tiistai 28. kesäkuuta 2016

Anna Gavalda: Kimpassa ja Lempi ei ole leikin asia

Luin kesäkuun ratokseni kaksi Anna Gavaldaa toista kertaa. Kimpassa -kirjan oli lukenut varmasti yli kymmenen vuotta sitten ja siihen tartuinkin nyt lohtukirjaa hyllystäni hakiessani (2005, suom Titia Schuurman, Gummerus, oma hylly). Tarinassa langanlaiha Camille Faque asuu Pariisissa, ankeassa ja kylmässä ullakkohuoneessa ja siivoaa työkseen. Camille tapaa Philibertin, neuroottisen oloisen aristokraatin hieman kulahtaneissa vaatteissaan ja heistä tulee ystävät.


Tarinaan liittyy myös melko itsekeskeisen oloinen työnarkomaani, kokki Franck, joka asustaa Philibertin talossa. Tämän kolmikon yhdistää Franckin mummon sairastuminen ja mummon talo maaseudulla. Talo, jota ympäröi kaunis puutarha...

Toista kertaa Kimpassa -kirjaa lukiessani huomasin, etten muistanut siitä paljon mitään ja lukiessa taas paljonkin. Kirja oli melko lailla yhtä ihastuttava kuin ensimmäisellä kerralla, tosin on Gavalda tainnut sittemmin myös kehittyä kerronnassaan, vaikka Kimpassa lienee yksi hänen luetummista kirjoistaan. Alan nähdä Gavalan kirjoissa tiettyä kaavamaisuutta: rikkinäistä lapsuutta, heikkoa vanhemmuutta, köyhyyden ja rikkauden eroja, naiseutta, sukupuolisuutta, minuutta, opittua viisautta ja maalaisjärkeä- ja miten kumpikaan ei ole kiinni sosiaalisesta statuksesta. Kirjoissa usein myös taistellaan, kaadutaan, ryvetään, löydetään ja paikalle osuu vähän onnenkantamoista. Rakkautta. Siihen ripaus mustaa huumoria, lempeää otetta, puutarhan huumaa ja runsaasti taidetta. Ja omalaatuisella tavalla kirjoittaa. Minä tykkään.


Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, suomennos Lotta Toivanen, 2014) on luettu Kirjapolulleni aiemminkin. Kirja oli aluksi aivan yhtä vaikea kuin ensimmäiselläkin kerralla ja mietin jo jaksanko edes lukea sitä loppuun. Tämähän onkin huonompi kuin muistelinkaan... Ja sitten kirja toteaa, että älä tähti luovuta ankeasta alusta, sillä on merkityksensä koko skenaarion luomisessa, jossa taas uidaan Gavaldan perusaiheissa. Lopputulema on melkoisen ihastuttava, joka jättää typertyneen lumoutuneen hymyn kasvoilleni ja toivottaa minulle onnea siitä, että olen valinnut kaksi loistavaa kesäkuun lohtukirjaa, ja ne odottavat minua omassa hyllyssäni jatkossakin. Kiitos kirjahylly. Kiitos Anna Gavalda.


"Hän puhutteli äänettömästi peilikuvaansa: No? Sitäkö sinä halusit? Keksiä jonkin konstin, vaikka sitten rumistuisitkin, vaikka sitten menettäisit yhteyden heihin, kunhan et vain enää koskaan jäisi kenellekään velkaa mistään?
Ei, ihan vakavastiko? Sitäkö sinä halusit?
Hän silitti karheaa päälakeaan, ja häntä alkoi kovasti itkettää."

- Anna Gavalda: Kimpassa

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa

Sitten sitä on vain pakotettava itsensä kirjoittamaan kirjasta, josta ei voi kirjoittaa, vaan siitä pitäisi puhua samaan aikaan, kun sitä lukee ja mielellään hyvin rennossa, stressittömässä olotilassa. Siis sellaisessa, että on mukava vähän maalailla taivaanrantaa ja parantaa maailmaa ja väitellä. Väittely, kunnon poskia kuumottava keskustelu, ajatusten ja tunteiden jakaminen on elämää. Pitäisi kyllä taas palata lukupiirien pariin...


Siri Hustvedtin uusin Elää, ajatella, katsoa (Otava, 2016, suomennos Kaija Sivenius, kustantajalta saatu) on esseekokoelma. Tämä on nyt toinen esseekokoelma tälle keväälle, jonka luen, ja sanottakoon, että esseekokoelmat ovat minulle riskialttiita. Lisäksi Hustvedtin viimeisin suomennos Säihkyvä maailma on saanut mielessäni niin uskomattoman korkean paikan, että haluan ostaa kirjan omakseni, koska haluaisin lukea sen pian uudestaan. Siinä oli jotain niin uskomattoman häikäisevää, että vieläkin hengästyttää pelkkä ajatus.

Mutta kokemukseni Hustvedtin kanssa ovat olleet monenlaiset. Kaikki mitä rakastin on hyvä, tunnelmallinen, nerokas- mutta kesken. En tiedä miksi. Vapiseva nainen jäi kesken, se lienee minun hermojeni tarina. Elää, ajatella, katsoa avaa sen kaiken miltä pohjalta Siri Hustvedt kirjoittaa romaanejaan. Hän on tutustunut poikkitieteellisesti monenlaisiin asioihin: psykologiaan, luonnontieteisiin, taiteeseen. Esseiden loppuosassa "katsoa" löytyy Sirin uskomattoman taidokkaitaja runsaita taidekritiikki -kirjoituksiaan ja suoranaisia rakkaudentunnustuksia toisille taiteilijoista, jotka olisi ihastuttavaa lukea sunnuntain aamukahvin äärellä- jos nuo teokset, näyttelyt olisivat itselle tuttuja. Osaan taiteilijoista tutustuin mielenkiinnolla avuliaan ystävämme netin kautta, se oli mukavaa, mutta pidemmän päälle tämä itsensä kehitys lukunautinnon takaamiseksi alkoi kääntyä taas hermojeni tarinaksi. Hypin hyvin paljon.

Elää ja ajatella osiot ovat Hustvedtin omia ajatuksia ja tulkintoja muun muassa neurotieteitä koskettaen. Osissa esseistä oli samoja asioita toistavallakin tavalla. Esseiden kautta raotettiin myös pikkiriikkisen Hustvedtin elämää: isän kuolemaa, rakkautta, sairauksia ja perhetaustoja. Mielenkiintoisia olivat Siri Hustvedtin ajatukset muistista. Kirjoitusten taustalla olivat laajat kirjalliset viitteet (jotka tässä kirjassa ovat pääasiallisesti kirjan takana!) ja kirjailijan käydyt opinnot. Onhan hän hyvin viisas nainen, monenlaisesta asiasta kiinnostunut ja ottanut selvää. Kirjailijana hän on myös melkoisen rohkea kertoessaan migreeneistään ja muista terveydellisistä seikoistaan, joka riisuu hänet välillä melko paljaaksi.

Elää, ajatella, katsoa on hyvä kirja. Se voisi olla kolme kirjaa tahi kaksi. Se on melko uuvuttava. Sitä olisi viisain lukea sieltä täältä, ei kokonaisuutta yrittäen. Hustvedtin romaanit ovat minulle vieläkin se kaiken tämän suola, jota mieluiten nautin, mutta on myös mielenkiintoista lukea mitä kaikkea muuta siellä taustalla pyöriikään...


"En näe itseäni kun puhun ja elehdin painokkaasti varmistaakseni, että viestini on mennyt perille. En näe itseäni kun harpon pitkin katua, tanssin tai kompuroin, enkä tiedä miltä näytän kun nauran, irvistän, itken tai hymyilen ivallisesti. Se on varmasti siunaus."

- Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016) kävi minulla kahdesti kirjastosta lainassa. Toisen kerran se lähti matkaan, kun Omppu Martin heitti blogissaan selvää haastetta lukea tämä kirja. Ja minähän lupasin. Että kun vastaan tulee. Ja eikö se saman tien siellä kirjaston uutuushyllyllä odottanut ihan niin kuin viimekin kerralla.


Siispä lukemaan. Episodiromaani. Puikkonen kirjoittaa vahvasti ja osuvasti. Episodit ovat hyvin voimallisesti avautuvia ja henkilöhahmoihin uivat nopeasti sisääni. Ihastuin varsinkin berliiniläisestä perheestä, jonka muuri toisistaan erottaa. Pulkkisella on taito kuvailla henkilönsä hyvin eläviksi ja aidoiksi. Tarinat ovat kielellisesti kauniita mutta sisällöllisesti hyvin usein melko surullisiakin. Jokin tarinoista vie minut muistomatkalle, joka avaa kyynelkanavat. Jokin tuntuu epämukavalta. Puikkonen herättelee tunteita, eikä siis loikoile pelkässä kesäauringossa, vaan kaivelee metsäkantojen pientareita ja repii soraista maata esiin paljain käsin ja vaurioista piittaamatta.

Hmm. Luin kirjan vuorokauden sisällä. Se kertoo paljon. Kuitenkin jälkeenpäin en muista hyvin tarkkaan tarinoiden sisältöä. Päällimmäisen muistot ovat tuntemuksia. Omppu on oikeassa, että Puikkosta kannattaa lukea. Ja kyllä, jäädä vähän seurailemaankin. Mielenkiintoista. Vähän tekisi mieli sanoa, että nykykirjallisuutta. Se on minulle nykyään kaunosana.

Mutta ihan kamala Anna Gavalda ikävä tuli. Halusin loikoilla kesäauringossa. Käteni ovat jo ihan verillä ja likaiset. Tämän jälkeen rämmin uusimman Siri Hustvedtin loppuun ja luin Gavaldaa. Niistä sitten seuraavaksi.


"- Mama, Mama! Meine Mama kommt!
Äiti nousi, käveli kolme askelta miehen luo ja otti minut syliinsä. Hän itki ja puristi niin tiukkaan kuin vain voi, ojensi voitokkaasti kätensä yli kolmenkymmenen vuoden, yli ei-kenenkään-maan, viisumivirkailijoiden ja pikkilanka-aidan, hän ojensi kätensä ja puristi puristi puristi minua rintaansa vasten."

- Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Tämä on hyvä kirja. Olin katselemassa Atenan sivuilta oikeastaan ihan toista kirjaa blogipyyntö mielessäni, kun Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (2016, suom. Raija Nylander) sattui silmiini ja kiinnostuin. Tuli joku fiilis, joka joskus vain tulee kummallisten kirjojen kohdalla...


Ja kerrankin vaistoni oli oikeassa. Taidan olla rakastumassa saksalaisiin nykykirjailijoihin! Siis apua mitä kirjoituksen laukkaa, ajatuksen neroutta ja, hahaa käytetäänpä tätä sanaa ensi kertaa blogissani, pittoreskilla tavalla! Äläkä nyt luovuta kun kerron, että kirja kertoo 1945 luvun Saksasta. Tämä on sotakuvaus, kyllä, mutta ilman taistelukohtauksia ja jotakin perinteistä sotakuvausta. Tai mistä minä oikeastaan tiedän millaisia sotakirjoja maailmasta löytyykään, koska ei lue niitä. En. Olen oikeastaan niin kyllästetty elokuvien sotakuvauksilla (paras näistä on Band of Brothers -minisarja) että kirjallisuuden parissa haluan käydä jossakin muualla. Natsisaksakin tuntuu ajatukseltaan minulle hieman läpikuvatulta aiheelta, mutta usko pois, älä luovuta tämän kirjan kohdalla senkään vuoksi.

Kirja kertoo kahdesta sotaan vielä liian nuorista poijista, 17-vuotiaista Walterista ja Fietestä, jotka toimivat karjatilalla töissä ja uskovat siihen, ettei sodasta tule mitään jos ei maitoa saada rintamalle. Kun sota etenee, ja se ei etenekään ihan niinkuin oli suunitelmissa, myös nuoria, vanhoja ja rampoja aletaan värvätä, eli pakottaa sotimaan. Niinpä myös vielä niin huimat Walter ja Fiete, jotka juuri alkavat vasta kiinnostua tytöistä, tupakanpoltosta ja polttavasta viinasta, joutuvat ilmoittautumaan mukaan. Tarina jatkuu Walterin kokemuksen kautta, joka saa ajatuksen sekoittajakseen kuulla, että hänen julma isänsä olisi todennäköisesti kaatunut. Walter välttyy itse suoralta taistelulta, joten kuvaukset ovat koko kirjan hieman ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. On kuin pääsisin, joutuisin, lukijana aikamatkalle, jossa ihmettelen ja suoranaisesti kauhistun tuon ajan kuvasta. Tarina on helvetin todellisen tuntuinen. Se ei siloittele, eikä silti pelaa shokeerauksella. Se vain kertoo mitä sota on. Ja se meidän on hyvä aina muistaa. Ampumiselta Walter ei kuitenkaan välty, mutta sen tarinan jätän teille tämän kirjan tulevilta lukijoilta kertomatta.

Kirja piti minut joka ikisellä sivulla tarkkavaisena, se ei notkunut hetkeäkään- ja tässäpä lienee minun rakkauteni nyt näiden kahden saksalaiskirjailijan tuotoksiin, mihin olen tänä keväänä saanut uppoutua. Rothmannin tavoin, lumouduin vasta myös Daniel Kehlmannista, joka kirjoittaa aivan yhtä kaunokirjallisen kauniisti ja pakkasen purevasti kuin Rothmannkin. Hyvät ihmiset, löytäkää nämä herrat. Minä hankin nämä kirjat ehdottomasti omaan hyllyyni ja luen vielä toistamiseen. Menevät luokkaan luottokirjailijat. Ja hyvät kustantajat suomentakaa heitä lisää, sillä muuten minun pitää opetella uusi kieli. Ja ei yhtään jaksaisi.

Pahoittelen kiroiluani. Käytin halpamaista temppua, jotta uskoisitte, että olen tosissani.


"Walter, jonka iholle kihosi hiki ja henkeä ahdisti, avasi asetakkinsa kauluksen. Sitä tehdessään hän tuijotti hevosta, vanhaa eläintä, jonka lantioluut pistivät esiin ja jonka selkä oli painunut notkolle, ja Jörn työnsi oman lasinsa hänen eteensä ja kääntyi taas pelaajiensa puoleen. Hän otti uudet kortit vastaan ja järjesti ne. 'Minäkin luulin ensin, että kuulen väärin', hän mutisi. 'Mutta nyt hän on tietysti mennyttä miestä. Kukaan ei voi pelastaa häntä.'"

- Ralf Rothmann: Kuoema keväällä

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Maria Turtschaninoff: Maresi

Meninpäs ostamaan vielä lisää nuorten kirjallisuutta ja tällä kertaa Finlandia -voittajan. Maria Turtschaninoffin Maresi (Tammi, 2014, suomentanut Marja Kyrö) kertoo tytöstä, joka asustaa saarella Punaisessa luostarissa. Saarelle saapuu hiljainen ja hieman mystiseltä vaikuttava Jai, jonka kanssa Maresi pian ystävystyy.


Kirja alkaa todella kauniisti ja tarinan fantasiamaailma on aluksi ihastuttava. Tarina etenee mielenkiintoisesti mutta valitettavasti pikku hiljaa saaren viehätys ei jaksanut enää kiinnostaa minua niin paljon kuin todella odotin. Tarinan seikkailu oli aika ennalta-arvattavissa, vaikkakin tarinan miljöö, satumaisuus oli loistokkaasti tehty. Luin kirjaa hieman nopeatempoisesti ja harmillisen kyllästyneenä. Suorastaan ärsyttää kirjoittaa tätä, että lukukokemukseni meni näin, koska toivoin niin paljon enemmän. Palkittu ja kaikki. Mutta luultavasti tämä kirja kiehtoo fantasiasta pitäviä ja seikkailukin maittaa ainakin kohderyhmälleen nuorisolle. Mukava nähdä, että nuorille tehdään näin mielikuvitusrikkaita tarinoita, joiden tarinoissa käsitellään fantasian tavoin nuorille ajankohtaisia asioita, kuten rakkautta, ulkopuolisuutta, itsenäistymistä ja perhettä. Ja jos oikein näin, taisipa Maresille olla (itsenäinen?) jatkokin syksyllä tulossa, että eipä muuta kuin lukemaan nuoriso. Minä taidan jättää väliin. Ja pidän taas pienen huilin nuortenkirjoista, se ei vaan nyt jostain syystä kolahda minulle niin kuin toivoisin kirjallisuuden omassa yksinäisyydessäni kolahtavan. Ehkä saan tässä elämäntilanteessani niin aimo annoksen lastenkirjallisuutta  että nuortenkirjallisuunälkäkin täyttyy nyt sen kautta ähkyyn saakka.

Luetko sinä nuorten kirjallisuutta? Mitä suosittelisit?
Ja ihmetteletkö miksi nuortenkirjat on minulla tässä blogissa eikä lastenkirjablogissani? Minulle se on luontevaa. Nuortenkirjoissa käsitellään minusta jo asteen aikuismaisempia juttuja, joten minulle jaottelu näin tuntuu paljon luontevammalta. Epäilen, että SK:n puolella hiimailee välillä vähän lapsiakin, joten ajattelen, että näin asia on heillekin selkeämpi. Puhutaan Lanusta, jep, mutta minä olen tässä nyt vastarannankiiski!


"'Alkusisaret lähtivät pakoon maasta, jossa paha mies oli ottanut käsiinsä kaiken vallan ja voiman ja kohteli kansaansa erittäin huonosti', vastasin "

- Maria Turtschaninoff: Maresi, punaisen luostarin kronikoita