maanantai 31. elokuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timosen Kesäinen illuusio (WSOY, 2015, kirjastolaina) on varmaan tämän kesän blogiluetuin kirja. Timonen kirjoittaa myös kirjablogia Kirjava kammari. Joten kun Kesäinen illuusio kohtasi minut kesäisessä kirjastossa, nappasin sen kyytiini, vaikka epäilinkin onkohan kyseessä ollenkaan minun kirjani! Ulkonäöltään kirja lupasi jotain kesäistä ja kevyttä, joskin nimessä oli vivahde johonkin muuhun.


Kirja kertoo keski-ikäistyvästä Klarissasta, joka on muuttanut kesäksi saareen. Mies ja lapset ovat jääneen kaupunkiin ja kesän aikana vanhemmat ovat lapsiltaan salassa kokeilemassa asumuseroa. Kirja lähtee yksityiskohtaisesta, runoilevasta saariaamun kuvailusta, joka saa minut vähän epäröiväksi. Kuitenkin Klarissa tapaa hyvin nopeasti mielenkiintoisen, vanhemman miehen naapuri saaresta ja tarina alkaa juosta mukavammin. Tarina koukuttaa. Saari lämpöineen, vesistöineen kuvautuvat minulle hyvin, samoin kuin elämästään kaikin aistein nauttivat kirjanhenkilöt. Kirjassa on tyylikkyyttä, josta pidän ja joka saa minut hymyilemään.

Kirjan tarina, rakkaustarinaksikin luokiteltava, on minusta miellyttävää ja helppoa ahmintaluettavaa. Tarinaan on myös liitetty mystiikkaa, josta taas en oikeastaan pitänyt. Tämä taitaakin olla minulle yleinen heikkous, että en osaa heittäytyä kirjoihin, joissa yhdistellään erilaisia tyylejä ja hieman alleviivataankin sitä laittamalla, kuten tässä, osa tekstistä kursiivilla. Kustantaja kuvailee Kesäistä illuusiota psykologiseksi trilleriksi, mitä se lopulta kokonaisuutena onkin. Minä vain olisin rakastanut kirjan "romanttinen hyvänmielen kirja" -osuutta enemmän!


"Viime yönä menin jälleen Piiliniemeen. Näin kaiken edessäni, joskin usvan läpi, kuin autereisena päivänä. Tuuli kuljetti haikean sävelen luokse ja pois, kuva kirkastui hiljalleen: auringossa välkehtivät hopeasalavat, salmen pintaa rypyttävä tuuli, tumma vesi, joka ilmaisin otti pelokkaan viileään syliinsä."

- Karoliina Timonen: Kesäinen illusioni

lauantai 29. elokuuta 2015

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Tarvitsen välillä kevyempää ja hieman erilaista luettavaa ja jotenkin Riikka Ala-Harjan Kevyt liha kuulosti siihen sopivalta kirjalta (Like, 2015, kustantajalta). Kirjassa kertoo eronneesta Saarasta, joka työskentelee teatterilla valaistusmestarina, treenaa vapaallaan kroppaansa ja saa siitä kiksit.


Saara asustaa kaksin seitsenvuotiaan poikansa kanssa ja alkaa hiljalleen kaivata viereensä myös vanhempaa miestä. Työn puolesta Saara miettii Daavid -patsaan olemusta ja samalla mitä on kauneus, neiseus, mieheys ja tasa-arvo. Hän tapaa vanhan heilansa Jarnon ja saa kaipaamaansa sutinaa elämään.

En ollut aiemmin lukenut Riikka Ala-Harjaa ja ajattelin korjata tämän sivistyksettömyyteni. Olinkin varsin yllättynyt siitä mitä Kevyt liha tarjosi. Kirja oli minusta pääasiallisesti juurikin kevyttä luettavaa ja tarinaa voisin kuvata jopa rakkausromaaniksi. Kirjan Daavid -pohdinnat jäivät minulle lähes päälleliimatuiksi, teennäisiksi, mutta samalla jotkin sukupuoli- ja tasa-arvopohdinnat herättivät huomioni välillä varsin valppaaksi. Kirjalla oli siis hyvät kohtansa mutta kokonaisuus oli minusta epätasainen ja siten välin hämmentävä, jopa tylsä, mutta onneksi aina parin sivun päästä löytyi jotain kiinnostavaa, jonka voimin jaksoin lukea kirjan kokonaan.

Kirja on ihan jees ja onhan Ala-Harjan kielenkäyttö aika reipasta, juttelevaa, helppolukuista ja humoristista (huumori ei vaan  ihan kolahtanut minuun). Reippaasta kielenkäytöstä tulee mieleeni hieman Rosa Liksom (mutta haaleampana). Alkuodotuksiin nähden olin kuitenkin pettynyt. 

