lauantai 30. heinäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Jahas kesäloma on jälleen kerran takana päin. Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (Tammi. 2014, suom 2016 Outi Menna, oma hylly) on ollut varsin paljon esillä blogeissa. Minäkin sen siis ostin, koska kiinnostuin sen aihepiiristä, eli psykiatristen sairaaloiden kuvauksesta niiden kukoistuksen ja lakkauttamisen aikana.


Jim on kuolemasta haaveileva mies, joka asuu Beckombergan mielisairaalassa. Tarina kuvautuu sekä Jimin että hänen tyttärensä Jackien kautta. Jackie elää erilaisen elämän käydessään välillä isänsä luona sairaalassa, aivan kuin toisessa maailmassa. Välillä Jim haluaa sulkea Jackien maailmastaan ja kieltää Jackien tulon sairaalalle. Tarinassa kuvataan myös yhden lääkärin vaikutusvaltaa Jimiin ja pariin hieman kaukaisemmaksi jäävän potilaan elämässä. Sairaalaelämän loppuessa Jim jatkaa alkoholistin arkea, sen tarkalla laskelmoidulla tavalla.

Lukiessani blogikirjoituksia ymmärsin, että moni oli kokenut kirjan kuvauksen kovin romantisoiduksi. Jostakin syystä minä en ihan kokenut sitä niin. Mielestäni Jimin tarina on sangen surullinen ja alakuloinen- ja siten myös vakuuttavan oloinen kuvaus psykiatrisista ongelmista ja noista ajoista. Sairaalaelämän suljettu maailma voisi uskoa olevan hyvin turvallista, lähes aika ajoin romanttista(!), ihmisille, jota maailman laajuus huimaa.

Myös kuolemaa toivovan miehen vaikutus läheisiin on mielestäni hyvin kuvattu. Stridsbergin kieli on hyvin kaunista, helppolukuista ja teki lukukokemuksestani erittäin mielekkään. Olen joskus käynyt mielisairaalan museossa ja tuolloin kuulemani tarinat ovat jättäneet suuren mielenkiinnon, milloin noita tarinoita aletaan kirjoittaa kaunon muotoon. Sairaalamaailmasta olisi varmastikin paljon kerrottavaa niin yksilötasossa, kuten tässä kirjassa, mutta myös ryhmätasolla, jota jäin tämän kirjan jälkeen vielä kaipaamaan.



"Voisin pyytää Jimiä jäämään, mutta pystyn jo kuulemaan hänen naurunsa. Jimin naurun, joka hyökyy päin aivan kuin kylminä aaltoina. 'Voi Jackie, ei minulla ole ketään jonka vuoksi eläisin, ei minulla ole ketään jota rakastaa. Ei ole koskaan ollut.'"

- Sara Strindberg: Niin raskas on rakkaus

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Lukumaraton 2016

Sain ystävällisesti kanssabloggareilta vinkkiä jo traditioksi tulleen kesälukumaratonin järjestymisestä! Ja sattuikin niin, että hieman keplottelemalla (siis niin että aloitin lauantaiaamuna, eli maraton aika meni sunnuntaiaamun puoleen), saatoinkin osallistua maratoniin, kohtuu tuoreilla divari- ynnä muu lomareissuostoksien turvin ja mitä parhaimmassa ympäristössä- mökillä.

Maratonia houstasi tänä vuonna Minna Vuo-Cho blogissa Ja kaikkea muuta!


Lukumaratoniin olin valmistautunut siis hieman erilailla kuin aiemmin, jolloin olin valikoinut kirjoja kirjastosta jo viikkoja. Kuitenkin minulle lukumaratonikirjojen a ja ö on, että ne ovat lyhyitä. Pitkän kirjan maratonissa pitäisi olla todella vetävä kirja, että jaksaisin sitä tuntitolkulla tollottaa. Nytkin pinoistani löytyi mukavan lyhyehköjä, eli noin 200 sivuisia (reilu sata olisi optimaalisin) kirjoja. Lisäksi edellisen päivän pitkä, rentouttava lenkki oli erittäin tärkeä, sillä kroppani ei tykkää olla paikallaan pitkiä aikoja, vaan jumitus saattaa kuormittaa kroppaani pahoin jälkiseurauksin.

Aloitin heti lauantaiaamusta, kello 9.30, rohkeasti Tommi Melenderin Kylmällä sodalla (2014, WSOY, edellisen päivän kirjakauppa-alelöytö). Olinhan jo lukenut Melenderia yhden esseekokoelman verran ja todennut ennakkoluuloni kyseenalaisiksi. Kylmässä sodassa kuvataan aikuisen miehen päänsisäistä kaaosta, kun arki järkkyy hänen kaaduttua Islannin matkallaan ja saaden lievän aivovamman. Miehen psyyke alkaa hajoilla ja nykyinen elämä, eli parisuhde toimittajanaisen kanssa, alkaa hajottaa. Miehen kokema paniikki nostattaa kylmän hien lukijallekin. Kirjassa ei kaihdettu räväkkää kieltä ja musta huumorikin kukki mukavasti. Pari kertaa räjähtelin nauruun, pari kertaa ynähdin malliin "nyt meni pikkuisen yli". Mutta Melenderia luen jatkossakin: ei ihan perusmallin jätkä, nimittäin. Mutta Hotakaismaisuus oli minusta tässäkin läsnä, kuten essseissäkin. Jotain perisuomalaisuutta koskettavaa, älykkäällä tarkkanäköisyydellä.

(211 s.)


Toisen kirjan aloituksen kanssa koin hienoista hengästymistä, koska huomasin, että kello oli jo reilusti yli puolenpäivän ja lukumaratonini oli edennyt hitaasti tavoitteeseeni nähden (hoidinhan siinä samalla muksuja ja mökillä hiimaili muutakin porukkaa...!). Otin siis pinoni lyhyimmän ahmaisuun: Joel Haahtela Traumbach (2012, Otava, kirjashoppailu edelliseltä päivältä). Olin aiemminkin yrittänyt lukea Haahtelaa, koska luottoblogistit olivat häntä kehuneet, huonolla menestyksellä (kirja jäi kesken). Tämä oli siis toinen kerta. Traumbach, jonka nimi saattoi olla minulle enne, ei vakuuttanut minua Haahtelan fanijoukkoihin. Kirjan tarinapohja oli todella kapea, lähes olematon, enkä saanut myöskään kielestä mitään sitä hekumallisuutta irti mitä monet muut ovat saaneet. Lienen tälle lajityypille väärä henkilö ja parempi olisi, etten kirjoita tästä enempää. Tosin hienoisia naurukohtauksia aiheutti tämäkin, muiden tunnereaktioiden ohella, muun muassa kohdassa: "Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee." (mitä se ei tehnyt). Auts, anteeksi.

(112 s. !)


Kolmen maissa aloin olla suomalaista mieskirjallisuutta täynnä ja toivoin itselleni miellyttävän lukukokemuksen, mielellään suoranaista lumoutumista. Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016, ennakkokappale kustantajalta) on sangen kehuttu ja blogipiirissä ilmeisesti myös tuttu kirjoittaja (valitettavasti en ole hänen blogiaan lukenut!), mutta minulle ihan uusi nimi. Esikoiskirjaa Lempeä olin koettanut jo aloitellakin pari kertaa aiemmin, mutta vaikka alku on hyvä, iskevä, se ei vain aiemmin jostakin syystä lähtenyt. Syytin väsymystäni. Lempi kertoi sota-ajan Lapista, jossa nuoripari joutuu erilleen sodan vuoksi. Nuori vaimo, jo äiti, katoaa yhtäkiä ja lapsia jää hoitamaan taloudenhoitaja. Kirja kuvataan kolmesta näkökulmasta: masentuneen lässähtäneen Viljamin (isä, mies), sairaan mustasukkaisen ja kyynisen Ellin (taloudenhoitaja) ja kaukaiseksi jäävän Siskon (kadonneen naisen sisko) kautta. Valitettavasti minulle kirjan tarina jäi liian ohueksi ja myöskin ikävässä tilanteessa toimineet henkilöhahmot aiheuttivat minussa pelkästään närää. Harmittaa näin kirjoittaa, koska muiden lukukokemus on ollut tyystin erilainen ja kirjaa on kehuttu vuoden parhaiksi yllättäjiksi. Pahoittelen toistamiseen.

Apua, lukumaratonini alkaa kuulostaa jo valitusvirreltä!

(234 s.)


Viimeiseksi kirjakseni ponnistin saunan jälkeen Per Pettersonin En suostu (2014, Otava, suom. Katriina Huttunen, samaa edellisen shoppailupäivän antia), josta en tiennyt ennalta mitään. Mikä on välillä sangen mukava olotila. Per Pettersonin kirjassa kerrotaan väkivaltaisen ja surullisen lapsuuden kokeneet miehen tarinaa, joka alkaa siitä kun kaksi jo vanhentunutta ystävää tapaavat jälleen kerran. Lukukokemus alkoi olla jo hieman väsymyksestä sumuisampi mutta tarina ja kieli olivat sen verran koukuttavaa ja kantavaa, että jaksoin kirjan vielä saman illan sisään lukea. Kirja oli ehdottomasti lukumaratonini parhaimmistoa, joskaan ei mikään henkeäsalpaava teos. Pohjoismaisesta asettelusta ja tarinan pohjasta tuli mieleeni se yksi Knasu, jonka olin lukenut ja mietin, että ehkä sellaista psykologista trilleriä, Sadie Jonesin Kotiinpaluun tyyliin, tykkääville tämä kirja saattaisi myös kolahtaa.

(243 s.)


Jätin lukumaratonini lepäämään pitkiksi yöuniksi ja totesin aamulla, että ehkäpä vietän aamuteeni muita kirjablogeja lukamalla kuin uutta kirjaa aloittamalla. Aloitettuja nimittäin pöydälleni kyllä jo on... Vaikka maratonikirjani eivät mikään tällä kertaa minua täysin lumonneet tai saaneet aikaan suurta aah -kokemusta, oli runsas lukeminen todella mukavaa. Otin lukemisen suhteen rennosti: pompin trampoliinilla (kokeilen jopa lukea yhtä aikaa- ei onnistunut!), venyttelin paljon, söin säännöllisesti (välipaloina metsätuoreita lakkoja!), pohdin käynkö lenkillä (en käynyt) ja nautin saunomisesta välissä (uinti jäi poikkeuksellisesti väliin, kun oli niin viileä tuuli). Yöllä näin ihan muita unia kuin lukemisunia, ja aamulla odottelin jo innolla, että pääsen kirjatilaukseni pariin lukemaan taas uusia kirjoja. Joten erittäin onnistunut maratonkokemus!

(yhteensä 810 sivua)

Loppukuvassa on lomatuliaisia Lapista. Kirjanmerkki ja uusi teekupponen. Siinäpä vasta ihania muistoja arjenkin varrelle! Mutta nyt minä jatkan lomaa!


"Päätin, etten anna sen enää purskahtaa ulos, en saatana anna. Pitelin leukojani kaksin käsin kiinni. Yritin niellä, niellä. Mutta sanaoksennus nousi aina uudestaan ylös."

- Tommi Melender: Kylmä sota

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille

Eipä ole kesää ilman uutta Mma Ramotswea! Mma Ramotswe ja Mma Makutsi- ja kolmas etsivä!- saa ratkaistavakseen intialaistaustaisen, muistinsa menettäneen naisen tapauksen. Samalla Mma Makutsi pistää vähän tuulemaan ja laittaa naisvoimalla ja sisullaan jotain uutta elämäänsä. Mutta onnistuuko tuo aivan ilman tukiverkkoja? Ja liittyykö tarinaan jotenkin taas tuo kavala Violet Sephotho....


Kahvia komeille miehille on taas täysin onnistunut Mma Ramotswe tutkii -sarjan kirja (Otava, 2016, suom. Outi Järvinen, esittelykpl)! Miten se voi olla niin? Jostakin syystä tuo ihana tuttuus, maisemat, tavat, olot ja elot tuovat samantien minulle onnen tunteen. Botswanan lämpö ulottuu Suomeen saakka. Ja vaikka luulisi, että kirjan jo toistaisi itseään (itse asiassa se tekeekin sitä tietyin osin, se on osa kirjasarjan loistavaa huumoria, joka uppoaa minuun uskomattoman monta kertaa!) niin ei, minä luen oikeasti näiden kirjojen jokaiset sanat ja oikein nautiskellen.

Ei ole kesää ilman Mma Ramotswea! Aivan ihana, kun sain aloittaa tämä juhannuksena, istahtaa puutarhakeinuun ja maistella teetäni ja hymäillä hyvän mielen seurassa, kiinnostavaa juonta ahmien. Voi, kesä on tehty tällaisia hyvän tuulen kirjoja varten.

Vetäydyn nyt blogihiljaisuuteen, kesälomalle, siis lukemaan. Lämmintä, rentouttavaa heinäkuuta kaikille!


"Päästyään jalkeille ja saatuaan käteensä kupillisen vasta haudutettua rooibosta Mma Ramotswe lähti puutarhaan pienelle kävelylle nauttimaan aikaisen aamun raikkaudesta. Jotut ihmiset sanoivat, että aamuilma ei tuoksu miltään, mutta hänen mielestään he olivat väärässä, se tuoksui vaikka miltä - akaasianlehdiltä, jotka olivat sulkeutuneet yöksi ja avautuivat nyt auringon ensi säteiden kosketuksesta; savulta, joka kantautui jostain kauempaa; tuulelta, lämpimältä tuulenhenkäykseltä, kuivalta ja makealta kuin karjan hengitys."

- McCall Smith: Kahvia komeille miehille