sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Hermann Hesse: Siddhartha

Siddhartha on toinen Hessen kirja, jonka luin ihan vastikään (suom. Aarno Perimies, 1966, Weilin + Göös, oma hylly). Tässä intialaisvaikutteisessa kirjassa brahmaanipapin poika Siddhartha kokee saaneensa kaiken hengellisen opin isältään ja lähipiiriltään ja haluaa lähteä vastoin isänsä toivoa samanain askeettiseen oppiin.


Siddhartha kulkee matkaansa kaverinsa Govindan kanssa mutta kirjassa kuvataan, että Siddhartha on jollakin tapaa erikoinen. Hän pystyy elämään samanien lailla paastoamalla, pukeutumalla lanneviittaan, vaieten, hengittäen säästeliäästi ja elämään siis mahdollisemman vähän ruumiillisella "tasolla" ja keskittyen näin hengelliseen puhdistautumiseen tai jonkinlaiseen syvempään viisauteen. Kuitenkin Siddhartha kokee, ettei ole saavuttanut täysin sitä mitä on etsinyt ja kokee tuskastumista asiasta. Siddharthan ystävä Govinda löytää Buddhan ja liittyy hänen seurueeseensa mutta Siddhartha jatkaakin uusia polkuja. Rakastumisen myötä Siddhartha kokeilee "tavallista" maallista eloa ja joutuu rahan ja viinan valtaan. Matka jatkuu tietenkin, omaa itseään etsien, ja ääripäästä toiseen ajautuen.

Tässä kirjassa on jotain hyvin mielekästä ja kaunista. Se on hyvin satumainen ja samalla elämän peruskysymyksiä koskettava tarina. Kertomus on mielestäni paljon hallitumpi ja koosteisempi kuin viimeksi lukemani Demian. Siddharthan tarkoitus on varmastikin pysäyttää lukijansa. Minä olin ehkä kiinnostuneempi lukemaan itse tarinan ja ahmaisinkin kirjan yhdessä päivässä. Tarinassa oli minun mielestäni kaunis loppuosa ja siihen liittyvän joen kuvaus, ja sen tuoma virtaava rauha, oli mieleeni. Siddharthan tarina kuitenkin kuvautuu Demianin lailla minulle kovin yksinäisenä polkuna, jossa toiset ihmiset ovat lähinnä elämän käypäläisiä. Se minua näissä kirjoissa jää selvästikin mietityttämään. Kun toisaalta, niinhän se toki on, että itse on elämänsä kuljettava ja oma itsensä kannettava alusta loppuun saakka. Olla vastuussa teoistaan. Tietotasolla hyvin selkeää, tunnetasolla hämmentävääkin. Hessen kirjat laittavat ajattelemaan. Samalla kun ne lumoavat niin samalla on vähän sellainen ristiriitainen olo. En voi olla lipsauttamatta aika pahaa vertausta mutta mieleeni tulee vähän Coelhon kirjat, joiden kanssa kävin aikoinaan kamppailun miten niitä pitää lukea. Luin Alkemistin ja se oli minusta ihan hieno kirja, mutta sitten kun luin Coelholta lisää, alkoi tulla olo, että tämä on jotenkin liian alleviivaavaa ja imelää. Että kaikki se viisas henkisyys häviääkin kun siitä tehdään megaluokan kirjallisuutta, kerta toisensa jälkeen. Sen jälkeen en ole pystynyt lukemaan Coelholta yhtään mitään. Vaikeita kirjoja nämä tämmöiset, kun joutuu blogissaan asti sössöttämään, että mitä tästä nyt sanoisi. 

Mitä sinä sanoisit?


"He olivat nyt päässeet keskelle jokea, ja Vasudeva ryhtyi soutamaan voimakkaammin, jotta virta ei veisi heitä mukanaansa. Hän teki työtään rauhallisesti, voimakkain käsivarsin, katse veneen kokkaan suunnattuna. Siddhartha istui ja katseli Vasudevaa ja muisti, kuinka kiintymys tätä miestä kohtaan oli liikahtanut hänen sydämessään jo kerran aikaisemmin, hänan samana-aikansa viimeisenä päivänä. Kiitollisena hän otti vastaan Vasudevan kutsun."

- Hermann Hesse: Siddhartha

maanantai 22. helmikuuta 2016

Takashi Hiraide: Kissavieras

Luin yhtä ihastuttavan kirjan kuin puhtaasta lumesta hehkuva ja pursuava havumetsä. Senkin muisto on tämän päiväiseltä hiihtoretkeltäni tuoreessa muistissani. Takashi Hiraiden Kissavieras on kanneltaankin niin kaunis, että se on saatava silittelyyn (S&S, suomentanut Raisa Porrasmaa, 2016, saatu kustantajalta).


Tarina alkaa siitä, kun kolmekymppinen tokiolainen pariskunta muuttaa ison upean talon osaan vuokralle. Talon edessä kulkee kapea salamanmuotoinen katu ja talon päädyssä on camera obscuran lailla toimiva ikkuna, jonka kautta ohikulkijat näyttävät kulkevan väärin päin. Taloon tullessaan pariskunta lupaa, ettei hanki lapsia, eikä eläimiä. Kuitenkin eräänä päivänä eräs utelias kissa, Chibi, käy tutkimassa pariskunnan asuntoa ja koska vanheneva omistajarouvakaan ei kissaa pois aja, se saattaa käydä vierailemassa talossa omaan tahtiinsa.
Pikku hiljaa kissasta tulee kirjojen parissa työskentelevälle, rauhalliselle pariskunnalle hyvin tärkeä ja arvokas vieras. He tietävät, että kissa kuuluu jollekin muulle, mutta tuon totuuden kohtaaminen tapahtuu vasta sitten kun onni muuttuu.
Tarina on todella viehättävä ja sen tunnelma on lumoava. Luin sen rauhassa ja nauttien. Pienet kuvaukset ja arkiset havainnot muun muassa luonnosta ovat pysäyttäviä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kirjaa lukiessa tulee olo, että näin elämää tulisi nauttia. Huomioimalla sen puitteita, kokemalla avatun ikkunan tuuli jokaisella kasvosolullaan.

Kirjasta varmastikin voisi analysoida jotain hienoja metaforia. Alusta ja lopusta, elämänkierrosta, historian kuvausta, tässä ja nyt -hengessä. Minulle tarina oli kuitenkin omana itsenään niin eheä ja lähes pyhä. Että parempi jättää tämän vihreä jalokivi omaan loistokkaaseen arvoonsa.


"Työskentelin vaihtelun vuoksi puutarhassa kirjoitustöideni lomassa. Ruoppasin ryönän lammesta, poistin hämähäkin seitit kivien ja pienten puiden latvojen välistä ja kitkin rikkaruohot. Puutarha tuntui laajentuneen; nyt siinä oli syvyyttä ja sopukoita, ja minun oli pohdittava yhä uusia kysymyksiä, jotta saisin sen pysymään kunnossa. Keskittyessäni yksityiskohtiin päädyin saman tien kuluttamaan puoli päivää pihalla. Aloittelevana puutarhurina taitoni eivät tuntuneet ikinä riittävän koko puutarhan kattavaa harmoniseen kokonaisuuteen."

- Takashi Hiraide: Kissavieras


perjantai 19. helmikuuta 2016

Hermann Hesse: Demian

Kirjapolkuni eteni siis Hermann Hesseen. Olin jo aiemmin lukenut Hesseltä Kylpylävieraana Badenissa ja muistelen pitäneeni siitä, mutta jostakin ihmeen syystä en ollut lukenut Hesseä enempää.  Tätä kirjoittaessani olen itse asiassa lukenut nyt kaksi lisää ja se johti minut googlaamaan kirjailijasta jotain tietoa. Todettakoon tässä vain, että Demianin kirjailija on ilmeisesti kirjoittanut kolmessa viikossa, päästyään psykiatrisesta sairaalasta.


Demian kertoo pojan, Emil Sinclairin, kehitystarinan. Se alkaa lumoavilla kuvauksilla siitä miten kaunis ja pyhä on oman alkuperheen turva ja lämpö. Emil Sinclair joutuu kuitenkin tilanteeseen, jossa hän joutuu valehtelemaan vanhemmilleen ollessaan velkaa isommalle koululaiselle. Tätä myöten Emilin silmät avautuvat maailman moninaisuudelle,  ja varsinkin pahuudelle. Synti on tehty ja itse asiassa sen tekeminen tuntuukin Emilistä kaikessa vaarallisuudessaan ja ahdistavuudessaan hieman kiehtovalta.

Sinclairin "pelastaa" kouluun muuttanut uusi poika, vanhan ja varman oloinen Max Demian. Demian johdattaa Emilin tarkkailemaan ympäristöään, ajatuksiaan ja pohtimaan maailman hyvyyttä ja pahuutta. Kirjassa käydäänkin, hieman liiankin alleviivaavasti, läpi tätä hyvän ja pahan yhtenäistä läsnäoloa, kuten kirjan henkilöt maailman kokevat. Ei ole vain Jumala, vaan myös Saatana. Hermann Hesse onkin tietääkseni "okkultistien lukulistalla" ja kirjoja lukiessani, ymmärrän miksi. Hermann Hesse haastaa kirjoissaan ajattelemaan elämää myös sen kaikessa rosossaan. Myös Emil kaatuu, kokeilee elämän riehakkuutta, ja löytää taas mystikko oppi-isänsä Demianinsa. Ja palaa näin jälleen  Demianin arvostamien asioiden äärelle. Kirjan elämänoppi, oikealle tielle löytäminen (tai vasemmalle) tuntuu itselleni sangen yksinäiseltä ja jopa itsekeskeiseltä.

Demian on hieman naivistinen tarina varsin yksinäisestä, epävarmasta ja eksyneestä pojasta. Emil Sinclairin rakkauskin jää varsin varhaiselle tasolle, palvovaan kaukorakkauteen. Samalla kun Emil pääsee elämän riehakkuudesta takaisin raiteilleen, alkaa ympärillä sota. Nyt kun tiedän millaisissa oloissa kirjailija on (useiden menetyksien saattelemana) kirjaansa kirjoittanut, vuonna 1919, kirja on aika ymmärrettävä kuvaus siitä mitä tapahtuu kun ihmisen arki, turva ja perusrakenteet kaatuvat ja oletkin lähes, vai aivan, yksin. Siinä tilanteessa ihminen tarttunee helposti johonkin lohdutukseen, ymmärrykseen, oljenkorteen. Hessen kirjoissa tuntuukin olevan paljon uskonnollisuuden pohtimista, ja sitä on vielä syvemmässä määrin seuraavassa lukemassani Hessen kirjassa, josta kirjoittelen varmasti piakkoin...


"Tällainen minä olin, hylkiö ja sika, päissäni ja saastainen, inhottava ja alhainen, kurjimus, hirmuisten himojen yllättämä! Tällainen oli, minä, kotoisin noista yrttitarhoista, missä kaikki oli puhdasta, säteilevää ja suloisen lempeää, minä, joka olin rakastanut Bachin musiikkia ja kaunista runoutta! Kuulin yhä inhoten ja kauhistuen korvissani oman nauruni, päihtyneen, holtittoman ihmisen naurunpuuskat ja hohotuksen. Sellainen minä olin!"

-Hermann Hesse: Demian (1997, Gummerus, ap 1919, suom. Toini Havu)

lauantai 13. helmikuuta 2016

Anja Snellman: Antautuminen

Kiinnostuin Anja Snellmanin Antautumisesta (WSOY, 2015, aleostos). Elämän krestomatian kirjoituksen kautta. En ollut aiemmin tajunnut, että kirja käsittelisi jollakin tapaa myös tätä hittinimikettä: erityisherkkyys. Kirja on jopa omistettu erityisherkille.


Kirja on Anja Snelmannin kirjoittama omaelämänkerta. Olen nyt lueskellut useampia elämänkertoja, tälläkin hetkellä on kaksi kesken, ja muutoinkin haahuillut kirjojen kanssa milloin missäkin. Kirjapinot vain kasvavat, koska alennusmyynneistä löytyy vaikka mitä aarteita ja joudun oikein rajoittamaan itseäni, etten keräisi hyllyyni niitäkin teoksia, jotka olen jo lukenut. En ollut aiemmin lukenut Anja Snellmania, ehkä kokeillut jotain runoja kyllä, joten kirjailijana hän oli minulle uppo-outo. Oikeastaan omaelämänkerta olikin siis hyvin mukava yllätys, sillä siinä kirjailijaan tutustuminen tulikin sitten kerralla. Ainakin hänen omalla antautumisensa tasolla.

Antautuminen on lyhyinen kappaleineen yllättävän nopea ja helppolukuinen kirja. Ja mikä tekee siitä minulle kiinnostavan on sen rehellisyys. Elämänkertoja lukiessa, sitä lukee henkilöiden tragedioista (sillä niitä kaikilla piisaa), mutta ne usein ovat laitettuna jollakin rajallisella ja hallitulla tavalla kirjan kaikken muun sisään. Antautumisessa Snellman aloittaa lapsuudestaan ja oikeastaan aika moni muistikuva kuvautuu pelon, jännityksen ja pinnistelyn makuisena. Ei siis pelkkänä aurinkoisena kesänä, kuten tapana on.

Antautumisen koukutus minulle oli se miten alun lapsi kuroo itseään aikuisuuteen ja millä tavoin kaikki nuo haasteina kuvatut asiat voitetaan, vai voitetaanko. Kirjassa kerrotaan myös Snellmanin perhe-elämään liittyviä muutoksia, joka loppua kohdin tuntui jo lähes tukalan avoimelta. Snellmanin teksti pysyy jotenkin kuitenkin koko ajan hyvin seesteisen rehellisenä, ja avoimena, jonka inhimillinen ote saa minut lopulta ahmimaan kirjan.

Antautumisessa viitataan paljon lukemiseen ja yksi Anja Snellmanin luetuimmista kirjailijoista on selvästikin Hermann Hesse. Olen lukenut Hesseltä Kylpylävieraana Badenissa (minnehän se on muuten kirjahyllystäni kadonnut?), jonka olen olettanut olevan kirjailijan epätyypillisempää tuotantoa. Siksipä tartuin Snellmanin innoittamana Hessen kirjoihin ja luin eilen loppuun erään Hessen teoksen. Olen näkevinäni tässä Antautumisessa jotain sellaista kuvausta minkä tunnistan myös Hessen kirjoissa. Ja se rehellisyys, avoimuus, luvallinen kompastelu, itsensä etsiminen... Hmm. Antautumisen kansi kyllä mietityttää minua vieläkin. Se on mystinen. Ehkä sen on tarkoitus ollakin.


"Melkein pyörryin jos joku söi äänekkäästi purukumia, tai vihelsi nuotin vierestä, tai haukkasi omenaa isolla suulla."

- Anja Snellman: Antautuminen

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Kaunis kantinen espanjalaisromaani Milena Busquetsin Tämäkin menee ohi (2016, Otava, kustantajalta) oli minulle lupaus kirjasta, jonka ääressä voi lösähtää lukutuolille ja huokaista pois arjen ahtautta. Ja aika lailla sellaisena se luettaessa osoittautuikin.



Kirjan päähenkilö Blanca on menettänyt äitinsä ja elää nyt äitinsä muistoaan vaalien. Blanca on kahden lapsen äiti ja ollut kahdesti naimisissa. Samalla kun Blanca pohtii elämäänsä ja äitiään, hän janoaa kehollista kosketusta, läheisyyttä, läsnäoloa. Blanca palaa äitinsä taloon ystäviensä kanssa ja viettää paahteisia päiviä ihmissuhteissa aaltoillen.

Kirjan tarina on mieestäni aika yksitasoinen. Kirjan vahvuus on sen joku jännä, haahuileva tunnelma. Mieleeni tulevat Gavaldan ystävysporukoiden väliset keskustelut, pohdinnat, höpöttelyt. Blanca puhuttelee äitiään kirjassa sinä -muodossa. Mielenkiintoista kyllä, tämä on toinen lukemani kirja, jossa muistellaan äitiä sinuttelu -muodossa, eikä totta tosiaan tyyli tuntunut toisellakaan kerralla minusta kivalta. Ikään kuin minusta muokattaisiin tarinan äitihahmoa, tukala tunne. Mutta muutoin kirjan kieli oli mukavan soljuvaa ja helppolukuista. Kirja oli minulle sellainen mukava välipala, josta jäi lämmin tunnelma, mutta eipä varmaan muistinpäälle sen erikoisempaa. Tätä kirjaa olisi kyllä melkein voinut lukea hieman lisääkin, olotila oli itselläni siihen sopivan hajamielinen, mutta toisaalta lyhyenä se oli kiva kevyempi pysähdys (190 sivua).


"Seuraavana aamuna herään ani varhain ja menen terassille katsomaan merta. Muistot kerääntyvät yhteen muodostaen tiheän peiton, joka kerrankin ei tukehduta minua."

- Milena Busquets: Tämäkin menee ohi