keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Jälleen kerran kotimainen kirjailija, jota en ollut aiemmin lukenut. Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto on vieläpä itsenäinen jatko-osa, jonka edeltäjää en siis ole lukenut. Joku tässä kirjassa kuitenkin kutsui luokseen, kun meinasin sen jo messuiltakin ostaa. Kirjaston hyllyltä se sitten lähti matkaani (2015, Gummerus).


Tuumailin vuosi sitten Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulun lukeneena, että pitäisi lukea kirja, jossa kuvattaisiin saamelaiskulttuuria. Näin kauan siinä meni. Alasalmen kirjan mukana sukelsin 1500-luvun saamelaiskylän elämään. Nautiskelin tuolloisen maailman ja elämisen kuvailua. Pienet hobittimaiset asumukset antoivat tarinan alulle lähes satumaisen otteen. Mutta muutoinhan kirjan tarina on aika raaka, trillerimäisellä poljennolla.

Saamelaisnainen Soruia rakastuu haavoituneeseen, toisen klaanin mieheen, pirkkalaiseen Kaukomieleen. Soruia tulee raskaaksi ja lähtee Kaukomielen mukaan mutta palaa pian "maitojunalla" takaisin. Soruian on tehtävä järkipäätös, naida lapsettomaksi ja jätetyksi tullut mies, jotta saa kylässään lapsensa kanssa jonkinlaisen paikan. Matte on aviomiehenä aluksi melkoisen raakalainen, eikä naisen aseman heikkous jää epäselväksi. Kuitenkin pariskunta lähenee toisiinsa pikkuhiljaa, varsinkin uusien haasteiden tullessa, kun Soruia saapuu kylään uudestaan hakemaan miehineen alueelta löytyvää kultaa.

Kirja oli oikein mukava makupala. Alasalmen tarina kulkee jouhevasti ja tunnelma on lumoava. Kirjan tarina oli kuitenkin paikoin itselleni jopa hieman liian lennokas, varsinkin loppuaan kohti. Vaikka tuotahan se lienee 1500-luvulla ollut, ennen kristinuskon saapumista. Kirjassa kristinusko saapuu pirkkalaisen papin myötä. Valitettavasti pappi on melkoinen elostelija, joka lopulta nouseekin tarinassa keskeiseen rooliin. Voisin aivan hyvin lukea Alasalmea toistekin, ehkä tämän kirjan esikoisen. Ajattelen, että kirjasarjan jatkaminen olisi minulle sellaisen mukavaaan, viihdyttävään lukunälkään sopiva juttu.

Minulla on vielä tältä vuodelta pari kirjaa bloggaamatta, tämänkin luin jo ennen joulua ja nyt joululomalla olen lukenut kolme kirjaa, ja neljättä tavailen. Hirrr-veen kiirettä tämä lomailu, lukeminenkin pätkissä, saati että ehtisi bloggaamaan. Toivottelen siis varulta jo nyt hyvät uudet vuodet ja bloggailen loppuvuoden kirjasatoa hieman jälkijunassa uuden vuoden puolella!


"Miesten miekat olivat pitkiä ja huolella taottuja. Ne riippuivat heidän lanteillaan raskaina ja vaativina. Terät hohtivat kirkkaina ja teräviksi hiottuina. Kaikille miehillä roikkui kaulassaan risti, kenellä se oli hopeaa ja kenellä pronssia."

- Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Tästä kirjasta minulla oli kiva kutina ja yritin kovasti ostaa sitä itselleni eräs markkina-ilta, kun kirja oli supertarjouksessa nettikaupassa. No, ostamisesta ei tullut mitä ilmeisen palvelimen tukkeutumisen vuoksi mitään, joten kirja jäi kummittelemaan... Kunnes näin sen kirjastossa ja lähes syöksyin juoksuaskelin sen luokse. Tästä oli niin kiva kutina.


Ja kun pääsin rapsuttamaan, tiesin olleeni oikeassa. Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputin kiinnosti minua jo viime vuonna mutten ollut saanut sitä vieläkään käsiini, joten aloitin Kuinka sydän pysäytetään -kirjan pienellä jännityksellä, en tiennyt kirjailijan tyylistä mitään. Mutta hyvin nopeasti ihastuin Koskisen sykyttävään tempoon, lyhyehköihin kappaleisiin, reippaaseen menoon, jo jotenkin mutkattomaan tarinointiin. Sukelsin jälleen kerran Suomen sotaisiin vuosiin ja katselin sitä Juho Kivilaakson näkökannasta. Juhon kovakasvoinen eversti-isä jättää perheensä ja katoaa Äiti Venäjän maille. Juho kuvautuu minulle aikaansa verraten melko tavallisena suomalaisena miehenä, joka on kasvatettu kurilla ja on ottava vastuun perheestään liian varhain. Juho elää elämäänsä liikoja tunteilematta, vaikka lopulta sotavuodet alkavatkin kaivertaa kasvoihin uurteita, joita tunteiksikin voisi tunnistaa. Taustalla kuitenkin kaivertaa syvällä isän selän kääntö, pettäminen ja jättäminen, joka nostaa välillä väsynyttä vihaansa Juhon elämässä. Rakkausrintamalla Juho jää toiseksi, kun lapsuudenrakkaus Laura menee naimisiin rikkaamman asekauppiaan kanssa. Juhon tietynlainen kylmäkatseisuus ja eteenpäin menevä ottautuminen kuljettaa minut määrätietoisesti eteenpäin naputtaen, naputtaen kuin vanha kirjoituskone, joka tikittää tasaiseen tahtiin.

Vaikka henkilöhahmot ovatkin mielestäni J.P. Koskisen kirjassa lähes poikkeuksetta melko kovettuneita, vai elämästä kovettuneita, on teksti samalla hyvin kaunista ja elävää. Koskisen taito kirjoittaa ja kuvitella on se mikä minun sydämeni pysäyttää. Koskinen onnistuu kuvaamaan fiktiivipohjaisen tarinansa, jossa kuin ohimennen esiintyvät myös Stalin ja Mannerheim sujuvissa rooleissaan, tasaisella etenemisellä ja kuvauksella, joka imaisee minut minne ikinä Kivilaakso, tai Stendahl, meneekin. Ja yhtäkkiä huomaan liikuttuvani syvästi keskellä kirjaa tapahtumasta, joka ohitetaan Juhon tyylisesti lähes toteavaan tapaan ja seuraavaan tehtävään keskittyen.

Luin kirjasta 250 sivua yhtä soittoa, kuin riivattuna. Tarina oli pakko imeä loppuun saakka, koska se oli jotain... Kuinka monta kirjaa on sotavuosista kirjoitettu? Luulisi jo kuvausten riittävän mutta ei,  J.P. Koskinen saattaa taas sotakuvauksen ajankohtaiseksi sekoittaen siihen jotain klassista kerrontaa rohkeaan fantasiamaiseen pohjaan, joka kuitenkin kerrotaan yhtä vakavasti kuin Juhon isän käsky juosta paljasjaloin pakkasessa. Amerikkalaisen raportterin näkökulma avaa kirjan, ja pienen Suomen, todella hienosti pikkuisen erilaiseen näkökantaan kuin pääasiallisesti Juhon kautta kulkeva tarina muutoin on. Se nostaa tarinan sankaritarinaksi, ja sankariksi tavallisen elämänsyömän ihmisen, joka puurtaa sisulla, eikä alistu, vaikka alistetaan.


"Kuulin ensin vain yksittäisen sanan. Pääni oli yhtäkkiä kirkas, haistoin sulavan lumen, aserasvan, hikisen ruumiini. Kuului kilahdus jota seurasi korvia särkevä hetken hiljaisuus."

- J.P Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015)

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Vuosi sitten kirjamessuilla selailin Patrick Modianon uutuuspainoskirjoja, kun hän oli juuri saanut Nobel-palkinnon. Valkoiset kirjakannet nostattivat kirjat arvokkaiksi ja hieman kaukaisiksi. Ajattelin, että onkohan tässä kirjailija, jonka teoksia en osaisi ymmärtää.


Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla (WSOY, suomentanut Lotta Toivanen, 2015) osui käteeni kirjastohyllyllä ja koska kirja oli keyt (136 sivua) otin sen suurella mielenkiinnolla mukaani. Luinkin sen melko pian ja hämmästyin! Ihastuin Modianon kertomukseen, kaikessa sen aikajanallisessa epämääräisyydessään ja aloin vain hengittää kirjan ihastuttavaa tunnelmaa. Pariisin kadut eri aikakausina ihastuttivat ja kuljettivat minua mukanaan. Ja jotenkin kirja oli taas niin tunnistettavan ranskalainen. Mistä se tulee? Dialogeista, tunnelmasta, jostakin hienoisesta kummallisuudesta, tarinankerronnasta...? Sanokaapa se. Minä tykkäsin.

Tarinahan ei kuitenkaan ole sinällään mitenkään päätä huimaava, mutta erittäin kiinnostava!, joten todennäköisesti siinä kävi juuri niin, etten ymmärtänyt sen kaikkia vivahteita ja tasoja. Kirjailija Jean Daragane alkaa selvittämään asioita, jotka hahmottuvatkin osin hänen omiksi muistikuvikseen. Lukijana saatoin yhtäkkiä huomata olevani ihan eri kohdassa kuin luulin edellisellä rivillä olevani. Tarinankuljettelu oli hämmentävän taitavaa ja minä vain seurasin mukana ja ihastuin hetkissä, joissa minulle annettiin lisää ymmärrystä! Tarina oli osittain kuin ajatuksen juoksua, joka ei tietenkään aina ole täysin sulavaa. Jotakin määrittelemättömän ihanaa tässä kirjassa kuitenkin oli, jonka vuoksi olin hihkua, kun löysin alehyllystä itselleni joululahjaksi Modianon toisen kirjan...!


"Annie puhui mieluummin nykyhetkestä, ja Daragane ymmärsi sen hyvin. Hän mietti oliko tämä sama nainen, jonka hän oli tuntenut lapsena Saint-Leura-Forêt'ssa. Entä hän itse, kuka hän oli? Neljäkymentä vuotta myöhemmin, sitten un automaatissa otettu valokuva osuisi hänen käsiinsä, hän ei edes tajuaisi, että siinä oleva poika oli hän itse."

- Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Minna Canth: Hanna

Olihan se arvattavissa, että luettuani Minna Canthin elämästä oli minun päästävä myös lukemaan Canthia pitkästä aikaa. Hyllyssäni majaili viiden kirjan nide, josta valitsin Hannan (ap 1886, Gummerus, 2007), jota en ollut muistaakseni aiemmin lukenut. Viehätyn tuohon aikaan kirjoitettujen kirjojen kielestä, se on jotenkin huumaavaa. Itse asiassa pitkään ajattelin, että parhaimmat kirjat ovat kirjoitettu 1800-luvun lopulla realismin kulta-aikana. Ehkä ajattelen näin vieläkin.


Hanna oli minulle lähinnä nuoren naisen kasvutarina. Hanna asuu nelihenkisessä perheessä ja kokee suurta rakkautta äitiinsä ja uskoonsa. Romanttinen, lapsekas elämänilo alkaa kuitenkin rakoilla, kun pakkanen puree nälkäisen tytön jalkoja ja Hanna kuulee kuinka hänen isänsä tulee juopuneena kotiin ja uhkailee hänen rakasta äitiään. Hannan silmät aukeavat elämän uhkakuville. Kirja käsittelee Canthimaiseen tapaan perhe-elämän lisäksi tasa-arvokysymyksiä ja naisten koulutusta. Hanna saa käydä koulua, muttei kuitenkaan ole oikeutettu käymään lyseota. Lyseolaisen Lavoniuksen kohtaaminen avaa taas Hannan silmiä: lyseolaiset ovat saaneet laajemman opin maailmasta darwinismia myöten. Jälleen kerran yksi palvonnankohde, oppi-isä, pastori menettää haloefektiään ja tulee realistisemmaksi, laskeutuu arkisemmalle tasolle. Nuoren henkinen ja fyysinen kasvu, silmien avautuminen sekä irtautuminen lapsuuden maailmasta toistuu kirjassa usealla tavalla.

Hannan kesä maalla muiden tyttöjen, ja poikien, kanssa on ihana. Aurinko paistaa lähes koko ajan ja nuoret kokevat suurta yhteyttä toisiinsa. Kesän vapaus on niin ikään ensimmäinen riemu ja onni siitä mitä aikuiselämä on. Kirjassa kuvautuu hyvin se, miten tärkeää naisen maine ja lopulta avioituminen on tuohon aikaan ollut. Hannakin rakastuu mutta lopulta Hanna jää kotiin ompelemaan paitoja isälleen je veljelleen ja kuuntelemaan isänsä väheksyntää. Mutta samalla hän välttää naimisiin menon miehelle, jonka tietää olevan "huonossa maineessa". Ja siinä samalla hän kääntää selkänsä isälleen. Kirja on siis varsin monipuolinen kuvaus tuon aikakauden murroksesta. Hanna ei kuitenkaan ollut minulle Minna Canthin mieleenjäävimpiä teoksia. Sinällään Hanna on aika rauhallinen kuvaus. 

Nyt tekisikin mieli lukea Charles Dickensiä...


"Äiti ja isä - ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, häellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja maman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa -!"

- Minna Canth: Hanna

perjantai 11. joulukuuta 2015

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa

Kirjakettu, akateemikko, taitelija, runoilija, lastenkirjailija, suomentaja ja mitä kaikkea! Kirsi Kunnas on osa kulttuuriamme ja Leena Kirstinä sai vihdoinkin sen kunnian, että Kirsi Kunnaksesta kirjoitettiin elämänkerta (WSOY, 2014, oma kirjahylly).


Leena Kirstinä kirjoittaakin varsin napakasti ja tarkasti Kirsi Kunnaksen taiteellisista saavutuksista ja kertoo olevansa Kirsin ystävä ja keränneensä aineiston huomattavan kirjallisen materiaalin lisäksi myös Kirsi Kunnasta haastattelemalla. Elämänkerta on myös loistava katsaus runouden historiaan sotavuosien Suomesta nykyaikaa kohti. Mielenkiintoisia olivat myös kertomukset nuoren Kirsin maailmasta muun muassa keuhkoparantoloissa, sota-aikana ja hänen kasvustaan kustannusalan ja taiteilijoiden maailmaan. Kirsi Kunnas on syntynyt kulttuurikehdossa, sillä hänen vanhempansa olivat Sylvi ja Väinö Kunnas, jotka olivat kuuluisia kuvataiteilijoita. Kirsi menetti isänsä pienenä tyttönä ja sai isäpuoleksi professori E.J. Vehmaksen, joka oli mm. taidekriitikko. Kirsin vaihtuvat kodit kaupungissa ja kesäpaikka saaristossa kuvautuvat minimalistisuudessaan suunnitelmalliseksi esteettisyydeksi, jonka ehkä Kirsin äiti omalla taiteilijan silmällään kahdelle tyttärelleen loi.

Elämänkerta keskittyykin paljon Kirsi Kunnaksen tuotannon kuvaukseen, mitä lähemmäs tätä aikaa tulemme sitä kauemmas Kirsin henkilöhistoria jää. Kirjassa saattaa oikein nähdä kuinka Kirsi Kunnas heittää viitan liepeet eteensä ja katsoo hattunsa alta kujeillen: ja minun elämälläni ei turhia mässäillä. Olen nähnyt Kirsi Kunnasta, suureksi onnekseni, useampia kertoja keskustelutilaisuuksissa tai runonlausunnoissa. Näissä tilanteissa Kirsi on kuvautunut äärettömän sympaattisena ja äärettömän viisaana ihmisenä. Hänellä on uskomattoman tarkkakatseinen tulkinta ihmismielestä varsinkin varhaisen polun varrelta. Kirsi Kunnas on vaikuttanut hyvin nöyrältä esiintyjältä mutta avattuaan suunsa runonsa tuudittamana olen melkein aina kokenut yleisön lähes hengitystään pidättävän tunnelman Kunnaksen runojen ja lorujen äärellä. Kuuntelin Leena Kirstinän Kirsi Kunnaksen haastattelua kirjamessuilla 2014 ja koin taas nuo samat aatokset. Arvokkaaseen ikään suotu Kirsi Kunnas aluksi hieman vähättelemässä, että mitä sitä tässä, ja sitten laukaisemassa jotain niin osuvaa, että liikutuin varpaitani myöten. Kaikki tuo messujen kohina ja syke pysähtyi myös silloin, kun Kirsi Kunnas luki runojaan rauhallisella ja kauniilla esiintymisellään.

Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa on mielenkiintoinen kirja, jonka luin osittain hieman takerrellen ja taas uudestaan innostuen. Kirjaa lukiessani minun olisi tehnyt mieli tarttua samaan aikaan Kunnaksen tuotantoon ja lukea runoja uudestaan ja miettiä niitä Leena Kirstinän tulkintojen ja tarkkojen havaintojen kautta. Kirjassa on onneksi useita lainauksia Kirsin monipuolisista runoista. Siltikin minun piti lainata kirjastosta Kirsi Kunnaksen Valoa kaikki kätketty ja kokeilla miltä runot nyt maistuivat. Samalla polttelevat myös lastenrunokirjat mieltäni ja luulenpa, että lapseni saavat lähiaikoina kuulla Kunnaksen loruja taas astetta tiiviimpään tahtiin.


"Kunnas selittää, miten runon atomimiilu säteilee ja rakentaa mielikuvia lapsen aivoissa juuri rytmin ja melodian avulla. Lukijan äänenväri, äänensävy ja rytmitys viestivät lapselle ja tekevät tämän vastaanottavaiseksi, alttiiksi omaksumaan uusia sanoja."

- Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth kuvaa jo nimenä sen kuinka Minna Maijala nostaa esiin Minna Canthin hieman erilaisesta näkökulmasta kuin hänet ollaan aiemmin esitelty (Otava, 2014, kirjastolaina). Minna Canth koetaan usein suomalaisen naisen vankkana keulahahmona tasa-arvon puolesta mutta tämä kirja avaa mitä kaikkea muuta Minna Canth on samaan aikaan ollut.


Kirja kulkee kauniilla tavalla 1800-luvun loppupuolen aikaa, Minna Canthin ja hänen perheensä seurassa, ja saavuttaa lopussa Minna Canthin muiston häpeällisen tämän hetkisen tilan "kuopiolaisen taidekodin" Kanttilan rapistuneilla nurkilla. Tätäkö on suomalaisen naiskirjailijan kohtalo ja arvostus vieä tänäkin päivänä?

Minna syntyi köyhissä oloissa Tampereella. Johnsonin perheen taloudellinen tilanne nousi huomattavasti, kun perhe muutti Kuopioon ja Minnan isä alkoi hoitaa lankakauppaa. Kasvettuaan Minna muutti opiskelujen perässä Jyväskylään ja tapasi siellä aviomiehensä Johan Ferdinand Canthin. Canthin perhe sai seitsemän lasta, joista kuopus syntyi traagisesti vasta Johanin kuoleman jälkeen. Aviomiehen kuoltua Minna palasi Kuopioon, jossa ryhtyi lopulta lanka- ja kangaskaupan jatkajaksi.

Minna Maijala kuvaa Canthin aikakauden ja Kuopion lähes maailman navaksi: "Ajan kulttuuri ja taide ei kukoistanut vain Pariisissa, Berliinissä tai Helsingissä, se eli runsaana ja elinvoimaisena myös Kuopiossa, etenkin kesäisin.". Maijalan kirjassa kuvataan kuinka Minna Canthin luona kävivät lukuisat taiteilijat ja kirjailijat. Kanttilan ikkunaverhot eivät olleet kiinni kuin vaikeimpina "sortokausina" ja usein ohikulkija saattoi katsoa suurista ikkunoista sisään, olisiko Kanttilassa sopivaa juttuseuraa.

Kirjailija- ja taide-elämä kuvautuu Maijalan kirjassa äärettömän taitavalla tarinan kuljetuksella ja kauniilla kielellä hyvin elävästi. Vastakkainasettelu eli tuohon aikaan hyvin, ja muun muassa Minna Canthin köyhäilistötausta väritti häneen suhtautumistaan, vaikkakin Minna oli kasvatettu lähes porvarilliseksi. Maijalan mukaan Minna kuitenkin kapinoi tätä epätasa-arvoa myös varallisuuden suhteen esimerkiksi omalla pukeutumisellaan ja toimimalla kapinallisesti rahvaanomaisemmin kuin tiesi olla hyväksi. Minnan avoin keskusteluote, sanavalmius, ottautuminen ja Minna Canthin näytelmien uusi realistinen tyylisuuntaus oli aikakaudelle niin ikään vierasta. Canth nostatti esiin ja puheeksi näytelmissään ja myös muussa elämisessään, kuten lukuisiin seuroihin osallistumisena, monenlaista epätasa-arvoa Suomessa. Minna oli myös itse kokenut hyvin raskaita aikoja kuopuksensa syntymän jälkeen ja aika ajoin melankolisuus otti hänestä suurempaa valtaa. Kuvaukset mielensairauksista näkyvät hänen teoksissaan. Maijala kuitenkin kyseenalaistaa sen, että Canth kirjojen naisasiat olisivat syntyneet omakohtaisista avioliittokokemuksista. Maijala kuvaa kirjassaan, että Minna on voinut toteuttaa itseään myös avioliiton aikana ja kuvastaa liittoa tasa-arvoisemmin kuin aiemmat historioitsijat ovat Canthin kirjojen perusteella tulkinneet. Tosin koki Minna melkoista pyöritystäkin taidepiireissä muun muassa Juhani Ahon ja Alexander ja Elisaberth Järnefeltien taholta. Näitä juonitteluja olikin ihan mielenkiintoista lukea- että jaksoivatkin jo silloin!

Tämä elämänkertakirja on todella suurenmoinen ja suorastaan ahmin kirjan yhden viikonlopun aikana. Se myös synnytti minussa himon lukea lisää elämänkertakirjallisuutta... Ja sillä tiellä ollaan, en meinaa malttaa edes blogieni ääreen istahtaa. Ja nyt nämä kirjat taas saivat taas minut runojen äärelle, ja onpa yksi Minna Canthin näytelmäkin luvun alla.


"Niin, tuo biografia! Kuinka se minusta on vastenmielinen! Kirjoitin sen siinä suloisessa luulossa, ettei kukaan suomalainen sattuisi näkemään pientä norjalaista lehteä, jonka vuoksi saatoin aivan vapaasti muistella elämäni juoksua."

- Minna Canthin lainaus kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth