tiistai 29. syyskuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Lukukokemus on niin monesta asiasta kiinni. Sitä ei koskaan tiedä pitääkö kirjasta vai ei, vaikka kuinka tähtimerkit olisivat kohdallaan. Olin lukenut tästä Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme (Tammi, 2015, suomentaja Sari Karhulahti) kaksi minut myyvää blogikirjoitusta ja olin jo melkein valmis ostamaan sen, kunnes kirja tuli kirjastossa vastaan. Otin kirjan syksyiselle mökkireissullemme mukaan ja luin sitä takkatulen äärellä vilttiin kietoutuneena...


Olimme ihan suunniltamme kirjan äänenä toimii Rosemary. Kirja perustuu yllättävyyteen, joka vaikeuttaa juonesta kirjoittamista, koska kirjan lukeminen olisi varmasti tylsempää jos jutun tietää jo etukäteen. Sanotaan kuitenkin näin, että kirjan teemat ovat perhesuhteet, sisarussuhteet, elämänpolut, tieteelliset tutkimukset ja eläinkokeet. Kirja kulkee melko helpohkosti, vaikkakin siinä pompitaan ajassa ja kerrotaan keskikohta ennen alkua. Kirjassa on hieman sarkastista huumoria, jonka luen, mutta en liiemmin huvitu. Kirjan tarina on koskettava ja kuvaa millä tavoin myös ympäristömme voi muokata kasvuamme. Siinä on myös mukavasti moniäänisyyttä, eli kuvauksia siitä miten me kaikki koemme maailmaa ja tilanteita omista näkökulmistamme (kuten vaikka kirjan lukemisen), ja miten me muistammekin asioita aivan eri tavoin.

Kirjassa on siis paljon samaa tematiikkaa kuin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, johon hullaannuin. Ehkäpä siksi kannessakin on Valtosen kuvaus kirjasta: "Fowlerin perhetarinan sympaattiseen kerrontaan on taitavasti kätketty...", jonka allekirjoitan. Mutta kirja ei minulle yllä missään määrin niin korkealle kuin Valtosen kirja, joka on huomattavasti monitasoisempi. Fowlerin kirja ja kirjoitustyyli on minulle melko kevyttä ja viihdyttävää, mutta en mene siitä suunniltani (pakkohan tämä oli käyttää), vaikka olin itseni siihen täysin pedannut. Kirjan ideahan on oikein hyvä ja sen lukee mielenkiinnolla loppuun saakka. Ja kansi on varsin vetävä.


"Toisinaan menneisyys ja muistikuvat ovat niin sumuisia, että todellisilla tapahtumilla tuntuu olevan vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä olisi voinut tapahtua. Sumu hälvenee, ja siinä me yhtäkkiä olemme, minun kiltit vanhempani ja heidän kiltit lapsensa, heidän kiitolliset lapsensa, jotka soittavat ihan vain jutellakseen, antavat suukon toivottaakseen hyvää yötä ja odottavat pääsevänsä kotiin juhlapyhiksi. Näen että omani kaltaisessa perheessä rakkautta ei tarvitse ansaita eikä sitä voi menettää. Näen meidät siten vain hetken ajan, näen meidät kaikki. Entisellämme ja kunnossa. Jälleen yhdessä. Jälleen briljantteina."

- Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

lauantai 26. syyskuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Luin viime vuonna Ulla-Lena Lundbergin Leon ja ihastuin, kyynelehdin ja huokailin. Suureen maailmaan (Gummerus, 2015, ap. 1991, suomennos Leena Vallisaari, kirja saatu kustantajalta) jatkaa Leon jalanjäljillä Eskilsin Leonardin ja hänen veljensä Isidorin näkökulmista. Merenkäynnin aika alkaa hiipua ohitse ja vaihtoehtoisia keinoja kokeillaan. Leonard käy aivan kirjan alussa Amerikassa kokeilemassa onneaan, mutta käynti on varsin köyhä ja kivulias. Onni ei löytynytkään rapakon takaa. Lukijana minua harmitti, että seikkailu jäi niin lyhyeksi, koska en ole lukenut Amerikkaan muuttaneista suomalaisista oikeastaan mitään.


Leonardo on melkoinen elostelija, toisin kuin veljensä Isidor, joka on ottanut pappisvalan. Leonardo kuvautuu herkäksi persoonaksi, joka ajelehtii elämässään tuulispään lailla. Isidorin tarina muistuttaa minulle taas Jää -kirjan tarinasta. Tuntuu, että koko Lundbergin tuotanto nivoutuu toisiinsa yhteen. Kirjassa kuvataan myös muita näkökulmia ja piipahdetaan "romanttisesti" merellä, eli kohtaamassa meren todellista luonnetta ja tässä tarinassa kuvataan erään ajalleen erikoisen naisen viehättävää tarinaa.

Lundbergin kieli on taatun tasaista, kaunista mutta niin väkevää. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja hyvin rakennettuja. He ovat eläviä. Kuitenkin Suureen maailmaan on minulle hieman Leon sivupolku, joka ei tavoita pääteoksensa täyteläisyyttä, joskin antaa mielenkiintoisia näkymiä Leon jälkeiseen elämään. Kirjan kokonaisuus jää itselleni vähän repaleiseksi, enkä ihan pääse kaikkien henkilöhahmojen, kuten Ragnarin, tarinoiden tunnelmaan.


Lundberg lukeutuu minulle luottokirjailijoihin, joita kunnioitan ja ihailen. Lundberg on jo lunastanut paikan lukusydämessäni. Suureen maailmaan ei ollut minulle hänen parhaimpia teoksiaan, enhän edes itkenyt silmiäni turvoksiin tämän äärellä!,  mutta tulen taatusti jatkamaan Lundbergin uskomattoman tuotannon lukemista. Se olkoon lukumissioni. Tämän seesteisen kirjan kansia katsellessani huomasin, etten ole lainkaan huomannut viime vuonna ilmestynyttä Metsästäjän hymyä (mikä nimi!) ja tämä tieto teki minut lähes surulliseksi!

Mikäli ette ole lukeneet Lundbergia vielä niin hyvät ihmiset ehdottomasti, on sen aika.


"Sauvon venettä järvelle ja huudan intiaaneille hävyttömyyksiä, mutta koko ajan olen puhkeamaisilla itkuun aivan tietystä syystä, siitä, että puun latvassa makasikin minun äitini. Hänen kuolemastaan asti on kuoleman nimi ollut äiti, ja juuri äitiä intiaanityttö kuolemassaan muistuttaa."

- Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

perjantai 11. syyskuuta 2015

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Kuin olisin ystävän seuraan istahtanut. Kärsin toista viikkoa ilkeästä lukujumista, siis sellaisesta, että kun avasin ihanan kirjan ei lukemisestani tullut mitään, vaan ajatuksiini pääsivät kaikki ne asiat jotka stressasivat arkeani. Mutta sitten alkoi stressi helpottaa ja tartuin mahdolliseen lohtukirjaan Carol Shieldsin ja Blanche Howardin Kuiva kausi (Otava, 2015, suomennos Hanna Tarkka, ap. 1991, kustantajalta). Oli kuin tosiaan olisin ystävän seuraan istahtanut.


Löysin jossakin lukio-/yliopistoikäisenä Carol Shieldsin kirjat ja muistan lumoutuneeni niistä. En voinut käsittää miten joku voi kirjoittaa niin täydellisiä kirjoja. Siitä alkoi luottosuhteeni Shieldsin kanssa. Valitettavasti en ole vain lukenut hänen kirjojaan pitkään aikaan, vaikka yksi novellikokoelmakin on hyllyssäni lukemattomana! Joten kun huomasin Kuivan kauden syyskatalogissa, kävi käsi nopeaan (Rastitan katalogiin aina parhaimmat! Syy miksi katalogit tulisi olla paperiversiona!), vaikkakin mietin, että kukahan tämä Blanche Howard ja kirjan kopsahtaessa postilaatikkooni hieman huolestuin siitäkin, että kirja on kirjoitettu kirjemuodossa.

Mutta kirja on aivan ihana! Kirjassa keskustelee jo teini/aikuisiän kynnykselle kasvaneiden lasten vanhemmat, siis pariskunta, aviopari (ei enää "pelkkä vanhemmat"). Pitkään kotiäitinä ollut Jocelyn on kouluttautunut juristiksi ja lähtee vuodeksi toiselle puolen Kanadaa edistääkseen työttömien ja köyhyydessä elävien naisten asemaa. Samaan aikaan työttömäksi jäänyt arkkitehti Charles jää teinineen kotiin ja opettelee niin ruuanlaittoa kuin runojen kirjoittamistakin. Mutta selviääkö parisuhde lähes vuoden selibaatista? Miten käy, kun keskustelu muuttuu kasvoikkain käydystä dialogista kirjeenvaihtoon? Entä miten paljon yksilö kasvaa yhden vuoden aikana ollessaan yksin omasta toiminnastaan vastuussa?

Kirjan juoni on valloittava. Sen ympäristö on bien sûr ihanan turvallinen, lämmin ja huumori kukkii rennolla tavalla- nauroin ääneen! Kun luen kirjeitä, ajatukseni ja tunteeni pomppivat kulloiseenkin näkökulmaan kuin tennispeliä seuraten... Ahmin kirjan kahdessa päivässä- älä vain keskeytä pahassa kohdassa tai saat tulta tuta! Kuinka se kehtasi? Ei voi olla totta! Ethän vaan?! Siis nyt meni yli! Voih...!

Mutta ehkä silti sydämeni sykki eniten Charlesin kirjeiden kielelle, sen syvyydelle. Vasta lopuksi luin kumpi kirjailijoista on kirjoittanut Charlesin, Chasin, osuuden- ja yllätyin. Ja hymyilin. Voi miten ihana kirja! Voi miten ihana uppoutua taas kirjojen lumoon! Fantastique!


"Panen tämän tulemaan erikoislähetyksenä, koska minusta meidän on aika lyödä sumentuneet päämme yhteen ja sanoa: Helvettiin koko saatanan komissio ja helvettiin tällainen tilanne, että asumme eri puolilla maata. Me olemme jumalauta menossa hyvää vauhtia kohti katastrofia, ja nyt on kysymys parista lapsesta ja paristakymmenestä yhteisestä vuodesta.

Chas

Ja helvettiin ne violetit saappaat."

- Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Minulla on kaunokirjajumi. Siispä luen vaihteeksi tietokirjoja, joista tulevassa tuolla toisessa blogissani enemmän. Valitin miehelleni jumistani ja hän huomautti, että näkyyhän tuo luku kulkevan, kun luin samalla kuitenkin Linn Ullmannin Aarteemme kallis -kirjan (WSOY, 2012, pokkari verkkokirjakaupasta, suomentanut Tarja Teva). Niin, mutta se sisäinen tunne! Kun ei vaan luku maistu samalta. No onneksi syy jumiin on aika selvä ja eiköhän se tästä. Eikä pahaa tee lukea tietokirjojakaan välillä!


Linn Ullmann lähti virtuaaliseen ostoskoriini oikeastaan ihanan Leena Lumen suosituksesta (hänen lainauksensa löytyy muuten tämä pokkarin kannesta!). Se vaan, etten heti ymmärtänyt, että kyseessä on psykologinen trilleri/draama, mikä lie oikea termi, sillä sen tyylisuunnan kirjat harvoin kolahtavat minulle. Aarteemme kallis lähtikin minusta liian verkkaisesti liikkeelle. Huomaan lukevani nyt monta kirjaa kirjailijoista, jotka potevat kirjoituskriisiä ja myös tässä kirjassa yksi päähenkilöistä on tällainen kirjailija, adonis Jon. Perheeseen kuuluu myös ravintoalalla ruuhkaisesti työskentelevä äiti Siri, joka järjestää kirjassa 75 -vuotiaalle äidilleen vastoin tämän tahtoa synttärijuhlat (miksi, raivostuttavaa). Lisäksi perheeseen kuuluu hieman sosiaalisesti erikoinen tytär Alma, jota tulee vahtimaan Jonin silmiäkin kiehtova nuori Mille. Juhlien jälkeen Mille katoaa ja kaksi vuotta myöhemmin hänen ruumiinsa löytyy lasten etsiessä aarretta.

Kirja kiertelee ja kaartelee, ja siinä on myös hieman sitä toistuvuutta, mikä ei aina ole mieleeni. Välillä kirja omaisee minut todella mukaansa, kun taas välillä huokaisen tylsistymistäni. Kirjailijan kielen kanssa on sama juttu, mielestäni kirja ei pysy minulle tasaisena, tai sitten minä en pysynyt kirjan lukuaikana kirjalle tarpeeksi tasaisena. Nautin kuitenkin kirjan loppuun saakka ja varsinkin siitä syystä, että koin sen kuitenkin melko helppona kirjana, viihdyttävänäkin, ja aurinko paistoi ja saatoin lukea vielä ainakin tämän kirjan ulkona. Valitettavasti en kuitenkaan kokenut sitä koukutusta ja lumoa jota ilmeisen moni muu kirjasta on kokenut, joten ainakin toistaiseksi tämä kosketus Linn Ullmanniin oli riittävä.


Voi kun saisin lukujanoni äkkiä takaisin, sillä lukupinossani on niin niin ihania kirjoja, jopa kesken olevia,  joita sieluni janoaa mutta aivoni eivät vain pysty antautumaan...


"Millen pitkät hiukset hulmusivat vapaana, hänellä oli punainen sateenvarjo, punaiset huulet ja korkokengät  jotka lotisivat sateessa. Hän oli kiinnittänyt oikean korvan taakse valkoisen silkkipianin Sirin valkoisesta kukkapenkistä."

- Linn Ullmann: Aarteemme kallis