torstai 31. maaliskuuta 2016

Eppu Nuotio ja Pirkko Sonninen: Nainen parvekkeella

On hirvittävän hauskaa seurata joitakin kotimaisia kirjailijoita ja tarttua uutuuskirjoihin suurella kiinnostuksella- että mitähän tällä kertaa! Eppu Nuotion poikkeuksellinen rakkauskirja Mutta minä rakastan sinua lumosi minut täysin ja muistelen vieläkin tuota kirjaa suurella lämmöllä. Olen ymmärtänyt, että Nuotio kirjoittaa enemmänkin rikosromaaneja tai jännäreitä, joka taas ei ole ihan minun ominta lukualuettani, joten aloitin jännäriksi ristityn Nainen parvekkeella -kirjan hieman epävarmoin ottein. Eppu Nuotio on kirjoittanut kirjan Pirkko Sonnisen kanssa. Asetelma, joka myös saa minut miettimään, että mitähän se tuo kirjaan, sillä kokemuksia yhteiskirjoituksista on minulla vähän. Toinen taisi olla joku kohtuumenestynyt ruotsalaisdekkari, jota kirjoitti kaksi rokkarin näköistä tyyppiä (ei täysin kolahtanut) ja toinen oli vast'ikään suomennettu Carol Shieldsin ja Blanche Howardin Kuivakausi , joka oli ihastuttava kirjeromaani (!), jonka pohjan huomasin toimivan yhteiskirjoittamissa.


Myös Nainen parvekkeella -kirja on niin ikään kirjeromaani. Kirja alkaa todella hyvin ja kauniisti, koskettaen minun pientä taidemieltäni lumoavilla ja kutkuttavan hellyyttävillä arkikuvauksillaan ja taiteellisella asetelmallaan. Huokasin ilosta ja tunnistin kaipaavani kirjaa Mutta minä rakasta sinua ja toivoin, että haaveileva tunnelma jatkuu pitkin lukukokemustani. Kirjan juoni on minusta myös yllättävän hyvä. Nuori dokumenttiohjaaja Salome Virta asettautuu Pariisiin saadakseen käsiinsä Albert Edefeltin Nainen parvekkeella -maalauksen luonnoksia. Samalla hän on kirjeenvaihdossa eläkkeelle jääneen A.S. Joenmaan kanssa, joka omistaa tuon taulun alkuperäisversion. Tarinaan liittyy Joenmaan poika, jonka asunnossa Salome saa majailla Pariisissa ollessaan. Luonnosten rinnalla Salome etsii menetetyn äitinsä tarinaa, joka pohjautuu myös Pariisin kaduille. Osittain kirjan henkilöhahmojen kuvailu on lähes kihelmöivän ihastuttavaa, joka saa tarinalle äärimmäisen kiinnostavan pohjan.

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän ajatukseni herkeni. Kirjan kauniina kuvastunut kieli muuttui yllättäin minulle hieman sekavaksi ja paikoitellen jopa ärsyttäväksi, lähinnä Virran pojan itsekeskeisissä osioissa. Ilmeisesti nuoren jällin ajatusmaailmaa kuvasti parhaiten se, että tarinassa saattoi olla parikin jo kulahtanutta samaa tarkoittavaa kuvausta, joka töksähti pahasti ristiin kirjan kauniiden kuvausten kanssa. Jossakin vaiheessa minun täytyi lukea netistä kuinka kirjailijat olivat kirjaansa kirjoittaneet ja sen kautta ymmärsin, että kumpikin oli lopulta vaikuttanut kaikkiin kirjan osioihin, vaikka ilmeisesti alussa osiot olivat olleet hieman erotellumpia. En tiedä johtuiko se tästä, että minulle kirjallinen tuotos tuntui välin hämmentävältä. Olinkin yllättäin helpottunut, kun kirjan lopussa tarina sai vauhtia perinteisen jännärin tapaan ja juoni vietteli minut jälleen kirjan imuun ja kannatteli epämääräisen lukukokemukseni loppuun.


