perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirjapolkuni parhaimpia vuodelta 2016

Jo perinteeksi tulleen laiskan bloggaajan vuosipostaus on tässä! Eli Kirjapolkuni 2016 parhaat kirjat, lähinnä kuvin. Eikä sillä, ettenkö olisi näitä kirjoja taas viime viikot vatvonut päässäni, että mitä kaikkea tulikaan luettua ja kaiken lisäksi surkutellut, kun en valitettavasti ehtinyt teille vielä kertoakaan mitä tässä joulukuussa ehdin lukemaan. Mutta mainittakoon, että olen lukenut mm. lisää Jacqueline Woodsonia, Thanhha Laita (runomuotoinen NBA- voittaja!!!) ja sitten Deborah Levyn Hot Milkin, joka oli loppuvuoden ilotulitteeni.

Mutta pidemmittä puheitta, lukuvuoden 2016 lukujärjestystä suurin piirtein noudaen. Here we go:


Toni Morrisonin viimeiset kirjat ovat olleet erityisessä suosiossani. 
Myös Luoja lasta auttakoon ansaitsee vuoden TOP 5 kirjamerkin.


Kirjapolkuni -blogini kautta on ollut hauska huomata, että välillä hurahdan joihinkin juttuihin. Daniel Kehlmann oli tämän vuoden parhaita hurahduksia, vaikka kaikki kirjat eivät olleetkaan ihan sitä mitä toivoin.


Ilahduttava pieni kissakirja!


Ja toinen ehdottomasti TOP 5 kuuluva kirja on Butcher's Crossing, joka tykitti alkuvuodesta kuten Toni Morrison!


Helmikuun hurahdus oli Hesse, jota luin parikin kappaletta, mutta en päässyt täysin hurmaantumaan tälle naivistiselle klassikkokirjailijalle. Mutta pahempi klassikkokokemus oli kesälomalla luettu Tanizakin Avain, ai kamala!


Tóibinin Nora Webster oli kaikessa arkisuudessaan lumoavan hyvä! Top 5 matskua!


Hetkonen, mun TOP 5 alkaa täyttyä ja nyt mennään vasta kesässä. Elena Ferrante oli lukuvuoden yllättäjä blogipiireissä, joskin vihaajiakin löytyi. Minulle Ferrante kolahti kovaa. Ne pienet tytöt italian kaduilla karkumatkalla ja kaatosateessa! T'mn kirjasarjan luen kaikki suomennettuina, varmasti.


Vuoden kotimainen kirjailijahurahdus lienee Tommi Melender. Enpä olisi uskonut. Myös livenä herran sarkasmi kolahti minulle oikein hyvin. Enpä olisi uskonut.


Sotakirjoja tulee luettua hillitysti mutta olin hyvin onnellinen tästä sattumalöydöstä ja kauniisti kirjoittavaa Rothmannia lukisin erityisen mielelläni jatkossakin. Lähes Top -luokkaa. Joten älkää unohtako tätä kirjaa tai kirjailijaa.


Myös Strindbergin kirja kuuluu vuoden blogikirjoihin ja vaikka moni kirjaa vähän kritisoikin, minä nautin kirjasta, joskin jälkeen päin ei kirja enää yllä Toppiin.


Tunnelmia Lapin lomalta kesältä <3!


Deborah Levy on ehdottomasti vuoden 2016 löytö, jysäyttäjä, ihanin, lumoavin, häkellyttävin. Nyt Hot Milkin jälkeen olen varma, että tämä kirjailija on yksi sydänkirjailijoistani. Uskomaton. TOP 3 -kamaa (jossa myös Morrison ja Williams).


Taas blogikirja esilläolollaan, jonka lukemisesta nautin täysin siemauksin. Jälkimaku ei tässäkään yltänyt Top 5:een.


Doerrin KSVMEN oli viime vuoden jytky. Minä tykkäsin enemmän Davidin unesta.


Ja loppuvuoden parhaimmistoa olikin Whiteheadin Underground Railroad (ja jo laajentunut Top 5), jonka luin englanniksi. Tälle kirjalle toivon suomennosta, sillä veikkaisin loistavalle kirjalle laajaa lukijapiiriä.
Ja taas yksi hurahdus: englanniksi lukeminen. Oikein hyvä hurahdus, jonka toivon jatkuvan myös vuodelle 2017!

Oikein mukavaa uutta lukuvuotta 2017 kaikille lukijoilleni! Kiitos kaikille uusille lukijoilleni, kun olette tulleet ilokseni blogiini ja suuri kiitos kaikille blogini kommentoineille <3! Kirjojen lukuelämys syvenee selvästi erilailla näin kirjabloggauksen kautta mutta parhaiten se syventyy toisen kanssa lukukokemusta jakaen. Ja sen te mahdollistatte!


Onnellista uutta vuotta toivottaen,

bleue

tiistai 27. joulukuuta 2016

Karan Mahajan: The Association of Small Bombs

National Book Awards -listan kirjat jatkuvat. Karan Mahajanin The Assosition of Small Bombs (Chatto & Windus, 2016, oma ostos) kiinnosti minua lähinnä sen vuoksi, että se sijoittuu Intiaan. Kuten niin monesti sanottu, minusta on mukava lukea kirjoja, jotka tulevat eri puolilta maailmaa ja kertovat erilaisista kulttuureista. Tosin hyvin paljon huomaan, että nämä "maailman kirjat" ovat usein Amerikkaan muuttaneiden kirjoittamia, joten kirjoihin usein sisältyy myös maahanmuuttosävyjä ja näin erilaista näkökulmaa kuin maassa asuneiden kirjat ehkä olisivat? Mutta kuinkahan paljon intialaista kotimaista kirjallisuutta käännetään esim. englanniksi? Enpä osaa sanoa.


Karan Mahajan tarttuu myös varsin ajankohtaiseen asiaan, nimittäin terrorismiin. Valitettavasti kirjan nimi ei ole ainostaan symbolinen, vaan kirjan tarina lähtee siitä, että kolme nuorta seikkailee autoilemassa ja sattuvat kauppakeskuksessa tapahtuneeseen pommi-iskuun. Vain yksi pojista selviää ja tästä alkaa Mansoorin tarina ja samalla poikansa menettäiden vanhempien tarina. Mansoorin, jonka vanhemmat ovat kuin ihmeestä itselleen saaneet, pitäneet pumpulissa ja juuri silloin, kun poika kaveriporukan mukana kaupungille harhautuu, sattuu tämä tapaturma. Mansoonin harhailu shokkitilassa pitkin kaupunkia, osaamatta tehdä hyvin järkeviä päästäkseen kotiin, on mieleenpainuvasti kuvattu. Kuitenkin tarinan juoni ei valitettavasti oikein kanna tästä yhtä kiinnostavalla säikeellä. Mansoon kasvaa, käy opiskelemassa Amerikassa, palaa takaisin ja löytää terrorismiin yhdistäytyneen kaveriporukan... Pojat menettäneet vanhemmat elävät ikuisessa surussa ja menetyksessä mutta elämä johdattaa myös heitä eteenpäin.

Tämä kirja oli minulle hienoinen pettymys. Olin ajatellut löytäväni enemmän kultuurillista kuvausta, mutta taisinkin saada käsiini Dan Brownimaisen jännitystarinan, jossa tarina eteni melko ennalta-arvatusti ja lähes seikkailumaisesti. Kirjan kielikään ei oikein tehnyt minuun vaikutusta, se tuntuu näin jälkikäteen jopa roboottimaisen toteavalta. Voi olla, että kielitaitoni ei tavoittanut kirjailijan ääntä oikein. Tunnustan, että koska mielenkiintoni kirjaa kohtaan alkoi luovuttaa loppua kohden, enkä jaksanut lukea sitä enää siinä keskittymisessä kuin yleensä hyvää kirjaa luen. Hyvää. Tämä oli minulle melko keskinkertainen lukukokemus, jos sitäkään. Mutta silti, NBA -finalisti. Että vähänpä minäkin kirjallisuudesta älyän!


"The Ahmeds too were adjusting to this new world - this world in which their son had nearly perished and in which his two close friends had died before his eyes."

- Karan Mahajan: The Assosiation of Smalla Bombs

maanantai 26. joulukuuta 2016

Colson Whitehead: The Underground Railroad

Loppuvuoteni paras keksintö oli rohkaistua lukemaan kirjoja englanniksi. Siihen on tullut oikein himo, kun saa tilata sellaisiakin kirjoja ja kirjailijoita, joita ei ole vielä suomennettu. Nautin suomennetuista kirjoista mutta tämä on ollut kiva haaste ja hyvää jumppaa aivoilleni. Colson Whiteheadin The Underground Railroad muistaakseni alkoi hieman hitaammalla lukutahdilla, koska mukana oli sellaista sanastoa, joka ei ollut aktiivivarastossani. Mutta mistä tuntee hyvän kirjan? Siitä, että vaikka lukutahti on hitaampi, sitä ei laske pinoon X, vaan sen tarpoo kuin lumouksen vallassa. Whiteheadin The Underground Railroad oli juuri sellainen, ja nousi heti luokuvuoteni kärkisijoille.


Kirja kertoo Amerikan tummasta historiasta, eli orjuuden ajoista. Kirjan päähenkilö on Georgian puuvillapelloilla naiseksi kasvava orja, Cora. Kirja perustarina koostuu erilaisten näkökulmien kautta punotuista juonteista, joka etenee pääasiallisesti kronologisesti. Aluksi kerrotaan pikaisesti Coran sukujuurista isoäidin orjuusvuosien kautta. Corakin kasvaa puuvillaplantaasilla, jossa valkoinen mies näyttää valtansa. Plantaasille tulee uusi orja, Ceasar, joka kertoo yllättäin Coralle aikomuksestaan karata tilalta ja tahtoo juuri Coran mukaansa. Taustalla mylläää legendaarinen historia, jonka mukaan Coran äiti on aikoinaan paennut samalta plantaasilta voitokkaasti, eikä hänestä ole sen koommin kuulunut mitään. Äidin hylkääminen, kaiken muun kokemuksen lisäksi, sävyttää Coran elämää merkittävällä tavalla.

Ceasarin kautta Cora, ja minä lukijana, saamme tietää Maanalaisesta rautatiestä, joka on sekä viittaus orjuuden vapauttamisen puolesta olevasta maanalaisesta liikkeestä, että myös junaverkoston nimike, jonka kautta moni orja pakeni synkästä etelästä kohti "valoisempaa" pohjoista. Ja koska kirja kuljettaa Coran läpi historian sivujen, se ei jätä myöskään varjoon sitä mitä tummaihoisten oli kohdattava päästessään vapauteen. Ja niinpä yhtenä näkökulmana kirja kertoo paenneiden orjien valkoisen kiinniottajan ja saalistajan Ridgewayn tarinaa. Ridgeway rakastaa työtään, mutta hänen ainoa häpeä työhistoriassa on, ettei hän koskaan saanut Coran äitiä kiinni....

The Underground Railroad on niiii-iiiiin hyvä kirja. Sen tarina on to-del-la mielenkiintoinen, jännittävä, etenevä, ja syöksyi iholleni ja teki siitä likaisen, hikisen ja mullan hajuisen. Cora on kuin ystävä, jonka tarinassa uin. Lisäksi kirja kertoo minulle uudella tavalla orjuusajasta, josta toki olen jotakin lukenut ja elokuviakin katsonut, mutta kirja kertoo taas enemmän ja pintaa syvemmältä, lähes maan alta. The Underground Railroad on vuoden 2016 National Book Award voittaja, mikä on täysin ymmärrettävää. Tätä kirjaa voin suositella hyvin monenlaiselle lukijalle, koska sen anti on monin tasoin erinomainen. Hyvä kieli, loistava tarina, uskomaton imu!

***

Ihastuin National Book Awardsin finaalilistaan niin, että olen lukenut jo kolme kirjaa viidestä. Neljännen sain joululahjaksi, ja uu-la-laa en malta odottaa, että pääsen siihen käsiksi. Tällä hetkellä luen suureksi ilokseni Deborah Levyn Hot Milkiä, ja tekisi jo mieleni itkeä tuon kirjailijan uskomattomasta kyvystä kirjoittaa niin, että valun kuumana maitona....! Huhhuh. Kirjavuoteni loppu on niin hurja, että päätäni huimaa, mutta jospa ehdin vielä tässä lomaviikollani kirjoittaa ainakin näistä parista ihastumisistani, joskin lyhyesti myös yhdestä National Book Award -listan floppilukukokemuksesta!


"Cora's assailant was boyish and slender, perhaps the son of one of the other hunters. She was taken unawares but the moment he laid hands on her person, her blood quickened. She was brought back to the night behind the smokehouse when Edward and Pot and the rest brutalized her. She battled. Strength poured into her limbs, she bit and slapped and bashed, fighting now as she had not been able to then. She realized she had dropped her hatchet. She wanted it. Edward was in the dirt and this boy would join him , too, before she was taken."

- Colson Whitehead: The Underground Railroad (Fleet, 2016, oma ostos)

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Olen lukenut tänä syksynä monta hyvin mielenkiintoista ja hyvää kirjaa. Mieli alkaa myös vaellella vuoden parhaissa kirjoissa, ja kylläpäs niitäkin on useita. Kuitenkin bloggauspino on vielä melkoinen ja osa pinosta on viittä vaille luettuja, joksi ne saakin jäädä ajaksi x. Pikku Pippuri ei kuitenkaan  kuulunut keskenjääneisiin, vaan luin tämän kirjan jo joku kuukausi sitten. Alain Mabanckoun kirjoittama Pikku Pippuri ei ole (vääriä mielikuvia antavastaan) kannestaan ja/tai nimestään huolimatta ruokakirja (Fabriikki Kustannus, 2016, suom. Saana Rusi, kirja saatu kustantajalta), vaan kertoo pienestä kongolaisesta pojasta, joka kasvaa orpokodissa 1970-luvulla.


Tarina on kiehtova ja maailmankuvassaan mielenkiintoinen. Veikeä Pikku Pippuri, eli päähenkilö ja tarinan juoni, on kuvattu ihastuttavalla ja samalla hieman humoristisella tavalla. Se miten lapset kiintyvät orpokodissa piipahtelevaan Papa Mupeloon kertoo kauniisti miten lasten turvallisuuden kaipuu hakee oman väylänsä olosuhteista piittaamatta. Vallankumouksen riehuessa Kongossa, orpokodin lapset elävät jo perustilanteestaan huolimatta vieläkin tuulisemmassa paikassa ja pian osa lapsista karkaa. Pikku Pippuri kohtaa maailman villin hämmentyneenä ja joutuu kasvamaan yksin tuohon aikuisten maailmaan yritysten ja erehdysten kautta.

Pikku Pippurissa kuvaillaan lähes onneton kasvutarina sielultaan sisukkaasta pikku pojasta, joka elää köyhyydessä mutta haluaisi silti jakaa oikeutta kuin kuningas, tai Robin Hood. Ja kun ystäväksikin on nimeytty Mooses, ei kirjan symbolitasoista ole pulaa. Pippurin tarina oli mukavaa luettavaa, joskaan se ei ehkä ihan täysin uinut minun liiveihini sellaisella hurmoksellisella tavalla kuin ne vuoden parhaimmat tekivät.

Siitä huolimatta Pikku Pippuri on hieno pieni kirja, jonka kirjoittaja on aiemmin jäänyt minulle pimentoon (kirjan ranskalainen nimi on Petit Piment, hehe). Kirjan sisäkannessa kerrotaan Los Angelesissa ranskankielistä kirjallisuutta opettavan Alain Mabanckoun syntyneen Brazzavillen Kongossa, olevan ranskankielisen kirjallisuuden supertähti ja vuoden 2015 Man Booker International -finalisti. Pikku Pippuri on hänen yhdestoista romaani. Fabriikki Kustannus on ottanut upean mission kustantaa maailman kirjallisuuden pikku helmiä. Tänä syksynä myös minulle on tullut joku ihmeellinen himo etsiä maailmankirjallisuuden nykynimiä ja olen tilaillut kirjoja englanniksi. Myös lyhyet ytimekkäät kirjat ovat olleet suosiossani, aivan kuten Pikku Pippurikin.


"Bonaventure kävi taas hermoilleni:
- Mooses, ehkä Papa Mupelon ruumis on tuossa laatikossa!
- Kokolo, älä käytä minusta tuota nimeä.
- Miksi itse sanot minua Kokoloksi, vaikka en pidä siitä nimestä.
- Katsopa tätä nyrkkiä! Haluatko sen naamaasi?"

- Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

maanantai 12. joulukuuta 2016

Entistä parempaa gluteenitonta leipää

Ajattelinpas kysäistä Kustannus-Mäkelältä myös tälle puolen blogiini kirjaa ja kysyin kiinnostavan Entistä parempaa gluteenitonta leipää (Maria Blohm, Jessica Frej, 2016, suom. Laura Beck). Suunnitelmissani oli tietenkin olla leipova äiti syksyn mittaan ja jakaa teille ihania uunituoreita leipävinkkejä mutta...


Lopulta ehdin ja jaksoin tehdä tästä leipäkirjasta ainoastaan yhden, nopeimpiin ohjeisiin kuuluvan Helpot maissileipäset. Ostin kaappiinkin erilaisia ohjeiden jauhoja, joita en ollut koskaan ennen kuullutkaan, kuten riisijauhoja, tattarijauhoja ja löysinkö jopa teffjauhoakin. Gluteenittomien jauhojen ja tuotteiden valikoima on nykyään oikein hyvä ja lähikaupastakin löytyy gluteenittomia tuotteita mukavasti. Minun arkihelpotukseni on, että pystyn käyttämään kauraa, eikä gluteenittomuuteni oli täysin 100% toteutettavaa, joten saan helposti ostettua arkileipää kaupoista. Kuitenkin mieli halajaa usein kunnon uunilämmintä leipää. Kirjan ohjeen mukaiset maissileipäset olivat maissiin tottumattomalle suulle erikoisia mutta itse asiassa maissi on ruoka-aineena melko koukuttava. Maissileipäset olivat tuoreena ihania, mutta seuraavana päivänä eivät niin hyviä.
Kirjan ohjeissa, ihanien kuvien kautta kuolailin chiabattaa, erilaisia vaaleita leipiä ja jopa hot dog sämpylöitä, mutta kokeiluasteelle en päässyt. Miksi? Useassa ohjeessa tuntui olevan melko pitkä kohotusaika, joka lienee toki hyvän leivän koostumuksen salaisuus. Toisissa ohjeissa oltiinkin jo hifistelyasteella, eli taikinajuureen pohjautuvissa ohjeissa, ja no niihin ei aikani tai kärsivällisyyteni riittänyt nyt lainkaan.

Sain kirjasta kuitenkin paljon hyvää mieltä ja mielikuvitusmatkoja. Samoin vinkkejä siihe, että perus gluteenittomien sämpylöiden tai perunarieskojen (eli jauhot korvataan gluteenittomalla sekoituksella) matkaan voisi kokeilla myös muita jauhoja ja yhdistelmiä kirjan ohjeiden tai vähän omankin kokeilun kautta. Maissileipäsiä tekee mieli tehdä pian uudestaan, harmi vain ettei niiden maku oikein ollut lapsieni mieleen.
Ruokakirjat ovat mukavia selaistavia, mutta aika usein minulle käy niin, etten sitten maltakaan tehdä mitään täysin uutta ruokaa vaan saatan ottaa jotain vinkkiä sieltä täältä ja lisätä sen perusruoanlaittooni. Kokeiletko sinä usein uusia ruokia tai leivontaohjeita? Ja osaisitko vinkata jonkun hyvän uuden reseptin, joka sopisi lapsiperheen arkiruokalistalle?


"Meidän työmme idea on luoda jotakin aivan uutta. Osaamisen lisäksi siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ja huolellisuutta."

- Maria Blohm ja Jessica Frej: Entistä parempaan gluteenitonta leipää

lauantai 10. joulukuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Minusta on mukava lukea kirjallisuutta erilaista kirjallisuutta, jota on kirjoitettu ympäri maailman. Tutkailin tässä alkutalvesta lukemiani ja useampi tuntui tulevan jenkkilästä mutta onneksi myös muita maanosia on välillä matkassa. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on japanilainen kirja ja kun kuvailin kirjankantta instagramissa niin sain japanilaiselta seuraajaltani (<3!) heti vinkkiä, että kirja on ollut suurmenestys Japanissa. Ngh, se sai minussa hieman epäilyksen siemenen kasvamaan mutta onneksi epäilyni osoittautui turhaksi.


Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016, esittelykpl, suom. Antti Valkama) asetelma kuulosti minusta katalogissa hieman liiankin surulliselta ollakseen minun kirjani. Entinen matematiikan professori on onnettomuuden kautta saanut aivovamman, jonka vuoksi hänen muistinsa kestää enää vain 80 minuuttia. Professorille tulee uudeksi taloudenhoitajaksi hieman harmaannuhjuisen oloinen, ammatillisesti luotettava ja ahkera, poikalapsen äiti. Ajatuksena muistivaikeuksisen vanhuksen hoitaminen kuulosti minusta lähes luotaantyöntävän ahdistavalta ja surulliselta tilanteelta mutta onneksi kirja ei ollenkaan painotu tuon muistisairauden kurjuuden alleviivaukseen, vaan siihen paloon mikä Professorilla elää, vaikka hänen muistinsa ei tuotakaan enää nykyäpäivästä uusia muistikuvia.

Professorin aivot laskevat matematiikkaa ja hän näkee numeroita. Pikkuhiljaa tuo lukujen kautta elämän hahmottaminen lumoaa myös taloudenhoitajan, ja hänkin alkaa löytää alkulukuja ja mitä kaikkea Professori hänelle opettaakaan. Minun täytyy myöntää, että olen aina pitänyt matematiikasta ja nauttinut lukioon saakka numeroiden pyörittelystä ja varsinkin siitä huumasta, kun uuden asian tajuaa ja yhtälön saa ratkaistua. Ajattelin jopa joskus lukevani insinööriksi mutta onneksi tuo ajatus sai realistisen kommentin. Olisin varmasti ollut melko surkea insinööri, koska jo lukiossa aloin havaita haasteita ymmärryksessäni.

Siispä kirja pyörii pitkälti matematiikan hullaantumisen ympärillä- ja se sopii minulle. Kirjassa opetetaan oikeasti tiettyjä asioita (jotka olen tyylikkäästi unohtanut) ja sanojen lisäksi sivuilta löytyy laskuja. Minusta tämä oli ihana ja virkistävä lukukokemus! Nautin haasteista ja samalla nautin tuosta lämminhenkisestä tarinasta, minkä Ogawa kirjassaan kertoo. Toki. Onhan siinä myös se melankolinen taustansa ja realistinen kulkunsa, kun yllättäin Ogawan muistiongelmat alkavatkin edetä. Kyyneliltäkään en säästynyt mutta ne olivat lempeitä kyyneliä ja siedettävissä olevia. Taloudenhoitaja ja hänen poikansa saavat kuitenkin kohdata sellaisen ystävyyden, jollaiseen harvoin törmää. Myös Professorin kiintymys kasvavaa poikaa kohtaan on ihastuttavaa, kun hän kantaa muun muassa poikaa reppuselässään sairaalaan lähes maanisesti juosten...

Oikeastaan tämä kirja oli oikein kaunis, ehkä hieman kevytkin ja samalla se aiheutti päänvaivaa matemaattisella ajattelullaan ja tiedonjanon herättelyllään. Olin ehdottomasti positiivisesti yllättynyt tästä kirjasta, sillä sen pyytäminen blogilukuun oli pienoinen villikortti! Valitettavasti viime viikonloppuna jouduin toteamaan parin varmemman pyynnön kohdalla oma vajaavaisuuteni lukijana ja jättää kirjat kesken määräajaksi x, tai lopullisesti. Ajattelin kuitenkin tehdä kirjoista jonkinlaisen bloggauksen. Sillä ei tämä elämä pelkkää hullaantumista ja ruusuilla tanssimista ollenkaan ole. Ei edes kirjablogeissa tai varsinkaan kirjabloggaajana!


"Illalla myös poikani saapuu tänne. Hänen päälakensa on tasainen, ja siksi häntä kutsutaan Juureksi, neliöjuuren mukaan. Te annoitte sen nimen."
Osoitin sormellani hihansuuhun kiinnitettyä lappua, jota koristivat kasvokuvamme. Onneksi se ei ollut pudonnut eilisellä bussimatkalla.
"Mikä on sinun syntymäpäiväsi? Ääni oli kuumeisen voipunut, mutta silti helpottavaa kuulla hänen suustaan muutakin kuin nyyhkytystä.
"Helmikuun 20. päivä", vastasin. "Siis 220. Luvun 284 kanssa ystävyyttä vannonut 220."

- Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

lauantai 3. joulukuuta 2016

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kävin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Tommi Melenderin ja Jukka Laajarinteen keskustelun esseiden kirjoittamisesta. Blogiani seurannut on huomannut, että vastoin ennakkoluulojani olen hieman hurahtanut Melenderin tyyliin kirjoittaa ja keskustelun jälkeen voisin sanoa, että myös miehen livenä kuuntelu on sangen kiintoisaa ja viihdyttävää. Laajarinteen verbaliikka ei pysynyt keskustelussa Melenderin mukana.


Melender ja Laajarinne pohtivat sitä, miten usein esseiden lukijat rinnastavat esseistin äänen kirjailijan ääneksi. Ajatus, jonka kumpikin vääriksi kertoivat. Ymmärsin sen jotenkin näin, että esseet ovat ikään kuin ajatuspolkuja, joita kirjailija on sattunut kirjaamaan ylös. Esseistinä oleminen on oma roolinsa, monien muiden roolien joukossa. Kirjoituksilla ei tarkoiteta niinkään lopullisia mielipiteitä ja jumaluuksia. Joskin samalla Melender tunnusti, että ensimmäisissä esseekokoelmissaan hän syylistyi lähes snobimaiseen viisasteluun, mistä hän viimeisimmässä Onnellisuudessa pyrki pois (onnistuneesti jos minulta kysytään). Esseistit pohtivat myös, että joskus esimerkiksi media olettaa esseistin olevan jostakin aiheesta kirjoittaessaan sen asian asiantuntijoita, jonka Melender varsinkin onnellisuus -teeman kohdalla selvästi kiisti.

Laajarinteen Tiloissa (Atena, 2016, kustantajalta saatu) oli minulla lähes puoli vuotta tilassa. Ensin se hautautui kesän alkaessa esseeähkyni alle, sen jälkeen sukaisin kirjasta noin puolet ja törmäsin yllättäin minua hirveästi ärsyttäneeseen esseeseen, joka ihannoi kaupunkielämää ja kammoksui maalaismaisemaa, ja lukuni jäi taas jumiin. Messukeskustelun jälkeen tartuin jälleen kirjaan ja lukaisin loput esseet kirjasta ja huomasin esseistin kääntäneen kelkkansa luonnonihailun puoleen. Laajarinne (vai esseisti Laajarinne ja mikä tästä on totta) oli hakenut esseiden perusteella luontokiksinsä varsin extremepohjaisesti niin vuoren huipulta kuin maan alla pyörien. Tämäkin tilojen haku äärestä toiseen ei tuntunut aivan omaltani. Itse kun sain tänäänkin hurjat hullaantumiset lumisen lähimetsän syvyyksissä, kun aurinko heijasti kellertävänpunaista laskevaa valoaan lumisen männyn oksiin ja pulleiden kuusien varsille...

Laajarinne kirjoittaa Tiloissa -kirjassaan elämän oloja ihmisessä eri tiloissa ja oloissa. Minä en kirjoituksista paljonkaan aina ymmärtänyt, vaikka osa kuten Janssonin saaressa käynti, herättikin mielenkiintoni lähes innostuneeksi. Kuitenkin osa kirjoituksista sai minut jopa tarkistamaan kirjoittajan iän. Jolloin koin itseni satavuotiaaksi Riihikuiva Risuparraksi ("(...) mikä lie taiteilija. Kuka tietää, onko koko ukkoa olemassakaan." -Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!).

Mutta kirja oli kaiken kaikkiaan ihan mukava lukea. Esseet vaan vievät todella aikansa, sillä minun päässäni alkaa usein näistä kamalan mölyisä dialogi ja sen hiljentämiseen menee aikaa, jotta pääsee jatkamaan lukua. Kuitenkin, kuten messupenkilläkin totesin (kun lopuksi Laajarinne mainosti korrektisti mistä hänen esseekirjansa voi ostaa ja Melender totesi, että ehkä se Onnellisuus -kirjakin tuolta jostakin löytää, en tiedä mistä), että Melender veti minulle tänä vuonna esseekirjallaan pidemmän korren. Ja oikeastaan tätä aivan turhanpäiväistä ja Tiloissa -kirjan oikeaa esittelyä välttelevää kirjoitusta näpytellessäni pohdin, että nyt tekisi mieleni tarttua Melenderin toiseen esseekokoelmaan, Yhden hengen orgioihin, mutta toisaalta hieman pelkään miten egoistista tekstiä tuosta Melenderin varoittelujen jälkeen löydänkään.

Ja sitten se fakta, että minulla on nyt viisi kustantajilta pyydettyä kirjaa kesken, joissa takertelen pahasti, että ehkä ne pitäisi saada jotenkin luettua ennen vuoden loppua...


"Kolin maisema on mitä on, koska herraskaiset kotimaanmatkailijat julistivat sen kansallismaisemaksi."

- Jukka Laajarinne: Tiloissa

lauantai 12. marraskuuta 2016

Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

Suuren suuri kiitos Lukuisan -blogin Lauralle, joka esitteli suomeksi National Book Award for Fictionin -lyhytlistan! Sillä minä hurahdin täysin! Ja menin ja tilasin pari kirjaa listalta in english. Which like never happens. Aloitin lukuni ihastuttavalta (lyhyeltä) näyttävästä Jaqueline Woodsonin Another Brooklynista (Amistad, 2016). Ja miten pienestä pieni kirjanlukija, hieman kotimaiseen tavanomaisuuteen kyllästynyt, saakaan hurjat kiksinsä? Kuten kohopainetusta kirjankannen kirjaimista ja rikkirevityn näköisistä sivunlaidoista? Awwwwwww... Lukukokemuksen alku lähti moniaistillisesti liikkeelle!


Okei, ensimmäinen konnotaatio, jonka jaan kansanne, on Elena Ferranten Loistava ystäväni -kirja, koska kirjan pohja on niin ikään sama, eli juoni tiivistyy nuorten naisten, tyttöjen, kokemaan ystävyyteen ja kasvuun yhdessä ja lopulta hyvin erikseen. Myös Emma Clinen Tytöt eivät ole ajatuksistani kaukana.

Kirja lähtee upeasti liikkeelle. Tummaihoinen sisaruspari muuttaa Brooklyniin isänsä kanssa. Mitä jos meillä olisi ollut jazz?, August, kirjan ääni, tuo pieni ilman äitiään kasvava tyttö kysyy heti kirjan alussa, jo naiseuteen päästyään. Erinomainen kysymys, johon palataan kirjan lopussa. Vasta muuttaneet, isänsä varjelemat, lapset katsovat asuntonsa ikkunasta Brooklynin katujen vilinää ja he näkevät nauravat, kauniit tytöt. Tytöt, joista August saa lopulta koulussa verisisaret, joiden kanssa koetaan, eletään, ollaan, kokeillaan... Ja kukaan ei lopulta tiedä mitä kaikkea kukin on kokenut, elänyt, ollut- ja on tuleva.

Kirja kiemurtelee tietyllä tapaa kuin Ali Smith, sekoittamalla totuutta ja muistikuvia ja hieman aikaakin. Ja eikö muistamisen aihepiiri olekin myös Siri Hustvedtin lempialueita? (Joko minä kutkutan teitä tarpeeksi tietyt lukijakollegani?) Jacqueline Woodson tekee tämän niin poreilevasti, että minäkin lähes pyörryn. Woodsonin kieli on vahvan proosallista. Lyhyet, napakat, älykkäät, koko ajan lähes tykittävän runolliset kappaleet ovat minulle juuri sopivia ja tunnelmaa luovia. Tällaisesta nautin. Ja samalla kirja hieman ontuu loppua kohti, menettää pienesti sitä huumaa mitä alussaan, mutta kokonaisuus on, after all, erittäin hyvä. Woodsonia ei mitä ilmeisemmin ole suomennettu ollenkaan, liekkö tulevakaan, mutta minua Woodsonin tyyli kiehtoi. Haluan ehdottomasti kokeilla vielä toistakin kirjaa häneltä (mutta vasta kun suoriuduin näistä toisista tilaamistani kirjoista!). Another Brooklyn ei vienyt jalkoja altani, kuten Deborah Levyn Uiden kotiin, mutta jotain sellaista tuoretta, modernia, rohkeaa nykykirjallisuutta siinä oli, että valitsen tällaista kirjallisuutta niin hyvin paljon mieluummin kuin jotain valmiiksi pureskeltua tökötökökauraa parempaa odotellessani. Ja olen sitä paitsi valtavan innoissani siitä, että luin tämän kirjan englanniksi! I still can, so why not?


"Sylvia, Angela, Gigi, August. We were four girls together, amazingly beautiful and terrifyingly alone.

This is memory."

- Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

Kuolema Kukko-onnen majatalossa, Chiang Main Mma Ramotswen eettinen etsivätoimisto 1 tuottaa nimellään minulle ärsyttävästi konnotaation ihastuttavaan McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjasarjaan. Kirjan alkuperäisnimi on Murder at the House of Rooster Happiness, ilman lisänimiä (Otava, 2016, suomennos Antero Tiittula, 2016). Mutta kaunis, värikäs kansi ja lupaus kirjailijan lääketieteen ammattipohjasta ja kirjasarjan perustumisen sairaalamaailmaan haksautti minut pyytämään hyvänmielen kirjan kustantajalta pimeän loppuvuoden ratoksi. How little did I know.


Kirja alkaa mukavasti- ja liian tutusti. Käännöksessä (ja kustantamossa) on todellakin huomattu sama. Thaimaalainen hoitoeetikko Ladarat Patalung saa uuden työhaasteen eteensä paikallisen poliisin pyydettyä häneltä apua tutkimuksiinsa koskien naista, joka on tuonut lähiaikoina eri sairaaloihin kaksi kuollutta aviomiestä. Samalla sairaalaan saapuu amerikkalainen pariskunta, joka on häämatkallaan joutunut kamalaan onnettomuuteen, joka on johtanut aviomiehen aivokuolemaan. Patalung tuumailee yksinkertaisen arkisen viisaalla tavalla, ratkoo pulmia, toimii jopa lääkärien tukena ja saa yksinäisessä arjessaan iloa kissastaan sekä paikallisesta perinteisestä ruuasta.

Kyllä, tarinan pohja on räikeä kopio Alexander McCall Smithin kirjasarjasta! Olen suu auki, ja puren rystysiäni jo puolivälissä kirjaa, kun tajuan miten itsestäänselvää tämä on. Sen mikä alkukirjasta minua viehättää, on lopulta pelkkä ajatus saada samanlainen leppouskirja loppuvuoteen kuten alkukesäänikin mutta pokkani ei pidä. Tarina lässähtää, ratkaisut ovat itsestäänselviä, ja minua pelkästään ärsyttää. Leppous on kaukana, ja luin tätä hei alkusyyslomastani takkatulen ääressä ja kaikki asiat mallillaan!

Uskomatonta. Harvoin pääsen kirjoittamaan näin suorasukaista tekstiä ja täysin rehelliset jauhot pussissa. Lukekaapa joku muukin, varsinkin viittaamani kirjasarjan lukeneet. Tarvitsen kirjan mukaisesti toisen mielipiteen ja kipeästi.


"Nyt hänellä ei todellakaan ollut aikaa ajatella kissoja ja mangoja. Tai murhatutkimuksia. Nyt hänen piti käyttää orastavia etsiväntaitojaan hoitoeetikon työhön. Hänen piti toisin sanoen olla eettinen etsivä."

- David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Siis tämäntyyliset otsikothan eivät ole ollenkaan makuuni. Se kertoo, että kyseessä on älyllisyyttä alleviivaava humoristinen pläjäys, joka leikittelee elämän armottomuudella tarkkanäköisen osuvasti. Minä en yleensä mene tällaisiin lankoihin ollenkaan, vaan pudistelen hymistellen kirjastonhyllyllä, lähes ylimielisesti, ja huokaisen, katson käsi dramaattisesti otsallain, josko hyllyltä löytyisi jotain todempaa...


Mutta syksyllä lukemiseni oli auttamattoman lukossa. Kirjan kansi on kutsuva, se myönnettäköön, ja kirjan pituus (224 s., lyhyet kappaleet, Otava, 2016, suomentanut Taina Helkamo) sai minut tekemään herätelainauksen. Hyvät ihmiset, kirjoittakaa meille arkisen työn painamille, kärsimättömyydestä kärsiville, lyhyitä ja napakoita kirjoja! Takakannesta luin, että Puértolais on kirjoittanut aiemmin kirjan Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin, tämäkin asia mitä en halunnut tietää mutta näin se vaan oli. Päätin unohtaa asian.

Ja mitä minä koin? Yllättäin aika ihastuttavan pienen tarinan ja kirjan, jossa oli sopivasti elämän raakuutta (armottomuutta...?) ja hyvää tuulta ja mieltä siinä samalla (humoristinen pläjäys...?). Ja imaisin kirjan yhdessä illassa (aina ihana kokemus- jaksaa ja saada keskittyä kirjaan niin uppoutuvasti!). Providencen täytyy lentää adoptiotyttärensä luo, koska hän on luvannut ja hän on niin monesti tyttärensä luokse aina saapunut ja avannut tuolle heikko-osaiselle lapsivuodepotilaalle maailman, mitä hän ei muuten olisi koskaan saanut. Mutta lentokoneet eivät nouse.
Joten täytyy opetella lentämään.

Jos haluat heittää arkisen tiukkuutesi himputtiin, niin valitsepas tämä kirja. Sopiva loraus ranskalaista charmia, pienellä kosketuksella maagisuutta. Toimii. Tämä pelasti minut kirjallisesta kurjuudesta ja avasi sydämeni taas kokemaan kirjoja niin kuin niitä pitää kokea. Enpä olisi koskaan uskonut!


"Hän oli onnistunut ruumiinsa vastustelusta huolimatta. Hän oli synnyttänyt sievän pienen seitsenvuotiaan marokkolaisprinsessan. Hänestä oli tullut äiti kulkematta lainkaan "tuttipulloja, parkua ja yövalvomisia" ruudun kautta.
Hän hengitti ulos, silmät täynnä säihkyviä tähtiä."

- Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

perjantai 4. marraskuuta 2016

J.M. Coetzee: Nuoruus ja Pietarin mestari

J.M. Coetzee on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja olen päättänyt lukea koko hänen tuotantonsa. Tuo omalaatuinen vetäytynyt taiteilija on mitä ilmeisemmin herättänyt erilasia tuntemuksia lukijoissaan (liekkö Bob Dylanille sukua?). Pitkälti kirjat, joita olen Coetzeelta lukenut ovat olleet jollakin tapaa kieroutuneita fiktiivisia elämänkertoja, jonka joukkoon koen Nuoruus ja Pietarin mestari -kirjojenkin kaikessa erilaisuudessaan lukeutuvan.



Nythän on käynyt niin, että Nuoruuden (suom. Seppo Loponen, Otava, 2003) lukemisesta on minulla on sen verran aikaa, etten suoraan sanoen muista kirjasta kovinkaan paljoa. Mutta yllättäin kirjassa on päähenkilönä eteläafrikkalainen mies, joka muuttaa ulkomaille (Britteihin) ja löytää itsensä aivan eri ammattialalta kuin tarkoitus onkaan. Jotain painiskelua tämän suhteenhan kirjassa oli, mutta mitä ilmeisemmin ei sisältö tänä syksynä minulle sen suurempaa kolahdusta saanut.

Siispä kirjoitan Pietarin mestarista, joka sekin on kirja, joka tulisi lukeman monta kertaa, että tajuaisi osaakaan. Kyseessähän on Dostojevskistä kertova fiktiivinen elämänkerta (eipä sen vähempää!). Sukelletaan Venäjään ja hyvin sukelletaankin ja kieli muuttuu dostojevskiläisemmäksi kuin coetzelaisuuden ymmärrän. Dostojevski matkustaa peiteidentiteetillä Pietariin, jossa hänen poikapuolensa Pavel on kuollut (Dostojevski ei ole menettänyt lapsia). Isän tuntema suru, epätoivo, kauhu, tilanteen kieltäminen ja suoranainen hulluuden rajoilla oleminen on kamalan riistävää luettavaa. Ja tällaista voi varmasti kirjoittaa vain ihminen, joka on kokenut oman lapsen kuoleman, kuten J.M. Coetzee taasen oikeasti on. Kirja puskee niin pahasti iholle, suorastaan tuhansin pistimin, että joudun lopettamaan lukemisen useasti kesken kappaleen, jopa kesken lauseen. Dostojevskin välin kieroutuvan mielen kuvaus ärsyttää ja ällöttää ja se suunnaton suru, se saa minutkin rääkymään! (Ja kirjan kirjoitustapa huutaa huutomerkkejä!)
Siis todella erikoinen kirja. Seuraa monta kysymystä. Miksi Dostojevski? Miksi Pietari? Miksi Dostojevskin pojan kuolemaan kiedotaan tällainen salamyhkäisyys? Miten hän pystyi tähän? (Ja miksi se kamala nainen on suomalainen?!) Ja monta vastausta. Ehkä minäkin vetäytyisin, olisin outo, vähät välittäisin.

Vaikka kirjat eivät missään määrin olleet minulle sitä parasta Coetzeeta (olen itse asiassa melko ihastunut vieläkin Jeesus -kirjasarjan alkuun ja odotan kieli pitkällä sen jatkumista!), oli kirjat kuitenkin Coetzeen sisäänpääsemisessa hyvä asia. Coetzee on jotain ihan(an) kummallista, jota saattaa tajuta, tai sitten ei edes halua. Tai siis, että ei varmasti kukaan voi tajuta, mutta jotkut vain pitävät siitä, että kirjoittaja osaa kirjoittaa, eikä kerro kaikkea vaan jättää tulkinnan varaa, kirjoittaa arjesta, vääristää totuutta ja jumalaton pilke silmäkulmassa. Sitä Coetzee minulle on. Nämä kaksi on nyt kuta kuinkin kahlattu (Pietarin mestari on vielä loppua vaille kesken, enkä tiedä pystynkö enää tuohon ponnistukseen). Ehkäpä kymmenen vuotta myöhemmin osaisin kirjoittaa näistä aivan erilaisia asioita ja tuumata paljon paljon syvällisemmin. Nyt pystyin tähän.

Mitä sanoo kanssacoetzeesiskoni Marjatta? Olenko edes yhtään oikealla suunnalla haparoivalla Coetzee -tielläni?


"Mies avaa päällystakkinsa napit, avaa pikkutakkinsa napit, polvistuu ja heittäytyy sitten kömpelösti mahalleen kummulle, kädet ojossa. Hän itkee vuolaasti, hänen nenänsä vuotaa. Hän hieroo kasvojaan märkään multaan, hautaa kasvonsa siihen.
Kun hän nousee pystyyn, hänen parrassaan, tukassaan, kulmakarvoisaaan ja on multaa. Lapsi, johon hän ei ole kiinnittänyt huomiota, tuijottaa ihmettelevin katsein. Mies pyyhkii kasvonsa, niistää nenänsä, napittaa vaatteensa. Mikä juutalainen esitys! hän ajattelee. Mutta antaa lapsen nähdä! Nähköön ettei ihmistä ole tehty kivestä! Nähköön ettei rajoja ole!
Hänen silmistään välähtää jotakin lasta kohti; tämä kääntyy hämmentyneenä poispäin ja painautuu äitiään vasten. Takaisin pesään! Miehestä virtaava hirvittävä kauna eläviä kohtaan ja ennen kaikkea eläviä lapsia kohtaan. Jos täällä juuri nyt olisi vastasyntynyt vauva, hän sieppaisi sen äitinsä sylistä ja paiskaisi kivikkoon. Herodes, hän ajattelee, nyt minä ymmärrän Herodesta! TUlkoon lisääntymisestä loppu!"

- J.M. Coetzee: Pietarin mestari

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakami, tuo aalloilla keinuttelija, minnepä vie uutuus Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -tarinakokoelma? Odotin kirjalta paljon, sillä edelliset Murakamit olivat olleet miellyttäviä tapauksia mutta tämä kokoelma sai minut aaltoilemaan.


Miehiä ilman naisia sisältää seitsemän eri tarinaa, joissa puhutaan rakastumisesta, yksinäisyydestä, menetyksistä ja usein melankolisella, tietysti tyylikkäällä taustavireellä. Ensimmäinen tarina alkoi vetävästi ja tarinan naishahmo lähestulkoon lumosi minut erikoisuudellaan mutta vauhtiin päästyään (auton) tarina loppui ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että kyllä, kirja on täynnä novelleja. Ghh.

Luin tämän kirjan jo joku kuukausi sitten ja ehkäpä syy kirjoittamattomuuteeni oli myös se, etten kokenut kirjan myötä suurta innostumista tuon ensi tarinan lisäksi kuin ehkä hetkellisesti yhdessä tarinassa mihin sekoittui myös Murakamille osittain tyypillistä fantasian sotkemista. Siinä mieleni taas heräsi ja sain sopivaa ravistelua, maagisuutta!, jahaa! Mutta ei sekään ilo kauan kestänyt.

Nyt näin kauhean myöhään kirjasta kirjoittaen voin todeta, ettei jälkimakukaan ole muuta kuin laimea. Usea tarina on jo täysin unohtunut, enkä näe mitään syytä alkaa niitä uudestaan muistelemaan kuin pelkästä merkkinointimielestä, josta voisin toki mediakappaleen edessä tuntea syvää velvollisuudentuntoa, mutta en tunne. Kirjoitan lukukokemuksia, harvoin tiivistelmiä, tai edes varteenotettavia keittiöarvosteluja. Tämä blogi on pelkkää yhden kansalaisen tuumailua kirjojen ääreltä.

Mutta kansi on ihana!


"Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Kafuku otti baseball-lippalakin päästään, tarkasteli sen muotoa ja pani sen takaisin päähänsä. Vieressä oli valtava rekka-auto, jossa oli liikaa renkaita laskettavaksi yhdellä vilkaisulla. Keltainen avo-Saab näytti sen rinnalla kertakaikkisen haavoittuvaiselta ja hauraalta. Se oli kuin pieni huvivene tankkerin vieressä."

- Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016, englannin kielinen 2014, suomennos Juha Mylläri)

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Jatkan tuoreilla lukukokemuksilla, tällä kertaa silmät vielä hiukan kosteina. Maja Lunden herkän kauniskantinen kirja oli ollut jo jonkun kuukauden hyllyssäni (Tammi, 2016, suom. Katriina Huttunen, saatu kustantajalta) ja oli jopa aika, jolloin pelkäsin kirjaan tarttumista. Olin lukenut blogeista oman tulkintani mukaan vähemmän imartelevia lukukokemuksia Mehiläisten historiasta: lähes pettyneitä vastaanottoja, joka aiheutti minussakin epävarmuutta yli 400 sivuisen kirjan aloittamiseen. Mutta onneksi siinä kävikin niin, että epäilevät kirjoitukset saivatkin minut uudestaan kiinnostumaan, lähes uhmakkaalla tavalla! Mikä ihme tämä Norjan 2015 vuoden paras kaunokirja oikein on ja miksi se ei meille suomalaisille nyt täysin kolahda? Ja joskus vastarannankiiskeydellä on suuri palkka.


Sillä kirjahan on oikea helmi. Mehiläisten historia kertoo kolmen ajan ja näkökulman kautta mehiläisten vaikutuksesta elämäämme- vai meidän vaikutuksestamme mehiläisiin? No kuitenkin.
William on 1800-luvulla elänyt mies, jossa palaa tieteen tuli. Onnettomien sattumusten kautta hän ei pääse toteuttamaan itseään sillä tasolla kuin toivoisi. William perustaa perheen, ryhtyy liikkeenharjoittajaksi- ja masentuu.
Tao on 2090-luvulla elävä yhden poikalapsen äiti, joka on joutunut luopumaan opinnoistaan, koska tulevaisuutemme elämä keskittyy lähinnä keinotekoisesti tehtävään kukkien pölytykseen. Maailma on päässyt katastrofaaliseen tilanteeseen ja elämä on yhtä maanviljelyn työntäytteistä pyöritystä. Tao elää ajatukselle, että hänen pojastaan vielä tulisi jotain muuta ja hänellä olisi se kaikki mitä Tao itse ei saanut. Mutta.
George on taas tässä päivässä rämpivä vanhempi, jurohko mies, kirjallisuutta opiskelemaan lähtevän pojan isä ja uuttera mehiläistarhuri. Maailmalta kuuluu ikäviä uutisia ja puhutaan CCD:stä. Selittämättömät mehiläiskadot ovat alkaneet.

Nämä kolme ääntä kuljettavat kirjaa kaikki omien uskomattoman mielenkiintoisten ja lähelle tulevien tarinoiden kautta. Kirja ei missään nimessä ole pelkästään mehiläisten historiasta kertova kirja, vaan samalla myös upea heijastuma ihmisyydestä, vanhemmuudesta, tieteestä, luonnosta- ja peloista. Sukelsiin tarinaan hyvin nopeasti. Tarinoita lukiessani, huomaan myös yllättyväni useaan kertaan kirjan loppuun saakka. Lunde kirjoittaa äärimmäisen koukuttavasti (vain ehkä luvun verran notkahtaen) ja kutoo nämä kolme tarinaa taidokkaasti. Myös henkilökuvaukset ovat loistavia. Tao tuo rauhaa, William melankoliaa ja tunteiden vuoristorataa, kun taas George on lähes uskomattoman koominen kaikessa verbaalisessa hösellyksessään. Kaikkien kolmen tarinan keskiössä on myös suhde omiin kasvaviin ja muuttuviin lapsiin. Näihin liittyvät odotukset, tunteet ja lopulta myös väistämättömät pettymykset. Me kaikki olemme erillisiä toisistamme. Lasten kautta nämä kaikki tarinoiden vanhemmat kokevat myös elämänsä suurimmat pettymykset ja samalla... tässä kohtaa hieman nieleksin taas... samalla kauneimmat kohtaamiset mitä vain vanhempana voi kokea.

Kirjassa on hyvin ajattoman koskettavia kohtauksia, joista liikutuin useampaan otteeseen. Näin ne edessäni sydän verellä ja tunsin.

Kirja antaa myös toivoa. Mehiläisten historiassa kuvataan kuinka ihmisen kaatuminen, sairaus, nöyryytys, menetys, pettymys, kaikki nuo kamalat tapahtumat, jotka tekevät elämämme lähes tarpeettoman tuntuiseksi, voivat samalla olla myös jotain muuta, jotain kaunista, jonkun alkua. Vaikka sitä ei juuri siinä hetkessä, tai koskaan itse, näe.

Lämmin suositukseni Lunden kirjan lukemiselle, kirja on väistämättä ansainnut kansainvälisen huomion, koska kirjan moninainen tarina on lähes poikkeuksellisen hieno.


"Kunpa minullakin olisi kunnon paksu kirja, jota lukea. Ja tuoli, jonka voisin kääntää. Tai kaikkein mieluiten kärkevä kommentti kielen päällä. Mutta hän oli yllättänyt minut. Olin sanaton. Minulla oli vain vimmattu kutka."

- Maja Lunde: Mehiläisten historia

perjantai 21. lokakuuta 2016

Anthony Doerr: Davidin uni

Olen vähän pulassa kirjapolkuni kanssa. Ensinnäkin minulla oli pitkään olo, että en saa oikein mitään luettua. Kuitenkin olen lukenut useampiakin kirjoja, ristiin rastiin, mutta kuitenkin. Bloggauspinossani on kaksi Coetzeeta, yksi Murakami, kaksi novellikirjaa, yksi dekkari, yksi Puértolas ja pari kirjaa on kesken... Oi voivoi, mitenhän tästä selviän.
Ehkä pienin kompromissein.


Mutta nyt lomaviikkoni kunniaksi olen yrittänyt lukea paremmalla keskittymisellä ja se vihdoin onnistui Anthony Doerrin uusimman suomennoksen, hänen esikoiskirjansa, äärellä. Doerrhan oli viime vuonna melkoinen tapaus Kaikki se valo jota emme näe -kirjallaan. Uusin Davidin uni vieroksutti minua ensin, ehkä sen vuoksi, että KSVJEN -kirja oli aika vaikuttava ja täyteläinen lukukokemus- ehkä jopa vähän liikaakin. Tuli jotenkin sellainen olo, että toisesta vastaavasta tulisi liian tukala olo. Mitenhän tuon ennakkoajatuksen kuvailisi? Liikaa odotuksia?

Mutta sitten luin Kirjakaapin kummitus -blogista Daavidin unesta (WSOY, 2016, suom. Hanna Tarkka) kertovan kirjoituksen ja olin, että miksi ihmeessä en ole tätä kirjaa lukuuni pyytänyt. Ja ennen lomaani tein kirjatilauksen eräästä nimeltä mainitsemattomasta nettikaupasta. Ja odotin kuin hullu puuroa.

Davidin uni on todella hyvä kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Joten jos olet yhtä ennakkoluuloinen kuin minä, haasta itsesi. David Winkler on lunta palvova poika, joka suomalaissyntyisen äitinsä kanssa ihailee maisemia alaskalaisen kotitalonsa katolta ja ihastuu lumihiutaleitten valokuvakokoelmaan äitinsä kirjan kautta. Davidin maailma järkkyy, kun hän alkaa kävellä unissaan ja nähdä toistuvia, invalidisoivia unia, joiden tarinat käyvät joskus myös toteen. Aikuisena hän omistautuu tieteelle, mutta huomaakin yhtäkkiä rakastuvansa, kokevansa tunnetta, mitä hän ei ollut itselleen uskaltanut edes toivoa. Unelmiensa perään karkaava pari saa lapsen, mutta sitten alkavat Davidin kokemat eläväntuntuiset painajaiset siitä, että vauva hukkuu kotikadulla tapahtuvassa tulvassa...

Kirja vie Davidin, ja minut, matkalle, jossa Davidin erkkoelämä pyristelee eteenpäin niin troopisissa kuin varsin kylmissäkin maisemissa. Kirja jakautuu osioihin, joista en haluaisi kertoa paljoakaan, koska pelkään rikkovani teiltä kirjan lumihiutaleen hauraan ja uniikin lumon jos niin teen. Davidin uni oli aluksi hieman unistakin luettavaa ja Davidin painajaiset siirtyivät myös minun uniini. Pitkästyttävimmän elämänvaiheen kohdalla olin jo vähän harmistunut kirjaa kohtaan, mutta sitten kirja osoittaakin sen, että kaiken tuon kärsimyksen ja surkeuden pohjalta elämä saattaakin nostaa jotain hyvin kaunista. Suorastaan ihmisen korkuisia kukkia. Ja se kauneus, tuo valo joka tässäkin kirjassa vaeltaa, tuodaan Doerrin kertomuksessa sydäntä sykähdyttävällä tavalla esiin. Huomaan liikuttuvani vanhenevan Davidin elämää seuratessani ja huomaan kokevani tiettyjä kohtauksia kuin eläisin elokuvaa. Doerr osaa kuvailla upeita tarina-asetelmiaan sanoinkuvaamattoman aistillisesti.

Davidin uni ei ehkä ole saanut niin paljon blogi- tai muutakaan näkyvyyttä kuin aiemmin suomennettu kirja. Siksipä nostinkin tämän kirjan nyt bloggauspinoni päälle ja kirjoitan tästä niin tuoreena, että viimeisten sivujen tuntuma on vielä sormillani. Kirjan loppukin on niin kaunis (kerrankin!), että ihan oikeasti en osaa sanoa kumpi hänen kirjoistaan lopulta onkaan taidokkaampi. Mutta se on varmaa, että Doerrissa paistaa valo joka säteilee hänen uskomattoman luonto- ja henkilökuvaustensa kautta niin kirkkaasti, että se heijastaa silmiini lähes kipeällä tavalla.


"Odotushuoneen tuoleille tulivat istumaan Saint Vincentin lihakauppias ja majatalonpitäjä Nanton ja Agnitan kapteeni ja ne yhdeksän Grace Winkleriä ja rekkakuski Brent Royster, kukin näkymättömänä ja vaitonaisena lukuun ottamatta jokaisen sykkivää sydäntä, joka jyskytti jyskyttämistään, milloin hänen omassa tahdissa, milloin ei, ja käytävän päässä olevan Hermanin, ja ääni toi hänen mieleensä Nantonin lasilattian alla huokuvan meren tai kymmenen yöperhosen siiveniskut.
(...)
Kirurgit muunsivat Hermanin sydämensykkeen valoksi ja ääneksi, kimmahtelevaksi täpläksi monitorin kuvapinnalle. Camelotin asunnossa Naaliyahin puhelimen kuuloke lojui yhä keittiön laittialla ja kaiutti vielä kerran sulje-minut -ääniään. Winklerin näkymötön kuoro sairaalan odotushuoneessa nojautui eteenpäin. "

- Anthony Doerr: Davidin uni

perjantai 14. lokakuuta 2016

Fintiaanien mailla

Kiinnostuin viime vuoden kirjamessuilla Fintiaanien mailla -kirjasta, josta Katja Kettu kertoi haastattelussaan. Kolmen naisen kolmen vuoden projekti, jossa kuvataan suomalaisesta siirtolaisuudesta Yhdysvalloissa. Suomalaisten ja intiaanien yhteiselämä: fintiaanius on aiemmin kuvaamaton maasto, jotka Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä lähtivät selvittämään ja kokoamaan tietokirjaksi.


Povaan kirjalle suurta menestystä ja vuoden kotimaisen tietokirjan titteliä vähintäänkin Blogistaniassa. Fintiaanien mailla (WSOY, 2016, saatu kustantajalta) on upea kirja. Kirjassa kuvataan suomalaisten siirtolaisuuden juuria- myös fiktiivisellä tavalla Katja Ketun lyhyttarinoiden kautta. Pääasiallisesti kirja kuitenkin pysyttäytyy faktassa kuvaamalla intiaanien ja fintiaanien (eli suomalaisten ja intiaanien jälkeläisien) nykypäivää historiaa unohtamatta. Tarina ei ole kovin kaunis (eikä myöskään meitä suomalaisia pelkästään imarteleva), vaan köyhyys ja monenlainen kurjuus on läsnä monin tavoin. Arkielämään päästään tutustumaan lähes tuttaviksi muodostuvien henkilöhahmojen kautta. Meeri Koutaniemen valokuvat ovat kirjan suola, joka konkretisoi täyteläisen kerronnan huippuunsa.

Luin kirjaa rauhassa ja sitä nauttien. Kuten jo sanoinkin, kirjan henkilöt alkoivat tulla kuin tutuiksi, jotka olisin kauemminkin tuntenut. Kirja on niii-iiiin hyvä, että toivottavasti nämä kolme vahvaa naista valloittavat maailman kolkkia jatkossakin: ja kertovat siitä näin moniaistillisella tavalla. Meeri Koutaniemen tuotannossa on monia aihepiirejä, joiden pohjalta syntyisi varmasti useampiakin kirjoja. Tässä kirjassa kuitenkin minulle suurin ilo oli kirjan laadukas teksti, joka suorastaan yllätti minut tempaavuudellaan ja sulavuudellaan.

Lämmin suositus.


"Rebecca ja Jim Gawboy puhuvat intiaanisopimuksista kansanmurhan osana. Kansanmurha merkitsee tarkoituksellista, etniseen vähemmistöön kohdistuvaa puhdistusta. Sanan oikeudesta on historiankirjoituksessa kiistelty."

- Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

lauantai 8. lokakuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Osaanko enää edes aloittaa blogitekstiä? Kokeillaan. Olen nimittäin hieman hukassa kirjojeni kanssa, mikään ei meinaa napata, vaikka montakin yhtä aikaa luen. Arki-iltaisin ajatukseni täyttyvät juurikin arkisilla ajatuksilla, eikä sinne mahdu yhtään uutta tarinaa. Kirjaan keskittyminen on hakoteillä. Onneksi pääsen pian takkatulen ääreen ja syystuulen ujellukseen mökkimaisemiin!


Luin Emma Clinen Tytöt (Otava, 2016, suomennos Kaijamari Sivil) jo jonkin aikaa sitten ja pidin siitä kovasti. Tarina alkaa huumaavasti siitä, kun nuoruuteen, yksinäisyyteen ja perheongelmiin hukkuva Evie tapaa puistossa häpeämättömällä tavalla ilakoivia pitkähiuksisia tyttöjä- ja ihastuu tuohon erilaiseen, rosoiseen julkeuteen mitä nuoret ovat. Ja varsinkin itsevarmaan Suzanneen. Evie ajautuu nuorten joukkoon, jonka idoliksi, keulakuvaksi ja jumalaksi on noussut Russell, joka aikoo olla vielä joskus megastar musiikin saralla. Tarina pohjautuu Mansonin perheen tositarinaan, jossa Manson ja tytöt tappoivat raa'alla tavalla kaksi naista- tämä traaginen lopputulema ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä. Evie on ikään kuin historiankirjoista ulkopuolelle jäänyt nainen, jota ei onneksi kukaan enää muista. Hän, joka oli mukana, mutta pelastui pahimmalta. Voi miten herkkää ja haavoittuvaa aikaa tuo nuoruus on!

Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa (loistava ratkaisu!) sekä Evien nuoruudessa että keski-iän paikkeilla, jossa hän elää menneisyytensä kanssa. Evie joutuu vieläkin aika ajoin myös suoranaisesti vastaamaan noista harhamaisista ajoista. Aivan kuten uusille tuttavilleen, jotka hän tapaa yllätyksellisesti väliaikaisessa majapaikassaan ystävänsä mökillä. Nuorten tapaaminen toimii triggerinä Evien muistoihin. Emma Clinen kieli ja kielikuvat, vertaukset, hehkuvat upeasti, jopa siinä määrin, että koen ihanaa pakahtumista. Tytöt on todella vahva esikoisromaani ja lahjakas ja älykkäästi kirjoittava Emma Cline nousee omissa silmissäni heti nykykirjailijoiden huippunimiin. Luin kirjasta ennakoivasti hieman ristiriitaisiakin lukukokemuksia, joissa kaikki eivät olleet löytäneet sitä mitä kirjalta toivoivat. Minä en odottanut paljoa mutta löysin todella vahvan, järisyttävän ja silti mystisellä tavalla lämpimän kasvu- ja kehitystarinan (joista en välttämättä aina edes niin innostu) ja lukukokemukseni oli varmasti syksyn merkittävimpiä. Tarina on myös loistava kuvaus siitä miten joukossa on maagista voimaa, jonka voimakas huuma voi peittää yksilön korvat ja sulkea silmät muilta huutavilta ja käsiään huitovilta näkökulmilta. Tämä kirja menee lämmöllä kirjakaappieni aarteeksi, johon palaan toivottavasti lähivuosina uudestaan. Sen tarina ei sovellu pelkästään nuorille, vaan yhtä lailla myös meille keski-iässä taapertaville.


"Tytöt tuntuivat, selittämättömästi, pitävän minusta, ja ajatus oli vieras ja virkistävä, salaperäinen lahja jota en halunnut tutkia liian tarkasti."

- Emma Cline: Tytöt

torstai 22. syyskuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin

Kiinnostuin blogien kautta Fabriikki kustannuksen julkaisemasta Deborah Levyn Uiden kotiin -kirjasta (2016, suomennos Laura Vesanto, 144 sivua, saatu kustantajalta). Kirjan kansi näytti melko imelätlä makuuni (ja siltä se tuntui varsinkin lukemisen jälkeen) mutta kirjailija Deborah Levyn nimi oli jo puikahtanut silmiini varsin monta kertaa erittäin kiinnostavalla tavalla, joten päätin koettaa mistä on kyse.


Uiden kotiin asettelee hetkessä eteeni näyttämön, joka syöpyy mieleeni. Se on hengästyttävän upea. Englantilainen perhe perhetuttavineen on lomailemassa Ranskassa viettäen kesäiset päivänsä sangen verkkaiseen tapaan, kunnes eräänä päivänä talon uima-altaassa makaa alaston punahiuksinen tyttö, Kitty Finch. Asukkaat ottavat muutoin asunnottomaksi jäävän vierailijan taloonsa, koska tilaa riittää, mutta samalla henkilöt ottavat esille elämästään jotain sellaista mistä aiemmin on vaiettu.

Tarina on kuin huumaavaa tanssia. Se pyörii ja jotain siitä toistuu ja lukijana minä janoan sitä enemmän ja enemmän. Niin taidokasta! Deborah Levyn kieli on tihkuvan tiivistä, se on kaunista ja se pakahduttaa aistejani. Lukiessani teki mieli kirkua ääneen, että kyllä! Tällaista minä haluan lukea! Kirjan tunnelma on lähes runollinen, ja samalla se poreilee mukavasti jotain hykerryttävän ironista. Hieman hengästyttää ja kauhistuttaa. Luen kirjaa kaikilla aisteillani ja jokaisella lauseella viipyillen. Uiden kotiin yllättää minut täysin ja lukukokemukseni on kerroksissaan täydellinen kuin täyteen kukkaansa puhjennut ruusu. Kirjan tyylissä, joka ei mielestäni johdu vain ympäristöstä, on jotain elämän täyteläisyyttä, atmosfääriä, jota olen usein tavoittanut ranskalaisista kirjoissa. Tuleepa jostakin mieleeni myös Anna Gavalda. Ehkä Levyssä on jotain tiiviimmin sanottua rohkeutta ja kielellistä neroutta, josta Gavaldan kirjoistakin aina ilolla nautin. Hengästyttävän upea kirja. Joko uskotte?


"Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, ei hän enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua. Kittyn silkkimekko luisui harteilta tämän kumartuessa ohjauspyörän yllä. Tielle juoksi jänis ja auto heilahti. Mies kuuli sanovansa: 'Mitä jos heittäisit repun selkään ja lähtisit katsomaan Pakistanin unikkopeltoja niin kuin halusit?'"

- Deborah Levy: Uiden kotiin

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Jostakin syystä olen tykännyt lukea Risto Isomäen katastrofipohjaisia seikkailukirjoja. Isomäki kirjoittaa usein kauniisti luonnosta ja muovaa samalla helposti solahtavat henkilöhahmot reipastahtiseen tarinaan. Uusimmassa kirjassaan Haudattu uhka (Tammi, 2016, saatu kustantajalta, 436 s.), Isomäki jatkaa ydinvoima-aiheen ympärillä.


Kirja lähtee melko tuskaisella mielikuvalla liikkeelle. On itsenäisyyspäivän juhlat Helsingissä ja yhtäkkiä juhlavieraat alkavat voida pahoin. Ilmenee, että vieraat ovat saaneet säteilymyrkytyksen, joka kaataa maan johdon ja satoja, tuhansia vieraita. Terroristit uhkaavat jatkaa iskujaan, mikäli Eurooppa ei tunnusta heidän uskoaan ainoaksi oikeaksi. Rikosetsivä Aishawarya ja Lauri Nurmi, entinen CIA:n ja Yhdysvaltain hallituksen erikoisyksikön säteilyaseiden asiantuntija, alkavat selvitellä mahdottomalta tuntuvaa tilannetta...

Kirja oli minulle niin sanotusti hotkaisukirja. Isomäki kirjoittaa minusta kelpo "viihdettä" luontoaiheisella pohjalla. Ydinonnettomuudet ja terrorismi ovat aihepiireinä pelottavia ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ja jännittävät tilanteet imaisivat minut ahmimaan kirjan parissa päivässä. Oikein hyvä kirja seikkailun nälkään ja valitettavan ajankohtaisista aiheista. Onkohan Isomäen kirjoja käännetty muissa pohjoismaissa, koska nämähän ovat hyvin samantyylisiä kuin ruotsalaiset dekkaritkin...


"Kaikki, mikä oli vielä muutama päivää aiemmin oli ollut arkipäiväistä ja tavallista, tuntui nyt arvokkaalta ja ihmeelliseltä. Tieto siitä, että aika loppuisi pian, kirkasti aistit. Kiteytti kaiken."

- Risto Isomäki: Haudattu uhka

tiistai 13. syyskuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Nigerialaiskylässä asustaa perhe, jonka isä joutuu muuttamaan töiden perässä ja jättämään vaimonsa ja lapsensa kotiin. Perheen neljä poikaa huomaa isän puuttumisen antavan heille erilaista vapautta. Heistä tulee kalamiehiä, jotka kalastavat vaarallisella alueella ja tapaavat siellä kylähullun, joka manaa perheelle karmean ennustuksen.


Chigozie Obioman Kalamiehet (Atena, 2016, suom. Heli Naski, kustantajalta saatu) kiinnitti huomiota ensinnäkin nigerialaiskirjana, Booker -palkintoehdokkaana ja myös värikkään kantensa vuoksi. Olin ihan vasta lukenut Adichieta ja kuten monesti käy, afrikkalaista kirjallisuutta nauttiessani, alan janota lisää. Obioman kirja tuli kuin tilauksena.

Ajankohta oli kuitenkin ehkä hieman väärä. Kotiinpalaajat olivat niin voimakkaasti kirjoitettu paatos, että Obioman kirjan lukeminen tuntui varsin juonivetoiselta historian tai kulttuurin kuvauksen sijasta, mitä hieman toivoin. Kirjan lopussa kirjailija itse on kuvannut kuinka hän kuvaa kirjassaan Nigeriaa kuvainnollisella tavalla ja oikeastaan minua ihan harmittaa, etten lukenut sitä ennen tarinaa, koska en todellakaan noita symboleja itse kirjasta tajunnut ja tulkinta olisi voinut antaa lukukokemukseeni syvyyttä, jota kirjaan lukuhetkelläni kaipasin.

Kalamiehet on melkoisen miehinen ja siinä samalla taikauskoinen tarina, jossa on voimakas kertomus. Kirjoittelin Kirjakon kommenttilaatikkoon tästä kirjasta, että elokuvana tämä voisi olla varsin hyvä. Ja eipä tämä kirjanakaan ole ollenkaan huono. Itse asiassa jälkimaku tuntuu vain ajan myötä paranevan. Etten jopa lukisi tätä joskus uudemmankin kerran? Kiertoon se ei ainakaan lähde.


"Kun melu hellitti, kuulimme hänen sanovan: 'Ikenna, sinä kuolet kuin kukko.'"

- Chigozie Obioma: Kalamiehet

lauantai 10. syyskuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Statovcin Kissani Jugoslavia on todella hyvä kirja. Niinpä Statovcin toinen, Tiranan sydän, oli saatava ehdottomasti lukuun, vaikkakin sille oli päässäni melkoiset toiveet (Otava, 2016, saatu kustantajalta). Mutta Statovci täyttää ne ihan mallikkaasti. Tiranan sydän on koosteisesti tehty hyvä kirja.


Albanialaiset nuoret miehet Bujar ja Agim lähtevät kotimaastaan pakoon kohti parempaa elämää. Rahaa säästetään köyhyyttä sietäen, jota Albaniassa tuntuu riittävän. Lopuksi ostetaan uudet vaatteet, jotta näytetään edes kerran hyvältä, ennen kuin noustaan epävarman oloiseen moottoriveneeseen. Surullisen tutunoloinen tarina myös nykypäivänä.

Tiranan sydän kertoo ajassa hyppien kuinka nuor(t)en maailmalle muuttaminen luonnistuu ja kuinka maahanmuuttajiin, ja nimenomaisesti albaaneihin, suhtaudutaan eri paikoissa. Kotimaassa nuorten miesten välillä syntyy rakkautta: Agim tuntee itsensä naiseksi ja Bujar vaikuttaen olevan- ihminen. Nuoret katoavat maailman tuuliin ja eroavat toisistaan.

Kirjassa kerrotaan Albaniasta ja sen historiasta (myös kansantarinoita), noiden kahden henkilön perheen kautta. Samalla kirjassa kuvataan ja pohditaan maastamuuttoa ja ihmisen identiteettiä. Sukupuoli-identiteettiä ja seksuaalista identiteettiä. Yhtenä päivänä Bujar (vai Agim?) on nainen, toisena mies. Seksuaalisuuden merkitys ei myöskään kuvaudu Bujarille ensisijaisen tärkeänä. Mutta oman itsensä hyväksyminen, se tuntuisi kaikkein tärkeimmältä. Ja tuo itsensä etsimisen matka on enemmän, ja vaikeampaa, kuin mikään muu.

Kirja on aiheiltaan hieno. Kissani Jugoslaviaan verrattuna lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut niin hyvä. Koin Tiranan sydämen hyvin laskelmoiduksi ja suunnitelluksi kirjaksi ja melko runsaaksi. Olen varma, etten ymmärtänyt kirjan kaikkia tarkoitusperiä, tai edes juonen kokonaisuutta (jospa kirjailija olisi Helsingin kirjamessuilla?!). Tästä syystä kirja olisi loistava lukupiirikirja!
Pajtim Statovci on ehdottomasti suomalaiskustannuksen tähtinimiä, jonka tuotantoa aion seurata jatkossakin suurella ilolla ja mielenkiinnolla.


"Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansalaisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin."

- Pajtim Statovci: Tiranan sydän

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Blogiani seuranneet tietävät, että olen melko lailla hullaantunut Daniel Kehlmanniin ja nyt kun vihdoin sain Maailman mittaajat (Perhemediat, 2007, suom. Ilona Nykyri) kirjastosta käsiini (yritin katsella sen ensin omaksi), voitte kuvitella kirjanörttimäisen intopiukeuteni.


Maailman mittaajat onkin kuulemma Kehlmannin the teos, jolla hän on päässyt kansainvälisesti esille. Kirja sukeltaa 1700-1800 -lukujen taitteeseen. Päähenkilöinä ovat kaksi saksalaistutkijaa: Humboldt, joka tekee kirjassa huikean seikkailun Etelä-Amerikan viidakkoon, kaiken mahdollisen tallentaen ja Gauss, jonka maailmanmatkailu tapahtuu lähinnä kotikonnuilla omassa päässään ja muita kontakteja vältellen, mutta valovuosien mitalla. Kirja on mahtava kurkistus millaista tuona aikana on mahdollisesti ollut olla tieteilijä ja nero- ehkä millaista se on nytkin? Entä mitä tapahtuu, kun nero vanhenee ja rapistuu? Onhan ihan tajutonta yrittää maallikkona ymmärtää millaisia matemaattisia yhtälöitä toiset voivat eläessään jatkuvasti laskelmoida, kun itse lähinnä tsuumailee maailmaa seuraava instagramkuva mielessään. Kehlmannin ajankuvaus on hieno ja aikamatkalla on pääasiallisesti mukava tallustella. Tunsin elävästi millaista oli tuon ajan matkustus päivä- ja viikkotolkulla kovien hevosvaunujen penkeillä, matkustajien hengitysten sipulin tuoksussa, vellovassa liikkeessä... Tai mitä jäisille vuorille kiipeily oli, ilman ylimääräisiä suojavarusteita.

En kuitenkaan voi olla sanomatta, että kirja oli minulle pienoinen pettymys. Olin ihastunut kahteen edelliseen lukemaani mutta jollakin tapaa Kehlmannin kieli ei napannut yhtä osuvana, ytimekkäänä ja pomminvarmana kuin aiemmissa kirjoissaan. Tarinakin tuntui hieman verkkaisemmalta ja välillä jouduin pinnistelemään jaksaakseni. Onneksi kirjassa oli sitä hykerryttävää huumoria ripaus, mistä Kehlmannin tunnistan, mutta ehkä sitäkin hiven vähemmän. Hämmentävää. On aina paha asia alkaa odottaa ylimaallisia- ja näin sitä taas puusta hieman kapsahdettiin.

Kehlmann säilyy minulle tärkeänä kirjailijana ja kyllä minä tämänkin kirjan hyllyyni ottaisin (missä viipyy uusi painos!), Maineen ja Minä ja Kaminskin viereen- nehän piti toki ostaa jo omaksikin. Kehlmann on tehnyt Maailman mittaajia kirjoittaessaan uskomattoman (tausta)työn, jota ei voi muuta kuin arvostaa. Oikeastaan nyt tätä kirjoitusta kirjoittaessani Maailman mittaajat alkaa tuntua paaaal-jon paremmalta kirjalta kuin aluksi ajattelin.
Voisin oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan.


"Kun Gauss istui vaunuissa ahtautuneena papin ja epätoivoisesti keskustelua virittelevän lihavan luutnantin väliin, hän luki arvoituksellista planeetasta kertovan artikkelin kolmanteen kertaan. Totta kai planeetan rata voitaisiin laskea! Sitä pitäisi vain lähteä ympyrän sijasta ellipsistä ja toimia vähän taitavammin kuin ne taulapäät. Parin päivän työ, sitten voitaisiin ennustaa, milloin ja missä planeetta näyttäytyisi uudelleen. Kun luutnantti tiedusteli hänen kantaansa Espanjan ja Ranskan liittoon, hän ei osannut sanoa mitään.
Luutnantti kysyi, eikö se sitten häenn mielestään merkitsisi Itävallan loppua.
Hän kohautti olkaansa.
Entäs se Bonaparte!
Anteeksi kuka, hän kysyi."

- Daniel Kehlmann: Maailman matkaajat

torstai 1. syyskuuta 2016

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

Pyysin tänä syksynä melko vähän kotimaisia kirjoja kustantajilta ja todettakoon, että Risto Oikarisen Nälkämaan laulu oli pyyntöjeni villi kortti (Otava, 2016). Jazz ja Kainuun kuvaus kiinnostivat mutta olisin mitä ilmeisemmin jäänyt henkiin ilman kirjan lukemistakin.


Kajaanissa syntynyt poika kuulee kalakilpailun aikaan Linnansillalla saksofonin soittoa. Poika kiinnostuu soittamisesta, muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu jazzmuusikoksi. Kirja kulkee saksofonistin junamatkan mukana Helsingistä Kajaaniin, jonne hän on menossa soittamaan Eino Leino -päivillä. Junamatka kuljettaa muusikon lapsuusmuistoihin ja matkalla tuumaillaan myös henkeviä lähes opettavaiseen sävyyn. Kirjan takakansi lupaa mustaa huumoria, mutta ilmeisesti sitäkin on alalajeja, koska itse en varsinaisesti naureskellut kirjan mukana. Välillä kirjassa on kuitenkin ihan mielenkiintoisia tarinoita, jotka tempaavat paremmin mukaansa, kirjahan oikeastaan toistuu pienistä tarnoista ja liiallisista Kajaanin paikkojen nimeämisestä. Välillä mustahuumori menee osaltani jopa liian pitkälle ja valitettavasti muusikon ensirunkkauksen kuvaus jää minulle liiaksi pinnalle ja värittää välillä kauniimpiinkin säveliin yltävää kirjaa.

Selvästikin oma ikäpolveni alkaa olla siinä iässä, että asioita aletaan jo muistella. Se on ihan mielenkiintoista. Muttei vielä äärimmäisen. Toki välillä on hauskaa muistella ajan ilmiöitä, tunnetiloja ja ensifarkkujen kosketusta mutta melkolailla yksittäinenkin kuvaus jo alkaa olla minulle riittämiin. Kun lueskelen tällä hetkellä esimerkiksi Pajtim Statovcin uutuutta, huomaan miten erilaista elämää olemme saaneet lapsuutemme elää.

Kirjapinossani on Tommi Liimatan nuoruusmuistelo, Jeppiksen jatko-osa. Nyt vähän jännittää aloittaa tuo kirja, sillä Liimatta saattaa pläjäyttää verkkokalvoilleni vähän muutakin kuin Oikarinen. Pitää ehkä lukea jotain muuta välissä, että uskallan taas sukeltaa Black Hole Sun -aikoihin(i).


"Saksofoni hyppi selässäni kuin mikäkin paviaani kun juoksin Uudenmaankadulta kohti rautatieasemaa."

- Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

tiistai 30. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Hämärän maat

Hämärän maat (Otava, ap 1974, suom. Seppo Loponen, 2007) koostuu kahdesta tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Vietnam-projekti, Eugine Dawn kirjoittaa tutkielman Vietnamin-sodasta. Eräs Coetzee on (niinpä tietysti!) toimii kirjoitelman ohjaajana ja asettaa ehdotuksia sen korjaamiseksi. Projekti tekee kirjailijasta hullun. Näinkin voi varmasti käydä.


Ensimmäinen osio on mielestäni tylsä, en oikein jaksa innostua siitä, ja olen hämmästynyt. Kyseessä on Coetzeen esikoisteos ja ehdin jo pohtia, että pitkälle on tästä tultu. Jacobus Coetzeen kertomus (toinen osa kirjasta) taas kertoo uudisraivaajien Etelä-Amerikasta. Coetzeen kertomus kuvaa sekarotuisen Adam Wijnandin elämästä koranoiden kasvatista karjaa omistajaksi mieheksi, joka ottaa mukaansa kuusi hottentottia ja lähtee eräretkelleen, vai tutkimusmatkako olisi paremmin kuvattu. Seuraa seikkailu, jossa metsästäjästä tulee metsästetty, veri valuu, roolit vaihtuvat ja villi luonto näyttää hampaansa. Kosto, ihmisluonnon raakamaisuus ei jää epäselväksi.

Kirjan toinen osio oli enemmän sitä Coetzeeta, mitä odotin. Tarina on melkoinen verilöyly mutta varsin kiinnostava kuvaus asiasta, mistä olen todella vähän lukenut. Kirjasta tuli mieleeni osittain Chinua Acheben Kaikki hajoaa, jossa myös mentiin Afrikan yön kuumaan ja tummaan maailmaan. Coetzeen myöhempiin kirjoihin kuuluva vääräleukainen, itseironinen huumori ei tässä kirjassa ollut läsnä mutta kuvauksen sivaltavuus kertoo jo sen mitä kirjailijalta oli myös jatkossa tuleva. Jacobus Coetzeen kertomus on tärkeä kertomus, jonka lukemista suosittelisin, mikäli afrikkalainen kulttuurinjano kirjallisella tavalla kiinnostaa.


"Kun hänet pukee kristillisiin vaatteisiin, hän alkaa kyyristellä, painua kumaraan, pälyillä, hän ei millään pysy aloillaan edessäsi vaan hänen pitää herkeämättä vääntelehtiä. Häneltä ei saa rehellistä vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, hän pyrkii vain olemaan mieliksi, mikä tarkoittaa etupäässä sitä. että hän sanoo sen minkä arvelee sinun haluavan kuulla. Hän ei hymyile ensin vaan odottaa, kunnes sinä hymyilet. Hänestä tulee vilpillinen otus. Sanon tämän kaikista kesyistä hottentoteista, sekä hyvistä kuten Klawe että pahoista kuten Dikkop. Heillä ei ole persoonallisuutta, he ovat näyttelijöitä. Kun taas villillä hottentotilla, sellaisella joita kohtasimme sinä päivänä, jottentotilla joka on ikänsä elänyt luonnontilassa, hänellä on hottentotin arvokkuutta. Hän istuu ryhdikkäästi, hän seisoo ryhdikkäästi, hän katsoo suoraan silmiin."

- J.M. Coetzee: Hämärän maat

perjantai 26. elokuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Juuri kun luulin, että Adichie on niin jo kohdallani luettu (ja laitoin Puolikas keltaista aurinkoa kiertoon!- muut kyllä vielä jäivät hyllyyni), tartuin vielä viimeisimpään suomennokseen Kotiinpalaajat ja totesin, että ehei!, Adichie uskaltaa, osaa, muuntuu ja jopa yllättää.


Kotiinpalaajat (Otava, 2013, suom. Hanna Tarkka, kirjastolaina) kertoo Ifemelun ja Obinzen tarinan. Nuoret rakastuvat toisiinsa Nigeriassa, mutta epävakaisuus, ankeat arkiolot, jotka tekevät opiskelun mahdottomaksi, kannustavat Ifemelua seuraamaan yksinhuoltaja tätinsä mallia ja hakemaan opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Mutta eipä maailma Yhdysvalloissakaan ole ihan sitä mitä Obinze oli romanttisesti yhdysvaltalaisista romaaneistaan kuvitellut. Ifemelu huomaakin ensi kertaa olevansa tummaihoinen. Sillä USA:ssa ihonvärillä onkin yllättäin väliä. Töitä ei saa ja ideaalit kropasta, identiteetistä muuttuvat. Ifemelu masentuu ja katkaisee välit Nigeriaan.

Kirja on todella mielenkiintoinen ja uskalias kuvaus siitä, miten Yhdysvalloissa eri maahanmuuttajat ja väestöryhmät oleutuvat maan tapoihin ja varsinkin toisiinsa. Oli myös hyvin mielenkiintoista lukea kuinka Ifemelu rohkaistuu kirjoittamaan havaintojaan esimerkiksi afroamerikkalaisten ja Afrikasta muuttaneiden ihmisten välistä kulttuuri- ja ajattelueroja. Entäpä sitten millaisena afrikkalaiset maahanmuuttajat itse toisensa erottelevat. Kirja on herkullisen, lähes poliittinen, kuvaus kaikesta tästä moninaisuudesta, mitä me täältä pohjoisen vaaleasta viileydestä emme ollenkaan osaa ilman asiaan tutustumista aistia.

Kiehtova tarina on kerrottu ajassa pyörien. Ifemelu istuu tunteja hiuksiensa letityksessä, valmiina palaamaan Nigeriaan ja samalla tarina sukeltaa mitä oli sitä ennen ja on sen jälkeen. Samalla Ifemelu puhuu tasolla, jonka voi myös kohdentaa suoraan lukijalle, kirjailijalle itselleen ja koko maailmalle  osoittavalla sormella. Minulle tuo kerrontatapa oli onnistunut ja se auttoi minua jaksamaan lukemaan 538 sivuisen tarinan paremmin. Kotiinpalaajat sai aivoni raksuttamaan myös siinä määrin, että halusin käydä lukemassa mihin asioihin kirjan amerikkalaisissa arvosteluissa oli kiinnitetty huomiota.

Mahtava kirja.
Hetkonen, oliko tässä jo jotain vähän Hustvedtiläistä tiedon sekoittamista romaaninmuotoon, mutta kaunomaisemmalla tavalla?


"Ei tässä maassa voi kirjoittaa rehellistä romaania rodusta. Jos kirjoittaa siitä miten rotu oikeasti vaikuttaa ihmisten elämään, se on liian silmiinpistävää. Tässä maassa fiktiota kirjoittavilla mustilla kirjailijoilla, heillä kaikilla kolmella, ei niillä kymmenellätuhannella, jotka rustaavat roskatarinoita, ghettokirjoja kirkuvine kansineen, on tasan kaksi vaihtoehtoa: he voivat sievistellä tai suurennella. Kun ei tee kumpaakaan, kukaan ei tiedä mitä sellaisen kirjaiijan kanssa tekisi. Eli jos aikoo kirjoittaa rodusta, se on tehtävä niin runollisesti ja taitavasti, että lukija, joka ei osaa lukea rivien välistä, ei edes tajua lukevansa rodusta. Siis sillä lailla proustilaisesti mietiskellen, niin vetisesti ja sumuisesti, että lopussa olokin on vettynyt ja sumea."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Junichiro Tanizaki: Avain

Tästä kirjasta kirjoittaminen on vaikeaa, en oikeastaaan edes haluaisi muistella lukukokemustani, mutta tämä on purettava. Loma oli lopussa, oli seisahtunut kesähellepäivä ja sain pari tuntia omaa aikaa märehtiä. Aloitin lyhyen (140 s.) Junichiro Tanizakin Avaimen ja ajattelin viihtyväni kerrankin loikoillen ja lukemalla kokonaisen kirjan mukavalla ahminnalla. Mutta huhhei, tarinahan on lähes irstas.


Mies asuu kymmenen vuotta nuoremman vaimon ja hänen tyttärensä kanssa. Nainen on hyvin siveellinen, muun muassa jalkoja ei näytellä ihan noin vaan, ja sekös nyt sattuu olemaankin miehen intohimon kohde: jalat. Käy niin, että vaimo tulee juoneensa itsensä tolkuttomaan humalaan ja tuossa avuttomassa horteessa, lääkkein vielä avitettuna, mies näkee tilaisuutensa tulleen. Hän uskaltautuu tutkimaan vaimonsa kehon läpi kotaisin. Käy vielä loistevalon avukseen. Y-äää!

Tilanne toistuu useampaan otteeseen, sillä jollakin tapaa myös vaimo koukuttuu noihin mystisiin iltoihin, joissa hän voi kuvitella olevansa pariskunnan ystävän vieteltävänä. Kirja päätyy kuristavasti siihen, kun aviomies saa aivoverenvuodon ja menehtyy piinaavalla hitaudella omassa sängyssään  halvautuneena ja sangen kurjassa kunnossa. Kirja on täynnä kurjuutta ja kuvottavuutta. Tarina kerrotaan aviopuolisoiden päiväkirjojen kautta, joita kumpikin kirjoittaa salassa ja samalla hieman sitä toivoen, että toinen niitä kuitenkin lukisi. Tarina kertoo siitä, miten kaksi ihmistä voi olla niin kaukana toisistaan, vaikka ovatkin lähellä. Se mahtaa olla myös kohutarina aikaansa ja kulttuuriinsa nähden (1956, suomennos Tuomas Anhava) ja ravistelee epätoivoisia avioliittoja.

En voi vieläkään ymmärtää miksi luin tuon Tanizakin kirjan tuona paahtavana päivänä ja tunsin lähes pahoinvointia sen äärellä. Pikainen googlaus opettaa minulle, että tämä arvostettu japanilaiskirjailija on kirjoittanut vastaavia seksuaalisuuteen ja eroottisiin pakkomielteisiin keskittyviä kirjoja enemmänkin. Ehkä ymmärsin tämän jo kerrasta, huh.


"Tarkoitukseni on tietysti saada hänet juovuksiin ja mennä vuoteeseen hänen kanssaan; mutta miksei hän suostu soreasti? Hän käy pahanilkistä pahanilkisemmäksi, ei antaisi minun kajota jalkoihinsa. Mutta sen mitä itse tarvitsee, sen hän kiristää minuta."

- Junichiro Tanizaki: Avain (Tammi, 2010, oma kirjahylly)

tiistai 16. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Kesä

Lomalla tuntui siltä, että haluan taas lukea Coetzeeta. Coetzee on ehkä maailmankirjallisuuden mystisin ja mahtavin kirjoittaja, jonka teosten äärellä en koskaan tiedä minne olen menossa ja missä kohtaa kirjailija nauraa sinulle, minulle ja varsinkin itselleen ja koko elämälle. Kesässä (Otava, ap 2009, suom 2011 Markku Päkkilä) on jälleen kerran hyvin kirjailijaa itseään muistuttava eräs herra John Coetzee, joka asustelee 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Kirjassa nuori kirjailijan alku kirjoittaa tästä J. Coetzeesta elämänkertaa ja haastattelee henkilöitä, joiden kautta olettaa löytävänsä erityisen mielenkiintoisia ja osuvia tarnoita Coetzeesta.


Mutta kun oikeastaan niitä ei ole. "Coetzeen naissuhteet" ovat olleet melko sattumanvaraisia kömpelöitä pikasuhteita, jotka ovat tapahtuneet lähinnä naisten virhelaskelmasta omassa ongelmallisessa elämäntilanteessaan ja pienestä säälistä tuota vähäpätöistä, hieman kummallisen ja tylsän oloista miestä kohtaan. Kukaan ei muistele Cotzeeta millään tavoin nerona (oikeastaan haastteluissa tulleet tarinat kertovat enemmän heidän omista mielenkiintoisista elämistään kuin itse kirjailijasta), joka on saanut sittemmin kirjallisuuden Nobel -palkinnon, vaan lähinnä epämiellyttävänä, outona naapurina tai serkkuna, joka asusti vanhan isänsä kanssa murnuttaen. Fakta, että mies osoittautuukin kirjailijaksi on lähinnä kummallisinta mitä ihmiselämässä voi sattua. Vain joku kollega muistelee asiallisen kunnioittavasti Coetzeen uraa, joka käpäisee myös Ameriikoissa asti (päättyäkseen karkoitukseen).

Siis aivan loistava kirja. Nauran ääneen, hämmennyn, luen kuin hullu syö sitä kuuluisaa puuroaan. Siis tässä leikitellään niin monin tavoin ja pistetään lukija viihtymään ja kokeilemaan aivojensa rajoja. Ja samalla yksinketaiselta näyttävä tarina kuvaa loistokkaasti muun muassa Etelä-Afrikan elämää Apartheidin alla. Sillä tuo onneton miesrähjä Coetzee haluaa kaikessa hiljaisuudessaan tehdä sen mitä muutoin valkoiset mustilla teettävät: vaikka talon pihan betonoinnin. Yksinäisen pienen miehen kapina epätasa-arvollista ja naurettavan typerää maailmaa vastaan. Siinäpä tarina, josta voi saada vaikka Nobelin.


"Teidän on pakko uskoa, kun sanon ettei minulle tullut mieleenkään - ei vahingossakaan! - flirttailla sellaisen miehen kanssa. Hänellä ei nimittäin ollut vähääkään seksuaalista voimaa. Ihan kuin hänet olisi ruiskutettu päästä varpaisiin jollain neutraloivalla aineella, kastrointiaineella. Toki hän oli tökännyt lahjapaperirullalla minua rintaan, en minää ollut sitä unohtanut, rintaan oli jäänyt siitä muistijälki. Mutta löin mielessäni vetoa kymmenen yhtä vastaan, että se oli pelkkä kömpelö ahinko, Schlemielin tekosia."

- J.M. Coetzee: Kesä

lauantai 13. elokuuta 2016

Richard Yates: Revolutionary Road

Tulin tuossa ajatelleeksi, että voi olla mahdollista, että olen kahminut itselleni melko ennätyksellisesti erilaisia mielenkiintoisia kirjoja kirjastosta, enkä yhtään huomioinut, että siinä samalla ruuhkavuosiarki räjähtää nyt lopullisesti jälleen kerran käyntiin. Ja lukuaika on. No, rajallinen.


Saati bloggausaika. Mennäänpä siis suoraan asiaan. Richard Yatesin kirja Revolutionary Road on käynyt käsissäni kirjastossa useamminkin, mutta olen kannen perusteella luokitellut liian trendikkääksi minulle (onhan kirja ilmestynyt niinkin vasta kuin 1961, suom. Markku Päkkilä, Otava, kirjastolaina). Blogien kautta kirjaan oli kuitenkin noussut uusi mielenkiinto, jonka saatoin tyydyttää kesälomani aikana. Odotukseni olivat jostakin syystä nousseet tässä välin kirjaan melko korkealle, joten lukukomus oli lopulta hieman lakooninen "ihan hyvä".

Frank ja April ovat naimisissa oleva pariskunta, jolla on lapsia (joiden näkökulma ja vaikutus aikuisten elämään on kirjassa pääosin niin ikään varsin vähäinen, joskin lopulta se merkityksellisin- lienee hyvää ajankuvan kerrontaa tämäkin). He asustavat miellyttävällä asuinalueella ja amerikkalainen lähiöelämä, toistuvine sosiaalisine kuvioineen, alkaa tympiä, samoin kuin Aprilin kotiäitiys ja Frankin lopulta sangen vähäpätöinen työelämä. April ehdottaakin, että perhe muuttaisi Pariisin ja aloittaisi siellä uuden elämän, jossa Frank saisi toteuttaa omia ylivertaisia taitojaan paremmalla tavalla. Naapurien pyöritellessä asialle silmiä pariskunta saa uutta pontta parisuhteeseensa ja elämäänsä tuota päätöstä tavoitellessaan. Kunnes.

Tarinaa kerrotaan dialogisesti ja tämä newyorkilainen, keskustelutyylinen kerronta on aluksi hyvin mukavaa, kuin katselisi miellyttävää televisiosarjaa. Yatesin tarinankerronta ja tilannekuvaukset ovat priimaa. Kuitenkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisuudessaan yhtä lailla vähän ärsyttäviä ja pikku hiljaa draamautuva, huipentuva tarina alkaa vähitellen tuntua "kertaalleen luetulta". Aikakautenaan varmasti revoluutionaarinen kuvatessaan sisimmältään melko surkeaa parisuhdetta, perhe- ja työelämää, jonka elämäntapa tuntuu koko ajan riskialttiilta. Kulissit kun pidetään yleensä pystyssä, tapahtuipa seinien sisällä mitä tahansa. Ja kun ne romahtaa, saa naapurit taas vuosiksi uusia tarinoita.


"Kyllähän April oli jo päättänyt. Bethune Streetillä oli ollut helppo valita rakkaus, valita se, että hän käveli ylpeästi alastomana asunnossa, jonka tilapäistuoleihin, ranskalaisiin matkailumainosjulisteisiin ja pakkilaatikoiden laudoista pystytettyyn kirjahyllyyn aamuaurinko paistoi niin kauniisti - siellä puolet seurustelun tuottamasta ilosta oli siinä, että tuntui kuin he olisivat jo olleet naimisissa, ja myöhemmin, kun he olivat käyneet kaupungintalolla ja kun asunnon kahdelta muulta miesvuokralaiselta oli otettu avaimet talteen, puolet naimisissaolon ilosta oli siinä, että se tuntui seurustelulta. Sen April oli päättänyt valita."

- Richard Yates: Revolutionary Road