sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kirjablogit ovat ottaneet henkeään haukkoen vastaan Sadie Jonesin toisen suomennoksen ja kirjailijan esikoisteoksen Kotiinpaluu (2016, ap 2008, Otava, suomennos Marianna Kurtto, saatu kustantajalta). Myös minä odotin tätä kirjaa erittäin suurin toivein, sillä pidin edellisestä kovasti.


Kotiinpaluu on mielestäni tyyliltään erilainen kirja kuin Ehkä rakkaus oli totta. Kotiinpaluu sijoittuu 1950-luvulle ja sen ympäristöön ja kertoo Lewis Aldridgen tarinan. Kirja alkaa siitä että nuori mies Lewis palaa vankilasta kotiin. Hyvin pian kirja sukeltaa siihen mitä Lewis on elämässään pienenä poikana kokenut ja mihin kaikkeen se johtaa. Kirjan tarina olisi tiivistettävissä minun mielestäni kohtuu lyhyestikin, joten en sitä tee, koska se pilaisi sinun ahmimiskokemuksesi. Tarinaa voisi kuitenkin kuvailla psykologiseksi draamaksi. Kirjan keskeisiä aiheita ovat lapsuus, vanhemmuus, perhesuhteet, alkoholismi, masennus, väkivalta ja itsetuhoisuus. Kirjan yleistunnelma on minusta aika synkkä ja alakuloinen. Kirjassa on kuitenkin hyvin taidokkaasti kuvattu masennusta ja alakuloisen ihmisen mielenmaisemaa ja varsinkin itsetuhoisuutta ja viiltelyä. Luulisin, että kirja kuvaa yllättävän herkkävaistoisesti sen mitä ihminen kokee viillellessään itseään. Niin, kirjassa on  verta ja arpikudosta, ja siinä on rutkasti epäreiluutta. Inhottaa, kun ei auteta. Inhottaa, kun kaikki kasautuu kuin musta mytty. Tekee mieleni ottaa tuo pikkupoika syllin ja rutistaa ja sanoa, että hei se ei oo sun syy, ja viedä hemmettiin tästä kirjasta.

Kirja on siis varsin tunteellinen ja oikein elävä kuvaus elämän koettelemuksista. Se ei kuitenkaan tuonut minulle kovinkaan suuren suurta tunnekokemusta tai hirveän paljon mitään hämmentymistä tai "lumoutumista". Minusta kirjaa olisi voinut tiivistää ja toisekseen olisin toivonut siihen jotakin toivoa aika paljon aiemmin kuin se lopulta tuli. Kirjaa pelastaa paljon kuvattu jazzklubikohtaus, mutta sekin tuntuu jotenkin tutulta? Kirjassa on myös kauniita kohtauksia, kuten hetkittäiset kohtaamiset, ymmärrys ja puollustus ja nämä tulevat osittain nuoren tytön Kitin kautta. Varsinkin lopussa oli jotain sellaista herkkyyttä ja toivoa, mitä sain Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta. Siispä, huomaan olevani erilainen bloggari ja kertovani, että tämä lukukokemus oli hyvä, muttei varmastikaan lukuvuoteni parhaita. Pidin näköjään enemmän Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta. Minusta siinä Sadie Jonesin kirjailijataidot ovat syventyneet, puhjenneet lähes kukkaansa, ja myös tarina on omaperäisempi kuin hänen vahva, en toki muuta voi sanoakaan, esikoisensa Kotiinpaluu.


"Kit siirtyi vähän matkan pästä Lewisista ja hymyili. Lewis hymyili takaisin, ja he molemmat katsoivat uudestaan taivalle. Lumihiutaleet olivat valtavia ja niitä satoi alkuun vain harvakseltaan. Sitten niitä alkoi tulla melko tiheään. Lumi putoili hitaasti heidän kasvoilleen yksittäisinä, suurina hiutaleina ja sai taivaan näyttämään syvemmältä; suurten hiutaleitten läpi saattoi nähdä kauempana olevia, aivan pieniä hiutaleita, joista muodostui yhtenäinen massa. Lewis katsoi Kitiä, jolla oli yllään lyhythihainen mekko ja jonka pikkutytön käsivarret olivat paljaana hyvin ohuet, mutta vielä talvenkin jälkeen melko ruskettuneet."

- Sadie Jones: Kotiinpaluu

tiistai 26. tammikuuta 2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Luoja tämän kirjan lukijaa auttakoon! Toni Morrison on jälleen kerran koonnut kaunokirjallisen timantin, joka sädehtii kaikki 180 tarinan täyteistä sivuaan ja puhaltaa ensisivuillaan lukijalleen sellaisen palon, jonka hiillos lämmittää ja hohkaa niin kovin pitkään...


Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon on vahvimpia kirjoja, joita olen lähiaikoina, vai ikinäin, olen lukenut (Tammi, 2016, suomennos Kaijamari Sivill, saatu kustantajalta). Lula Ann on syntyessään niin sinisen tumman musta, että hänen äitinsä voi pahoin. Sweetness yrittää rakastaa lastaan suoranaisesta kuvotuksestaan huolimatta ja tekee sen opettamalla Lula Annille tuntemiaan elämänfaktoja, selviytymistä raa'assa maailmassa. Kirja hyppää vuosikymmeniä, Lula Ann onkin Bride, jonka elämänkohtalo on jotain muuta mitä alku olisi antanut olettaa. Nyt puetaan päälle koko valkoista, korostetaan tummuutta, ei käytetä edes meikkiä, vaan korostetaan sitä, mitä ei olisi saanut olla. Ja sydän raastetaan jälleen kerran, jätetään, hyljätään, piestään vereslihalle. Ja jätetään siihen makaamaan.

Toni Morrison kuljettaa tarinaa jatkuvalla sydämen sykkeellä, jossa lukija hengästyy, välillä salpautuu, eikä lukemista voi lopettaa. Kun luulen tietäväni, en tiedä mitään, kun luulen olevani selvillä vesillä, heittää Morrison päälleni myrskyaallon. Kirjan teemat ovat Morrisonille tuttuja: ihon väriin liittyvät epäarvoisuudet, elämän kohtalot ja hyväksikäytetyksi tulemiset. Arjen kauneus ja kamaluus samassa virkkeessä. Ja elämän vesi ja veri- Rakkaus. Toni Morrison osaa kertoa yhdellä tarinalla koko elämän tarkoituksen, sen haavoittuvuuden ja raakuuden. Ja silti tehden sen kaiken niin jumalallisen kauniilla tavalla, että melkein itken pelkästä ilosta, että saan lukea jotain näin kaunista.

Teksti on myös runsasta, se muuttuu kokijan mukana todella taitavasti ja syventää pääsyäni henkilöhahmojen sisään. Jos tarina on verevä, sitä ovat myös jokainen tarinan henkilöhahmoista. Olin myyty Toni Morrisonin Koti -kirjasta mutta nyt olin lumoutunut. Miten uskomattoman tuotannon kirjailija onkaan tehnyt? Kuinka tuo velhomainen taito kirjoittaa vain tiivistyy ja ytimöityy, kuin hiottu timantti, kirjailijan lopputuotannossa? En voi muuta kuin nostaa kädet ilmaan ja huokaista, että tämä kirja oli minulle täydellinen lukukokemus. Kaikki palaset olivat kohdallaan, imin joka ikisen sanan tästä kirjasta. Ja romantiikkaa... Tällaista romantiikkaa minäkin janoan. Siinä on jazzia.


"Se riittää. Käsikkäin kulkeva pariskunta, heidän hiljainen musiikkinsa. En voi enää mitään - olen taas täpötäydellä stadionilla. Yleisön kiljunta ei hukuta hurjaa, kiihkeää musiikkia. Väki tanssii käytävillä, ihmisiä seisoo penkeillä ja he taputtavat rummun rytmissä. Minulla on kädet ilmassa, heilutan niitä musiikin tahtiin. Lanteet ja pää keinuvat omia aikojaan. Ennen kuin näen miehen kasvoja tunnen kädet vyötäisilläni, selkä peinuu miehen rintaa vasten, miehen leuka minun hiuksiini. Sitten kädet siirtyvät vatsalleni ja lasken omat käteni niiden päälle kun tanssimme sylikkäin. Kun musiikki loppuu käännyn katsomaan. Mies hymyilee. Minä olen märkä ja vapisen."

- Tony Morrison: Luoja lasta auttakoon

perjantai 22. tammikuuta 2016

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Olin pitkään jahkannut tämän kirjan aloittamisen kanssa. Kirjailijaa, ja kirjaakin, on kehuttu useissa luottoblogeissa ja minulle hän oli vielä uppo-outo. Kuitenkin Sarah Watersin Parempaa väkeä (Tammi, suom. Helene Bützow, 2015) kiinnosti siinä määrin, että ostin sen "ihan oikeaan hintaan" kirjakaupasta.


Parempaa väkeä vei minut ihanaan 1920-luvun Lontooseen. Ihastelin Watersin sulavia ihmiskuvauksia, tunnelmallisessa ja eloisassa ympäristössä. Frances Wray ja hänen äitinsä ottavat vuokralaispariskunnan talonsa yläkertaan, taloudellisistä syistä. Isän kuoleman jälkeen perhe on jäänyt heikoille kantimille. Tytär ja äiti yrittävät totuttautua yläkerran ääniin ja arkiset rutiinit siivittävät päiviä. Frances hoitaa taloutta kaikin tavoin, vaikkei se oikein perheen arvolle olisikaan suotavaa. Frances on kuitenkin varsin sinnikäs nainen, eikä ole moksiskaan aikakauden sovinnaisuuksille.

Tarina muuttuu pikku hiljaa rakkausromaaniksi, mikä tuntui minusta vähän pliisulta niin ihanan, lähes henkeä salpaavan kauniin, mutta napakan, alun jälkeen. Eikä tarina jää myöskään siihen, sillä pian siihen tulee myös jännitystä ja rikosdraaman elkeitä. Kirja oli kokonaisuudessaan minulle vähän kummallinen. Toisaalta se oli hyvin kaunis ja ihanan viehkeä mutta taas toisaalta huomasin vilkuilevani aika ajoin joko kirja lähenisi loppuaan (ei lähennyt hirvittävän nopeasti, sillä kirjassa on 595 sivua). Voi olla, että henkilöhahmojen ajatusten hyvin runsas psykologisointi ja läpinäkyvyyskin oli minulle hieman liikaa. Lukijana minusta on mukava jäädä välillä hämilleen ja joutua pohtimaan itse syy-seuraussuhteita.

Voisin lukea lisää Sarah Watersiakin, ehkä semmoisessa pienessä romantiikan nälässä (mikäli muissa kirjoissa on vähän samaa sekalaista tyyliä?), joskaan tuota nälkää en kirjallisessa muodossa niin usein tunne. Watersin kieli on kuitenkin niin kaunista ja kirjan tarinan aikaan sopivaa, että se toi mieleeni ihastuttavat viktoriaaniset romaanit. Ja se on hyvin paljon se.


"Frances katsoi sisaresta toiseen ja näki selvästi, millaisen roolin kukin oli omaksunut - tai pikemmikin millaisen roolin kukin oli koneistolta saanut - vera oli pisteliäs, Netta oli pystyvä, ja valjukasvoinen Min oli yksinkertainen."

- Sarah Waters: Parempaa väkeä

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Nappasin Daniel Kehlmannin kirjaston hyllystä, koska se herätti kannellaan mielenkiintoani, se oli lyhyehkö, se kuului Keltaiseen kirjastoon ja sisäsivulla oli tarinan yhtenä kuvaussanana "taidekriitikko" (Tammi, 2013, ap 2003, suomennos Ilona Nykyri).


En tiennyt mihin lähdin mutta lähdinpä aika hauskalle matkalle! Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski kertoo itseään täynnä olevasta taidekriitikosta Sebastian Zöllneristä, jolta puuttunee täysin jonkinlainen filtteri idin laukomasta annista. Tai no ei ihan, mutta aika lailla. Ja tämä tekee lukemisesta erikoista ja raikasta! Taidekriitikko aikoo tehdä unohtumattoman elämäntarinan taidemaalari Manuel Kaminskista ja menee tapaamaan tätä sittemmin sokeutunutta taiteilijaa hänen residenssiinsä. Tavoitteet ovat korkealla ja ne Zöllner aikoo saavuttaa hinnalla millä hyvänsä- no, ja loppu on hyvin mielenkiintoista.

No ensiksi taidekriitikko naurattaa ja huvittaa ja sitten ärsyttää. Myötähäpeä ja kaikki hiipivät kuin pölypallot nurkista. Tarina on valtavan vetävä, lähes sykkivä ja sen matkassa on hyvä viilettää. Daniel Kehmannin tapa kirjoittaa humoristista, menevää kirjaa on minulle onnistunut ja mukavan verevää. Siinä on kuitenkin samalla monipuolista kauneutta: kielessä, maiseman kuvauksissa, pienien askareiden kuvailuissa ja tämä tekee kirjasta monin tasoin eheän. Siis ei ihme, että se on Keltaisen kirjaston kirjoja. Daniel Kehlmann herättää heti mielenkiintoni ja tulen ehdottomasti lukemaan hänen kirjojaan lisää. Todella mahtava kirjastolöytö! Nämä lukukokemukset ovat melkein parhaita, kun ei alkujaan tiedä kirjasta yhtään mitään ja kokee itse sen konkreettisen löydön riemun!


"Söin aamiaista hirvenpään alla, sen saman jonka olin eilen nähnyt ikkunasta. Kahvi maistui vedeltä, naapuripöydässä moitti isä poikaansa; pikkupoika painoi päänsä alas, sulki silmät ja oli kuin ei olisikaan. Hugo ryömi korvat luimussa maton poikki. Huusin emännän paikalle ja sanoin kahvin olevan juomakelvotonta. Se nyökkäsi välinpitämättömästi ja toi uuden kannun. Sanoin että no sillä lailla. Se kohautti olkaansa. Kahvi oli nyt tosiaankin vahvempaa, sydämeni alkoi kolmen kupillisen jälkeen laukata. Heitin laukun olalle ja lähdin liikkeelle."

- Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

lauantai 16. tammikuuta 2016

Eunsun Kim: Pohjois-Korea -yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Luin sangen surkean kirjan. Ei siis huononhuonon, vaan sangen surkean. Ostin joululomailokseni, joka ajautuikin arkialkulevokseni, Eunsun Kimin kirjoittaman ja Sébastien Fallettin toimittaman Pohjois-Korea -yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (Siltala, 2015, suom. Pirjo Thorel).


Nimestäkin olisi tietysti voinut jotain päätellä, mutta tosiaan tositarinahan kertoo yhdeksän vuoden pakomatkan Pohjois-Koreasta. Eunsun Kimin isä kuolee ja hän jää siskonsa ja äitinsä kanssa nääntymään nälkään. Lopulta, monen erilaisen kokeilun jälkeen ja koti tyhjänä, perheen äiti päättää, että he koettavat paeta Kiinan puolelle mutta eipä sekään onnistu kerralla, eikä kahdella. Kiinan puolelle päästyään perheen äiti ajautuu pakkoavioon julman miehen kanssa, eikä onni tunnu löytyvän rajankaan tuolta puolen. Äh, tarina oli yhtä ojasta allikkoon menemistä niin että oikein irvistytti. Mutta oikeasti, erittäin hyvääpä se tekisi itse kunkin näitä aika ajoin lukea, että unohtuisi omat pienet pulmat arkisessa elämässään ja lapsekkaat narinat.

Kirjan teksti on aika toteavaa ja kertovaa. Tarinan tilanteet kuvautuvat selkeästi. Se on enemmänkin selonteko, ei niinkään kaunokirjallinen tuote. Siinä on kuitenkin jotain koukuttavaa ja tietyllä tapaa niin inhimillistä, mikä tulee pienistä jutuista ja muistoista. Se myös tietyllä tapaa avaa sitä millaista olisi olla pakolaisena vieraassa maassa, vaikka se olisikin naapurimaa. Se on toki myös kertomus siitä mitä Pohjois-Koreassa tapahtuu. Joskus vaan niin haluaisin sulkea silmäni maailman kaikelta kauheudelta.

Ei mikään mieltä kohottava lukukokemus mutta tulipahan luettua.


"Kolmannen päivän aamuna kaksi luihun näköistä, päivettynyttä miestä putkahtaa huoneeseen, jossa minä olen. Toisella on vasemmassa ohimossa valtavan kokoinen palojälki. Hänen päänsä sillä puolen ei ole tukkaa. "Kylläpä he ovat rumia!" ajattelen nähdessäni heidän menevän suoraan suojeliamme seuraan keittiön nurkkaukseen."

- Eunsun Kim: Pohjois-Korea

torstai 14. tammikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simonsin kirja meinasi jäädä lukematta siitä syystä, kun sitä verrattiin katalogissa Stoneriin. Siis ei sillä, etteikö Stoner olisi viime vuoden pamaus, vaan sillä, että vertaus vaan antaa kirjalle liialliset paineet ja odotukset. No, ja se on vähän ärsyttävää. Mutta voitin kuitenkin lapsekkaan vastarannankiiskeyteni ja luin Tyhmän neitsyen, joka on tosissaan Stonerin lailla nostettu kirjahyllyn pölyistä uudelleen luettavaksi (Gummerus, 2015, ap 1959, suomentaja Sanna Van Leeuwen, kustantajalta saatu).


Kirja on aika jännä kuvaus 12-vuotiaan Gittelin näkökulmasta, joka elää riitelevien vanhempiensa kanssa ja pakenee aika ajoin suutahtaneen äitinsä kanssa Antwerpeniin sukulaistensa tykö. Sukulaiset eivät ole tästä aina niin mielissään ja tuntuu, että vierailijat ovat haittana näiden hieman yläluokkaisten sukulaisten muiden vierailuiden ja ajanvietteiden edessä, mutta ottavat aina perheen vastaan. Ja sitten sitä osataan suoraankin sanoa, kun naamataulu alkaa näyttää liian tutulta.

Gittel kuvautuu minulle haaveilijaksi, taiteilijasilmäksi. Hän näkee ja kokee asioita omalla tavallaan ja saa siinä kasvussaan apua Antwerpenissä eräältä perheeltä. Kirjan yleistunnelma on rento ja humoristinen. Gittel soittaa pianoa, aivan kuten aikoinaan kirjailija itsekin, ja tarinassa sivutaan myös hauskalla ja samalla raadollisellakin tavalla millaista taistoa on olla lahjakas taiteilija, aivan kuten ylemmän luokan kansalainenkin. Kyräily kuuluu asiaan. Kirja sijoittuu 19020-1930 -luvun juutalaisyhteisöön mutta koska aikakausi kuvautuu Gittelin silmin, se kuvataan sellaisenaan kuin se on ja aika pienessä mittakaavassa, eipä sen kummempaa. Eli lähes yhtä selvästi kuin Modianon kirjoissa.

Kirja on minusta oikein mukava pieni helmi lukuvuoteni aloitukseksi. Luin sitä jo osittain joulunaikaan. En kuitenkaan ihan lumoutunut siitä niin kuin jo hyvin moni bloggaaja on jo lumoutunut, mistä lie johtunutkaan? Kun toisaalta kirjan hassutteleva ote oli oikein hauskaa vaihtelua, mutta toisaalta jäikö se kuitenkin minulle vähän puolivillaiseksi? Tyylilaji on minulle se vaikein, koska pidemmän päälle hehe- tason humoriikka alkaa ärsyttää (taidan olla helposti ärtyvää sorttia). Mutta tässä kirjassa taisin kyllä kuitenkin nauraa pari kertaa ihan ääneenkin. Tarinat olivat ihastuttavia, mutta taas samalla ne eivät olleet jotenkaan niin ainutlaatuisia? Vai oliko se se hitsin vertaus Stoneriin?
En tiedä. Mutta oikein mukava kirja.


"Ikävä kyllä minun tukkani ei ollut tummanruskea ja taipuisa vaan piikkisuora ja pikimusta. Kysyin isoäidiltä, tiesikö hän ketään, jonka hiusten väri olisi yhtäkkiä muuttunut. Hänen tietääkseen niin oli tapahtunut vain Monte Criston kreiville, kun tämä oli vettänyt yön luolassa kuolleiden ruumiiden seurassa. Sitä en halunnut kokeilla mistään hinnasta."

- Ida Simmons: Tyhmä neitsyt

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjabloggauksen myötä olen alkanut huomata tietynlaisia lainalaisuuksia lukemisessani. Selvästikin lomaviikkojen aluksi tarvitsen jotain tosi kevyttä. Ilmeisesti stressikerroin on jo siinä kohdin niin korkea, ettei klassikkoluku tule kuuloonkaan. Lukupiirien, ja sanottakoon myös että kustantajien ennakkoyllärikirjojen myötä (jonka listoilta olen näköjään pudonnut! äh!), olen huomannut lukevani usein dekkaria loman aikana. En ole mikään himodekkaristi mutta välipalana, tai alkupalana, nämä kyllä toimivat hyvin. Minulle dekkarit ovat myös kummallisella tavalla kevyitä ja usein hyvin nopealukuisia.


Anna Lihammerin kirja oli vilissyt kirjablogeissa. Niinpä se lähti myös minun mukaani toistamiseen kirjastossa vastaan tullessaan. Kun pimeys peittää maan -kirjassa on myös vetävä kansi (Atena, 2015, suom. Ulla Lempinen). Ja taas dekkaristina on ruotsalainen, ja vielä esikoiskirjana. Mikä siinäkin on, että minä luen näitä? Lihammerin tarina sijoittuu 1934 vuoteen, jolloin natsit meuhaavat Euroopassa. Kirja kuvaa mielestäni ihan napakasti sitä, millä tavalla vainot ja ennakkoluulot rantautuivat myös meille pohjosmaihin. Samoin miten tiedettä on historian humussa rakennettu. Kirjan päähenkilöinä ovat komea, tyylikäs komisario Carl Hell ja hänen apunaan poliisisisar Maria Gustavsson. Lisäksi kasa lääkäreitä ja jollakin muulla tapaa lukeneita henkilöitä. Kirja alkaa ravisuttavasti ruumishuoneelta, itse asiassa yliopiston tutkimuslaitokselta, jossa tapahtuu ällöttävä murha. Murha ei tietenkään jää ainoakseen. Kirjan henkilöhahmot ovat ihan mukavia ja tunnelma aika mukavan tyylikäs, joskin tarinan toistot alkavat puuduttaa. Toiston toimivuus on pienestä kiinni.

Kirja polkaisi kivasti käyntiin joululomani lukemisen, joskin hitaammasti kuin toivoin. Kirjan lyhyet kappaleet soveltuivat oikein hyvin lukutilanteisiin, jotka katkesivat jatkuvasti jouluhurmiossa pyörivien lasteni ansiosta. En kuitenkaan muista enää tästä kirjasta paljon mitään, vaikka lukemisesta on vasta puolitoista viikkoa. No, se ei ollut minulle tämän kirjan tarkoituskaan.


"Miehen ympärillä oli silkkaa mustaa. Ei vain pimeää, vaan läpitunkemattoman syvää mustuutta."

- Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Patrick Modiano: Villa Triste

Joululahjoistani löytyi Patrick Modianon Villa Triste (WSOY, ap 1975, suom. Jorma Kapari). Tämä olikin toinen Modiano, jonka luin, ja sama viehätys vain jatkui ja korostui.


Nuori Victor Chamara asustaa yksin jossakin kummallisessa loma-asuntolassa, Sveitsin rajalla ja kulkee kylällä muita tarkkaillen. Hän rakastuu näyttelijättäreen Yvonneen ja elää kuin kreivi taiteellisen ja sivistyneen ilmapiirin ympäröimänä. Tarina kulkee muun muassa tohtori Meinthen vauhdikkaan auton kyydissä. Mitä oikeastaan kirjassa tapahtuu? Mitä tästä voin taas sanoa? Modiano on selvästikin perehtynyt kirjoissaan ihmismielen sekalaisuuteen. Muistot, joita Victorkin kirjassa saa, välähtelevät eivätkä noudata aina logiikan lakeja tai pysy aikajanallaan kauniisti. Mitä kukin onkaan kokenut? Ja tuo ahdistuneisuus, sekin vielä, sekin sekoittaa Victorin ajatusta ja saa minut lukijana irvistelemään Victorin mukana, ettei nyt vain tässä kohtaa pyörryttäisi. Kirjassa on jotain ihanaa nuoruuden villeyttä, levottomuutta ja maailman valloitusta ja yhtä aikaa sen kariutumista, elämän seestymistä, rauhoittumista, ihmettelemistä. Tarinat, tilanteet ovat kuin lukijan unta. Luinko minä tämän kirjan? Vai uneksinko vain jouluisilla päiväunillani?

En osaa tämän enempää tästä lukukokemuksestani sanoa. Viehätyin, Modianon tarinat ovat kertakaikkisen viehättäviä. Outoja, tietyllä tapaa, mutta viehättäviä. Haluan lukea lisää Modianoa, olen todellakin koukussa.


"Muutamaan päivään en pelännyt ketään enkä mitään.
Sitten se palasi taas. Vanha raastava tuska."

- Patrick Modiano: Villa triste

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kirjapolkuni parhaimpia vuodelta 2015

Olen niin paljon miettinyt ja pähkäillyt lomallani mitkä olisivat kirjavuoteni parhaimmistoa. Mutta aikaa bloggailuun on lomallakin niin säälittävän vähän kun vaakakupissa painavat perheen kanssa viettämä yhteisaika, lasten ulkoilutus (jee nyt pääsee luistelemaan!!!), legoilla rakentaminen, omat liikuntatarpeet, parisuhde ja sitten se ansaittu, ihana, rentouttava, vapauttava lukeminen!

Olen lukenut lähemmäs 70 kirjaa tänä vuonna! Siis kuuluisien ruuhkavuosien ensimmäisenä koittonani! Siihen päälle vielä opintokirjoja, työhön liittyviä kirjoja ja satoja, satoja lastenkirjojaLukeminen on ihanaa ja tälle uudelle vuodelle teen vain yhden lupauksen: pyrin säilyttämään taitoni lukea. Lukeminen on loistava mittari stressitasoni mittaukseen. Jos minkään (ja kaikki käy: romaanit, tietokirjat, runot, lastenkirjat, sanomalehdet...) lukeminen ei maistu, olen pulassa. Silloin on hyvä pysähtyä ja etsiä uusi polku kirjapolullani.

Mutta tässäpä laiha valokuvallinen versioni vuoden 2015 lukemistoni herkullisimmista lukukokemuksista, joita muistelen lämmöllä vielä tänään 1.1.2016. Mitähän nostaisin tänään vuodelta 2014?

<3

Hauska ja mieleenpainuva

Lisää, lisää! Rakkautta!

Ranskalaiset lumoavat

Pitkän ajan luottoni <3!

Tämän LUEN toisen kerran.

Vuoden 2015 paras kotimainen 

Vuoden 2015 paras ulkomainen





Lukekaapa oikeasti tämä



Minna Canth aloitti omaelämänkertavillitykseni

Onneksi sykkii vielä!

Elämyksellistä ja rentoa lukuvuotta 2016!


"Vain lukemalla oppii lukemaan."

- ikivanha totuus