"Baptiste Mullins on kaikin puolin kunnollinen, hieman pihi ja iloton, mutta luotettava ja rauhallinen. Hänen pitkänomaiset kasvonsa eivät ole mieleenpainuvat, mutta hänen ulkonevat korvansa muistaa jokainen, joka ne on kerran nähnyt."

-Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Terhi Rannela: Frau

Pidin kovasti Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talosta. Kun huomasin, että Rannelalta oli tullut nyt toinen historiallinen romaani, pyysin kirjaa kustantajalta luettavakseni, koska kiinnostukseni kirjaa kohtaan oli niin suuri, etten halunnut jättää lukemista sattuman varaan. Fraun (Karisto, 2016) päätarina kertoo SS-kenraalin vaimosta ja leskestä Lina Heydrichtistä, jota Erich Richter lähtee haastattelemaan. Kirjaa on luettu muissakin kirjablogeissa ja varsinkin Leena Lumen arvio sai minut toivomaan kirjalta kovin paljon.


Tarinan asetelma muistutti minulle Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski -kirjan, jossa myös kirjailija pyrkii haastattelemaan kuuluisaa henkilöä suursuosio mielessään. Kirjojen vertailu on jo lähtökohdiltaan täysin epäreilu, koska Kehlmannin kirjoitustyyli hipoo minulle lähes tulkoon täydellisyyttä. Rannelan Fraussa tarina etenee kiitollisen lyhyin kappalein ja samalla rauhalliseen tahtiin. Rakenne kuvautuu hyvin harkittuna ja koko kirjasta huokuu suuri työteon määrä, jota lukijana jälleen kerran kunnioitan. Teksti on säntillistä ja napakkaa, lähes marssillista, ja samalla se onnistuu luomaan kauniita, sulavia maisemia, joissa minun lukijana oli hyvä olla. Kuitenkin kirjan tarina tuntuu hieman yksitasoiselta ja kylmältäkin, kun muistelin millaisiin tunnekokemuksiin Punaisten kyynelten talo minut sai. Fraun henkilöhahmot jäävät minulle yllättävän kaukaisiksi, enkä saavuttanut sitä hullaantumista mitä oikeasti kirjalta odotin. Lukukokemukseni oli siis varsin keskinkertainen ja pidin selvästikin Rannelan ensimmäisestä romaanista enemmän. Punaisten kyynelten talossa oli minusta jotain sydäntä raastavaa ottautumista (vaikken totuuden nimissä enää muista kirjan tarinaa kovin hyvin), joka taas Fraussa, ehkä päähenkilö Linan persoonan kliinisyyden ja jäykkyyden vaikutuksen vuoksi, jäi kaukaisemmaksi.


"Lina ei kertonut vieraalleen, että joka yö hän näki miehestään unta. Uni oli kuin meri, jossa Lina ui Reinhardia kohti, mutta tämä loitontui kaiken aikaa. Käänny takaisin, mies kuiskasi. Anna minun jo mennä. Linan suu täyttyi suolaisella vedellä, hän vajosi pinnan alle ja säpsähti hereille.
Hän ei olisi täällä enää kauan.
Unessa kipuja ei ollut. Vsi kannatteli vuosikymmenten painoa kuin höyhentä. Oliko kuolemakin sen kaltainen? Hellä."

- Terhi Rannela: Frau

torstai 17. maaliskuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Ihastuin todella viime vuonna Pauliina Vanhatalon Pitkään valotusaikaan, se on niin kaunis kirja! Olinkin siis sangen iloinen, kun huomasin, että S&S julkaisee uuden Vanhatalon (2016, kirja saatu kustantajalta). Kirjan aihe on kuitenkin lähes arkaluontoinen ja samalla hyvin rohkea, sillä se kertoo kirjailijan kokemasta keskivaikeasta vuodesta, jolloin hän oli masentunut.


Vanhatalon kirja on kokonaisuudessaan kirja, jonka lähes tulkoon ahmaisin. Hän kertoo olevansa aikoinaan ennätysylioppilas kaikkine laudatureineen ja halunneensa aina kirjailijaksi. Kirjalijana oleminen ei kuitenkaan kuulosta olevan niin ruusuista kuin voisi joku äkkiseltään haaveilla, vaan Vanhatalokin kokee lähes hämmennystä saamastaan melko vähäisestä huomiosta. Vanhatalo kertoo kirjassaan menneensä naimisiin ja saaneensa kaksi lastaan melko rivakkaan tahtiin. Kirjassa kuvataankin samalla myös Vanhatalon äitiyttä, jota hän pohtii muun muassa introverttiyden kautta. Myös vanhemmuuden rooleja ja perheen arkityön jakamista on ilo lukea. Vanhatalon ajatukset vanhemmuuden iloista ja haasteista tuntuvat varsin tutuilta näin runsaasti äitiblogeja lukeneena ja itsekin pienlapsiperhe -vaihetta elävänä. Vanhatalo kuvaa masennustaan, sen ailahtelua ja oman olonsa epäröintiä (olenko sairas/ olenko oikeasti riittävän sairas/ olenko kuitenkin ihan terve?) kiinnostavasti. Vaikka kirjaa lukiessani empatisoin vähän liikaakin kirjailijan kokemuksia, niin kirja ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut minulle ollenkaan liian masentava tai ahdistava kirja. Vanhatalolla on taito kirjoittaa lämpimästi, hauskasti ja mukavan arkisestikin niin, että jopa perheen suurtyömaa, vanha talo, piirtäytyi sinnikkäästi mieleeni romantisoituneena taitelijakotona, vaikka Vanhatalo varsin selkeästi kuvaa sen, mikä loppumaton suo talon ylläpidossa oli (/on)! Lähteneekö kirjailijan kynänkärjestä kuitenkin niin kauniita kiemuroita, kaunoa, sulosointuja, jotka kulkeutuvat minulle lukijana, vaikka tarina onkin välillä harmillista luettavaa?

Kannattaa lukea. En usko, että moni alle nelikymppinen uskaltaa noin vain kirjoittaa omaelämänkertaa ja vielä kohtaamisensa vaikeuksien kautta. Kirjan tarina ei kohauta minua, siinä ei tapahdu massamurhia tai märehditä "että vielä tämäkin", se on itse asiassa kokonaisuudessaan aika rauhallinen ja seesteinenkin. Keskivaikean vuoden aikana Vanhatalo keskittyy myös meditoimaan ja ehkäpä tämä, kaikessa sen huvittavuudessaankin, tuo kirjaan myös rauhaa ja keskittynyttä hengitystä. Odotan suurella, suurella innolla Vanhatalon seuraavaa kaunokirjallista teosta, mutta tämän kirjan myötä tajusin myös, että minullahan on monta Vanhatalon kirjaa lukemattakin!


"Uin vedessä, joka ei tunne mitään.
Kannan paikasta toiseen lautakasoja, jotka eivät tunne mitään.
Katselen puita ja pihaa, jotka eivät tunne mitään tai joiden tunteet eivät ainakaan vaadi minulta mitään.
Maalaan seinää.
Tarvitsen hetkiä jotka ovat pelkkää olemassaoloa, asioita joita minun ei täydy tulkita eikä ymmärtää."

- Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Lopotti on otettu vastaan blogirintamalla sangen positiivisesti. Kun huomasin Kinnusen uuden kirjan kevätkatalogissa pohdin kovasti pyydänkö sen lukuun, sillä vaikka Neljäntienristeyksen suosio olikin huumaava, kirja ei jättänyt minuun sen suurempaa muistijälkeä ja jälkeenpäin kirjasta jäi vähän liiankin eheä muistikuva. Näköjään kirjaa lukiessani All you can read -päivänä (joo tällainen ensi kesällekin!) olin kuitenkin sangen vakuuttunut ja tyytyväinen.


Mutta kun huomasin, että Kinnusen Lopotti kertoo sokeasta tytöstä, kiinnostukseni nousi hurjasti. Ja nyt kun kirjaa on luettu blogeissa runsaastikin (kiittelevin arvioin ja onneksi myös kriittisemmälläkin tarkastelulla ) minua kyti taas, vaikkakin monissa blogeissa kuvattu "Neljäntienristeyksen jatkotarina" taas tökki minua ajatuksena. Mutta kun näin, että tämä kaunis uutuus oli kirjakaupassa hyvään hintaan (alle 25 euroa- tämän hinnan pystyn uudesta kirjasta maksamaan!), päätin ostaa sen ja ottaa lomalukemistooni. Ja onneksi tein näin, sillä pidin Lopotista yllättävän paljon ja kaiken lisäksi sen voi lukea aivan täysin, vaikkei muistaisi tai olisi lukenutkaan Neljäntienristeystä!

Lopotin päähahmoihin kuuluu siis Helena, jonka näkö on alkanut heikkenemään jo niin pienenä, ettei hän muista selkeitä kuvia. Vain valoa ja varjoa, ja lopulta ei sitäkään. Helenan tarina kiinnosti minua äärettömän paljon siksikin, että en ole löytänyt aiemmin kirjaa, jossa kuvataan maamme sisäoppilaitoksia. Valtion koulujahan meillä vieläkin on, joista olisi sangen mielenkiintoista lukea joskus kaunokirjallisessakin muodossa, vaikka muutenhan Suomessa sisäoppilaitokset ovat aika harvinaisia, kun vertaa vaikka britteihin. Ja niiden tarinathan ovatkin, no, sangen kiinnostavia. Helena laitetaan, vai pääseekö nyt pitäisi sanoman, yhdeksän vuotiaana Helsingin sokeainkouluun. Kuvaukset arjesta ovat melko lyhyet mutta hyvin koskettavia. Myös tapaopetus ja kävelyopetus oli kuvattu hirvittävän todellisen tuntuisesti.

Kirjassa oli yllätyksekseni myös muita aiheita, jotka alkoivat lukiessani kiinnostaa. Toinen kirjan päätarina kertoo Tuomaksesta, joka on Helenan veljenpoika. Tuomas on kiinnostunut saman sukupuolen edustajista ja tarina kuvaa sitä, millaista oli olla seksuaalivähemmistönä vielä parikymmentä vuotta sitten Suomessa. Tämä aihe keskustelee myös Neljäntienristeyksen tarinan kanssa, jossa samaa tematiikkaa käsiteltiin eri aikakaudessa. Tuomaksen tarina on pitkälti hyvin kauniisti, realistisesti ja korrektisti kirjoitettu ja sitä oli kiintoisaa ja mielekästä lukea. Kinnusella on monitasoinen taito kirjoittaa. Hän osaa olla hauska, koskettava ja lähes sivaltava.

Tommi Kinnunen ei toki kirjoita pelkästään kauniita asioita, vaikka omaakin hyvin kauniin kielen. Oikeastaan kummassakin tarinassa lentää paskaa silmille riittävissä määrin. Minä niin tykkään onnellisista lopuista mutta elämän onnellisuus taitaa olla niin usein pienissä kantimissa. Ne pitäisi opetella näkemään sieltä paskankin keskeltä. Lopotti on koukuttava kirja ja lueskelin sitä oikein hyvällä lukuhalulla parina päivänä, oikein nautinnollisesti kirjan ääreen hiljentyen. Jokin tässä kirjassa on minusta kivemmin rosoisempaa kuin edellisessä, vaikka samalla jokin tarinassa (voi minua lukijaparkaa) jäi vähän ärsyttämään. No okei, myös otsikot ovat mielestäni liian imelät. Mutta olipa hyvä, että ostin tämän ja vielä lomalle! Jälkimaku näin viikon jäljestä on vielä tyytyväinen.


"Kun isä tuli sodasta takaisin kotiin, se otti heti Johanneksen ja minut syliin. Kun se sanoi, että teitä on minun ollut ikävä, äiti juoksi huoneesta pois."

- Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY, 2016)

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Daniel Kehlmann: Maine

Luin tammikuussa Kehlmannin Minä ja Kaminski -kirjan ja kirjailija jäi kinnostamaan minua heti siinä määrin, että hain ihan tarkoituksellisesti kirjaston K-kohdalta Kehlmannin toisen kirjan (tämä tieto on merkityksellistä, koska lainaan usein kirjoja hieman summamutikassa uutuushyllyltä, palautetuista tai jotenkin muuten "johdatettuna"). Maine -kirjan kansi ei nimittäin olisi koskaan kutsunut minua luokseen, siinä haisee bisness ja raha ja yäk. Mutta koska kirjailijana on Daniel Kehlmann kyllä minä sen luen.


Ja kirja kiilasikin heti kirjapinoni kärkeen. Ja onneksi. Kehlmann on uskomaton! Maine on kannen tietojen mukaan kertomuskokoelma, tätäkään ei pidä pelästyä. Kirja on kirjoitettu pienien tarinoiden kautta. Jokaisessa tarinassa on uusia henkilöitä, jotka kaikki melkolailla yhtä kiinnostavia ja uskomattomia mutta samalla tarinoissa on yhdistäviä tekijöitä. Kirja alkaa tarinalla miehestä, joka ostaa kännykän kaiken vastaanpanemisen jälkeen. Kännykkään kuitenkin alkaa tulla viestejä ja soittoja, jotka eivät selkeästikään ole hänelle. Tilanne ei asiantuntijoiden mukaan ole mahdollinen eikä näin korvattavissa, joka johtaa tilanteeseen, että mies alkaa miettiä, että miltähän tuntuisikin olla tuo mies, jolle kaikki nuo viestit tulevat...

Kuten Minä ja Kemiskissä, myös Maineessa, on yhtenä henkilöhahmona kirjailija. Kirjailijan tarkastelu, niin yleistä kuin se kirjan aihepiirinä onkin, on hyvin kutkuttavaa ja erittäin hauskaa luettavaa. Ja tässä kirjassa sille on erityinen merkitys. Tarinoissa leikitelläänkin paljon sillä mitä ja ketä me olemme ja mikä sen määrittää. Kirja vie myös tilanteisiin, jotka ovat kuin painajaisia. Yksi nainen saa kuulla kuolevansa pian, mutta huomaakin olevansa vain kirjanhenkilö. Kirjoita minulle uusi loppu! Miten pienestä elämämme käsikirjoitus muuttuukaan vai lieneekö se kuin juna joka puksuttaa tiettyä rataa? Kehlmann osaa kirjoittaa ihan mitä vaan. Kehlmannin huumori ja ironia uppoavat minuun aidosti ja samalla kun irvistelen inhottavista ihmisistä ja tilanteista, nauran äkkiarvaamatta ääneen ja viihdyn sataprosenttisesti.

Yksi kirjan tarinoista oli ärsyttävä. Se kertoi likaisesta itseään täynnä olevasta miehestä, joka eli nettipalstojen kautta. Tarina oli kirjoitettu inhottavalla teinixtekstillä ja se ärsytti niin, että teki mieli hyppiä yli. Mutta muuten koko kirja on suorastaan kiehtova. Kehlmannin tyyli ja taito kirjoittaa on mielestäni jotain hyvin ainutlaatuista ja omaperäistä. Hänen mielikuvituksensa on loputon ja yhdellä rivillä saattaa olla tarina, josta joku toinen olisi kirjoittanut kokonaisen kirjan. Mutta Kehlmann ei tyydy tavaomaisuuteen. Tyyli on hieman samantyyppistä kuin Coetzeella, jonka kirjan tätä ennen luin. Siinä on jotain samaa räjähdysmäistä, mutta tarkoituksenmukaista, spontaaniutta, jota seuraa lukijana innosta ja jännityksestä tihisten.

Kehlmannin löytäminen on varmasti tämän vuoden kovimpia juttuja kirjapoluillani. Googlettamalla selviää, että minulla on vielä kolmas suomennettu Maailman mittaajat lukematta (loppuunmyyty painos?) mutta muita ei vielä olekaan. Voi voi, toivottavasti Kehlmannin tuotantoa suomennetaan vielä paljon lisää, sillä muuten minä joudun opettelemaan uuden kielen (saksan), sillä niin tuskaisen tiiviissä Kehlmannotteessa nyt olen. Villitsen teitä muitakin kokeilemaan Kehlmannia ja toteamaan itse minkä luokan nykykirjailija kyseessä on! Myös MarikaOksa ja Suketus ovat lukeneet Kehlmannia.


"Miquel Auristos Blancos, puolen planeetan korkeasti kunnioittama, toisen puolen ymmärtäväisesti ylenkatsoma kirjailija, joka puhui teoksissaan mielentyyneydestä, sisäisestä harmoniasta ja kumpuilevista niityistä joilla vaellellen ihmisen on otollista etsiä merkitystä elämälleen, astui vakain askelin työhuoneeseensa Rio de Janeiron välkehtivän rantaviivan ylle kohoavan pilvenpiirtäjän kattohuoneiston etuosaan."

- Daniel Kehlmann: Maine

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

No tartuinpa sitten Hessen jälkeen vähemmän outoon kirjaan. No en. Coetzee on minusta hyvin erikoinen kirjailija, hänen kirjansa jättävät minut aina lukijana vähän hämmentyneen huvittuneeksi ja onneksi siihen ylsi myös Jeesuksen lapsuus (Otava, suomennos Markku Päkkilä, 2014, aleostos), vaikka kansi on lähes kamala ja nimikin hyvin provosoiva.


Mutta kirjan tarina on yksikertaisesti ajateltuna maahanmuuttotarina. Poika ja mies tulevan uuteen maahan ja aloittavat elämänsä alusta. Poika saa uudessa maassa nimen David ja mies Simón. Simón lupaa etsiä Davidille hänen äitinsä, vaikka heillä ei ole mitään tietoja tai muistikuvia siitä millainen hänen äitinsä oikeastaan on. Simón toistaa kerta toisensa jälkeen ihmisille, ettei ole pojan isä ja lopulta, uskomattomien ja hyvin kummallisten tarinapolkujen jälkeen, löytää pojalle äidin ja huomaa, että poika on hänelle aika tärkeä ihminen. Eipä juonesta sen enemäpää mutta tässä kirjassa on mielestäni hyvä ja lähes innostava loppu!

Koin monenlaisia tunteita tätä kirjaa lukiessani. Coetzee osaa kuvata hahmonsa niin hyvin, että niiden kelkkaan hyppää helposti mutta samalla Coetzee uskaltaa tehdä kirjoissaan tosi ärsyttäviä juttuja. Henkilöt saattavat tehdä ihan älyttömiä asioita tai joutua tilanteisiin, että tekee mieleni huutaa, että ei voi olla totta. Mutta sepä tässäkin on se suola. Tarina kulkee minusta hyvin, vaikka luinkin jostakin että kirja on vaikealukuinen (onneksi vasta lukemiseni jälkeen), ja siinä tapahtuu koko ajan jotain joka koukuttaa minua lukemaan eteenpäin. Jeesuksen lapsuus antaisi varmasti aiheita monenlaiseen ajatteluun mutta luin tätäkin tapani mukaan hyvin tarinapitoisesti. Coetzee osaa myös huvittaa. Samalla kun ärsyttää niin huvittaa ja on pakko jatkaa. Jeesuksen lapsuus oli kaikessa uutuudessaankin hyvä muistutus minulle siitä, että Coetzeen tuotanto pitäisi lukea ihan kokonaan. Se vaan toimii minulle.


"Álvaro rypistää kulmiaan: "Ei tämä ole mikään mahdollinen maailma", hän sanoo. "Tämä on ainoa maailma. Ei ole meidän vallassamme, tekeekö se tästä parhaan maailman.
Hän voisi vastata Àlverolle monellakin tavalla, mutta pitää suunsa. Ehkäpä tässä maailmassa, joka on siis ainoa maailma, on viisainta unohtaa ironia kokonaan. "

- J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus