perjantai 27. marraskuuta 2015

Heidi Köngäs: Hertta

Omppu kirjoitti blogissaan Hertasta (Otava, 2015) henkeäsalpaavasti. Silloin päätin, että nyt sitten luetaan Heidi Köngästä, kun en ollut aiemmin kokeillut. Ostin kirjan kirjamessuilta ja myhäilin tyytyväisenä.


Heidi Köngäksen Hertta perustuu Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon hahmoihin, jotka ovat eläneet 1900-luvun alun Suomessa. Kirja lienee siis fiktiivinen kuvaus pariskunnan elämästä. Kirja kulkee kummankin päähenkilön äänen kautta ja kolmantena äänenä kuullaan Riekkiä, Saksan joukkojen jääkärivärväriä. Hertta taas on nimeään myötä punainen. Kirja alkaa siitä, kun Hertta vapautuu vankilasta vuonna 1939. Hertan vapauden tuoma riehakkuus ja elämänjano tarttui minuun lukijana, vaikka makasinkin lukuhetkellä sairaana. Hertta kuvataan itsenäiseksi naiseksi, joka on täynnä poliittista aatetta mutta kun hän tapaa naimissa olevan Leinon, hän uskaltaa myös rakastua ja ottaa valitsemansa. Vahvalla Hertalla on tulinen sielu ja tahto. Leino taasen kuvautuu melkoisen epävarmaksi mieheksi, lähes nysveröksi, joka kuitenkin muiden johdattelemana ja kannattelemana pääsee lopulta jopa ministeriksi asti.

Kirja on todella vahva kuvaus. Köngäksen kieli on tulista ja lihallista kuten Herttakin. Se saa sydämen läpättämään ja elämään hyvin mielenkiintoisen tarinan mukana joka solulla. On äärimmäisen lumoavaa päästä kokemaan tuota hengenpoltetta ja tuon ajan Suomea, monelta näkökantilta. Oikein sieluni silmin näen sodan tuomat pölyiset kadut ja kirja saa minut jopa miettimään, mitä itse ottaisin mukaan jos asuinpaikkaani pommitettaisiin, kaikesta kauhusta puhumattakaan. Ja samalla löysin kirjasta myös jotain reipasta huumoria, joka sai minut hörähtelemään.

Jostakin syystä en ole aiemmin lukenut Heidi Köngästä mutta nyt luen ehdottomasti myös Dora Doran, kunhan sen näppeihini saan. Köngäksen taito kirjoittaa on juovuttavaa! Ihana löytö.


"En osaa eritellä tätä suhdetta mitenkään, se vain riehuu minussa ja pitää hereillä. Milloinkaan aikaisemmin en ole nähnyt pihlajanmarjojen kypsymistä yhtä tarkasti."

-Heidi Köngäs: Hertta

maanantai 23. marraskuuta 2015

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden on minulle ensimmäinen Abulhawan kirja. Minusta on kiinnostavaa ja yleissivistävää lukea aika ajoin maahanmuutto/pakolaistarinoita ja kuvauksia sodasta, sillä tuo asia on valitettavasti aina jossain ajankohtainen. Tässä maailmassa näiden kuvausten lukemista voisi suositella ihan jokaiselle naapurin jampallekin.


Abulhawan kirja kuvaa Palestiinasta pakenevan perheen tarinaa Israelin pommitusten jaloista. Elämä jatkuu osalla perhettä pakolaisleirillä Gazassa. Osa suvusta pakenee Yhdysvaltoihin, josta alkaa kirjan toinen juoni: elämä maahanmuuttajana. Myöskään muutto uuteen maahan ei kuvaudu onnen löytämisenä. Yhdysvalloissa syntyvä Nur menettää isänsä ja jatkaa sympaattisen pappansa hoidossa. Kun pappakin kuolee joutuu Nur äitinsä ja hänen uuden miehensä hoiviin, jossa hän tulee hyväksikäytetyksi. Tilanteen paljastuttua Nur elää sijoituksesta toiseen. Aikuisena Nur palaa sukunsa maille Gazaan ja kohtaa juurensa.

Sininen välissä taivaan ja veden on mielenkiintoinen kertomus. Se ei keskity vain ja ainoastaan sodan ja sen seurauksien kuvaamiseen vaan kertoo myös muita epäonnisia elämänkohtaloita. Suvussa kulkee esimerkiksi mysteeriksi jäävää halvautumisoiretta, josta kehkeytyy varsin koskettava tarina. Lisäksi kirjassa on mystiikkaa, kun osalla perheestä on taito nähdä unia tai jopa aistia kuolleita sukulaisiaan. Kirja on siis hyvin moninainen ja erottautuu siten useista maahanmuutto- ja sotakuvaustarinoista. Abulhawan kieli on mielestäni myös helppolukuista ja sujuvaa, sitä lukee helposti ahmien. Krista Lukutoukun kulttuuriblogissa kirjoitti hyvin kuvatessaan kirjaa perhekeskeiseksi, sillä sitä se onneksi on ja antaa näin toivoa kaikessa kurjuudessaan.

Pidin tästä kirjasta, vaikka ajattelin jo, että onkohan tässä mitään sinänsä uutta. Kirja yllätti minut positiivisesti. Jännästi tässä kirjassa oli samaa aihepiiriä kuin tätä ennen lukemassani Sahlbergin kirjassa, joka oli kuvaus Suomesta Ruotsiin evakkoon lähteneistä lapsista. Kumpikin loistavia kuvauksia elävän elämän kirjosta. Realismia kerrakseen.


"Oli hiljaista. Hiljaista kuin sydämeen kaivetussa kolossa. Hän otti esiin salaisen kirjansa, avasi sinisen nauhan ja tuijotti listaansa. Tuijotti sitä tiukasti. Hänen vatsassaan vääntelehti autius, kunnes esiin putkahti kaksi isoa, tylyä sanaa, ja hän lisäsi ne listaansa. Siinä luki jo "Ei koskaan kantele", "Ei koskaan lavertele", ja heti niiden alle Nur kirjoitti: "Likainen" ja "Tuhma"."

- Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

lauantai 21. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Syksyn ehdottomasti odotetuimpia kirjoja oli minulle Katja Ketun Yöperhonen (WSOY, 2015, kirja saatu kustantajalta), koska pidin Kätilöstä niin paljon. Sittemmin olen lukenut myös Piippuhyllyn, novellikokoelman, joka ei lukiessa saavuttanut yhtä suurta lukunautintoa kuin Kätilö mutta jälkimaku tuosta kirjasta on ollut niin hyvä, että olen ajatellut, että sen voisi jopa ostaa omaan hyllyynkin.


Aloin lukea Yöperhosta ulkoilmassa, vielä syksyn auringon lämmittäessä minua. Kirja imaisi minut matkaansa heti. Kaikki ovat jo lukeneet, kuinka Irga hiihtää Ryssiin pakoon alkukirjasta, tuo kohtaus on niin voimakas. Koko kirja on niin voimakas kielineen, kuvauksineen, kohtauksineen. Luin puolet kirjasta ahmimalla, janoamalla, Ketun sanaa ryystämällä. Täydellistä.

Sitten elämä yllätti, kuten tapana on. Lukemisen halu lähti, en pystynyt lukemaan mitään tärkeämpää, vakavaa, jotain johon joutui keskittymään paljon. Lukemisen energia meni muihin ajatuksiin. Niinpä kirja jäi pitkäksi aikaa yöpöydälleni, monien muiden kirjojen joukkoon. Ja kun uusia kirjoja tuli, Yöperhonen istui sitkeästi pöydällä ja odotti ilkikurisesti vuoroaan. Sen säpäkkä katse ja kärkäs kieli pelotti minua ja kirjaan tarttuminen kasvoi suureksi kuin vuori.

Verna on kirjan toinen päähenkilö, joka lähtee selvittämään kuolleen isänsä kohtaloa Venäjälle ja tapaa syrjäseuduilla mielenkiintoisen vanhan naisen sekä sekalaisen joukon venäläisiä miehiä. Irgan ja Vernan tarinat vuorottelevat ja toki myös yhtyvät toisiinsa. Ketun tarinan kuljetus on kuin hiihtäisi pakkasessa pakoon, kohtaloaan tietämättä. Se todellakin pistää ihon verille ja hengityksen syvenemään, eikä päästä helpolla. Ketun sanoja on niin mukava maistella ja ihmetellä, niissä on niin valtava elämänvirta.

Kahlaan kirjan loppuun välin sukkelammin, välin verkkaisemmin. Kirjan loppu ei ollut oikein mieleiseni, siinä mentiin vähän liiallisuuksiin, filmattiin jo valmiiksi. Katja Kettu on ehdottomasti kotimaisen kirjailijakaartin ykkösnimiä ja seuraamisen väärti. Myös kirjamessuilla vahvaa, sanavalmista naista oli ilo kuunnella. Luen nyt elämänkertaa Minna Canthista ja en voi olla ajattelematta, millaisia jälkipolvien kuvaukset lienevät nykykirjailijoiden elämänvaiheista, vai vieläkö sellaisia kirjoitetaan, kun dokumentointi, ja maailma, on niin erilaista kuin ennen.


"PORO ER!Hyvät huomenet!
Siskoni, sinun lintumainen äänesi kutsui minut helvetinliejuisista, käärmepäisistä painajaisistani.
En pitkään aikaan tajunnut, missä olen. Auringonlongat lotkuttelevat paarmantahraisista, pienistä ikkunoista reikäiselle harsolle, johon minut on kääritty kuin hämähäkin verkkoon."

- Katja Kettu: Yöperhonen

torstai 19. marraskuuta 2015

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin Herodes on ollut kauan "pitäisi lukea" -lukulistallani mutta pituutensa vuoksi olen onnistunut karttelemaan sitä. Ostin kuitenkin kirjamessuilta Asko Sahlbergin Irinan kuolemat (2015, Like, 156 sivua), koska kirjankansista tuli vain hyvä tunne... 


Irinan kuolemat kertovat Irinasta, joka lähetetään Ruotsiin evakkolapseksi vuonna 1944. Ruotsissa kolmen hengen perhe ottaa Irinan ristiriitaisella vastaanotolla vastaan. Hieman pikkuvanha Irina yrittää olla kiltti ja kuuliainen evakkolapsi, aivan kuten vanhemmat lähdönhetkellä opettivat. Uuden perheen sisäiset vaikeudet kuitenkin paljastuvat, kun Äiti-Saskian ja Isä-Augustin oma tytär Hedvig alkaa oireilla todella rajusti. Ympäröivä ruotsalainen maalaiskylä kuvataan kirjassa sangen sisänpäin kääntyneeksi ja lähes sairaaksi yhteisöksi, jossa elää omat lait, eikä lastensuojelua tunneta. Kirjassa sivutaan myös toisen evakkolapsen, Taunon, traagista tarinaa.

Vaikka tarina on (minut yllättäen) lähes psykologista trilleriä, on Asko Sahlbergin kieli todella vakuuttavaa ja kaunista. Tarina tulee iholle. Kirjan lähes psykoottiset kuvaukset ovat todella voimakkaita ja upeita: "Ei pelkoa ihmisten silmistä nähnyt. Sen näki heidän suistaan. Ihmisten suut olivat synkkiä reikiä, jotka oli kaivettu kalpeitten patsaitten takaraivoon." .

Kirjassa kuvataan Irinan elämänkaari ja itse asiassa kirjan nimi on minusta aivan loistava. Kirja alkaa Irinan ollessa jo aikuinen, keskikohta on upeaa lapsuuskuvausta ja lopussa Irina on jo vanha. Olen alkanut selvästikin suosia kronologisen järjestyksen kerrontaa mutta Sahlbergin kirjassa tarinan koonti on tehty taidolla ja eheästi. Koko kirja on oikeastaan ehkä lukuvuoteni parhaimpia kotimaisia uutuuksia, joita olen lukenut. Ja suoranainen huuto lasten oikeuksien puolesta. 
Ja olipa hienoa löytää taas uusi kotimainen kirjailija, jonka tuotantoa voin alkaa kahlaamaan suurella mielenkiinnolla ja melko varmalla tyytyväisyystakuulla.


"Mies kohotti uhkaavasti keppiään. Irina painautui ovea vasten. Hänen sydämensä oli ennättänyt vääntelehtimään kurkkuun. Miehen suupielet vääntyivät ylöspäin ja ylähuuli paljasti hampaat, jotka hän oli juuri varastanut hevoseltaan. Hän väänsi hartiaansa taaksepäin lyödäkseen Irinaa sauvallaan. Irina puristi silmänsä kiinni. Hänen sydämensä puristui suuhun."

- Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

maanantai 16. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Minullahan on semmoinen erikoinen suhde Murakamin kanssa, että fanitan niin hulluna ja sitten välillä vähän ihmettelen. Mutta en miettinyt montaakaan sekuntia haluanko lukea uusimman Murakamin suomennoksen Maailmanloppu ja ihmemaa, jossa on yksisarvisia (Tammi, 2015, suomennos Raisa Porrasmaa, ap 1985, kirja saatu kustantajalta). Mutta vähän emmin kun huomasin, että sivuja on 546.


Okei, on siis Maailmanloppu ja ihmemaa. Ne ovat kirjan kaksi näyttämöä ja kirja lähtee kiinnostavasti Yoko Ochidan piirtämällä kartalla, jossa maailmanloppu on havainnollistettu tiilimuurien sisällä olevaksi paikaksi, jonka keskiössä on muun muassa kirjasto.

Ensimmäisessä kappaleessa kirjan päähenkilö, yksin asusteleva mies, joka nauttii juomista, musiikista ja kirjallisuudesta ja työskentelee hieman nörtiltä kuulostavana Laskijana, astuu hissiin, josta ei ota selvää liikkuuko se ylös vai alas, vai pysyykö paikoillaan. Ihmemaan dystopiassa teknologiaa yhdistetään ihmismieleen, josta saadaan aineksia lähes rikosdraaman tyyliseen juonipohjaan.

Maailmanlopussa elämä on rajatumpaa. Päähenkilömies erotetaan varjostaan ja ohjataan silmämunat halkaisten lukemaan unia pääkalloista. Kullakin maailmanlopun henkilöllä on oma tietty paikkansa ja elämänkulku verkkaanlainen, seesteinen ja näin turvalliseksi selitetty. Pihalla kulkevat yksisarviset, jotka talven tultua alkavat kuolla, yksi toisensa jälkeen. Aivan kuten joka talvi.

Murakamin kirjoitustyylihän on loistava ja lukijaansa arvostava. Se on jatkuvassa liikkeessä ja tyylikkyys seuraa silti mukana. Koskaan et tiedä mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Rakastuin kirjan alussa kummankin maailman tunnelmaan, kuvailuihin, päähenkilöihin ja kaiken kummallisuuteen. Murakamin huumori kolahtaa minuun lähes räjähtävästi. Kuitenkin tarinan muututtua hiukan enemmän fantasiamaiseksi, muistuttaen jopa tietokonepelejä, kyllästyin pikkiriikkisen mutta jaksoin jatkaa, inhottavista verijuotikkaista huolimatta. Ja kirjahan kantaa loppuun saakka, tyylikkäästi, jopa surun kivun, ikävän jättäen.

Niinpä taas jatkan fanittamistani, ja ihmettelyä. Kirja on jälleen kerran kaikkea täydellistä ja samalla vähän liikaakin ja sitten taas hypetyksensä ansaitsevaa. Kaikille Murakamin fanittajille kirja on ehdoton mutta samalla dystopia/fantasialukijoiden kannattaisi kokeilla tätä kirjaa, varsinkin jos Murakami ei ole aiemmin tullut tutuksi. Fantasialukijoille tämän luulisi olevan klassikkokamaa. Kirja luo sellaisen maailman, jossa tietoisuus ja ihmismielen moninaisuus laitetaan tarkasteluun ja se tehdään ainutkertaisella tyylillä.


"Kukaan ei voi vahingoittaa muuria. Noustakaan sille ei voi, koska tämä muuri on täydellinen. Paina se mieleesi. Kukaan ei pääse täältä ulos. Siksi täällä ei ajatella turhia."

- Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahirista on jo tullut itselleni luottokirjailija, eli jos haluan varmasti hyvää luettavaa, voin napata hänen kirjansa käsiini. Kuitenkin Tulvaniittyä (Tammi, 2014, suom. Sari Karhulahti, oma ostos) aloitellessani ehdin jo hetken miettiä, että voi ei, onko tämä kuitenkin jo saman idean pyöritystä.


Tulvaniityssä kaksi veljestä kasvaa 1900 -luvun puolivälin Intiassa ja ovat aluksi hyvin tiivis parivaljakko. Veljesten kasvaessa Udayan liittyy kommunistiseen puolueen, jonka aate ei ole opiskeluun keskittyvän Subhashille niin tärkeä. Subhash muuttaa opintojen perässä Yhdysvaltoihin. Tässä kohtaa kirjan tarina Intiasta muuttaneista siirtolaisista muistuttaa minua Kaima -kirjasta, josta pidin varsin paljon. Tulvaniityssä kuitenkin ollaan kuitenkin enemmän Intian maaperällä kuin Kaimassa. Juonessakin on erilainen kosketuksensa, kun Subhash päättää naida tapetun veljensä ja vanhempiensa hyljeksimän vaimon Gaurin, joka odottaa lasta. Kirjasta sutiutuu Subhashin isätarina, kuinka hän kasvattaa kaikella rakkaudella ja innolla Bela-tytön, vaikka se onkin biologisesti hänen veljensä lapsi. Gaurin tulo vanhemmaksi tai miehensä veljen vaimoksi taas on varsin karikkoinen ja opiskelu ja kirjat vievät hänet muihin aatoksiin.

Näin isänpäivänä tätä kirjoitellessani, en voi olla ajattelematta kuinka hieno kuvaus tämä on isyydestä, joka ei katso biologisuutta, ei uskontoa, ei kulttuuria, ei taustoja, vaan pelkkää syvää tuntoa siitä, että kokee itsensä isäksi ja rakastaa lastaan. Ja samalla kertomus siitä, että kaikille vanhemmuus ei ole elämässä merkityksellistä. Kirjan kulttuurillinen anti on jälleen kerran kiehtovaa. Yhtä lailla kuin Adichie kertoo meille laadulla siirtolaisuudesta afrikan maanosasta ja Nigeriasta, samoin Lahiri kertoo tästä samasta asettumisesta Intiasta. Ja kylläpä näitä siirtolaistarinoita soisi nykyajan ihmisen lukevan. Mitä kaikkea se on ja mitä se ei ole. Mutta ehkä tässä kävi minulle kuten Adichien kanssa, että ensimmäinen Lahiri oli neitseellisyydessään merkityksellisempi kuin toinen. Ensikokemus oli puhdas ja jotain täysin uutta, kun toisen kohdalla jo tiesi mitä hyvyyttä saa ottaa vastaan.


"Niin sitä käy silloin kun tulee isäksi tai äidiksi, Holly sanoi. Aika pysähtyy, kun jälkeläiset ovat vaarassa. Millään muulla ei ole enää merkitystä."

-Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty