sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Olen ajelehtinut lukurintamalla. Niinpä päätin tarrautua johonkin lämpimään, tuttuun ja turvalliseen. Harvoin jaksan ja maltan lukea kirjoja useaan otteeseen mutta nyt luin toisen kerran Anna Gavaldan Viiniä keittiössä (Gummerus, 2007, ostettu pokkari, suomentanut Titia Schuurman).


Anna Gavalda on minulle luottokirjailija, hänen kirjoissaan on jotain kummallisen lämminhenkistä joka tekee minut hyvälle tuulelle. Luottokirjailijoita pitää oleman. Olin lukenut Viiniä keittiössä joskus useampi vuosi sitten, mielestäni kirjastolainana aiemmin kuin 2007. Ehkä 2004? Huomasinkin kirjaan tarttuessani, etten muistanut siitä ilokseni enää yhtään mitään. Kirja alkaa niin, että Chloé ja hänen kaksi tytärtään lähtee appensa kanssa taloon, mahdollisesti vanhaan kotitaloon, joka on jätetty kesämökiksi. Chloé on juuri jätetty ja jätetty yksin lastensa kanssa. Hänen miehensä on löytänyt rakkauden muualta, joka on tullut Chloélle täysin yllätyksenä.

Tarina etenee dialogien ja Chloén ajatusten kulun kautta. Chloé tutustuu ylimieliseltä vaikuttaneeseen, sulkeutuneeseen appeensa mökkitalossa ja käy läpi omia tunnemyrskyjään. Vaikka tarina oli sinänsä lähes inhottava, huomasin hymyileväni alkukirjan ajan typertyneesti Gavaldan kerronnan mukana. Mukana on nimittäin annos huumoria ja dialogi puraisee mukavasti. Loppukirjasta myös appiukko avautuu omasta elämästään ruuan ja viinin äärellä, joka oli minulle yllätyksellisesti myös jotenkin ristiriitaista luettavaa. Appi kuvaa itseään tyhmäksi vanhaksi mieheksi, enkä oikein ollut varma lopulta oliko hän todella sitä. Kirja on todella täynnä elämänmakuisia tunteita, eikä ne kaikki ole aina niin mukavia kokea.

Nautiskelin Gavaldaa tällä viikolla kesäauringon paisteessa. Myös varpaani näkivät päivänvalon! Oih kesä ja lukemisen riemu- ulkona! Takaterassin kukat ja viileä tuuli. Parvekkeen lämpö ja turva. Pihaympäristön keinut ja penkit. Kaikkialla voi lukea lasten leikkiessä taustalla loppumattomia leikkejään. Mitä nyt välillä lukeminen keskeytyy lyhempiin tai pidempiinkin dialogeihin, mikä on ihan kiva juttu sekin. Täytyy todeta, että Viiniä keittiössä herätti minulla taas Gavalda-janon ja varsinkin Lohduttaja pitäisi lukea uudestaan, koska siitä on niin ihanat lukumuistot. Mutta se on niin pitkä. Ensin se pitäisi ostaa hyllyyni. Vasta viime tiistaina jätin sen taas kirjakaupan laatikkoon. Ehkäpä ensi kerralla...


"Olimme päättäneet lähteä seuraavana päivänä myöhään aamupäivällä. Hääräilin nyt siis viimeistä kertaa tässä keittiössä.
Pidin tästä keittiöstä. Kaadoin spagetin kiehuvaan veteen kiroillen hempeyttäni. "Pidin tästä keittiöstä..." Kyllä sinä eukko vielä keittiöitä löydät...
Läksytin itseäni silmät täynnä kyyneliä, älytöntä."

- Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Minäkin hain Kirjan ja ruusun päivän Kantajan, koska olihan se Hotakaisen kirjoittama. Olin jotenkin väärässä luulossa, että kyseessä olisi vanhan kirjan uusiopainos mutta kyllä tämä taitaa olla ihan päiväänsä varten tehty. Kantaja kertoo Hotakaiselle tyypillisesti keski-ikäisestä duunarista, joka hoitaa hautuumaata määräaikaissopimuksella. Silloin tällöin, kun hautajaisista puuttuu omaisia kantajiksi asti, pyydetään miestä avuksi.


Käykin niin, että yksinäiset hautausmaan asukkaat mietityttävät miestä ja hänelle nousee suuri halu kirjoittaa noille vähäsukuisille poloille elämäntarinat. Kirjoitus käy pakonomaiseksi ja mies alkaa epäillä omaa mielenterveyttäänkin, kuten myös työkaverit. Tarinaan tulee hipaus vanhaa romantiikkaa, jossa jotakin on jäänyt tekemättä ja tämä vaivaa miestä sen verran, että hän ottaa yhteyttä vanhaan luokkakaveriinsa.

Kirja oli tietyllä tapaa hyvin Hotakaismainen teos. Sen luki oikein mielellään ja hymähteli mukana, olenhan hotakaishuumorille lämpenevä. Tarina oli lyhyt (140 sivua), mikä yleensä miellyttää minua - kuten tässäkin ei sillä- mutta tuntui, että tiettyjä Hotakaiselle tyypillisiä asioita jäi kirjasta hieman uupumaan. Nautiskelin kirjan sopivaan kohtaan ja kaikki oli kirjan suhteen ihan mallillaan mutten silti osaa kertoa tässä lukukoemuksestani sen kummempaa. Johtunee varmasti myös siitä, että olen Hotakaisesta niin monesti jo kirjoittanut. Since ylioppilaskirjoitukset vuodelta kirves.


"Tähän loppuun ehdotan, että laulamme Veikolle, vaikka hän ei käsittääkseni ollut minkäänlaista suhdetta musiikkiin - niin kuin ei ihmisiinkään. Ehdotan Yölintu-yhtyeen Mä putoan -kappaleen ensimmäistä säkeistöä ja kertosäettä."

- Kari Hotakainen: Kantaja

torstai 28. toukokuuta 2015

Tommi Liimatta: Valo paistaa rummun läpi

Luin viimeksi Liimatalta Jeppiksen ja sen jatko-osaa odotellessani, kyselin Likeltä (2015) lukukokeiluun myös mieheltä ilmestyneen sarjakuva-albumin: Valo paistaa rummun läpi. Olen ollut viime vuosina todella huono sarjisten lukija. Lapsena kolusin ne perinteiset lyhytsarjikset läpi ja kuuluihan Aku Ankkakin silloin kaikkien sivistykseen. Nuoruudessa sarjisten lukeminen väheni, vaikka taloudessa noitakin kirjoja jokunen albumi aina majaili. Liimatan sarjiksiakin olen joskus aikaisemmin lukenut.


Valo paistaa rummun läpi on sarjakuvakokoelma, josta löytyy kaksi pidempää sarjakuvanovellia sekä Absoluuttisen nollapisteen kotisivujen sarjakuvat. Luin ensimmäisen sarjakuvanovellin ihan suurella mielenkiinnolla ja nauroin välin ääneenkin puujaloille, kielikikkailulle ja absoluuttiseen tapaan härskillekin huumorille (osa tästä osastosta meni kyllä itselläni vähän yli). Sarjakuvat ovat melkoista ajatuksenlentoa, aivan kuten Liimatan tuotanto yleensäkin ja välillä siinä joko pysyy mukana tai sitten ei, joskus on hyvä naureskella ihan omille mielleyhtymille siinä sivussa. Sarjakuvissa on minusta samoja teemoja, kuten Jeppiksessäkin, eli lapsuuden muisteloa. Absoluuttisen nollapisteen kotisivujen sarjakuvat taas ovat nuoruuden keikkamatkojen välin täysin ymmärtämättömäksi jäävää päiväkirjasarjakuvailua. Osa sarjakuvista jäi minulle niin ulkokohtaisiksi, että hyppäilin välin yli. Toisaalta se antoi minulle pienen pilkahduksen siitä mitä toivon Jeppis kakkoselta, eli nuoruusaikojen kuvailua, mutta toivon, että villi keikkailu on avattu kirjassa sarjakuvia paremmin.

Olen joskus aikoinaan ollut Ahkerien simpanssien keikalla. Se oli absurdia ja hauskaa. Olin silloin aika nuori. Liimatan huumori on sangen reipasta, kokeilevaa ja lähes hullua, joten sarjakuva-albumiin tarttuminen tarvitsee myös lukijaltaan jonkin tason superheittäytymistä arkikurjuuden toiselle puolen tai varsin vakavaa nostalgista otetta. Tähän verraten huomaan olevani tasapaksusti keski-ikäistynyt, kohtalaisen tylsä akka jo.


"Nyt huokeina pokkareina lasten rakastamat Onni-kirjat!

Sarjassa ilmestynyt:
- Onni kesäsiirtolassa
- Onni saa pikkusiskon
- Onni onnettomuudessa
- Onni yksillä, muu seurua tappiin asti
- Onni potkaisee (tyhjää)"

- Tommi Liimatta: Valo paistaa rummun läpi

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Sain Siltalalta pyynnöstä Ljudmila Ulitskajan novellikokoelman Tyttölapsia (Siltala, 2015, suomentaja Arja Pikkupeura). Olin lukenut blogeista Ulitskajan kirjoista hyvin mielenkiintoisia ja houkuttelevia kirjoituksia, joten kirjailijan nimi oli visusti mielessäni. Myös Ulitskajan kirjankannet ovat jääneet kiinnostavuudellaan näkömuistiini. Olin siis varsin iloinen kun Tyttölapsia kolahti postilaatikkoon.


Kävi kuitenkin niin, että lukemiseni katkeutui tämän kirjan kohdalla pitkäksikin aikaa, kun hurahdin täysin näihin kotimaisten kirjailijoiden tuotantoihin. Novellien lukemiseen tarvitsen jotain tietynlaista lukutilaa ja se ei ollut pari kuukautta sitten. Jatkoin kuitenkin kirjaa nyt, vihdoin, kun laskin Valtosen sylistäni ja huomasin, että Ulistkajan kirjoitukset ovat todella taidokkaita. Tyttölapsia kirja koostuu kahdesta osiosta, ensimmäisessä, Tyttölapsia, on kuusi novellia, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa siten, että tarinat kerrotaan saman naapuruston tyttöjen näkökulmista. Ulitskaja kuvaa venäläistä lapsuushistoriaa mielenkiintoisella tavalla, ja tokihan mukana on sitä kurjuuttakin, mutta niin sitä on tämänpäivän maailmassakin ja joka puolella. Kipua ja särkyä, sairautta ja köyhyyttä. Tarinoita on vaikea kuvata, sillä niissä niin ikään ei tapahdu maata kaatavia, mutta samalla ne ovat taidokkaalla kielenkäytöllään ja sanavalinnoillaan hirvittävän osuvia ja lukijana pääsin pienille aistikkaille aikamatkoille Ulitskajan arjenkuvasten kautta.

Toinen osuus, Lapsuus -49, sisälsi lyhyempiä, erillisiä novelleja ja jälleen lasten silmin kuvattuna. Miten erilailla lapset näkevätkään maailmaa ja kokevat monenlaista jännitystä ja iloa pienistä ja isoista asioista. Näitä lukiessani tuli mieleeni myös Teuvo Pakkalan Lapsia -kokoelma, josta pidin erityisen paljon. Lapsiäänellä kirjoitettu kirja vaatii taitoa ja Ulitskajan kirjassa se tuntuu luontevalta. Siihen kun vielä lisää taidokkaan ja kauniisti etenevän kirjoitustyylin, kuvailun ja jotain ihanan lempeää, leppeää tunnelmaa, joka usein tarkoittaa minulle lohtu- ja luottokirjailijan löytämistä. Luen ehdottomasti lisään Ulitskajaa heti kun vain käteni tavoittaisivat vaikkapa Iloiset hautajaiset... Ja lieneeköhän Ljudmila Ulitskaja tulossa tuleville Hensingin kirjamessuille, joiden teemamaana on Venäjä? Sepäs olisikin hyvin mielenkiintoinen haastattelu.


"Sinä tulit, Sergo. Sinä tulit. Kovin moni kaatui, mutta sinä tulit. KOlme vuotta hän on lakkaamatta toistellut sinin nimeäsi, yötä päivää. Sellaista tuohusta hän on polttanut sinun puolestasi Herran kasvojen edessä... Lapsesikin ovat palaneet kahtena pikku tuohuksena, sinua varjellen...
Sergo ei irroittanut käsiä otsaltaan. Vaimo oli petturi ja "ljutka" vaikka olikin sairas. Lapset olivat ties kenen. Silti se tekorautataivas, jota hän oli kannatellut kivittyneillä hartioillaan, oli järkähtänyt."

- Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

lauantai 23. toukokuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ostin itselleni Valtosen Finlandia-palkitun He eivät tiedä mitä tekevät, koska en ollut sitä aiemmin lukenut, no ja se voitti Finlandian (Tammi, 2014). En oikein lähtökohtaisesti ole innoissani yli viisisataa sivuisista kirjoista (559 sivua) mutta luotin tällä kertaa palkintoon ja kehuihin, pakkohan sen on olla oston arvoinen.


Luettuani ensimmäistä sataa sivua hämmästelin instagrammiin asti: Miten alleviivaavaa! Motiivit liikaa esillä! Haluan päätellä itsekin jotain! Liekkö tämä ollenkaan minun kirjani! Olenko nyt pettynyt sekä kirjaan että varsinkin kirjailijaan?! Sillä alkuhan on hyvin tavallista kerrontaa, läpinäkyvää ja sitä mitä saa lukea halutessaan tuhannet kirjat pääksytysten. Kirja alkaa äitiyden, vanhemmuuden ja parisuhteen arkisella ja hieman alakuloisella kuvauksella mutta noin sadan sivun jälkeen kirjan tempo muuttuu, tarinaan tulee säikeitä ja sen upea moniäänisyys ottaa vallan.

Jussi Valtosen kirja on oikeasti nerokas. Amerikan ja Suomen välimaastossa seikkaileva tarina perheestä joka ajautuu ja jatkuu valtameren kummallakin puolella, omissa tahoissaan, mutta välissä seilailee liitosta syntynyt äärimmäisen älykäs ja herkkä Samuel, joka on puoliksi sitä ja puoliksi tätä ja mitä kaikkea sellaista mitä emme ymmärrä. Tarinassa kosketetaan yliopistomaailmaa, tutkimusten tekemistä, eläinkokeita siinä missä ihmissuhteita ja kehityspolkujakin. Kirjassa esitellään uusi laite iAm -joka kiinnitetään ikään kuin sähköanturoin päähän ja joka pystyy toimimaan vuorovaikutuksellisesti, lähes synkroniassa, ihmisaivojen kanssa ja tuottaa näköhavainnon suoraan näköaivokuorelle. Kirja puhuttelee siis myös nykyajan teknologista kehitystä ja sen suuntaa, lisäksi se ravistelee mainonnan mahtia, tarkastelee maapallon ekologista herkkyyttä, sivuaa koulusurmia... ja mitä kaikkea! Kirja on äärimmäisen monisäikeinen mutta silti helposti luettavissa, hyvin mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava, kirjoitukseltaan välin hyvin kokeileva ja kaikkea tätä koosteisessa kokonaispaketissa. Ja tähän väliin pakko vielä todeta, että nuorten äänten kuvaaminen on kertakaikkisen loistavaa.

Ennen kaikkea minulle Jussi Valtosen kirja on upea kuvaus moniäänisyydestä. Kirja oikeastaan opettaa sitä! Kirjaa lukiessani sain tarinan kertojan muuttessa vaihtaa koko ajan mielipidettäni ja tulkintaani mitä siinä on tapahtunut. En todellakaan pystynyt ennakoimaan mitä siinä tapahtuisi, koska Valtonen kirjoittaa ja etenee kirjassaan niin loistavasti. Koska oikeasti, mistä me voimme koskaan toisen puolesta tietää? Yhteisen todellisuuden muodostaminen on- no, mahdotonta. Kirjassa on muutenkin kauniilla, arkisella tavalla, hyvin paljon viisautta elämästä. Pieniä havaintoja, lähes jälleen oppeja, mutta niin simppelisti ja koko ajan dialogisessa hengessä, ettei niistä pääse edes herkempi loukkaantumaan. Uskotteko jos sanon, että kaiken lisäksi kirja on hauska? Ja jännittävä. Lähes kuin elämä itsessään.

Okei, kirja olisi kyllä tietenkin minun puolestani voinut olla hieman tiivistetympi. Tietyt asiat ovat esitetty varsin pitkäpiimäisesti (varmasti tarkoituksella, kuten kirjan alku- joka selittyi ainakin minulle kirjan lopussa, jopa liikutuksen tasolla) mutta taas välilä lähes hengästyttävän nopeasti. Kirjassa oli aika paljon sellaista eloa, että näin sen aivoissani (ilman iAm laitetta) kuin elokuvana. Siinä on jotain amerikkalaista ja sitten samalla nykyaikaisen suomalaista.

Enpä olisi uskonut. Ja näin jälkeenpäin kirjan muistijälki ja kaikki ne tunteet vain kasvavat. Luen ehdottomasti tulevassa Valtosen aiempaakin tuotantoa, kun sitä eteeni sattuu. Mahtavaa miten tällaisia monitaitureita onkaan olemassa. Täysin Finlandia-palkintonsa ansainnut, sillä onko meillä ennen edes ollut tällaista kirjallisuutta?!


"(...) mutta sitä ei tule, hänen tyttärensä itkee edelleen ja hän tajuaa hellittää hiukan rutistustaan ja hänestä tuntuu, että hän ei ole koskaan elämässään elänyt yhtäkään päivää ennen kuin nyt."

- Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

perjantai 15. toukokuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu

Aika kovia kirjoja olen viime aikoina lukenut ja ilahduttavasti tämä laatu on löytynyt kotimaisesta tuotannosta. Aki Ollikaisen nähtyäni Siltalan katalogista huokasin ja hihkasin innosta. Olin nimittäin täysin myyty Ollikaisen esikoiskirjasta, joten toisen kirjan odottaminen tuntui melko pitkältä. Pitää kyllä täysin tunnustaa, että myös odotukseni olivat Mustalle sadulle (2015, saatu kustantajalta) aivan törkeän epäreilun korkealla, sillä esikoiskirja oli niin mahtava. Lähes pelotti aloittaa kirja. Mutta mitä pelkoa minun olisi kannattanutkaan kirjan aloitukseen ladata, ei ei, ei kirjalle, joka alkaa niin, että luissa jytisee ja tekee mieli itkeä pikkuisen onnesta. Jo toisella sivulla mennään tässä tahdissa: "Jossain lähellä, koivupuun alimmalla oksalla istuu murhamiehen haamu. Mies ja nainen eivät sitä näe, kesäisen aamuyön ensimmäiset auringonsäteet loistavat sen läpi, se muuttuu linnuksi, sukeltaa kirkaisten läpi lehvistön ja häviää ennen lopullista päivännousua."

Tarinan arvoisen kirjankannen on tehnyt Elina Warsta.

Aki Ollikaisen Musta satu sukeltaa mustaan historiaamme jälleen kerran ja haukkoo happea välillä lähempänä nykypäiväämme. Tarina kertoo Tattarisuon tapahtumista, joista onnekseni en edes muista kuulleeni. Imin tarinaa mutta eniten imin, janosin, rakastin Ollikaisen persoonallista, kaunista, soluvaa kirjoitusta. Minulle Ollikaisen kirjoitustyyli on hyvin rikasta ja moninaista, sanavalinnat hykerryttävät ja tuo niin tarkkakatseinen tunnelmien maalailu- siihen minä ihan humalluin! Voin sanoa, että kirjan loputtua olin ihastunut ja helpottunut, sillä kirja täytti minulle sen mitä toivoin. Se yllätti, siinä oli ehkä kappale jota ihmettelin, siinä oli uutta ja vanhaa, tasoja joita en varmasti ensilukemalla tajunnut ja silti annoin vaan mennä.

Uskonpa, että blogeista löytyy jo Ollikaisen Mustan sadun lyhennelmiä riittämiin, joten en halua siihen tapani mukaan tämän enempää pureutua. Kirja on jälleen kerran IHANAN lyhyt ja ytimekäs (157 s.). Välillä tuntuu, että joka sana on viilattu juuri oikeaan asentoon ottaen huomioon edeltäjänsä ja tulevan. Henkilöhahmotkin olivat mukavan kiinnostavia, sangen tavallisia, vähän reppanan epäonnistuvia, vaikka jostakin syystä onnistuin töppäilemään välillä onnettoman nimimuistini kanssa. Kirjassa oli myös kaunis tapa kytkeä kappaleet toisiinsa. Olen äärimmäisen ilahtunut siitä, miten erilaisia ja kokeilevampia kirjoitustyylejä olen saanut viime aikoina lukea. Myös tässä on vähän sieltä ja täältä: jännitystä ja magiikkaa, samalla sangen arkista ja haisevaa. Aivan kuten Nälkävuodessa, myös tässä rumasta on tehty kaunista. Toivon, että Ollikainen saa tästä kirjasta Finlandia-ehdokkuuden.

Noin nyt tämä on kirjoitettu. Ai hirveä miten korkealle kynnys ehti viikossa mennä. En uskaltanut heti lukemisen jälkeen kirjoittaa mitään, etten kehuisi liikaa huumassani. Sitten tuntuikin etten osaa kirjoittaa kirjasta mitään ja lopulta pakotin itseni tähän. Sillä tosiaankin kirja ansaitsee lukijoita ja julkisuutta, vaikka vähän höperöisemmältäkin blogikirjoittajalta, sillä ihan totta minä meinasin vähän huutaa kirjan loputtua- hykerryttävästä lukukokemuksesta!


"Taivaalta ripsi taas vettä. Napsautin autoon virran ja laitoin pyyhkijänsulat. Katselin niiden hypnoottista liikettä, kunnes ikkuna oli niin kuiva, että kitka aiheutti vinkunaa. Oikean käden rystyset olivat mustelmilla, olin iskenyt yöllä nyrkkini seinään. Suljin silmäni ja painoin niitä kämmenellä, kunnes aloin nähdä tähtiä ja palasin niiden läpi takaisin lapsuuteen. Avaan sälekaihtimen ja päästän katulampun valon sisälle huoneeseen."

- Aki Ollikainen: Musta satu (Siltala, 2015)

perjantai 1. toukokuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta

Olen lukenut viime viikot nautiskellen Anni Kytömäen Kultarintaa (Gummerus, 2014, ostettu) ja uponnut sen ihanaan maailmaan. Suhtauduin kirjan pituuteen (644 sivua) ensin epäilevästi, ja ehkä jopa siihen, että kirjaa kuvattiin metsäaiheiseksi, mutta jouduin hyvin nopeasti toteamaan, että epäilyksilläni ei ollut mitään sijaa.


Kytömäen kieli on kaunista ja syvää luettavaa. Kirja sukeltaa 1900-luvun alkuun ja alkaa Erikin tarinasta. Erik elää boheemisen äidin ja hyvin taloudellisen isän kanssa ja huomaa pian löytävänsä lohtua metsästä, luonnosta sekä eläimien ja lintujen tarkkailusta. Erik lähteekin opiskelemaan luonnontutkimista ja tutustuu siinä samalla villisti palavaan naiseen, josta tulee hänen lapsensa äiti. Malla, Erikin lapsi, kertoo kirjan toisen puolen, jossa hieman Erikin lailla Malla joutuu tilanteeseen, jossa lohtu löytyy luonnonhelmasta.

Kirjassa on myös ripaus mystiikkaa. Eläimiä kunnioitetaan ja ihmiset saattavat nähdä eläinten kohtaamisessa tai olemassa olossa jotain maagista. Kirja on siinä suhteessa itselleni erikoinen, että näin jopa unta, että kohtasin metsässä karhunpojan- ja tokihan uni ei ollut pelkästään ihastuttava, sillä koko ajan tunsin karhuemon lähestyvän sivustalta. Samalla lailla Kytömäen kirja antaa jotain ihanan lumoavaa, vanhan kaltaistakin, mutta samalla tarinassa on pieni elämänmakuinen vaaranväre, jolle saa olla koko ajan varuillaan. Kuljeskeluni keväisten metsien poluilla syvensivät tätä kirjan tuomaa lumousta...

Kirja koskettaa monia tärkeitä ja mielenkiintoisia teemoja, kuten: vanhemman menetystä, pitkäaikaissairauksia (keuhkosairaus), sairaalassa elämistä, mielenterveyttä, sijaislapsena olemisesta- ja toki myös rakkautta. Se on aivan upean ihana tarina isän ja tyttären rakkaudesta ja katkaisemattomasta yhteydestä. Oikeastaan ihan uskomatonta miten herkullisen kuvauksen ja niin koosteisesti Anni Kytömäki on onnistunut kirjoittamaan.

Kirja on ehdottomasti vuoden 2014 parhaimmistoa. Olisin ehkä ihan pikkiriikkisen tiivistänyt kirjaa mutta oikeastaan muuten en keksi mitään kritisoitavaa kirjan suhteen. Blogimaailma ylisti Kytömäkeä viime vuonna (olen varmasti viimeinen bloggaaja joka luki tämän!) ja todellakin ansaitusti. Anni Kytömäen esikois(!!!)kirja on todellinen helmi ja kirjan tasainen laatu lupaa sen, että saamme vielä lukea Kytömäeltä aika varmasti jotain yhtä kaunista. Näitä kirja-aarteita varten me kirjanörtit luemme jos jonkinlaista... Ja sori vaan, kyllä taas seuraavat kirjat ovat pikkuisen epäreilussa asemassa, kun lähimuistissani kytee Kytömäen kulta.


"He seisovat portaiden edessä. On niin hiljaista, että Malla kuulee Olgan hengityksen ja oman sydämensä sykkeen. Hän ei ymmärrä, miksi tarina karhusta, joka seitsemän vuotta aiemmin on kulkenut metsässä varjosta varjoon, kuulostaa aivan erilaiselta kuin isän eläinjutut. Isä kertoo telmivistä ketunpennuista tai kalaverkkoon sotkeutuneista silkkiuikuista, omista hassuista tai surullisista havainnoistaan. Olgan karhu ei ole hassu eikä surullinen, se on yksin. Ja jokin siinä yksinäisyydessä on niin väärin, että Olgan lauseenloput kuihtuvat äänettömiin ja Mallasta tuntuu samalta kuin silloin kun hän huomasi, että sekä varpaat että päälaki osuvat lastensängyn päätyihin: lopullisesti menetetyltä."

- Anni Kytömäki: Kultarinta