perjantai 29. huhtikuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Blogini hengittää syvään ja raskaasti. Ilma täyttyy keuhkoissa ja olo on täysin rentoutunut. Mutta jos otan käteeni kirjan, puistan pian päätäni ja ravistelen uuden tarinan aatteistani. Näin käy, kun luen täydellisen kirjan. Tarvitsen tilaa lukemani ympärille.


Tóibín nousi lempikirjailijoihin kuin raketti, kun luin häneltä Brooklynin, myös novellikokoelma Äitejä ja poikia elää vieläkin mukanani. Kun Nora Webster (Tammi, 2016, suomennos Kaijamari Sivill, kustantajalta) saapui postilaatikkooni, kirja kiilasi heti yöpöydän kirjapinon päällimmäiseksi. Jo nimi Tóibín aiheutti minussa pientä innostunutta levottomuutta- mitä tällä kertaa? Ja tokihan jo arvaatte, että Nora Webster jatkoi minulle kirjailijan täydellistä tuotantoa. Vaikka mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu? Arkea, arkea siinä tapahtuu mutta niin meren suolan tuoksuista ilmaa hengittävällä tavalla, että epäilen oikeasti kirjailijan saaneen tarinansa elävästä elämästä. Lasten kasvua, rahahuolia, sukupolvien kuiluja, ihmisten kyräilyä, sateisia kesälomamatkoja ja töitä pankissa. Mutta Tóibín osaa kertoa arkisenkin tarinan taianomaisella sävyllä.

Nora Webster jää leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi, joista kaksi nuorimmaista poikaa asustavat vielä kotona. Tarina kuroutuu uskomattoman eheästi, vaikka kerronta on pikku hiljaa täydentyvää. Luin sitä kuin parasta jutunkertojaa kuunnellen ja uppouduin tarinaan välittömästi silmäni tekstiin osuessa, vaikka ympärilläni olisi ollut lasten toimesta mitä tahansa he nyt yleensä tekevät (siis kovaäänistä ja vauhdikasta), minä luin ja uin Nora Websterin maailmassa. Tarina sijoittuu 1960 -luvun Irlantiin ja kirjan mukana voi kokea myös tuon ajan historiaa sekä irlantilaista arkikulttuuria. Tämä on kaikin tavoin viehättävän kiehtovaa. Tóibínin esteettinen ja sensitiivinen kuvaus herättelee kaikkia aistejani ja hiveltää minua jollakin erikoisella syvyydellä. Kirja ei aiheuta huutoitkua, ei raivoa, mutta tunteeni ovat silti hämmentyneenä, uteliaana äärimmäisen valppaina.

Yöpöydän kirjapinoni huokailee hyviä, kiitettyjä tarinoita ja odottaa kiltisti ja nöyränä. Minä rääpäisen sieltä täältä. Ihmettelen lukujumiani, miksei mikään maistu. Ja nyt muistan, että näin käy aina kun jotain minulle merkittävää kirjallisuutta tulee vastaan. Tämä on nyt tapahtunut kolmesti tänä vuonna. Ja joka kerta olen yhtä hämmästynyt, että tällaista voi oikeasti kirjan kautta kokea ja tapahtua. Pudota nyt puusta ilman puuta.


"Baarissa pyydettiin hiljaisuutta. Nora näki, miten Tim Hegarty seisoi nyksinään silmät ummessa. Hänellä oli öljytyt hiukset, kaulassa kapea solmuke ja yllä punavalkoraitainen takki. Hän näytti amerikkalaiselta filmitähdeltä. Silmiään avaamatta hän painoi päänsä takakenoon ja lauloi hiljaisella äänellä, mutta niin että se kuului joka nurkkaan:
Mona-Lisaksi sua sanottavan kuulin
Kuvan tuon hymy onhan sullakin"

- Colm Tóibín: Nora Webster

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Minulle iski kirjatuska. Kirjahyllystäni ei löytynyt yhtään mitään kiinnostavaa, eikä viikottaiset kirjastoretketkään tuottaneet toivottua innostavaa tulosta. Niinpä tein sen, minkä tasaisesti aina teen: tilasin läjän melko varmoja uutuuksia, joista olin pientä sytykettä kirjablogeista saanut. Ensimmäinen uudesta pinosta lukuun lähtenyt kirja oli Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016, ite ostin).


Akvarelleja Engelin kaupungista oli saanut hykerteleviä lukijoita puolelleen pitkin blogimaailmaa. Koska luen usein blogeista vain tunnelmat, en juonikuvauksia, aloitin tämän kirja ajatuksella: kaunis, runollinen, mutta onko liian hempeä? Kirja sijoittuu 1816-1840 vuosille ja on fiktiivinen yöpäiväkirja arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelistä, joka ajautuu perheineen syrjäiseen kaupunkipahaseen nimeltä Helsinki. Engel saa nimittäin elämänsä suurimman mahdollisuuden suunnitella koko kaupunki tulevaksi pääkaupungiksi. Perhe jää Helsinkiin, vaikkei se koskaan tunnu kodilta.

Kirja on siis päiväkirjamerkinnöin kulkeva ja hyvin pienissäkin sykäyksissä etenevä. Kirja on todellakin kaunis ja proosallinen ja nautin varsinkin ajankuvauksesta ja Engelin mielenmaiseman hahmottamisesta. Viikilän esikoisteos on siis varsin voimallinen. En kuitenkaan lumoutunut siitä täysin, lukukokemukseni oli hyvä, ehkäpä hyvä plus. Kirjan tunnelma oli niin sumuisan haaveileva, että siinä oli ihanan romanttista viipyillä. Kuitenkin veikkaan, etten jälkeenpäin muista kirjasta paljon muuta kuin tämän tunnelman. Tunnustan, että jo nyt Viikilän tarina alkaa hämärtyä, koska luen tällä hetkellä yhtä kirjaa, jonka juoni on taas ginin väkevä. Viikilää jään kyllä seuraamaan mielenkiinnolla. Ja ettäpä arvaakaan kehen Viikilää nyt uskallan verrata: Hotakaiseen. Myös Hotakainenhan on alun perin runoilijasta kirjailijaksi ryhtynyt ja samalla lailla Viikilän sanoissa oli välillä jo sitä aika napakkaakin hotakaismaista elämänosoittamista, joiden kohdalla lukijana pysähdyn ja ajattelen, että olipas oivallisesti sanottu! Viikilä kyllä osaa myös maalailla akvarellimaiseen tapaan niin, että värit laajenevat kosteuden mukana, mikä tekee hänen tekstistään erityisen koukuttavaa.


"Olen oppinut hyvin tarkkaavaiseksi sen suhteen mitä päästän suustani vieraiden kuullen. Pienikin epäselvyys voi saada aikaan juorun, joka muuttaa kunniallisemmankin ihmisen tunnistamattomaksi."

- Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

K.K. Alongi: Kevätuhrit

Nuortenkirjat ovat tällä hetkellä selvästi genre, jota en oikeastaan lue. Luen niin paljon lastenkirjoja, että tuntuu, että vastapainoksi haluan sitten lukea ylhäisessä yksinäisyydessäni niin aikuista että! Mutta kylläpä tämä tulennee muuttumaan, kun lapseni kasvavat ja lukevat toivottavasti myös nuorena  nuortenkirjoja. Ainakin minä voin lukea ja yrittää siten muljuttaa aina jokaisessa välissä yöpöydälle uusia löytöjä, jotka saattaisivat koukuttaa myös lapsiani. yhteisen lukukokemuksen jälkeen käymme pitkiä kirjallisia keskusteluja, jotka laajenevat filosofisiksi kasvatuskeskusteluiksi koko elämänkaaresta, kumpaakin keskustelijaa auttaen. Hmm, nerokas suunnitelma.


Löysin postilaatikostani superyllätykseni, kun sain ennakkolukuun ihan ihmekirjan, josta en tiennyt mitään. Kirjailija on K.K. Alongi, ei sano mitään. Takakannesta luen, että kalifornialainen (nais?)henkilö, joka työskentelee elämäntaito- ja ratsastusvalmentajana ja Kevätuhrit -esikoiskirja on kirjasarjan aloitusosa. Hmm, hihittelen hieman hermostuneena lukuhaasteeni edessä, josta olen yhtä aikaa hyvin innostunut (koska en olisi koskaan tarttunut tähän kirjaan ilman yllätyspostia) ja hieman jännittynyt (että a. nuortenkirja, b. sarja ja c. trilleri - onneksi ei sentään psykologinen sellainen!).

Kirja osoittautuu katastrofikirjaksi. Joukko suomalaisia nuoria herää maailmaan, jossa kaikki aikuiset ovat kuolleet. Helsingin kadut täyttyvät ruumiista. Tarina etenee erinomaiseen tahtiin, koko ajan eteenpäin sännäten. Nuorten löytävät toisiaan, jokainen on omanlaisensa persoona. Mukaan liittyy myös loukkaantuneita, hädässä olevia, jotka tarvitsevat apua. Nuoret alkavat selviytyä ympärillään olevassa tilanteessa, heti nyt, eikä viikkojen märehdinnän kautta. Lähdetään liikkeelle, kerätään tietoa, tehdään tulevaisuuteen suunnitelmia.

Kirjan tarina oli yllättävän imaiseva! Taisin ahmaista kirjan saman päivän sisällä, enkä malttanut loppuun kuin vasta loppurivit luettuani. Kevätuhrit etenee hyvin ja siinä on mukavia, luontevia henkilöhahmoja, kuten angstinen poikatyttö Jade ja ulkonäöstään huolehtiva Susette. Tarina on koukuttava ja pakottaa lukemaan eteenpäin. Siinä on myös mukavasti kohahduksia ja yllätyksiä, eikä ole liian pliisu. Okei, katastrofijuttuja on ainakin leffoissa kasapäin, mutta ei tämä yhtään niille häviä. Toivon (kannesta huolimatta, tosin en ole kohderyhmää niin mikä olen sanomaan) kirjalle paljon nuoria lukijoita ja samalla kirjaan saisi tarttua myös nuorten vanhemmat. Tässä kirjassa nimittäin käsitellään aika brutaalillakin tavalla aikuisen ja teinin välistä kuilua ja lukukokemuksesta jutteleminen voisi olla mielenkiintoinen väylä keskusteluihin. Tarinan nuoret nimittäin, kaikesta huolimatta (vitsi vitsi), surevat menetettyjä vanhempiaan ja sisaruksiaan, sukulaisiaan ja huomaavat mitä on todella olla yksin kaikessa konkreettisuudessaan, eikä pelkästään oman pään sisällä (sillä sitä kai jokainen teini tuntee olevansa?).

Ainoan kritiikin kirja saa minulta ainoastaan sen loppuhesustelu. Se oli minulle vähän liikaa kaikessa tiristelyssään (okei meinasin itsekin tiristää, saatoinkin, ihan vähän) ja henkevyydessään. Kirjasarja olisi kyllä koukuttanut jatkolukuun ilman elokuvalopetustakin, se tuntui vähän kliseiseltä. Kevätuhrit saattaisi kyllä hyvinkin toimia televisiosarjana. Joskin minä nautin sen ehdottomasti mieluiten ihan kirjallisessa muodossa. En kestäisi odotella.

(mutta meninpä tämän jälkeen sekä ostamaan, että lainaamaan nuortenkirjoja, joten näin sitä on vietävissä oleva eläin)


"Jade huokaa ja pyörittelee silmiään taas sen näköisenä, että Susette arvaa mitä hän ajattelee. Hullu Susette, typerä missinpuolikas, joka meikkaa. Hän nakkelee niskojaan. Ajatelkoon mitä tahtoo. Hän saa valita vaatteensa ja käyttää meikkiä, molemmat kuuluvat nuoren naisen perusoikeuksiin. Ja pitävät tällä hetkellä Suseten järjissään. Hän kääntyy kannoillaan ja lähtee marssimaan takaisin asunnolla leuka pystyssä. Tehköön Jade mitä tykkää, ajelkoon vaikka sadoilla autoilla ja etsiköön vaikka tuhat mopoa hänen puolestaan. Silmäkulmastaan hän kuitenkin näkee, että Jade lähtee hänen peräänsä. Susetelta pääsee helpotuksen huokaisu."

- K.K. Alongi: Kevätuhrit

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

Murakami on minulle erikoinen kirjailija, kuten olen aiemminkin sanonut, että osa tuotannosta kolahtaa ja osa ei sitten ollenkaan. Tällä kertaa tartuin Murakamin englannin kieliseen versioon What I Talk About When I Talk About Running (Vintage, 2009).


Kirja on omanlaisensa Murakamin omaelämänkerta, joten sinänsä mikäli fanittaa herra Murakamia, tämä kirja tulee lukea. Siinä missä Murakami valottaa hieman jotain miten hänestä tuli kirjailija (jazzbaarin omistajuuden jälkeen), miten hän kirjoittaa ja millaista on olla melko kuuluisa kirjailija, hän kirjoittaa myös intohimostaan juoksemiseen. Oikeastaan Murakamin elämä tuntuu kirjan mukaan pyörivän pitkälti juoksuharrastuksen ympärillä. Herra juoksee lähes joka päivä ja lähes jatkuvasti joku kiintopiste mielessään. Kirjassa kerrotaan sympaattisen huvittavasti melko tarkastikin millaisia vaivoja mikäkin maratoni aiheutti, tahi triathlon, ja herra uskaltautuu kertomaan niin onnistumisistaan kuin epäonnistumisistaan. Vaikka kirja on melkein tylsä! Se on yhtä aikaa älyttömän koukuttava! Jostakin kummasta syystä haluan lukea innokkaasti miten Murakami juoksee Ateenasta jumalattomassa helteestä tai kuinka hän selviää jännityksestään triathlonissa. Sillä samalla kun Murakami kertoo päänsisäisistä ajastuksistaan, hän osaa tallentaa myös pieniä mutta niin merkityksellisiä havaintoja ympäristöstä ja osaa kuvata sellaisia arkiasioita, jotka saavat myös minun sukkani pyörimään jaloissa.

Tämä kirja toimi loistavasti juoksukauteni aloituskirjana. En oikeastaan ole ollenkaan mikään juoksija, että asiasta kannattaisi erikseen mainita, mutta olenpahan kuitenkin alkanut vähän hölkkäillä viime vuosina, vaikka vannoin vuosia etten tule juoksemaan metriäkään. Sillä rakastan kävelyä ja kävelyitä. Ja inhoan kroppani rääkkäystä äärimmilleen. Mutta kuten eräs viisas bloggaaja joskus minulle totesi "se on Sinun vitosesi", joten nykyään nautin niistä pienistä juoksuista, joita minäkin jaksan hölkytellä.

Olen lukenut tosi vähän kaunoa muilla kielillä kuin suomeksi. Tämä johtuu ehkä siitä, että opintokirjani ovat usein englanniksi, joten vapaalla haluan päästä vähän helpommalla. What I Talk About When I Talk About Running juoksi kuitenkin silmissäni aivan yhtä hyvin kuin suomennettu kirjallisuus, joten tstä innostuneena menin ja tilasin lisää kirjoja enkuksi. Katsotaan pääsevätkö koskaan lukuun! Ja huomenna taidan juosta sen minun vitoseni (yllättäin kirjan jälkeen Murakami on hölkännyt juoksulenkeilläni aika usein mukana lähes tsemppaavalla äänellään! - okei myönnän, että tämä kuulostaa vähintäänkin hölmöltä).


"So, like my three meals a day - along with sleeping, housework, and work - running was incorporated into my daily routine. As it became a natural habit, I felt less embarrassed about it. I went to a sports store and purchased running gear and some decent shoes that suited my purpose. I bought a stopwatch, too, and read a beginners' book on running. This is how you become a runner."

- Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Helen MacDonald: H niin kuin haukka

Kun huomaa aloittaneensa blogikirjoituksen taidokkaasti kirjoitusvirheellä ja vielä kirjasta, jota todella arvostaa, on varmaan ihan hyvä pitää pieni kirjoitustauko. Huoh. Kaikenlaisia blogikirjoittajia sitä päästetäänkin eetteriin. Ja kyllä, puhun itsestäni.


Minulla on ollut Butcher's Crossingin jälkeen lukujumia. Näin käy usein silloin, kun lukee kirjan, joka todella koskettaa. Sama tapahtui muistaakseni alkuvuodesta Tony Morrisonin jälkeen. Kun on saanut hengittää kirjallisessa maailmassa, joka on vietellyt minut kaikin aistein, tuntuu moni sen jälkeen hieman valjulta. Pidin viikon romaanilukutaukoa, ja se johdatti minut ilokseni johonkin keväiseen, joka poikinee ensi viikolle postauksia lastenkirjablogini Sinisen keskitien puolelle. Ja mitä se kevät on? Se on luonnon heräämistä, aistien heräämistä, luonnon kohtaamista kuin ensi kertaa.

Helen MacDonaldin H niin kuin haukka (Gummerus, 2016, suomentanut Irmeli Ruuska, saatu kustantajalta) kiinnosti minua luontoaiheeltaan. En odottanut suuria, vaikka kirja olikin otettu maailmalla vastaan mitä ilmeisemmin suurella ilolla. Aloitin kirjan jo helmikuussa ja ilahduin kirjan alusta, jossa kirjan päähenkilö, eli kirjailija itse, alkaa kouluttamaan haukkaa. Kirjailija on menettänyt isänsä ja hänen työsopimuksensa yliopistossa on päättymässä. Niinpä haukan koulutus osuu MacDonaldille elämäntilanteeseen, joka on murroksessa. Kirjailija on ollut pienestäni pitäen kiinnostunut haukoista, tutkinut ja kouluttanutkin haukan kasvattamista metsästyslinnuksi mutta silti omakohtainen haaste pistää hänet äärimmilleen. Haukan, Mabelin, edistyminen aaltoilee suoraan MacDonaldin itsetuntoon ja oloon, vai toisinpäin? Kirjailija masentuu ja aloittaa taistelun alakuloa vastaan.

Kirjassa on kaunokirjallinen sävy ja samalla se on tietopaketti. MacDonaldin lisäksi kirjassa on runsaasti herra Whiten ajatuksia ja kirjoituksia vanhalta ajalta, kun tämä White on kasvattanut omaa haukkaansa ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Nämä lainaukset tuntuivat minulle lähes liiallisilta. Huomasin olevani kiinnostunut Helen MacDonaldin tarinasta mutta en herra Whitesta. Kirjassa on tosi kauniita kuvauksia ja surun kuvailu on onnistunut. Ja samalla se taantuu jälleen tasaisempaan poljentaan, joka aiheutti minussa melko paljon kyllästymistä. Kirjan lukeminen kehkeytyi lopulta lähes tarpomiseksi, sillä sen tarina ei ollut lopulta minusta niin mielenkiintoinen kuin olisin luullut. Myös kirjan melankolisuus, tasaisuus ei kolahtanut minuun.

Kirjan idea on hieno ja oli kiinnostavaa lukea meidän kulttuuriimme vieraaseen metsästyslajista kuin haukkametsästys. Suomen maasto ei ilmeisesti ole haukkametsästykselle niin otollinen kuin aakeat maat, joten asia on jäänyt meille lähes mystiseksi. Haukan pitäminen ja kasvatus aiheutti minussa kuitenkin epämiellyttäviä tunteita, vaikka lemmikkien omistajana minulla ei ole mitään oikeutta moralisointiin. Mielenkiintoinen kirja, joka ei uitenkaan sykäyttänyt minua sen kummemmin. Mutta janoni kirjallisten timanttien etsintään nousi jälleen.


"Isän kuolemasta asti minulla oli ollut näitä todellisuuden katoamisen puuskia, outoja kohtauksia, joiden aikana maailma muuttui tunnistamattomaksi."

- Helen MacDonald: H niin kuin haukka

lauantai 2. huhtikuuta 2016

John Williams: Butcher's Crossing

Mainasin jättää tämän John Williamsin Butcher's Crossingin väliin (Bazar, 2016, ap 1971, loistava suomennos Ilkka Rekiarolta, kirja pyydetty kustantajalta). Ehkä Williamsin Stoner -hehkutus alkoi tulla jo korvistani, vaikka olinhan yksi sen hehkuttajista itsekin. Mutta kun luin, että kyseessä onkin lännenromaani, niin kiinnostuin hurjasti! Olenko koskaan lukenut länkkäriä? Enpä muista, mutta katsonut olen, ja ajatukseni ajautuivat heti yhteen lempisarjoistani, Deadwoodiin... Noissa karuissa, kuivissa maisemissa on jotain kummallisen kiehtovaa.


Opiskelilija Will Andrews keskeyttää opintonsa ja matkustaa Butcher's Crossingin lännenkylään. Eletään 1800-luvun loppua ja Will kokee haluavansa jotain vaihtelua kaupunkilaiselämäänsä. Will tapaa Millerin, joka kertoo tietävänsä paikan, jossa elää vieläkin (muualta jo lähes sukupuuttoon metsästettyä) biisoneita tuhansittain. Biisonien turkki on kovaa valuuttaa ja moinen saalis antaisi miehille elannon pitkäksi aikaa. Seurueeseen liittyy myös kärttyisän oloinen Fred Schneider ja viskin ja raamatun löytänyt Charley Hoge. Nelikko kokee elämänsä metsästysretken, jossa elämän raakuus ja luonnon viha koetaan perskannuksia myöten.

Butcher's Crossing on uskomattoman vahva ja hieno teos. Williamsin taito kirjoittaa saa minut himoon silitellä kirjan sivuja, jotta saisin kirjallisen janoni tyydyttettyä kaikilla soluillani. Sillä niin uskomattoman tarkkakatseista, luuytimeen porautuvaa mielen, tunteiden, ajatusten ja niiden maisemien kuvailua Williamsin kirjoitus on. Myös kirjan tarina on kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan loistava. Siinä on jotain Hemingwayn, Steinbeckin nerokkuutta, jossa elämää kuvaillaan veden, lian ja tulen muodossa. Ihmisillä on jano, nälkä ja paskahätä. Ihmiset hakevat itselleen sielun nannaa ja ruumiin himoa. Elämän kuuluu rakkaus, kuolema ja pettymys. Metsämiesten taivalluksen varrella miehet elävät kurjuuden kautta, jonka tavoitteena on maallinen mammona. Miten hyvin tuo tarina istuu vielä tähänkin päivään?

Rakastin tätä kirjaa ja olen äärettömän iloinen, että Butcher's Crossing löytyy kirjahyllystäni, sillä saatan aivan hyvin lukea tämän vielä uudestaan. Olen nyt ihmeellisesti ajautunut omaelämänkerrallisten kirjojen saartamaksi ja janoan valtavasti syväluotaavaa, vahvaa kaunokirjaillusutta ja tähän tarpeeseeni John Williams sopi täydellisesti.


"Andrews makasi kyljellään pää koukistamansa käsivarren päällä ja katsoi varjosta preerian lakeudelle. Alava, piirteetön maa ulottui niin kauas kuin silmä kantoi. Ruohonkorret törröttivät muutaman sentin päässä hänen nenästään ja etäämpänä sumenivat ja sulautuivat yhteen. Tuo etäisyys kuohahti hänen kimppuunsa. Hän sulki silmänsä näkemältään, ja hänen heikot sormensa hypistelivät korsia, kunnes ne raottuivat ja hän tunsi kuivan, tomuisen mullan sormenpäissään. Hän painautui maahan eikä katsonut mitään ennen kuin pelko, joka oli hiipinyt hänen mieleensä huimaavasta preerianäkymästä, poistui ikään kuin sormia pitkin takaisin maahan, josta oli tullut."

- John Williams: Butcher's Crossing