lauantai 31. lokakuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kävin viime viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli mtkakirjavalintani. Siis ja kaikki lukuharrastajat tietävät, että tuo valinta ei tehdä hetken mielijohteesta, vaan sitä pohditaan ja punnitaan, sillä matkalukukirja toki on hyvin tärkeässä asemassa myös koko matkan tunnelman luomisen näkökulmasta. Joten oletukseni tälle kirjalle olivat suurehkot. Ja hetki kirjan avaamiselle junamatkalla oli kuin symboli omalle matkalleni kirjallisuuden parissa.


Minä en ole lukenut Teemestarin kirjaa vieläkään, vaikka minut on vakuutettu kirjan voimallisuudesta. Kirja kävi jo kerran kirjastosta kotonani mutta jouduin palauttamaan sen jonkun muun lukijan varauksen vuoksi. Aloitin kirjaa noin sivun verran ja jäljelle jäi hieman epäilevä mielenkiinto. Kudottujen kujien kaupunki kuulosti katalogissa mielekkäältä mutta en tajunnut ollenkaan, että kyseessä on fantasiakirja. Luen todella vähän fantasiaa ja kun mietin mistä tämä johtuu niin veikkaan, että taustalla on se, että mieluummin täytän fantasiakiintiöni elokuvien kautta. Toinen Emmi Itärannan uudesta kirjasta mieleeni tuleva asia on katastrofiseikkailut, joita niitäkin nautin lähinnä elokuvien muodossa.

Itärannan kirja sijoittuu kauniisti kuvaillulle saarelle, jossa asustaa ihmisiä erillään muusta maailmasta, tiukassa Neuvoston valvonnassa. Kirjan päähenkilönä on kutoja Eliana, joka löytää eräänä päivänä naisen verilammikosta. Saarelle leviää kummallinen tauti, jonka myötä päähenkilöt alkavat selvittää kielletyn unennäkemisen taustoja. Rakkauttakin on mukana.

Hmm, valitetttavasti lukukokemukseni jäi kirjasta varsin ohueksi. Kirjaa myötäillen: kuin uhueksi ja väljäksi kudottu seinäkangas. Minua harmitti kovasti, etten päässyt kuulemaan kirjailijaa kirjamessuilla, koska se olisi voinut tuoda kirjan lukemiseen erilaista mielenkiintoa ja motivaatiota. En oikein päässyt kirjan imuun missään kohdassa ja lukeminen muuttui loppua kohti tarpovaksi. Tunnustan lukaisseeni kirjan loppuun ja jos kirja olisi ollut kirjastolaina, olisin keskeyttänyt sen puoli välin kohdalla mutta nyt koetin lukaista loppuun saakka, sillä sain kirjan kustantajalta. Ehkä näihin kustantajilta saatuihin kirjoihin tuleekin välillä ihmeellisiä ennakkopaineita (siis itseltäni) ja usein toivon, että pitäisin niistä, olenhan kirjan itse valinnutkin. Mutta ei se vain näin mene. Luulen, että olen katsonut niin monia katastrofi/dystopia/fantasiaelokuvia, että vaatimukseni sellaiselle on jo hyvin korkealla ja tarvitsen montaa tasoa, jotta kiinnostukseni pysyy tässä genressä yllä. Voisin veikata, että Kudottujen kujien kaupunki toimisi kuitenkin loistavasti nuortenkirjana, ehkä nuorten aikuistenkin, ja toki genrefanien keskuudessa. Minä vain oli auttamatta kirjan kohderyhmästä ulkona ja se tuntui vähän surulliseltakin. En kai vain kadota taitoani heittäytyä mielikuvituksen maailmaan?


"Saaren keskellä seisoo Torni, sileä ja sokea. Kiviaurinko hehkuu sen huipulla harmaata valoa, levittää teräviä sädesormiaan. Ikkunoissa välkkyvät tulet kuin kalan suomut. Kaikkialla ympärillä on merta, eikä ilma kannattele minua kauempaa. Suuntaan Tornia kohti."

- Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Luin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset viime jouluna ja kytö kirjailijaa kohtaan heräsi, vaikka lukukokemukseni takkusikin tuolloin hieman. Ihmeellisten asioiden museo (Gummerus, 2015, suomennos Raimo Salminen) kiinnosti minua aiheeltaan ja pyysin sen kustantajalta blogilukuun. Sain aloittaa kirjan taas takkatulen ääressä, loman tunnelmasta luonnon helmassa nauttien. Aaah...


On vuosi 1911 ja tapahtumapaikkana New York. Kirjan kansi johdattelee mukavasti tunnelmaan. Kirja kulkee kahden päähenkilön kautta: Coralien ja Eddien. Coralie asustaa entisen taikuri-isänsä kanssa talossa, joka on myös samalla erilaisten asioiden museo, tai näyttelytila. Coralien kasvaessa hänelle käy selväksi, että museossa on esillä erilaisia luonnon kummallisuuksia niin säilötyissä purkeissa kuin elävänäkin. Erilaisia ihmisiä esitellään kuin satuolentoja, kuten Susimiestä, joka on karvainen kuin eläin. Myös Coraliella on erilaisuutensa, yhteen kasvaneet sormet. Kylmäkiskoinen isä treenaa "kalatytöstään" loistavan uimarin, jonka taidoille on käyttönsä yhä tiheämmin kiihtyvässä showbisneksessä, jossa isä kynsin ja hampain roikkuu. Taustalla nousee Dreamlandin tuhansin valoin varustettu huvipuisto, museon pahin kilpailija, eikä todellisuus enää riitä.

Eddie on paennut isänsä kanssa uuteen maahan. Työolojen heikettyä hän näkee isänsä tekevän jotain, joka romuttaa hänen käsityksensä isäänsä kohtaan ja Eddie vetäytyy isänsä luota pikkuhiljaa muihin bisneksiin ja ulos perheensä uskosta, äärijuutalaisuudesta. Eddiestä tulee lähes laitakansalainen, vanhemmiten valokuvaaja, joka etsii paikkaansa viskin voimalla mutta samalla joutuu todistamaan linssinsä lävitse tapahtumia, joita ei voi jättää enää jälkeensä. Ehkä valokuva todella vie osan sielusta.

Vuonna 1911 New Yorkissa on tapahtunut kaksi iso tulipaloa. Kirja perustuu siis oikealle historialliselle taustalle ja ajankuvaus on lumoavaa. Luin kirjaa monenlaisista syistä suurella mielenkiinnolla: New York, historia ja ihmismaailman kummallisuus. Ja miten täydellinen lukukokemukseni olikaan! Tarina on niin mielenkiintoinen, imuvoimainen, yllätyksellinen ja koko ajan etenevä, etten kokenut hetkeäkään tylsistymistä (mikä on harvinaista). Kirjan henkilöt ovat todella mielenkiintoisia ja monipuolisia. Tapahtumien sekä ympäristön kuvaus on hyvin elävää ja aistikasta. Kuvaukset tulipalosta saivat minut oikeasti irvistämään kauhusta, kuten minua liikuttivat myös monet muut kohtaukset. Ja yhtä aikaa tarinan rytmi, jokin niin kaunis soljunta, vipatti lukumieltäni hellällä tavalla, että suorastaan hivelin kirjan tarinan itseeni. Kirja tarjoaa niin monitasoisen lukukokemuksen, että sitä on vaikea kuvailla yltymättä ruudinhajuisiin ilotulituksiin.

Lukukokemukseni oli ehdottomasti syksyni tähän astisista paras. Kirjan kokonaisuus on parasta mutta samalla saatoin pysähtyä ihailemaan yksityiskohtia, kuten sanaston monipuolisuutta. Tästä lienee aihetta myös suomentajan kukituksiin. Tulen ehdottomasti lukemaan lisää Alice Hoffmania, huhhuh, hyvänen aika!


"Vapaus oli arvokas asia, silloinkin kun sitä kesti vain muutaman tunnin. Mahdollisuudesta muuttua huolettomaksi aaveeksi täytyi olla kiitollinen. Täällä ei kukaan voisi komennella häntä. Hän voisi aivan hyvin olla vedestä noussut nymfi, joka oli kavunnut uudelle, lempeälle maaperälle. Maailma näytti loistavan kirkkaana: aivan kuin hänen edessään olisi avautunut ovi ja sen toisella puolen olisi leijunut hohtavaa usvaa. Hän kuvitteli että siellä oli hänen tulevaisuutensa, odottamaton elämä jonka hän ehkä saisi elääkseen, ellei ikinä palaisi kotiin. Varjot heittäytyivät valeakasioiden lomitse. Yön tummat värit kietoivat maiseman siniseen utuun. Coralie riisui naamion, jota piti näyttääkseen joltakin muulta kuin ihmiseltä ja joka oli valmistunut saman käsityöläisen pajassa kuin Ihmeellisten asioiden museon kilvet."

- Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

torstai 15. lokakuuta 2015

Katri Tapola: Härkätaistelu

No niin, useampi teistä tietää, että olen aloittanut kirjabloggaukseni alkujaan lastenkirjabloggaajana. Katri Tapola on lastenkirjapuolella minulle äärimmäisen arvostettu kirjailija. Sellainen jota voi vain katsella ylöspäin ja huokaista. Kun näin katalogista Katri Tapolan äärimmäisen kauniin (kansi Elina Warsta) aikuiskirjan Härkätaistelu (Teos, 2015) oli ensimmäinen ajatukseni, että tahtoo lukea mutta hyvin pikainen seuraava ajatus, että mutta miten kamalaa on jos inhoan sitä kirjaa? En voisi ainakaan kirjoittaa siitä yhtään mitään. No sitten se tuli kirjastossa vastaan, ja heheheh, otin härkää sarvista...


Härkätaistelu on mystinen kirja. Se lähtee sellaisella temmolla että oksat pois. Kirja tamppaa kuin singeri, sytkyttää teholla ja luulen, että se on vain alkusoittoa, kohta on pakko hengittää ja tasata oloa, muuten tulee sydänkohtaus ja äkkikuolema. Mutta eikun Tapola sytkyttää lisää sellaista vauhtia, että havuja...! Tarina on pullollaan sanontoja, muunnelmia, kielellistä leikittelyä- hengästymiseen saakka. Tarina kulkee lähes maanisesti ja hyvin nopeasti mietin tarvitaanko kirjaan Keroputaan ryhmä ymmärtämään ajatuksia, puheita, dialogeja ja tapahtumia.

Kirjan juoni on EHKÄ sellainen, itse asiassa aika tavallinenkin, että tavallinen suomalainen kaupassa käyvä nainen, Taina Tori, miettii eroa miehestään. Rinnalla kulkee teini-iän kynnyksellä oleva, Tex Willer, mielikuvitusrikas poika, josta ei ota selvää onko hän lintu vai kala. Jotakin hipaisua hänessä on kuitenkin Tapolan lastenkirjojen henkilöihin, jotka saavat minut aina hihkumaan ilosta. Mutta tässä pojassa on sävy surua. Ja ei kai ihmekään, kun äiti, ja sohvalla röhöävä "bisnesmän" laukkaa ajatuksissaan kuin täysiään rynkkäävä pesukone, josta ei ole varma räjähtääkö se vai alkaako kuitenkin linkous jo olla loppumetreillä. Ja eipä ihme että ilmassa on surua, kipua ja ketutusta sillä mitään ei tunnuta saavan puheen, saati teon tasolle, vaan ajatukset vain vellovat.

Minuakin alkaa velloa. Jos en naurahda välillä. En tiedä tuleeko tästä kirjasta mitään ja tajuanko mistään mitään. Inhoanko vai jääkö leukaperäni lopulliseen jumitilaan. Joku härkäkin on tulossa pihamaalle, mitä se sitten on? Mitä se symboloi?

Mutta kirjan lopussa tulee tyyni, en kerro mistä ja miksi mutta tyyni tulee. En olisi koskaan uskonut. Odotin muuta.

Katri Tapola on todellakin poikkeuksellinen suomalainen kirjailija. Vie kaikki olemassa olevat sanat ja jättää aivokapasiteettini energiansäästöohjelmalle.


"Kirpakka akka hän oli ja narttu hänestä kuoriutui, hän tiesi sen kyllä, vaikkei pitänyt eikä ikinä olisi arvannut. Ei hän ollut, ennen. Hän oli aatteita täynnä ja anorakkityttö. Ketä kiinnostaa millaista on kun kaikki vielä merkitsee, anorakin kulumat, lumen ja pakkasen jäykistämät lapaset ja mononnauhat. Tuuli, joka heilauttaa lumen hiihtäjän päälle. Semmoinen hän oli. Tuijotti tulehen kauan, oli ihminen, jota kutsutaan kivaksi. Mukava ihminen. Arvot kohdallaan. Jotkut naiset vaan varttuu niin, menee väärään suuntaan, niist kuoriutuu queen bitch. Kun kuitenkaan ei mitään ole luvassa."

- Katri Tapola: Härkätaistelu

perjantai 2. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma

Jos joku kirja on hyvin markkinoitu niin se on Sofi Oksasen uusin: Norma (Like, 2015). Ja täysin oikeutetusti, onhan kyseessä hyvin mielenkiintoinen tapahtuma. Minäkin katselin kirjan julkistamistilaisuutta, tai sanoisinko esitystä, jossa Pekka Haavisto haastatteli Sofi Oksasta ja se oli oikein mielenkiintoista. Siispä hyppäsinkin pikkiriikkisen ilmaan, kun Likeltä oli tullut postilappunen. Hain kirjan postista mahdollisemman pian, jotta sain sen uunituoreena viikonlopun lukuun! Ja ah, kirjahan on todella kaunis ja ihanan tuntuinen kädessä... Tälle lukukokemukselle oli hyvä lähteä!


Norma on reilu kolmekymppinen nainen, joka elää omaa itsenäistä elämäänsä ja omaa salaisuuden, jonka vain hänen äitinsä Anita tietää. Lomamatkalta palattuaan Anita jättää kengät ja käsilaukun penkin alle ja juoksee metron alle. Normalle äidin itsemurha tulee täytenä yllätyksenä ja hän joutuu selvittämään millainen hänen äitinsä oikeastaan oli ja mitä kaikkea hänen elämäänsä kuului. Tämä vie hänet sukunsa tarinan äärelle.

Norma on päivitetty Tähkäpään satu. Norman hiukset kasvavat vauhdilla ja ne tuntevat elämää. Norma on herkkä nainen, joka taistelee selviytymisestään yksin, ja on jo tyytynyt ajatukseen yksinäisestä elämästään. Mutta miten kuormittavaa elämä on jos jo hajun kautta voi aistia ihmisestä kaiken, jopa kuoleman? Jos kirjan pääteemoja ovatkin hiusteollisuus, kauneusihanteet ja kohdunvuokraus (ja ihmisoikeudet ja naiseus), nin samalla kirjassa kerrotaan mielen järkkymisestä. Tällä kertaa Helsingin katujen rinnalla kuljetaan myös Kuopion torilla- ja Niuvanniemessä.

Sofi Oksasen uusin oli mukavaa luettavaa. Siinä on ajankohtaista asiaa ja samalla sävähdys historiaa. Oksasen kirjoitusta on minun helppo lukea ja se on monin tavoin täyteläistä. Kirja on mielestäni lähempänä Oksasen Baby Janea kuin esimerkiksi Puhdistusta, ja tämä tuntuu mukavalta. Minulla on pitkään ollut Oksasen Kun kyyhkyset katosivat lukemattomana kirjahyllyssäni, koska pidin Puhdistuksesta hyvin paljon. En kuitenkaan ole saanut luettua sitä, mitä ilmeisemmin suurten odotusteni vuoksi. Mutta nyt voisin kirjaan tarttua.

Normassa on siis mukana jännitystä ja sitä voisi kuvailla jopa rikosromaaniksi. Samalla kirjassa on satumaisuutta, maagisuutta, hyvän maun rajoissa. Kirjan loppu on minusta hyvä ja sinänsä aika yllättäväkin. Vielä ikään kuin viimeinen potku lukijaa kohtaan, että ei pidä olettaa mitään...
Norma on loistava osoitus siitä, miten monitasoinen ja rohkea kirjailija Sofi Oksanen on.


"Miehen hiukset oli kammattu taaks, lahdelmat olivat vetäytyneet ikäisekseen vähän, ihosta ei voinut sanoa samaa. Rypyt olivat kovien auringonsäteiden uurtamia, silmäpusseja painoi niihin pitkään ja hartaasti kaadettu viina eikä rusketus peittänyt katkenneita verisuonia. Edellisillan olut haisi hiestyneillä ohimoilla. Myös miehen puku oli eilisen jäljiltä, polvet pussittivat, koko olemus lökötti ja istui huonosti havupuiden rauhaan, vaikka puheenparsi oli kohtelias, puvun väri asiaan kuuluvasti musta ja kangas näytti kalliilta."

- Sofi Oksanen: Norma