Kirja toimii sellaiseen pieneen romantiikan ja rentoutuksen nälkään ja on varmasti ihan kiva joululahjavinkki (jos jo nyt näin voi sanoa!). Oletteko te lukeneet Riikka Ala-Harjaa ja mitä piditte?


"Vaunun seinällä on Jumalan rakastajan juliste. Michelangelon Daavid töröttää keskellä julistetta, kuva on takaapäin. Panu halusi takapuolen, se oli Panun idea vaikka minä sanoin että miksi sinä persettä haluat näyttää, se on toki ihan helvetin hyvä perse, ehkä maailman paras, mutta julisteessa naurettava."

- Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

torstai 27. elokuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Voi voi, ihan parasta on se, että huomaat kirjan, joka kutittaa sinua niin mukavasti ja houkuttelee jonkin uuden ääreen. En ollut lukenut aiemmin Pauliina Vanhatalon kirjoja, mutta kun näin tämän kirjan Tammen (2015) katalogista, tunsin kihelmöivää halua kokeilla... Tämä kirja oli siis minulle niin sanottu "riskipyyntö" sillä usein pyydän kustantajilta blogeihini vain kirjoja, jotka arvaan lähes varmoiksi lukukokemuksiksi (vältellen viimeiseen sitä tuskallista olotilaa, että luen väkipakolla huonoa kirjaa ja vielä bloggaan siitä!).


Pitkä valotusaika tarkentaa alkunsa 1960 -luvun Ouluun, jossa koulunsa päättänyt, hieman vihainen ja laiskaksi tunnustautuva Aarni päätyy sukulaistädin valokuvaliikkeeseen apupojaksi. Enni-täti pitää valokuvaliikettä Liisan kanssa, jonka kanssa hän myös asustaa samassa huoneistossa. Aarni on vähän tehdä jotain peruuttamatonta mutta valokuvan voima suuntaa hänen huomionsa muualle: pieniin yksityiskohtiin, ihmiskasvoihin, maisemiin, tilanteisiin, joita on mahdollista ikuistaa valokuvauksen keinoin. Pimiön pimeys ja tuoksut, se tunne kun hengitystä pidätellen odotat tuulen kuljettavan lehden juuri siihen kohtaa, että saatat rapsauttaa sen tärkeän hetken.

Niin, kirja vie minut aatoksiin, tunnelmoin, ihastun ja huokailen. Jos maailmassani olisi enemmän aikaa, ottaisin mielellään enemmän valokuvia. Pelkäksi omaksi ilokseni. Muistan kuinka sain ensimmäisen pikkukamerani joululahjaksi alakoululaisena, tai miten löysin järkkärin tuoman jännityksen, jossa piti saada kaikki mittarit kohdalleen ennen laukaisua. Ja myös hämmennykseni digitaaliaikana, kun voisin ottaa tuhat ja sata kuvaa... Valokuvien ähkyn.

Oulusta tarkennus vaihtuu ajasta eteenpäin ja kertoo viehättävän tarinan Aarnista kasvusta, rakastumisesta ja perheen perustamisesta. Aarni jatkaa valokuvausliikkeen omistaja vaimonsa Ilsen kanssa ja elämä kuljettaa lapsiperheen arkisissa asioissa, jossa samalla Aarni yrittää toteuttaa taiteellista intohimoaan ja Ilse jää vastuuseen huolien kuulijana ja arjen pyörittäjänä. Kun lapset lentävät maailmalle ja synnyttävät uutta sukupolvea, on myös Ilsen aika pysähtyä ja lähteä seuraamaan omaa polkuaan. Polkujen eriäminen saa Aarnin puntaroimaan omaa elämäänsä, valintojaan ja mikä kaikki hänen kokemassaan onkaan ollut totta...

Kirja on todella kaunis. Toki pieniä säröjäkin siinä on. Luin tätä kirjaa siihen ihanasti uppoutuen, aikaa tai ympäristöäni ymmärtämättä. Mieleeni tuli samanlainen ihastus ja huuma kuin aikoinaan Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta -kirjaa lukiessani. Jotenkin samalla tapaa tämäkin kirja maalaa maiseman elämästä sen haaleilla väreillä. Ja kuitenkin samalla tärkeät, värikkäät kohdat taidokkaasti erottaen ja esiin nostaen.

Valokuvaus on pysähtymistä. Tänään mietin sadepisaroita tiiraillessani, että lieneekö se mindfullnessia parhaimmillaan?

Pysähtyisitkö sinä tämän kirjan äärelle? Piditpä valokuvien maailmasta tai et... Kirja on moninainen, uskon siinä olevan erilaista monenlaiselle lukijalle. Taiteen ystävälle tämä saattaa olla kirja, josta ikuistuu kuva joka lämmittää mieltäsi ja nostattaa hymynhäiveen kasvoillesi.


"Kehossa kihelmöi kun tunto palasi kohmeisiin jäseniin. Aarni tunsi itsensä koko ajan tyytyväisemmäksi päivän saaliiseen. Todellisuus alkoi muuttua jo, meinneiden sekuntien virta pelkistyi yhdeksi ainoaksi otokseksi ja muu painui unohduksiin. Vain mustatakkisen naisen moittiva katse ei suostunut perääntymään pimeään."

- Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

perjantai 21. elokuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

Hihkaisin ilosta, kun huomasin, että Siltalalta on ilmestymässä syksyllä uusi Hotakainen (2015). Sainkin kirjan jo ennakkokappaleena kesällä ja luin sen kesälomani ratoksi. Henkireikä on taattua Hotakaista, joskaan ei minusta yllä edellisen Luonnon laki tasolle, joka oli minusta loistava.


Nyt joku teistä sanoo, että edellinenhän oli Kantaja, ja niinpä olikin. Mutta itse asiassa Henkireikää lukiessani minulle tuli olo, että Kantaja oli Henkireiän sideshow, sivukirja, josta en oikein osannut kirjoittaa mitään muuta kuin että hyvä.  Osannenko tästä sen paremmin?

Henkireiässä on kuitenkin hitusen enemmän tarkkasilmäistä elämän analysointia- ja tutulla miesmäisellä näkövinkkelillä. Henkireiän pääosissa on poliisi, joka tuumailee ihmismieltä ja käyttäytymistä suorasukaisella ja hauskalla otteella. Poliisi käy laulamassa kuorossa, jossa laulaa myös suntio, joka tunnustuksia hän hieman vaivaannuttavasti joutuu kuulemaan. Lisäksi kuoroon kuuluu eräs parturinainen, jolle suntio myös paljastaa nolon salaisuutensa. Suntio nimittäin varastaa vainajien luksusvaatteita ja "kierrättää" ne vaimonsa ommeltavaksi juhlapuvuiksi. Parturi saa aihetta kiristykseen, joka johtaa rikospoliisille tyypilliseen ammatilliseen maastoon.

Luin Henkireiän jo noin kuukausi sitten, enkä oikein enää tarkasti muista kirjasta muuta kuin sen, että nautin sen ääressä olemisesta, uskomatonta kyllä, jälleen kerran. Ajattelin jopa lukea kirjan heti uudestaankin, mutta sitten kirjapinoni kasvoi... Kirjassa oli moniakin kohtia, joita halusin pistää ylös tai joille nauroin ihan ääneen. Kirja oli myös moniääninen ja kuvasi hauskasti sitä mitä kaikkea yksi ihminen onkaan, kun sitä eri vinkkeleistä katsoo. Kirjassa ihmistä kuvataan venäläisenä maatuskana, jonka sisältä löytyy aina vaan uusia kerroksia ja lopulta se pienin, jota ei ehkä kukaan kunnolla tunne. Se, joka saattaa syyllistyä vaikka rikokseen. Mieleeni tuli eräs rikosluento, jossa psykiatri kuvaili useimpien rikosten tekijöiden olevan tavallisia tyyppejä, jotka on ottaneet pari liikaa ja "sitten vaan napsahti". Lukekaapas ihan itse tämä luotettava Hotakainen, nyt, tai viimeistään isänpäivänä.


"Jos ihminen itse saa kertoa luonteestaan, hän ilmoittaa usein jonkun postiivisen piirteen. Vaikka näin: olen aika huumorintajuinen ja sosiaalinen.
Kun tämän samaisen ihmisen luonnetta kysytään hänen tuttaviltaan ja läheisiltään, he saattavat sanoa: sellainen harkitsevainen ja ehkä vähän sulkeutumut se on. Hyvä. Mutta nyt huumorintajuinen ja sosiaalinen hävisivät. Ja entäpä jos samaisesta ihmisestä kysytään luonnehdintaa työpaikalta, vaikka hänen pomoltaan. Tämä saattaa tdeta ykskantaan: tosikko ja ahkera."

- Kari Hotakainen: Henkireikä

torstai 20. elokuuta 2015

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Luin kesälomallani kolme kirjaa, jotka olin saanut yllätyksenä kustantajilta. Luultavasti en olisi lukenut näistä yhtäkään ilman kustantajien antamaa haastetta, jonka otin vastaan lukupiirimäisesti: mielenkiinnolla kokeilla jotain muuta kuin mitä yleensä luen! Olikin kiva huomata instagrramissa ketkä muut bloggaajat olivat myös saaneet kirjat ja sitten hihitellä kiltisti julkaisupäivää odotellen. Tämänkin kirjoituksen olen tehnyt heinäkuussa, mutta se julkaistaan 20.8.15., kirjan julkaisupäivänä. Kirjat olivat ennakkopainoksia, eli pehmokantisia, ohut sivuisia ja mukavan keveitä reissailuun, eikä tarvinnut pelätä kirjojen puolesta, vaikka ne kokivatkin autonlattiaa ja hiekkarantoja. Ensimmäiseksi luin Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä (Like, 2015, suomennos Elina Koskelin). Kirjan nimi oli aika mahtipontinen, eivätkä ennakkokirjan etukanteen laitetut sanatkaan olleet ihan mieleeni: Stalkkaa. Sieppaa. Tapa. Toista.



Mutta yllätyksekseni luin kirjaa ihan hyvällä mielenkiinnolla. Tarina kertoo sarjamurhaajasta ja juonta kuljetellaan lyhyin kappalein uhrien, auttajien ja tappajien näkökulmista, joten siis melko tavanomaisella dekkari/trillerikaavalla nopeaan tempoon ja sykähdyksittäin. Kirjan päähenkilöt oli minusta kirjoiteltu ihan mukavasti. Päähenkilöihin kuului pieni tyttö Nell, joka pakenee murhaajaa erakkomiehen luo. Tappajia on kirjassa kaksi ja heidät kuvataan aika syrjääntyneiksi, surkeiksi yksilöiksi. Apujoukoissa sankaroi naispoliisi, alkoholisoitunut ja rakkaudessa pettynyt Valerie. Tarina etenee seikkailuhenkisesti, jossa henkilöiden motiiveja kuvaillaan mukavasti. Murhaajien tappoidea paljastui minulle surkean aikaisin, josta syytän kansista löytynyttä, lähes alleviivattua vihjettä.

Minusta tämä oli oikein mukava kirja trillerinälkään. Näin Tarantinon elokuvien fanittajana voisin sanoa nähneeni elokuvissa melkoista teurastusta (nämä kohdat, kuten taistelu ja takaa-ajokohtaukset ovat mielestäni usein leffan täyttöä ja koen ne usein hieman pakollisena pahana muuten hyvässä leffassa), joten Tappamisen pitkä oppimäärä (englanniksi The Killing Lessons) ei ehkä ollut ihan sitä mitä olisin kirjan suomennoksen mukaan olettanut. Siinä kuvataan kyllä ilkeitä tekoja mutta ei millään slaughter -meiningillä, eli pysyi minullekin yllättävän luettavana ja mielenkiintoisena loppuun saakka.


"Pikkutyttönä hän oli vihannut kouluun menoa. Hänen äidillään oli tapana sanoa aamuisin: tiedän, että haluat tappaa itsesi, kulta, mutta harjaa hampaasi niin olosi helpottuu. Ja äiti oli oikeassa. Peseydyttyään aj pukeuduttuaan Valerien oli aina myönnettävä vastentahtoisesti, nöyrästi, että elämä oli kuitenkin siedettävää."

- Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

Luin ihan vasta Harper Leen Kuin surmaisi satalinnun ja tykkäsin siitä, mutten kummakseni hurmaantunut siihen kuten miljoonat muut. Mutta oikeastaan se nostatti minulle suuremman innon lukea nyt suomennettu Kaikki taivaan linnut, joka on löydetty kirjailijan arkistoista (Gummerus, 2015, saatu kustantajalta, suomennos Kristiina Drews).


Kirja kertoo 1950-luvulta, jolloin Scout, myös edellisen kirjan päähenkilö, on jo kasvanut aikuiseksi ja palaa kotiinsa New Yorkin varsin erilaisesta elämänpiiristä. Scout pohtii palatessaan itseään uuden ja vanhan kotinsa välimaastossa ja kirjassa kuvaillaan hänen kasvutarinaansa. Tämä tapahtuu myös muistojen kautta, joissa on hienoista toistoa edellisestä kirjasta. Aiemmassa kirjassahan Scout oli niin ikään viaton leikkijä mutta nyt Scout näkeekin maailmaa eri tavoin, erilaisesta perspektiivistä. Scout saa myös tietää, että Alabamassa tumma- ja valkoihoisten välit ovat kiristyneet, joka on aiheuttanut myös erilaisia liittoumia. Tämä tieto ahdistaa, oksettaa ja myllertää Scoutin maailman, koska hän on kokenut kasvaneensa tasa-arvoon kannustavassa perheessä ja ehkä kokenut maailmalla jo sen toteutumista erilailla kuin etelävaltioiden pikkukylissä. Scout joutuu myös kohtaamaan isänsä ja poikaystävänsä tässä hänelle lähes käsittämättömässä tilanteessa.

Kirja oli minusta valtavan mielenkiintoinen ja hyvä. Pidin siitä lähes enemmän kuin ensimmäisestä. Scoutin yltiöpäinen myllerrys ja monen maailman kohtaaminen on hienosti kuvailtu. Minä en kokenut kirjan tarinan vetävän jotain pois edelliseltään, vaan ehkä tasapainottavan sen (inho)realistisemmaksi. Kirja oli myös monin tavoin hyvin rohkea ja haastava, lieneekö tuo ollut syy kirjan salailuun näin monia vuosia. Nämä kirjat pitää lukea joskus uudelleen, sillä sellainen kytö jäi vielä elämään!


"Paahtava aurinko häikäisi niin että silmiin sattui, ja hän nosti kädet kasvojensa suojaksi. Kun hän otti ne pois silmiensä edestä totutellakseen taas pimeästä valoon, hän näki Maycombin kaupungin läkähdyttävän kuuman iltapäivän hohteessa vailla ihmisiä. Hän katsoi Maycombia, ja hänen kurkkuaan kuristi: Maycomb vastasi katseeseen.
Mene pois, sanoivat vanhat rakennukset. Ei täällä ole sinulle paikkaa. Sinua ei täällä kaivata. Meillä on omat salaisuutemme."

-Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

tiistai 18. elokuuta 2015

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Nappasin kirjastosta hyvää mediajulkisuutta saaneen Esa Mäkisen Totuuskuution (Otava, 2015). Kirja kertoo Helsinkiin sijoittuen dystopian, jossa hyväosaiset asustavat muurien toisella puolella itsestään kulkevilla autoilla liikkuen, kun taas huono-osaiset ovat eristettyinä toiselle alueelle.


Kirjan päähenkilö Tero Lilja on töissä täsmäyttäjänä Celsiuksella, se tarkoittaa lähinnä sitä, että Tero fiksaa ihmisten mediajulkisuutta kunkin toimeksiannon mukaan. Teron vaimo kuolee äkillisesti, joka saa Teron pohtimaan työtään, mediaa ja maailman menoa ja toimimaan äkillisen rebelisti.

Kirja oli ihan jees ja nopeasti luettavissa. En yleensäkään lue dystopiaa mutta joskus katson dystopialeffoja. Esa Mäkisen kirjoitustyylissä ja kirjan teemassa oli minulle jotain Risto Isomäen tyylistä, joka tuntui kivalle. Kuitenkin huomasin kyllästyväni kirjaan noin puolessa välissä ja aloin lukemaan "lukaisten". Kirjan pohja on hyvä mutta se ei oikein kantanut minulle loppuun saakka, joskin kirjassa on yllätyksiä loppumetreille asti.

Kirja on aika selvästi nykymaailman menoon kantaaottava ja hieman poliittinenkin. Aina en ihan ymmärtänyt mitä kirjassa haettiin takaa ja tämä sai minut hämmentyneeksi.
On mielenkiintoista lukea välillä esikoiskirjoja, en tosin ole varma seuraanko Mäkisen kirjailijauraa jatkossa.


"Kaisaniemenkatuun murtuvien luiden ääni kuulosti vaisulta. Laiskaa mätkähdystä tehosti bussin jarrujen kirskunta. Elokuvissa tuollaisella rusahduksella olisi kunnolla painoa. Saisoin pyörineni jalkakäytävällä ja katselin ihmeissäni. Tuo tapaus päätyy minun pöydälleni kahden tunnin sisällä, mutisen itsekseni."

- Esa Mäkinen: Totuuskuutio

torstai 13. elokuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

Luin kesälomallani kolme kustantajien lähettämää ennakkokirjaa, jotka olivat pokkariversioina oikein hyviä reissukirjoja. Lomalla on myös mukava antaa aivoille vähän jotain muuta ajateltavaa, esimerkiksi matkustamalla uusiin maisemiin tai sitten lukemalla jotain mitä ei itse olisi kirjastosta tai kirjakaupasta ensisijaisesti napannut. Paula Hawkinsin Nainen junassa (Otava, 2015, suomentanut Oona Timonen) oli toinen yllärikirja, jonka luin. Kirja alkaa nimensä mukaisesti niin, että alkoholisoitunut, hieman reppanaksi kuvailtu, jätetty nainen matkustaa junassa, haikailee mennyttä elämäänsä ja kiinnostuu radan varren taloista ja asukkaista...


Tarinan alku oli minusta hieman tylsähkö, olin jo hieman pettynyt, etteikö tämä tästä. Mutta onneksi tarinan tempo nopeutui jonkun ajan jälkeen. Kirja on kirjoitettu hyvin lyhyissä kappaleissa, joten sitä oli kiva lukea sellaisessakin tilanteessa, että keskeytyksiä tuli about jatkuvasti. Tarinaa kerrotaan junanaisen Rachelin lisäksi myös mysteeritalon "Jessin ja Jasonin" näkökulmasta, kun tarina hieman kehittyy. Lisäksi juttua kuvataan Rachelin entisen miehen ja hänen uuden vaimonsa näkökulmista. Kirjan päähenkilöistä yksi katoaa ja tarina kuroutuu tuon katoamisen ja hieman laajemmankin ratkaisun ympärillä. Olen usein aika surkea keksimään kuka murhaa Midsomer Murdersissa kenetkin, toisin kuin mieheni, joka keksii aina oikein, tässä kirjassa meni 234 sivua, että hoksasin mistä on kyse ja jaksoin lueskella loppuun saakka.

Ihan viihdyttävä kirja. Kirja on helppo- ja nopealukuinen, joten soveltuu mielestäni oikein hyvin arjen rentouttajaksi varsinkin jos tykkää jännäreistä!


"Olen miettinyt Jessiä koko päivän. En ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä näin aamulla. Miksi minusta tuntui siltä että jokin oli vialla? En pystynyt mitenkään näkemään hänen ilmettään niin kaukaa, mutta minusta näytti, että hän oli yksin. Enemmän kuin yksin - yksinäinen."

- Paula Hawkins: Nainen junassa

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Luin kesälomallani kolme kustantajien yllätyksekseni lähettämää ennakkopokkaria ja Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit -kirjan (Otava, 2015) luin kirjahaasteeni viimeisenä. Olin kiinnittänyt kirjaan jo katalogissa huomiota, koska kansikuva on kiinnostavan näköinen, kuitenkaan tällöin kirja ei herättänyt minussa sen suurempaa kiinnostusta. Kun kirja tuli postilaatikosta, olin epäileväinen mutta kuitenkin mielenkiintoni voitti.


Kirja alkoi hyvin kiinnostavasti Kimin tarinaa kutoen. Kimin isä on suomalainen ja äiti kiinalainen. Kimi on jätetty taaperona isänsä kasvattamaksi, jonka tragedia on seurannut Kimin ajatuksia aikuisiälle saakka. Vaiettu asia saa mittasuhteet, joka saa Kimin vihdoin matkustamaan Kiinaan ja tutustumaan äitinsä kotimaahan. Kirjassa kuvataan siis maahanmuuttoa, kahdessa kulttuuriperimässä kasvamista, Suomen ja Kiinan kulttuurieroja ja myös kiinalaista seuraneitikulttuuria. Kertomukseen liittyy myös lähes satumaiselta tuntuva tarina kiinalaisesta maalaisisästä ja tyttärestä, jonka nimi on ihastuttava Pikku-Lohikäärme. Kirjan aihepiirihän on siis varsin mielenkiintoinen ja Pekkola kirjoittaa sulavalla, kauniilla tavalla. Kuitenkin kirjassa tapahtuu niin kuin useissa suosituissa lukukirjoissa käy: tarinaa aletaan pyöritellä useaan otteeseen, jo kerrottuja asioita uudestaan esitellen, alleviivaten ja samaa ympyrää kiertäen- joka tuskastuttaa minut valitettavasti äärimmilleen.

Luin kirjan alkua siis hyvällä mielenkiinnolla mutta kirjan suoranainen jankkaus ärsytti minua huomattavasti. En vaan jaksa sellaista: jos juttu on jo selvä, eikä se siitä toisella kertomalla suunnattomasti muutu, niin eiköhän se tule lyhemminkin sanottua. Niinpä niin, tästä syystä olen usein lyhyiden kirjojen ystävä. Olen sitä lukijakuntaa, joka uskoo taitavan kirjoittajan osaavan kirjoittaa nerokkaasti hyvinkin napakalla tavalla (otetaanpa kotimaisista esimerkkinä Kari Hotakainen) ja samalla arvostan pidempää, kaunista, eteenpäinkulkevaa kaunokirjallisuutta, joka tarvitsee tilaa ja vapautta, jotta mahtuisi upeudessaan samojen kansien väliin... (kotimainen esimerkki: Anni Kytömäki).

No, tulipa nyt vähän mutistua. Uskon, että Pasi Pekkolan kirja löytää varmasti lukijakuntansa ja kirja voi olla hyvin suosittu. Ilmeisesti Pekkolan esikoiskirja on herättänyt aikoinaan hyvinkin paljon huomiota (en ole lukenut). Mutta valitettavasti täytyy näinkin suoraan todeta, että tämä ei vaan ollut minun kirjani, harmi, sillä pohja oli oikein lupaava.


"Illalla, kun he saapuivat takaisin kotiin, Guolian teki vielä uuden pienen nuotion kotipihan portille. Pikku-Lohikäärmeen piti hypätä liekkien yli, jotta hautausmaalla samoilevat pahat henget eivät seuraisi heitä kotiin."

- Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

tiistai 11. elokuuta 2015

Tove Jansson: Kesäkirja

Luin lomani loputtua Tove Janssonin Kesäkirjan (WSOY, ap suomennos 1973, suom. Kristiina Kivivuori, ite ostettu pokkari). Ja mikäpä ihanampi lumo arjen ankeuden vastapainoksi kuin tämä paljon blogattu Kesäkirja, joka on kaiken hehkutuksensa arvoinen. Oikea kimallekivi uimarannalla!


Pieni Sofia-tyttö viettää isänsä ja isoäitinsä luona saaressa kesää. Kirjassa pienet tarinat saarelta kertovat kauniisti miten kaksi eri-ikäistä tallustajaa kokee elämäänsä. Sofia kokee ja kuulee asiat pikkutytön näkökulmasta, kun taas isoäiti jo elämänsä ehtoopuolelta. Ja millaisia dialogeja näistä yhteisistä havainnoista syntyykään! Niin kauniita, että varpaita kipristeli! Sofia ja isoäiti on kuvattu niin hienosti, että heistä tulee eläviä heti alkukohtaamisella. Eikä nämä naiset elämistä pelkää, vaan antavat tunteiden tulla ja mennä! Koko kirjaa kuvaa jonkinlainen aitous, rehellisyys ja elämänmaku kaikessa kauniissa kirjossaan.

Loistava kirja, josta en osaa sanoa mitään pahaa. Todellakin kirja, jonka voi lukea uudestaan ja uudestaan. Tove Jansson on ollut uskomaton kirjailija, älykkö, taiteilija...! Huhhuh.

(samaistuin niin siihen isoäitiin!)


"Sinäpä et tiedä, mitä minä tiedän, sanoi Sofia. Hänen isoäitinsä pani murhakirjan pois ja odotti.
Tiedätkö sinä, mitä minä tiedän? Sofia kysyi ankarasti.
En, hänen isoäitinsä vastasi."

-Tove Jansson: Kesäkirja

torstai 6. elokuuta 2015

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Muistin, että minä en ole lukenut vielä Anna Gavaldan novellikokoelmaa Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Gummerus, 2004, suomentanut Titia Schuurman). Menin divariin ja löysin kirjan heti. Voi onnea!!!


Sillä. On se vaan niin, että Anna Gavalda on minun luottokirjailijani. Ei auta mitään. Odotan uutta kuin kuuta nousevaa ja saattaisin lukea näitä uudestaan ja uudestaan. Tällä hetkellä himottaisi lukea uudestaan Gavaldan Lohduttaja, joka oli niin loistava, että itkettää ajatellakin. Aiemmin en ollut Gavaldan novelleja mutta yllättäin nämä toimivat ihan himputin hyvin nämäkin. Kokoelmahan onkin ilmeisesti ensimmäinen julkaisu häneltä, joka teki hänestä kirjailijan. Mitä ihmettä minä näistä novelleista sanoisin? Ne ovat todellakin osuvia pieniä tarinoita elämästä, rakkaudesta, ruuasta, pettymyksistä, odotuksista, keskusteluista, kurjuudesta, huvittavuudesta... Pääasiallisesti (paitsi raflaavimmissa novelleissa, ja tietyllä tavalla myös niissä) minä vain hymyilen ja myhäilen näiden äärellä. Ihan kuin sieluni hengittäisi eri tavalla, kun saan annoksen älykästä, raikasta, uskaliasta, vähät muista välittävää, humoristista, pistävää, sarkastista ja lukijaansa suoraan puhuttelevaa Anna Gavaldaa! Anna Gavalda tekee minulle saman kuin lenkkipolullani vastaan tullut hymyilevä nainen, joka huusi minulle kävelysauvat innosta ylös nostaen: "Näyttääpä hyvältä!". Kylmät väreet pelkästä yllätyksellisestä onnentunteesta ja hyvän mielen sykäyksestä.

Tässä jotain sattumanvaraisia otteita novelleista.


"Joskus käteeni on sattunut vanha viikkolehti, sellainen joka kelpaa perseen pyyhkimiseen, ja olen nähnyt siinä valokuvan itsestäni joku naikkonen kainalossa."
(eräs havahtuu miettimään itseään)

"He satuttivat minua hirvittävästi. Eihän se mitän tarkoita, mutta sanon sen uudelleen siltä varalta että jollekulle olisi jäänyt epäselväksi: he satuttivat minua hirvittävästi."
(naisen kuvaus joukkoraiskauksesta)

"Hän oli aivan valkoinen.
Ovet paukahtivat ja he juoksivat pois auton luota.
Sisällä oli täysi helvetti irrallaan.
Täysi Helvetti."
(näin käy kun lainaa isin Jaguaria: villisikakarju takapenkillä)

"Laupias taivas.
Voi sanoa että minun kävi kalpaten.
- Hei, mitä nämä oikein on?! Kuule Oliver, tiesitkö että huoneessasi on seksikauppa-asusteita?...
Näillä saisi kaikki Pariisin kundit kuumiksi! Älä väitä ettet tiennyt!?
Ja hän heittäytyi aivan hillittömään showhun.
Hän keikutteli lanteitaan, otti tukea halogeenilampusta ja kaatui taaksepäin.
Hillitöntä.
Kaikki muut nauroivat katketakseen. Se golfmestarikin."
(mies joka osti alusvaatteita tyttöystävälle, joka oli vasta unelmissa)

- Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin (suomennos: Titia Schuurman)

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Blogivaikuttavuus on jälleen kerran kohdallani todistettu, sillä nappasin tämän Jean-Paul Didierlaurentin kirjan kirjastosta pelkästään siitä syystä, että "Hei tämä on vilissyt blogeissa!", vailla mitään käsitystä itse kirjasta. Kansikuvakin oli hieman valjun oloinen minulle.


Kesäisellä lukupolulla on aikaa kokeilla sivupolkuja ja katsella mihin ne johtavat... Lukija aamujunassa alkoi ihan jees, vaikka olin aika skeptinen mihin olinkaan ryhtynyt. Kirja kertoo kultakalansa kanssa (akvaariona oli pyöreä kulho, joka teki minut niin surulliseksi pitkin kirjaa, että sekin ärsytti) asuvasta, vähän rassukan oloisesta Guylain nimisestä miehestä, joka työskentelee kaatopaikalla, jossa murskataan kirjoja. Mies keräilee salaa noiden kirjojen yksittäisiä sivuja ja käyttää työmatkansa lukemalla noita summittaisia sivuja junassa. Asetelma tuntui itsestäni vähän liiankin laskelmoidulta, mutta kun mies alkoi lukea sivuja myös muun kuulijakunnan edessä sekä mies että kirja muuttui mukavammaksi. Kirjassa oli toki myös rakkauden etsintää ja paljon otteita Guylainin lukemista sivusta. En villiintynyt näistäkään.

Kirja on helppolukuinen (189 s.), eikä vienyt paljon aikaa ja on ihan sinänsä ihan kiva. Ilmankin olisin pärjännyt mutta mikäpä tässä oli lomalla lukiessa...

Mutta nyt alkaa arki ja sitä lohduttaa tämä allaoleva kirjan lainaus.
Ja se, että nyt kyllä teen jonkun luottokirjatilauksen, koska minä olen out of mielenkiintoiset ja se on kestämätön tilanne arki-iltoina!


"Viikonloppu saapui, se oli kuin turvaisa satama, jonne voi vihdoin laskea viikon aikala kasautuneen väsymyksen."

- Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

lauantai 1. elokuuta 2015

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Gummerukselta on ilmestynyt kauniskantinen klassikko Harper Leen Kuin surmaisi satakielen (2015, ap. 1960, suom. Maija Westerlund) varmaankin siitä syystä, että syksyllä kirja saa jatkoa, kun kirjailijan arkistoista löytynyt käsikirjoitus julkaistaan suomeksi ensi kerran. Ostin tämän klassikon nettikaupasta, koska en ollut sitä vielä aiemmin lukenut.


Kuin surmaisi satakielen sijoittuu 1930-luvun kuvitteelliseen kaupunkiin Alabamaan. Kouluikäinen Scout elää isänsä ja isoveljensä Jemin kanssa. Isä on asianajaja, mikä ei oikeastaan ole sen suurempi ammattinimike pikkukaupungissa kuin mikään muukaan. Varsinkaan kun Atticus-isä aikoo puolustaa tummaihoista miestä, jota syytetään valkoihoisen raiskauksesta. Pidin kirjassa Atticuksen rauhallisuudesta, pitkäjänteisyydestä ja kasvatusajatuksista. Kirjan tarina etenee ihastuttavan, pikkumyymäisen Scoutin näkökulman kautta, jota luulin pitkään pikkupojaksi. Kirjassa kuvautuvat ihanat lapsuuden kesät, joita täyttävät lasten leikit, jotka kestävät ja kestävät- ja arkea täyttävät tarinat, joita lapset ovat kuulleet varsinkin yhteen jännittävään taloon liittyen...

Kirja on mukava lapsuuskuvaus ja varsinkin kuvaus rotujen välisestä tukalasta tunnelmasta 1930-luvulla. Itse asiassa aloitin tätä kirjaa varmaan kolme kertaa. Alku oli minulle jotenkin haastava, koska siinä tuli useampia nimiä kerralla, enkä oikein saanut kiinni tarinasta. Kuitenkin lopulta kirja oli aika hyvin rullaava ja mielenkiintoinen, vaikken ehkä saanut tästä ihan kaikkea sitä mitä toivoin. Uskoisin, että olisin lumoutunut kirjasta hieman nuorempana enemmän ja luultavasti tämä voisikin olla erinomainen kirja myös nuorten keskuudessa? Kirja vaikutti kuitenkin sellaiselta, jonka äärelle voisin palata uudestaan. Katsotaanpa saanko kirjan toista osaa näppeihini syksyllä, sillä kyllähän tuo kätköistä löytynyt teos on aika mielenkiintoinen jo siitä syystä, että kirjailija on saanut aiemmin klassikkomaineen yhden kirjan perusteella!


"Kuka on 'hän' josta he puhuvat? Sydämeni meni sykkyrälle: minä. Tunsin kovitettujen vaaleanpunaisten puuvillaseinien sulkeutuvan vankilan tavoin ympärilleni ja toisen kerran elämässäni harkitsin karkaamista. Heti."

- Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen