perjantai 31. heinäkuuta 2015

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Olen nyt ihan kahlannut näitä Ljudmila Ulitskajan kirjoja, kolmas tälle vuodelle oli Naisten valheet (Siltala, 2011, suom. Arja Pikkupeura, ite ostin), joka oli taas hieman novellimaisempi kirja kuin viimeksi hehkuttamani Iloiset hautajaiset. Kirjan pääosassa on hieman valjuksi jäävä Zênja, joka kuulee elämänvarrellaan erilaisia naisten ja tyttöjen tarinoita, jotka ovat tai kuulostavat niin uskomattomilta, että niitä saattaa tulkita suoranaiseksi valehteluksi.


Olin kyllä vähän pettynyt lukiessani tätä Iloisten hautajaisten jälkeen, vaikka onhan tässäkin ihan hyviä, mielenkiintoisia tarinoita. Jotenkin henkilöhahmot eivät vain uineet liiveihini samalla lailla kuin Iloisissa hautajaisissa. Mitä tästä nyt sen koommin osaan kirjoittaa, perushyvää Ulistkajaa ja kutenkin lukemisensa väärti... Kuvauksethan ovat Ulitskajalla todella värikkäitä ja aistillisia, että niitä lukee hymy huulessa.


"Illasta alkaen tuuli oli puhaltanut matalalta, riuhtonut naisväen hameita nostattaen vilunväreitä jalkoihin, ja aamupuolella alkoi sataa."

- Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

torstai 30. heinäkuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Olen varmaan maailmankaikkeuden viimeinen ihminen, joka luki tämän kirjan. Adichien Puolikas keltaista aurinkoa (2010, Otava, pokkari, suomentanut Sari Karhulahti) on värittynyt minulle lähes klassikoksi "afrikkalaisista nykykirjoista". Olin saanut siitä useita suosituksia mutta jostakin syystä olen lukenut kirjailijaa pääkirjaa vältellen, vaikka se on napottanut kirjahyllyssäni jo vaikka kuinka.


Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta. Pääosissa ovat yliopisto-opettaja Odenigbo, hänen puolisonsa Olanna ja tämän tärpäkkä sisko, sekä perheen palvelija Ugwu. Jottei näkökulmat jäisi vielä siihen, tapahtumia on kuvattu myös brittiläisen Richardin näkökulmasta, joka asuu Nigeriassa. Puhkeaa Biafran sota ja elämä on yhtä pelkoa, epätietoisuutta ja pakoa.

Kirjan tarinahan on todella mielenkiintoinen ja hämmästyttävä. Kuitenkin lukemiseni keskeytyi noin puolenvälin kohdalla, jolloin kirjassa käytiin noin sadan sivun verran jo aiemmin kerrottua tarinaa toistamiseen (eri näkökulmasta), turhauduin ja kirja jäi kesken. Onneksi syrjähypystään huolimatta kirjan loppu oli taas yhtä upea kuin alkukin ja lukeminen sujui hyvin. Luultavasti en kuitenkaan saanut tästä yhtä isoja kiksejä kuin jos tämä olisi ollut ensimmäisiä lukemiani "afrikkalaisia sotakuvauksia". Kirjailijankin viehättävä tyyli oli minulle jo tuttu. Adichien kirja on kuitenkin varsin laaja ja tarkka, joten se erottuu selkeästi joukossaan.


"Isäntä oli hieman hullu: hän oli viettänyt liian monta vuotta ulkomailla nenä kiinni kirjassa, ja puhui itsekseen työhuoneessaan, antoi tukkansa kasvaa liian pitkäksi eikä välttämättä vastannut tervehdyksiin."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tämä kirja on saanut runsaasti huomiota palkintoineen kaikkineen. Yleensä suursuosio on minulle pieni kynnys kirjaan tarttumiseen mutta jälleen kerran kanssabloggaajilta kantautui tyytyväistä tuhinaa, joten menin ja tilasin kirjan nettikaupasta kotiini. Onhan tuo ihan nätti kirja kaapissakin. Lukuun kirja pääsi kesälomallani, joka onkin ollut varsin tuottelias lukemisen suhteen ja muutoinkin sangen lokoisa.


Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015, suom. Hanna Tarkka) oli yllätyksekseni aika nopealukuinen kirja, toisin kuin vähän pelkäsin. Kirja kertoo toisen maailman sodan aikaan tapahtuneista, lähinnä kahden ihastuttavan lapsen kohtalosta. Marie-Laure on ranskalainen, sokea tyttö, joka asustaa museossa työskentelevän isänsä kanssa. Toinen tarina kulkee taas saksalaisen orvon Wernerin kautta ja nämä tarinat yhdistyvät radioaaltojen laineilla.

Kirja alkaa mielestäni todella henkeäsalpaavan kauniisti. Halusin ahmia sitä. Kuitenkin sain lastenkirjablogikollegalta vinkin nautiskella kirjaa rauhassa... Niinpä tein. Tosin jossakin vaiheessa kirjan huuma hieman laantui, mutta onneksi loppua kohti se taas tempaisi minut mukaansa. Kirjan tunnelma oli jotain unisen sinistä, kuten kantensa. Lapsuuden ja lasten unelmien, innon ja tiedonjanon kuvaaminen on aina kaunista. Kirjan lasten unelmointi erilaisten tarinoiden kautta, mahdollinen haaveilu olla aikuisena jotakin tärkeää ja merkittävää, oli varsin mielenkiintoista luettavaa ja toisaalta kertoi myös karusta aikakaudestaan, jolloin tulevaisuus jo sanana lienee ollut osalle lähes utopiaa. Kuin yhtä tunnelia ilman valoa... Omat lapseni kun saavat lähinnä keskittyä olemaan ihan vaan lapsia ja he leikkivät päivät pääksytysten- mikä onni se oikeasti onkaan. 


"Marie-Laure epäröi seistessään ikkunan edessä sukkasillaan, takanaan oma huoneensa, jonka kaapin päällä on rivissä simpukankuoria ja jalkalistoilla pieniä sileitä kiviä. Keppi on nurkassa, sokeainkirjoituksella tehty suurikokoinen romaani alassuin sängyllä. Lentokoneiden jyrinä yltyy."

- Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Luin keväällä Ulitskajan novellikokoelman, joka jäi vähän irrallisen oloiseksi kokemukseksi. Ljudmila Ulitskajaa on kuitenkin kehunut moni luottoblaggaajani, joten uskallauduin tilaamaan pari kirjaa netitse ihan ihka omaksi. Olivat muuten törkyhalpoja. Iloiset hautajaiset (Siltala, 2012, ap 1997, suomennos Elina Kahla) sijoittuu ihanasti New Yorkiin, joskin lähinnä yhden talon kattohuoneistoon, jossa elää sekalainen kansa...


Alik, venäläinen maalaaja ja taiteilija makaa huoneistossa halvaantuneena. Alik rakastaa ihmisiä, näkee kauniita asioita, uskoo hyvään. Niinpä hänellä onkin ympärillään hyvin erilaisia, voimakkaita, taiteellisia ja monikansallisia ihmisiä. Alikilla on ympärillään myös tärkeitä naisia, nuorimpana nuori tyttö nimeltä T-shirt. Alikin maatessa, kohti hidasta ja vääjämätöntä kuolemaansa, elämä helteisessä huoneistossa jatkuu ihmisten liikkuessa ja vaihtuessa, uusien saapuessa. Naiset makoilevat rintaliiveissään ja kukin hakee helpotusta vodkalla ja muistelee ajatuksissaan tapahtumia, joihin Alik liittyy. Myös Alikin ajatus kulkee kirkkaasti. Lopulta Alik kuolee ja kirja päättyy hautajaisiin.

Lukukokemukseni oli täydellinen! Rakastin tätä kirjaa! Ensinnäkin, taiteilijaelämän kuvaukset ovat kiehtoneet minua valtavasti viime vuosina, varsinkin taiteilijapääkaupunkeihin kohdistuneena ja mikäpä sen tuudittavampi kehto kuin New York. Toiseksi, Ljudmila Ulitskajan teksti on niin kaunista ja houkuttelee nopeasti lukijansa tarinan rytmiin. Teksti hersyy juhlamaista arkea, tihkuu slaavilaista räväkkyyttä ja sulattaa maisemat haavekuviin. Olisin voinut viettää aikaa tämän eläväisen ja aidon porukan kanssa vielä paljon pidempäänkin mutta voi olla että kirjan pituus (alle 200 sivua) jätti juuri tuoreen ihastuksen ja huuman tunteen joka pidemmässä tuotannossa olisi saattanut haalistua.

Olen niin innoissani, että minulla on vielä toinen kirja omalla hyllylläni odottelemassa. Tästä kirjasta jään kellumaan huutomerkeillä: Kesäyön unelmia! Elämän virtaa! Musiikkia kaduilla! Ja minä kotisohvalla: villasukat villinä!


"Miehet joivat sovussa kolmeen pekkaan ja hetken kuluttua heidän päänsä lähenivät toisiaan, he nyökyttelivät partojaan, pudistelivat päätään ja elehtivät. Alik oli kauhean tyytyväinen ja vilkaisten heihin päin hän sanoi Libinille:
- Mielestäni olen tänään esittänyt Saladinia erittäin menestyksellisesti..."

- Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

torstai 16. heinäkuuta 2015

César Aira: Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä

Aijai lomailun autuutta, kun ehtii jopa käydä kirjastossakin. Sieltäpä täysin spontaanisti nappasin César Airan kaksi pienoisromaania, Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä, sisältävän kokoelmateoksen (Siltala, 2015, suomentanut Pentti Saaritsa, ap julkaisut 1998, 2001). Enpä ollut tätä argentiinalaisherraa ennen lukenut, enkä varmaan helpoimmalla aloittanut. Olen myös huomannut, että Etelä-Amerikkalaiset kirjat ovat usein minulle aika vaikeita kirjoja, joten oli täysi mysteeri miksi tämän kirjan nappasin.


Miten muutuin nunnaksi alkoi todella hyvin. Pieni poika istuu jäätelökahvilassa isänsä kanssa ja maistelee ensimmäistä kertaa jäätelöä, ja se on aivan kamalan makuista! Isä tietää pojan olevan hieman ranttu ja tarinassa pojan makuaisti kuvataan herkäksi mutta lopulta selviääkin, ettei jäätelö ole kunnossa. Josta syystä isä päättää hakata jäätelömyyjän kuolleeksi. Itse pikkupoika, tai -tyttö, joutuu myrkytyksen vuoksi sairaalaan ja tarina kertoo lapsen mielikuvituksellisesta ja harhamaisesta elämästä. Tämä ensimmäinen tarina oli itse asiassa ihan mielenkiintoinen, kaikessa kummallisuudessaan. Romaania kuvataan kirjan sisäkannessa "elämänkerralliseksi", joten otapa siitä sitten selvyys. Aika häkellyttävä ja apea muistelo.

Toinen osa kirjasta on nimeltä Syntymäpäivä, jossa kirjailija täyttää 50 vuotta mutta mikään ei muutukaan. Kirjailija pohtii kirjoittamista, luomista ja sitä mitä kannattaisikaan lopulta kirjoittaa, jopa tuumailla. Onko pyörän keksiminen uudestaan jollakin tavalla hohdokkaampaa kuin asian oppiminen valmiina. Kummallinen kirja, jossa ajatukseni kyllä lenteli välillä tarkoituksellisesti filosifisemmilla aalloilla mutta pääasiallisesti koin tämän osuuden aika turhaksi. Ehkä kirjoitus oli olevinaan sarkastisen humoristinen, mutta minä en oikein tästä iloa löytänyt.

Että semmoisen menin lukemahan.


"No sitten, eräänä päivänä kesken tunnin pyysin opettajalta lupaa mennä käymälään.
Tein niin aika, kaikki tekivät. Tein sen ilman tarvetta mennä, ja hetkeä laskelmoimatta, kuten arvelin muidenkin tekevän. Äkillisestä oikusta vain. Ainoa selkeä voitto jonka saatan lapsuudestani muistaa."

- César Aira: Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä

torstai 9. heinäkuuta 2015

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Kaikkea sitä lukeekin kesälomansa kunniaksi. Luin nimittäin pokkarina (paras versio kesälomaretkillä) Jussi Valtosen Siipien kantamat (2007, pokkari 2015, Tammi), koska ihastuin Valtosen Finlandia-voittajaan ja olin kuullut paljon hyvää myös edeltäjistä. Joskin tästä myös riitasointuja.


Kirjahan on taaskin varsin mahtavasti kirjoitettu. Henkilöt istuvat kanssani kahville hyvin luontevasti mutta pulmana onkin tarinan aihepiirit. Aika ajoin itse kukin saa miettiä terveyttään, joskus vähän vähemmän ja joskus enemmän, nyt olin juuri lomalla sopinut itselleni olematta hieman vähemmällä ja sitten menen lukemaan kirjan syöpään sairastuvasta keski-ikäisestä. Ei, en halunnut lukea mutta pakkohan se oli, koska kirja on kaikesta huolimatta niin hyvin kirjoitettu. Samoin riitasointuja ja päänvaivaa aiheutti myös kirjan suhde, jossa samainen keski-ikäinen rakastuu 17-vuotiaaseen oppilaaseensa. Tilanne sai minut tyttölapsen äitinä kokemaan kaikenlaisia tunteita, vaikka samaan aikaan mietin miten vähän merkitystä iällä on joissakin ystävieni parisuhteissa. Entä mikä tekee 17-vuotiaasta hauraamman kuin vuosi enemmän? Huhhuh, liian vaikeaita asioita lomalle, vaikka elämäähän nuokin vain on ja lomakin on vain elämää.

Että pidin enemmän He eivät tiedä mitä tekevät -kirjasta. Enkä pelkästään aihepiirien vuoksi, vaan siitäkin syystä, että kirja on paljon monitasoisempi ja nerokkaampi kuin Siipien kantamat, jossa kuitenkin näkyy orastavasti Valtosen uskomaton taito kirjoittaa omaperäisesti ja lukijaansa koskettaen.


"- Sä tiedät mitä tapahtuu kun ihmiset saa kuulla, että sä istut täällä mun sylissä."

- Jussi Valtonen: Siipien kantamat