perjantai 17. huhtikuuta 2015

Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin

Olen viime viikkoina lukenut vähän kaikenlaista. Kaksi tieto/kasvatuskirjaa, jotka esittelen Sinisen keskitien puolella, sarjakuva-albumia ja runoja. Kaunoa siinä sivussa...
Lars Huldén on runoillut kokoelman Yhä mennään eteenpäin, jonka on suomentanut Pentti Saaritsa (Siltala, 2015, kirja saatu kustantajalta). Olen lukenut tänä vuonna jälleen liian vähän runoja, joten tartuin tähän todella kauniskantiseen kirjaan ilolla.


En ole aiemmin lukenut Lars Huldénia ja muistanette kai, että olen runojen lukijana varsin aloittelija.

"Kirjallinen analyysi - mukavaa
nyppiä täit turkiksista."

Huldénin kirja jakautuu kolmeen osaan: Solilokvium, Maa niin kuin se makaa ja Poetiikan perusasiat. Ensimmäinen osio oli suosikkini. Osiossa on itselleni helpoimpaan pukuun sonnustautuneita, kauniita ja heleitä runoja. Runojen aiheina on usein luonto, ihmettely ja vanhuus.

"Metsä seisoo siinä kuin
maailman luonnollisin asia 
(...)"

"(...)
Että kuolleet, ennen kuin lähtivät kotitaloistaan
pantiin makaamaan havumajaan
loi luottamusta
ja sitä saattoi kaivaten odottaa."

Välillä runot ovat pitempiä tuumailuja tai kuin tuumailuja. Esimerkiksi kuinka elämässä kumarrellaan erilaisten asioiden edessä: vauvan kehdon äärellä, rakasta suudellakseen ja lopulta "kun katson reunan yli syvyteen". Näissä runoissa on jotain miellyttävää viisautta, ja samalla rohkeaakin sarkasmia, hyväksyntää ja taas kummastelevaa ihmettelyä. Jostakin syystä vanhuuden kuvaukset tuntuivat minusta jälleen kerran hyvin kiinnostavilta.

Mutta sitten osio Maa niin kuin se makaa. En ymmärtänyt sitä. Jonkinlaista ajankuvausta, jota en valitettavasti ymmärtänyt. Lukiessa tuntui kuin olisin juuri saanut juovuttavaa suklaata suuni täyteen ja sitten lorautetaan reilu annos hapanta. Kieli muuttui, aaltoileva kauneus särmistyi. En lukenut kaikkea.

Kolmas osuus taas rauhoitti minut kirjan äärelle. Poetiikan perusasioissa on hauskoja ja sattuvia mietelauseita. Ne kertovat kirjojen maailmasta, runoista, runoilijoista, taiteesta, kääntämisestä, runoilijoiden ja kirjailijoiden maailmasta- aika suorasukaisestikin. Nautiskelin osion meillyttävänä jälkipalana. Oikein hyvä kirja, oikein hyvä. Ja palaan sen äärelle varmasti uudestaankin.

Oletko sinä lukenut Lars Huldénia?


"Vanhus joka kirjoittaa runoutta
kivettyin sydämin, estäkää häntä."

- Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin (kaikki yllä olevat lainaukset ovat tästä kirjasta)

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Olin huomannut blogeissa kehutun Nura Farahin Aavikon tyttäret. Tänä keväänä siitä ilmestyi pokkari, joten kysyin kustantajalta haluaisivatko antaa pokkariversion blogilukuuni. Ilokseni näin kävi. Vaikka kovakantisissa kirjoissa on jotain arvokasta hohdokkuutta, on minusta pokkareillakin paikkansa. Niitä on vaan niin mukava lukea keveytensä ja taipuvuutensa vuoksi. Varsinkin iltaaikaan, vaaka-asennossa!


Nura Farahin esikoiskirja Aavikot tyttäret (Otava, 2014) kertoo 1900-luvun puolivälin Somaliasta. Etsin tätä kirjoistusta kirjoittaessani nolosti kirjasta suomentajaa, mutta havaitsinkin, että kirjailija on ensimmäinen suomalainen somalikirjailija! Vau! Somalia kiinnostaakin meitä suomalaisia varmasti siitäkin syystä, että historiamme ja kulttuurimme on kohdannut toisiaan 1990-luvulta lähtien, kun Suomeen saapui ensimmäisiä somalialaisia maahanmuuttajia. On hyvin hienoa, että Nura Farah on valoittanut kirjassaan Somalian historiaa ja lähtökohtia, tapoja ja uskon merkitystä.

Harvoin tapahtuu niin, että tunnen kirjaa lukiessani hienoista pahoinvointia. Kuitenkin Aavikon tyttäriä lukiessani tunsin tarinan äitiyden (tytön ja äidin vuorovaikutuksen) ja naisen aseman kuvauksen ajoittain kivuliaaksi. Tarina kertoo Khadijan ja hänen sukunsa tarinan sekä avaa yhden somaliheimon elämää historian havinoissa. Tarina on niin ikään tutunoloinen useista afrikkalaiskuvauksista mutta samaan aikaan aavikkoympäristö tuo tarinaan erilaista otetta. Kirjaa lukiessani palasin vuodenvaihteessa kahlaamani Alice Hoffmanin kirjan luomiin maisemiin. Vaikka Aavikion tyttärien alku Khadijan ympärileikkauksineen kaikkineen oli kivuliasta, eteni kirja mukavasti eteenpäin. Mielenkiintoni herätti eniten kuvaukset muslimien elämästä ja arvoista. Tärkeää oli myös lukea heimojen yhteenkuuluvuuden tärkeydestä Somaliassa. Kirjan henkilöhahmot olivat myös kiinnostavia joskin aluksi olin nimien ja varsinkin runsaiden vieraiden sanojen viidakossa hieman hukassa.

Kirjan tarina oli ihan mielenkiintoista luettavaa. Olin kuitenkin ehkä ladannut tähän kirjaan yltiöpäisiä oletuksia, en tiedä miksi, ja ne eivät sinänsä täyttyneet. Koin kirjan kaaren aika tutunoloisena afrikkalaiskuvauksena, vaikkakin maisema ja uskontokuvaus toi mukaan erityistä kiinnostusta. Totta puhuen näin parin viikon jälkeen minun pitää ihan muistella mitäs tässä kirjassa tapahtuikaan. Tosin kirjaa selaillessani mieleeni muistui moniakin vahvoja mielikuvia kirjasta.

Kirjaa on siis kehuttu ja blogattu paljon, mutta tyydyn nyt liittämään tähän pokkarin kanteen päässeen Kirsin kirjanurkan bloggauksen!


"Fatima inhosi laiskuutta ja ylpeili omilla saavutuksillaan. Hänen mielestään laiskuus tappoi ihmisen. Khadija oli ahkera ja yritti täyttää kaikki hooyon toiveet. Varhain aamulla hän heräsi ja valmisti aamiaisen. Hän sytytti nuotion ja keitti teen. Hooyon tyynen ilmeen näkeminen oli kallisarvoista."

- Nora Farah: Aavikon tyttäret

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Anna Gavalda: Parempaa elämää

Mikä ihana onni. Juuri kun olin lähdössä mökille pääsiäisen ajaksi rentoutumaan, avasin postilaatikkoon tulleen paketin. Sieltä kuoriutui Anna Gavaldan ihanan keväinen kansi Parempaa elämää (Gummerus, 2015, suomentaja Lotta Toivanen, kirja pyydetty kustantajalta) ja samassa tiesin, että pääsiäsen kirjapinoni meni uusiksi. Pääsiäiseen kuuluu erilaisia herkkuja, mutta kyllä lomapäivien kirjaherkkujen valinta on meidän lukijoiden suunnitelmista tärkeimpiä. Olen odottanut uutta Gavaldaa jo pitkän ja lumisen alkuvuoden, joten kukkivan paketin saapuminen vielä syntymäpäivänäni alla tuntui onnekkaalta.


Anna Gavaldan kirjat ovat mielestäni hyvin erikoisia. Ensinnäkin tarinan pohja voi olla hyvin arkisen pieni mutta jollakin ihmeellisellä ja kummallisella tavalla merkityksellinen. Gavalda leikkii kielellä lähes improvisaatiota muistuttaen ja käyttää hyvin rohkeasti nykykieltä, nuorisokieltä ja jopa nettikieltä kirjoissaan. Tällä tavoin Anna Gavalda ottaa mielestäni lähes ironisesti kantaa kielemme kehitykseen, imemällä läsnä olevaa kulttuuriamme ja sulauttaen sen niin ikään klassisempien kulttuurien juurille. Kuin progea mutta samalla tarinoissa on selkeä klassisen kaunis kaari; alku, keskikohta ja loppu. Hänen kirjoissaan on kaikki ainekset joidenkin lukijoiden ärsyttämiseen, sillä Gavadalla ei taida olla rajoja, vaan hän koettelee. Viimeiseen kirjaan verrattuna (Lempi ei ole leikin asia) Parempaa elämää on kuitenkin ehkä hitusen "tavallisempi". En ollut lukenut kirjasta etukäteen mitään, joten koin iloisena yllätyksenä sen, että kirjassa on kaksi tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa kerrotaan Mathildesta, joka on nimellisesti opiskelija, mutta oikeasti pestautunut langon firmaan myyntitöihin. Mathilda kokee elämänsä ja elämän itsessään melkoisena diibadaapana ja puhuu tarinassaan sen mukaisesti. Kuitenkin Mathilda tekee tosi ison töpin, joka sai minut lukijana nielaisemaan tyhjää, josta seuraa tarina, joka tekee Mathildan ja ehkä jonkun muunkin elämästä hieman paremman.

Toinen tarina alkoi siis minulle ihan yllätyksellisesti. Tarina kertoo Yannista, joka sattuman kaupalla (niin kai se elämä aina menee...) pääsee naapuriperheen luo illalliselle ja huomaa, ettei humallu sinä iltana ainoastaan viinistä. Pariskunta ja heidän lapsensa lumoavat Yannin, joka johtaa humalankin keskellä pään todelliseen selviämiseen ja uskaliaisiin ratkaisuihin omassa elämässään.

Gavaldan tarinat ovat taas jälleen kerran jotenkin hyvin arkisia. Fillarilla Pariisia pyörivä hieman angsti tyttö ja masentuneelta kuulostava aviomies. Kaksi erilaista päähenkilöä, mukana kauniita mutta myös rumia ihmisiä, ja jokaisella oma paikkansa. Ja kuin lumouksen voimasta, hotkaisen Gavaldan Parempaa elämää vuorokauden sisällä ja jään vain ihmettelemään kuinka ihastuttavat, omalla tavallaan varsin elegantit (joskin ensimmäisen kohdalla myös räväkkä) tarinat jäävät pyörimään mieleeni ja tuntuvat hassusti samalla kuin turvapaikoilta. Aivan kuten minulle aina Gavaldan kirjojen kanssa käy! Gavaldalla on taito kirjoittaa omaperäisiä tarinoita, jotka imaisevat pienin ihastuttavin yksityiskohdin ja suurin sydämellisin tunnelmin. Jälleen kerran naurahdin ääneen, hämmästyin, hieman väsähdinkin ja taas lumouduin. Gavaldalla on todellakin taito tehdä elämästä hiukan parempaa. Voisin lukea tämän kirjan heti uudestaan. Tai ehkä kaikki Gavaldat samaan syssyyn. Oolalaa...!


"Luotin vaistooni, katsoin hänen romuluisuuttaan, rumuuttaan, hymyään ja pilkunmuotoista, rusehtavaa arpea oikeassa leukapielessä, ja sitä miten hän kätki haukotuksensa kohteliaasti isoon kouraansa, ja ajattelin hänen puujalkahuumoriaan ja tiesin, että hän ei ollut vienyt minulta mitään. Ja sitä miettiessäni tajusin, etten ollut ajatellut kirjekuorta vaan kaikkea muuta. Itseäni. Perimmäistä luonnettani, uskoani ihmiseen. Kaikkia niitä iskuja, joita olin joutunut kestämään niin kutsutussa herkässä iässä ja jotka olivat typerryttäneet minut, mutta eivät tuhonneet..."

- Anna Gavalda: Parempaa elämää