullun. Näinkin voi varmasti käydä.


Ensimmäinen osio on mielestäni tylsä, en oikein jaksa innostua siitä, ja olen hämmästynyt. Kyseessä on Coetzeen esikoisteos ja ehdin jo pohtia, että pitkälle on tästä tultu. Jacobus Coetzeen kertomus (toinen osa kirjasta) taas kertoo uudisraivaajien Etelä-Amerikasta. Coetzeen kertomus kuvaa sekarotuisen Adam Wijnandin elämästä koranoiden kasvatista karjaa omistajaksi mieheksi, joka ottaa mukaansa kuusi hottentottia ja lähtee eräretkelleen, vai tutkimusmatkako olisi paremmin kuvattu. Seuraa seikkailu, jossa metsästäjästä tulee metsästetty, veri valuu, roolit vaihtuvat ja villi luonto näyttää hampaansa. Kosto, ihmisluonnon raakamaisuus ei jää epäselväksi.

Kirjan toinen osio oli enemmän sitä Coetzeeta, mitä odotin. Tarina on melkoinen verilöyly mutta varsin kiinnostava kuvaus asiasta, mistä olen todella vähän lukenut. Kirjasta tuli mieleeni osittain Chinua Acheben Kaikki hajoaa, jossa myös mentiin Afrikan yön kuumaan ja tummaan maailmaan. Coetzeen myöhempiin kirjoihin kuuluva vääräleukainen, itseironinen huumori ei tässä kirjassa ollut läsnä mutta kuvauksen sivaltavuus kertoo jo sen mitä kirjailijalta oli myös jatkossa tuleva. Jacobus Coetzeen kertomus on tärkeä kertomus, jonka lukemista suosittelisin, mikäli afrikkalainen kulttuurinjano kirjallisella tavalla kiinnostaa.


"Kun hänet pukee kristillisiin vaatteisiin, hän alkaa kyyristellä, painua kumaraan, pälyillä, hän ei millään pysy aloillaan edessäsi vaan hänen pitää herkeämättä vääntelehtiä. Häneltä ei saa rehellistä vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, hän pyrkii vain olemaan mieliksi, mikä tarkoittaa etupäässä sitä. että hän sanoo sen minkä arvelee sinun haluavan kuulla. Hän ei hymyile ensin vaan odottaa, kunnes sinä hymyilet. Hänestä tulee vilpillinen otus. Sanon tämän kaikista kesyistä hottentoteista, sekä hyvistä kuten Klawe että pahoista kuten Dikkop. Heillä ei ole persoonallisuutta, he ovat näyttelijöitä. Kun taas villillä hottentotilla, sellaisella joita kohtasimme sinä päivänä, jottentotilla joka on ikänsä elänyt luonnontilassa, hänellä on hottentotin arvokkuutta. Hän istuu ryhdikkäästi, hän seisoo ryhdikkäästi, hän katsoo suoraan silmiin."

- J.M. Coetzee: Hämärän maat

perjantai 26. elokuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Juuri kun luulin, että Adichie on niin jo kohdallani luettu (ja laitoin Puolikas keltaista aurinkoa kiertoon!- muut kyllä vielä jäivät hyllyyni), tartuin vielä viimeisimpään suomennokseen Kotiinpalaajat ja totesin, että ehei!, Adichie uskaltaa, osaa, muuntuu ja jopa yllättää.


Kotiinpalaajat (Otava, 2013, suom. Hanna Tarkka, kirjastolaina) kertoo Ifemelun ja Obinzen tarinan. Nuoret rakastuvat toisiinsa Nigeriassa, mutta epävakaisuus, ankeat arkiolot, jotka tekevät opiskelun mahdottomaksi, kannustavat Ifemelua seuraamaan yksinhuoltaja tätinsä mallia ja hakemaan opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Mutta eipä maailma Yhdysvalloissakaan ole ihan sitä mitä Obinze oli romanttisesti yhdysvaltalaisista romaaneistaan kuvitellut. Ifemelu huomaakin ensi kertaa olevansa tummaihoinen. Sillä USA:ssa ihonvärillä onkin yllättäin väliä. Töitä ei saa ja ideaalit kropasta, identiteetistä muuttuvat. Ifemelu masentuu ja katkaisee välit Nigeriaan.

Kirja on todella mielenkiintoinen ja uskalias kuvaus siitä, miten Yhdysvalloissa eri maahanmuuttajat ja väestöryhmät oleutuvat maan tapoihin ja varsinkin toisiinsa. Oli myös hyvin mielenkiintoista lukea kuinka Ifemelu rohkaistuu kirjoittamaan havaintojaan esimerkiksi afroamerikkalaisten ja Afrikasta muuttaneiden ihmisten välistä kulttuuri- ja ajattelueroja. Entäpä sitten millaisena afrikkalaiset maahanmuuttajat itse toisensa erottelevat. Kirja on herkullisen, lähes poliittinen, kuvaus kaikesta tästä moninaisuudesta, mitä me täältä pohjoisen vaaleasta viileydestä emme ollenkaan osaa ilman asiaan tutustumista aistia.

Kiehtova tarina on kerrottu ajassa pyörien. Ifemelu istuu tunteja hiuksiensa letityksessä, valmiina palaamaan Nigeriaan ja samalla tarina sukeltaa mitä oli sitä ennen ja on sen jälkeen. Samalla Ifemelu puhuu tasolla, jonka voi myös kohdentaa suoraan lukijalle, kirjailijalle itselleen ja koko maailmalle  osoittavalla sormella. Minulle tuo kerrontatapa oli onnistunut ja se auttoi minua jaksamaan lukemaan 538 sivuisen tarinan paremmin. Kotiinpalaajat sai aivoni raksuttamaan myös siinä määrin, että halusin käydä lukemassa mihin asioihin kirjan amerikkalaisissa arvosteluissa oli kiinnitetty huomiota.

Mahtava kirja.
Hetkonen, oliko tässä jo jotain vähän Hustvedtiläistä tiedon sekoittamista romaaninmuotoon, mutta kaunomaisemmalla tavalla?


"Ei tässä maassa voi kirjoittaa rehellistä romaania rodusta. Jos kirjoittaa siitä miten rotu oikeasti vaikuttaa ihmisten elämään, se on liian silmiinpistävää. Tässä maassa fiktiota kirjoittavilla mustilla kirjailijoilla, heillä kaikilla kolmella, ei niillä kymmenellätuhannella, jotka rustaavat roskatarinoita, ghettokirjoja kirkuvine kansineen, on tasan kaksi vaihtoehtoa: he voivat sievistellä tai suurennella. Kun ei tee kumpaakaan, kukaan ei tiedä mitä sellaisen kirjaiijan kanssa tekisi. Eli jos aikoo kirjoittaa rodusta, se on tehtävä niin runollisesti ja taitavasti, että lukija, joka ei osaa lukea rivien välistä, ei edes tajua lukevansa rodusta. Siis sillä lailla proustilaisesti mietiskellen, niin vetisesti ja sumuisesti, että lopussa olokin on vettynyt ja sumea."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Junichiro Tanizaki: Avain

Tästä kirjasta kirjoittaminen on vaikeaa, en oikeastaaan edes haluaisi muistella lukukokemustani, mutta tämä on purettava. Loma oli lopussa, oli seisahtunut kesähellepäivä ja sain pari tuntia omaa aikaa märehtiä. Aloitin lyhyen (140 s.) Junichiro Tanizakin Avaimen ja ajattelin viihtyväni kerrankin loikoillen ja lukemalla kokonaisen kirjan mukavalla ahminnalla. Mutta huhhei, tarinahan on lähes irstas.


Mies asuu kymmenen vuotta nuoremman vaimon ja hänen tyttärensä kanssa. Nainen on hyvin siveellinen, muun muassa jalkoja ei näytellä ihan noin vaan, ja sekös nyt sattuu olemaankin miehen intohimon kohde: jalat. Käy niin, että vaimo tulee juoneensa itsensä tolkuttomaan humalaan ja tuossa avuttomassa horteessa, lääkkein vielä avitettuna, mies näkee tilaisuutensa tulleen. Hän uskaltautuu tutkimaan vaimonsa kehon läpi kotaisin. Käy vielä loistevalon avukseen. Y-äää!

Tilanne toistuu useampaan otteeseen, sillä jollakin tapaa myös vaimo koukuttuu noihin mystisiin iltoihin, joissa hän voi kuvitella olevansa pariskunnan ystävän vieteltävänä. Kirja päätyy kuristavasti siihen, kun aviomies saa aivoverenvuodon ja menehtyy piinaavalla hitaudella omassa sängyssään  halvautuneena ja sangen kurjassa kunnossa. Kirja on täynnä kurjuutta ja kuvottavuutta. Tarina kerrotaan aviopuolisoiden päiväkirjojen kautta, joita kumpikin kirjoittaa salassa ja samalla hieman sitä toivoen, että toinen niitä kuitenkin lukisi. Tarina kertoo siitä, miten kaksi ihmistä voi olla niin kaukana toisistaan, vaikka ovatkin lähellä. Se mahtaa olla myös kohutarina aikaansa ja kulttuuriinsa nähden (1956, suomennos Tuomas Anhava) ja ravistelee epätoivoisia avioliittoja.

En voi vieläkään ymmärtää miksi luin tuon Tanizakin kirjan tuona paahtavana päivänä ja tunsin lähes pahoinvointia sen äärellä. Pikainen googlaus opettaa minulle, että tämä arvostettu japanilaiskirjailija on kirjoittanut vastaavia seksuaalisuuteen ja eroottisiin pakkomielteisiin keskittyviä kirjoja enemmänkin. Ehkä ymmärsin tämän jo kerrasta, huh.


"Tarkoitukseni on tietysti saada hänet juovuksiin ja mennä vuoteeseen hänen kanssaan; mutta miksei hän suostu soreasti? Hän käy pahanilkistä pahanilkisemmäksi, ei antaisi minun kajota jalkoihinsa. Mutta sen mitä itse tarvitsee, sen hän kiristää minuta."

- Junichiro Tanizaki: Avain (Tammi, 2010, oma kirjahylly)

tiistai 16. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Kesä

Lomalla tuntui siltä, että haluan taas lukea Coetzeeta. Coetzee on ehkä maailmankirjallisuuden mystisin ja mahtavin kirjoittaja, jonka teosten äärellä en koskaan tiedä minne olen menossa ja missä kohtaa kirjailija nauraa sinulle, minulle ja varsinkin itselleen ja koko elämälle. Kesässä (Otava, ap 2009, suom 2011 Markku Päkkilä) on jälleen kerran hyvin kirjailijaa itseään muistuttava eräs herra John Coetzee, joka asustelee 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Kirjassa nuori kirjailijan alku kirjoittaa tästä J. Coetzeesta elämänkertaa ja haastattelee henkilöitä, joiden kautta olettaa löytävänsä erityisen mielenkiintoisia ja osuvia tarnoita Coetzeesta.


Mutta kun oikeastaan niitä ei ole. "Coetzeen naissuhteet" ovat olleet melko sattumanvaraisia kömpelöitä pikasuhteita, jotka ovat tapahtuneet lähinnä naisten virhelaskelmasta omassa ongelmallisessa elämäntilanteessaan ja pienestä säälistä tuota vähäpätöistä, hieman kummallisen ja tylsän oloista miestä kohtaan. Kukaan ei muistele Cotzeeta millään tavoin nerona (oikeastaan haastteluissa tulleet tarinat kertovat enemmän heidän omista mielenkiintoisista elämistään kuin itse kirjailijasta), joka on saanut sittemmin kirjallisuuden Nobel -palkinnon, vaan lähinnä epämiellyttävänä, outona naapurina tai serkkuna, joka asusti vanhan isänsä kanssa murnuttaen. Fakta, että mies osoittautuukin kirjailijaksi on lähinnä kummallisinta mitä ihmiselämässä voi sattua. Vain joku kollega muistelee asiallisen kunnioittavasti Coetzeen uraa, joka käpäisee myös Ameriikoissa asti (päättyäkseen karkoitukseen).

Siis aivan loistava kirja. Nauran ääneen, hämmennyn, luen kuin hullu syö sitä kuuluisaa puuroaan. Siis tässä leikitellään niin monin tavoin ja pistetään lukija viihtymään ja kokeilemaan aivojensa rajoja. Ja samalla yksinketaiselta näyttävä tarina kuvaa loistokkaasti muun muassa Etelä-Afrikan elämää Apartheidin alla. Sillä tuo onneton miesrähjä Coetzee haluaa kaikessa hiljaisuudessaan tehdä sen mitä muutoin valkoiset mustilla teettävät: vaikka talon pihan betonoinnin. Yksinäisen pienen miehen kapina epätasa-arvollista ja naurettavan typerää maailmaa vastaan. Siinäpä tarina, josta voi saada vaikka Nobelin.


"Teidän on pakko uskoa, kun sanon ettei minulle tullut mieleenkään - ei vahingossakaan! - flirttailla sellaisen miehen kanssa. Hänellä ei nimittäin ollut vähääkään seksuaalista voimaa. Ihan kuin hänet olisi ruiskutettu päästä varpaisiin jollain neutraloivalla aineella, kastrointiaineella. Toki hän oli tökännyt lahjapaperirullalla minua rintaan, en minää ollut sitä unohtanut, rintaan oli jäänyt siitä muistijälki. Mutta löin mielessäni vetoa kymmenen yhtä vastaan, että se oli pelkkä kömpelö ahinko, Schlemielin tekosia."

- J.M. Coetzee: Kesä

lauantai 13. elokuuta 2016

Richard Yates: Revolutionary Road

Tulin tuossa ajatelleeksi, että voi olla mahdollista, että olen kahminut itselleni melko ennätyksellisesti erilaisia mielenkiintoisia kirjoja kirjastosta, enkä yhtään huomioinut, että siinä samalla ruuhkavuosiarki räjähtää nyt lopullisesti jälleen kerran käyntiin. Ja lukuaika on. No, rajallinen.


Saati bloggausaika. Mennäänpä siis suoraan asiaan. Richard Yatesin kirja Revolutionary Road on käynyt käsissäni kirjastossa useamminkin, mutta olen kannen perusteella luokitellut liian trendikkääksi minulle (onhan kirja ilmestynyt niinkin vasta kuin 1961, suom. Markku Päkkilä, Otava, kirjastolaina). Blogien kautta kirjaan oli kuitenkin noussut uusi mielenkiinto, jonka saatoin tyydyttää kesälomani aikana. Odotukseni olivat jostakin syystä nousseet tässä välin kirjaan melko korkealle, joten lukukomus oli lopulta hieman lakooninen "ihan hyvä".

Frank ja April ovat naimisissa oleva pariskunta, jolla on lapsia (joiden näkökulma ja vaikutus aikuisten elämään on kirjassa pääosin niin ikään varsin vähäinen, joskin lopulta se merkityksellisin- lienee hyvää ajankuvan kerrontaa tämäkin). He asustavat miellyttävällä asuinalueella ja amerikkalainen lähiöelämä, toistuvine sosiaalisine kuvioineen, alkaa tympiä, samoin kuin Aprilin kotiäitiys ja Frankin lopulta sangen vähäpätöinen työelämä. April ehdottaakin, että perhe muuttaisi Pariisin ja aloittaisi siellä uuden elämän, jossa Frank saisi toteuttaa omia ylivertaisia taitojaan paremmalla tavalla. Naapurien pyöritellessä asialle silmiä pariskunta saa uutta pontta parisuhteeseensa ja elämäänsä tuota päätöstä tavoitellessaan. Kunnes.

Tarinaa kerrotaan dialogisesti ja tämä newyorkilainen, keskustelutyylinen kerronta on aluksi hyvin mukavaa, kuin katselisi miellyttävää televisiosarjaa. Yatesin tarinankerronta ja tilannekuvaukset ovat priimaa. Kuitenkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisuudessaan yhtä lailla vähän ärsyttäviä ja pikku hiljaa draamautuva, huipentuva tarina alkaa vähitellen tuntua "kertaalleen luetulta". Aikakautenaan varmasti revoluutionaarinen kuvatessaan sisimmältään melko surkeaa parisuhdetta, perhe- ja työelämää, jonka elämäntapa tuntuu koko ajan riskialttiilta. Kulissit kun pidetään yleensä pystyssä, tapahtuipa seinien sisällä mitä tahansa. Ja kun ne romahtaa, saa naapurit taas vuosiksi uusia tarinoita.


"Kyllähän April oli jo päättänyt. Bethune Streetillä oli ollut helppo valita rakkaus, valita se, että hän käveli ylpeästi alastomana asunnossa, jonka tilapäistuoleihin, ranskalaisiin matkailumainosjulisteisiin ja pakkilaatikoiden laudoista pystytettyyn kirjahyllyyn aamuaurinko paistoi niin kauniisti - siellä puolet seurustelun tuottamasta ilosta oli siinä, että tuntui kuin he olisivat jo olleet naimisissa, ja myöhemmin, kun he olivat käyneet kaupungintalolla ja kun asunnon kahdelta muulta miesvuokralaiselta oli otettu avaimet talteen, puolet naimisissaolon ilosta oli siinä, että se tuntui seurustelulta. Sen April oli päättänyt valita."

- Richard Yates: Revolutionary Road

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Huokaisin onnesta, kun huomasin, että Kazuo Ishigurolta suomennettaisiin Haudattu jättiläinen (Tammi, suom. Helene Bützow, 2016, saatu kustantajalta) ja aloinkin lukea kirjaa oikein kesälomareissulla. Lomalle on aina mukava osuttaa loistokirjoja, jotka ikään kuin täydentävät lomafiiliksen.


Haudattu jättiläinen on kaunis, lumoava tarina Britteinsaarista, jossa vanha aviopari Axl ja Betrice asustavat. Pariskunta joutuu kylänsä keskellä ihmisten syyniin. He ovat pohtineet miksi ihmiset unohtelevat asioita, joita heille on selvästikin tapahtunut. Ja miksi he itse eivät muista kaikkea, sellaistakin mitä pitäisi. Tuntuu kuin he eläisivät sumussa. Kuitenkin pariskunnalla on varma tunne siitä, että heidän poikansa on jossakin elossa ja he päättävät löytää hänet. Pariskunnan kulku tuntemattomaan muovautuu lähes legandamaiseksi lohikäärmeseikkailuksi, jossa erilaisia matkan avittajia ja jarruttajia löytyy vaelluksen varrelta.

Pidin kirjasta aluksi valtavasti. Uppouduin kauniiseen kuvailuun ja maailmaan. Mutta mitä ihmettä, yhtäkkiä tarinan jäädessä vaeltavaan unimaiseen tunnelmaan, hieman taistoa enteillen, mielenkiintoni sammui. Luin pari sivua eteenpäin ja laskin kirjani. Niinpä kävi sillä lailla, että luin kirjan lopun lopulta hieman väkinäisesti hotkaisten- lomani jo loputtua. Ja tarinan loppu on myöskin kaunis ja kuroo kokonaisuutta taidolla yhteen. Mutta jokin siinä nyt oli, että vaikka aluksi huumaannuin tästä fantasiasta, aikuisten sadusta, niin loppua kohden en enää niin jaksanut. Kuitenkin on täysin selvää, että Ishiguro on varsin poikkeuksellinen kirjailija, jonka tuotantoa tulee lukea enemmän.


"Missään ei ollut niitä mutkittelevia kujia ja hiljaisia ketoja, niitä joista Englanti myöhemmin tuli tunnetuksi."

- Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

perjantai 5. elokuuta 2016

Michael Ondaatje: Divisadero

Leena Lumi kirjoitti niin hyvin Michael Ondaatjen Divisaderosta (Otava, 2008, suom. Juhani Lindholm), että minunkin piti saada tuo kauniskantinen kirja luettavakseni. Sitä ei löytynyt divareista mutta kirjastosta löytyi. Divisadero on Annan, Clairen ja Coopin tarina. Kolmikko viettää lapsuuttaan yhdessä tyttöjen isän kanssa 70-luvun Kaliforniassa. Nuoruus yhdistää ystävyyden rakkaudeksi, jonka tulinen teko vääristää kolmikon maalaistyylisen elämän pirstalleen.


Anna, Claire ja Coop elää kukin omaa aikuiselämäänsä. Coop on uhkapeluri, Anna tutkii kirjallisuutta maaseudun kartanossa ja Claire... Mitä Claire tekikään? Nyt minun on tunnustettava, että kirjan alku on huumaava. Minä luin sen nälkäisenä, ja samalla huomasin, että tuo kirjan terassi löytyi jo muistikuvistani- olin lukenut kirjan aiemminkin! Vai olinko? Jatkoa en muistanut, olinko jättänyt kirjan kesken aikoinaan? Ja totta tosiaan, pohdin tuota vaihtoehtoa myös nyt, sillä kirjan ei kantanut minua. Mikä harmi! Annan Ranskan maataloon olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa mutta jotenkin kokonaisuus, oi miksi. Ondaatje kirjoittaa kauniisti, sujuvasti mutta ehkäpä makuuni liiankin suloisesti? Vai mikä ihme tässä oli? Olin varma hyvästä lukukokemuksesta mutta lopputulema oli hienoinen pettymys. Ehkä tämä kirja oli liian romanttisuuteen, rakkauteen pohjautuva tarina minun makuuni. Mutta tuo Coopin talo, kotilaakso, terassi. Se maisema elää minussa vahvasti.


"Tilamme tasaisesti kumpuileva maasto oli talven taukoamattomien sateiden aikaan vihreää ja kesällä ja syksyllä ruskeaksi paahtunutta."

- Michael Ondaatje: Divisadero

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

Tuija Lehtisen uusin kirja Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta nauratti minua jo nimellään (Otava, 2016, saatu kustantajalta). Seuraa tunnustus, vähän nolokin. Oikeastaan ainoa, siis ainoa, televisiosarja, jonka katson viikottain on Suomen huutokauppakeisari! Se on jotenkin niin letkeä arki-illassa. Kaikki tuo ennalta-arvattavuus ja höpsöttely, en tiedä, se vaan on niin rentouttavaa.


Lehtinen tarttuu siis oivallisesti ajankohtaiseen aihepiiriin huutokauppoihin ja vanhojen tavaroiden myyntiin. Helmi työskentelee äitinsä ja isäpuolensa omistamassa Divarin Helmi -antiikkikaupassa. Aikansa maailmalla harhailtuaan Helmi pohtii tulevaisuuttaan ja saa uutta pontta alkaessaan uudistamaan Divarin Helmeä erilaiseen suuntaan. Samalla Helmi muuttaa sukutalosta kimppakämppään ja tapaa sinkkuna erilaisia tyyppejä. Rakkautta etsitään ja ihmissuhteet ovat keskiössä, kuten usein Lehtisen kirjoissa on ideanakin. Laatuhömppää, rakkausromaania sen nälkään. Minulla se tulee aika varmasti maksimissaan kerran vuodessa ja se tyydytetään luotettavasti Lehtisellä.

Kirjassa on Lehtisen huumoria ja letkeää tarinaa. Sänkypuuhiakin harrastetaan. Tarinan kokonaisuus on hyväntuulinen muttei ehkä jää mieleen niin voimakkaasti kuin jotkut muut Lehtiset. Kirjassa on myös ilahduttavan tempoileva mummeli ja kirjan loppu on vapauttava ja sydämellinen.

Kirja toimi oikein hyvin lomalukemisena ja vapautti minut taas enemmän tietynlaisen kirjallisuuden pariin. Aloin myös pohtia syksyn lukusuunnitelmaa (mikä ei tietenkään toteudu, koska harrastusta on ihana pitää poikkoilevana omien tuntemusten ja mielenoikkujen mukaan) eri näkökulmasta. Loppukesälomani onkin sitten mennyt varsin keltasinisten kirjojen parissa!


" - Kauniita, eikö? hän hymyili leveästi ja silitti ruusukuvioista kuppia. - Tämä oli isoäitini lempikuppi."

- Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta