lauantai 28. maaliskuuta 2015

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla

Huomasin Siltalan kevätuutuuksissa hyvin monta kiinnostavaa kirjaa tälle keväälle. Niinpä rohkaistuin pyytämään joitakin kirjoista myös Kirjapoluilleni. Tämän kirjan kohdalla kuitenkin emmin niin moneen otteeseen ja minun piti äsken varmistaa sähköposteistani pyysinkö tätä kustantajalle vai sainko tämän yllätyksenä. Sillä Milan Kunderan Merkityksettömyyden juhla (2015, suomennos Ville Keynäs) kuulosti kuvailuissa hyvin kiinnostavalta mutta samalla vakava ilmeinen sikaria maisteleva Milan Kundera tuijotti minua haastavasti kuvassaan ja hänen kantten piirtämänsä tyyppi, silmä toisessa kädessään sai minut mietteliääksi.  Mieleeni epäilemättä juolahti, että entä jos en yhtään tajua koko kirjasta yhtään mitään.


No huoleni oli aivan turha, sillä ihastuin tähän teatraaliseen sävyyn kirjoitetuttuun kirjaan heti alkusivuilla. Tarina, joka kiteytyy lopuksi eräisiin juhliin, alkaa siitä, kun Alain astelee eräällä Pariisin kadulla ja huomaa naisten uuden muodin, joka jättää navan paljaaksi. Oikeastaan hän ei tietenkään näe muotia, vaan navat. Ja jää miettimään sitä, kuinka navat voivatkin oikeastaan näin näytillä ollessaan olla yhtä mielenkiintoisia ja kiehtovia kuin sääret, rinnat tai takamus, jonka muodoissa kaikissa on jotain kutsua paremmasta. Milanin filosofisessa tekstissä on koko ajan mukavan lempeää huumoria, pieniä suloisia havaintoja maailmasta, jotka pistävät varpaani vipattamaan innostuksesta.

Kirja jakautuu seitsemään osaan, jossa on hyvin lyhyitä lukuja. Kirja on kokonaisuudessaan 127 sivun mittainen. Kirjan ensimmäisen luvun nimi on Sankarit esittäytyvät. Nimi saa minut nyt naurahtamaan ääneen, sillä tässä juuri on koko Milanin taidokkaan huumorin ripaus, heti ensisivulla. Tarinassa esiintyy jollakin tapaa taiteilijasieluisia miehiä, jotka itse kukin tuntuu ajattelevan hyvin omanapaisesti maailmaansa ja kokee kyllästymistä tai muuta ylimielisyyttä ympäröivään maailmaan. Miehiä yhdistää kuitenkin sattumankin varaiset kohtaamiset sekä ulkopuolelta tulevat murheet, kuten kuoleman läheisyys tai oma traaginen menneisyys. Yhdessä miesten dialogit ovat kiintoisaa luettavaa, käydäänhän niissä usein jopa Stalinin kokouksissa, joilla valaistaa historian "totuuksia" mielenkiintoisilla tarinoilla.

Jotta hämmentäisin kirjoitustani vielä lisää mainitsen, että kirjasta löytyy myös ranskalainen mies, joka on päättänyt alkaa pakistanilaiseksi ja puhuu ystäväänsä lukuunottamatta kaikille muille itse keksimäänsä kieltä. Hän on vankina omassa roolissaan. Kirja onkin täynnä erilaisia nerokkaita kohtauksia ja nimen omaan tarinoita mistä olisi mahtava päästä keskustelemaan toisen kirjaa lukeneen kanssa kasvokkain. Kirjan merkityksiä ja merkityksettömyyksiä voisi jaaritella varmasti lukupiirissä jos toisessakin ja kirjan lukuisat tarinat saisivat taatusti aikaan keskustelua.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain myös kirjan lopusta. En sitä paljastaen mutta mielipiteenäni. Joten harkitse luetko loppuun. Mielestäni Merkityksettömyyden juhla oli lähes tulkoon täydellinen kirja. Olen varma, että haluan lukea sen myös toisen kerran. Kuitenkin loppu"ratkaisu" ei ollut mieleiseni, vaikka ihan ok olikin. Siinä mentiin hiukan yli, ja se oli varmasti tarkoitus. Kaiken kaikkiaan lienee hyvä todeta, että minun oli jo aikakin tutustua Milan Kunderaan ja luen häntä taatusti toistekin. Hänen tekstinsä vaativat oman lukutilansa, hieman (steinbeckimäistä) klassikkonälkääkin, mutta näin lyhyenä kirjana Kundera vaikuttaisia myös aivan loistavalta maratonikirjalta, sillä minä todellakin ahmin tätä kirjaa! Otan ilolla vastaan Kundera -lukuvinkkejä!


"Jos ystävyksillä olikin ollut hauskaa muutamilla ensimmäisillä kutsuilla, Caliban alkoi pian epäillä, ettei tuosta vaivalloisesta mystifisoinnista ollut mitään hyötyä, sillä vieraat eivät osoittaneet häntä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta eivätkä, kuunnelleet mitä hän sanoi, vaan tyytyivät yksinkertaisiin eleisiin viestiäkseen mitä halusivat syödä tai juoda. Hänestä tuli näyttelijä ilman yleisöä."

- Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Tämä kirja onkin jo saanut viime aikoina kivasti blogijulkisuutta. Huomasin itsekin kirjan Otavan kevätkatalogista ja ilokseni sainkin sen blogiini esiluettavaksi. Olin lukenut Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta Reader, why did I marry him? -blogista ja todennäköisesti tuo ihana Ompun kirjoitus jätti minuun positiivisen mielikuvan kirjasta, siitäkin huolimatta, että yleensä nimimuistini on suorastaan kehno. Tartuin siis kirjaan erityisellä ilolla, olinhan jo muiltakin huomannut ilahtuneita hihkaisuja kirjan suomennoksesta (Marianna Kurtto, 2015).


Sadie Jones kirjoittaa kauniisti soljuvaa tarinaa. Kieli on helppolukuista mutta samalla hykerryttävää. Ja kukapa lukija ei tykkäisi lukea kirjoista ja rakkaudesta kauniiseen, taidokkaaseen kirjallisuuteen. Kirjan päähenkilö Luke on elänyt suurimman osan elämäänsä isänsä kanssa, sillä hänen äitinsä on mielisairaalassa. Kirja alkaa siitä, että Luke, tuolloin vielä poikanen, salakuljettaa ranskalaissyntyisen äitinsä taidemuseoon. Tämän kaiken sattuu näkemään pieni, hauras Nina, jonka kylmäkiskoinen näyttelijä äiti jättää hänet samana päivänä tätinsä hoiviin. Vuodet vierivät ja yllättäin nuori Luke kohtaa kaksi hauskaa, suorasukaisen oloista nuorta taiteilijaa, Leighin ja Paulin, omassa pienessä kotikaupungissaan hurjastelemassa Minillä keskellä kaatosadetta ja etsimässä Kellokievari nimistä pubia. Luke auttaa nuoria löytämään paikan ja huomaa heidän elävän teatterimaailmassa, josta hän on unelmoinut vain lukemalla ja kirjoittamalla omia kirjoituksiaan.

Tapahtuma muuttaa Luken elämänpolun suunnan ja alkaa tarina Lontoon teatterielämästä, jossa kirjan päähenkilöt etsivät omaa paikkaansa. Viina, huume ja naiset kuuluvat elämään yhtä luonnollisesti kuin nokkelat keskustelut ja yhteinen rakkaus taiteeseen. Jonesin henkilöhahmojen kuvaus historiansa kautta on hyvin älykästä ja ihmismieltä tuntevaa. Henkilöhahmot ovat ainakin totta, vaikka rakkaudessa rimpuillaankin. Toki kirja kantensa mukaisesti kertoo myös huumaavasta rakkaudesta. Kirjassa on myös henkilö (tai kaksi), jota kohtaan tunsin suurta ällötystä. Kirja siis nostattaa innostumisen, pelkän juonen kulun janon ja ihastumisen lisäksi minussa myös inhoa. Kokonaisuutena tarina kantaa yllättävän hyvin tietynlaisessa boheemissa arjessaan. Ehkä kirjan keskikohdalla olisin voinut toivoa pikkiriikkistä tiivistystä kohdalleni mutta muutoin kirja oli ahmittava ja lähes tulkoon täyteläinen.

Kaikki silmiini osuneet kirjaarviot ovat kehuneet Jonesin kirjaa ja toivoneet lisää suomennoksia. Voin vain liittyä tähän joukkoon ja huokaista tyytyväisenä jälleen kerran mahtavasta lukukokemuksesta, joita alkuvuoteni tuntuukin olevan tulvillaan! Lukeminen on ihana harrastus!


"'Huomenna?' Luke sanoi menetyksen tunteen pyyhkiessä pois hänen haaveilun täyttämän päivänsä kullatut mielikuvat.
Nina pysähtyi, kuin olisi ensi kertaa havahtunut huomaamaan Luken läsnäolon. Ja ennen kuin hän astui sisälle, hän nyökkäsi."

- Sadie Jones: Ehkä rakkaus olisi totta

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Tänään on kauppoihin napsahtanut värikkään ja hyvännäköisen kantensakin ansiosta huomion ansaitseva kirja. Minulla oli onni tutustua ennakkoon Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö (Schildts & Söderströms, 2015, suomentanut Sari Luhtanen), kun kustantaja tätä tilaisuutta minulle tarjosi. Kirja kertoo 1990 -luvulla elävästä Johanna Morriganista, jonka brittiläinen, kuusihenkinen perhe elää sosiaalituen turvin alueella, jossa moni on menettänyt työnsä ja hieman uskonsakin vallitsevaan poliittiseen elämään- ja Thatcheriin. Perheen isä uskoo kuitenkin, että jonakin päivänä hänen musiikilliset kykynsä huomataan ja sitten perheen päivät ovat pelastetut.


No näin ei kuitenkaan näytä käyvän, jolloin Johanna päättää tappaa itsensä. Ei lopullisesti mutta ulkoisesti. Tragikoomisen televisioesiintymismunauksen jälkeen vaihtoehtoja ei jää jäljelle, vaan Johanna päättää muuttua Dolly Wildeksi, vahvaksi goottitytöksi, joka arvioi musiikkia. Ja näin todella tapahtuu. Toki työtä tekemällä. Dolly Wilde pääsee kirjallisilla taidoillaan alaikäisenä lehden toimitukseen ja uusi maailma avautuu hänen edessään. Kirjastolainat vaihtuvat satoihin arviolevyihin ja oman huoneen seksuaaliset kokeilut siirretään käytäntöön. Kirja kertoo Dolly Whiten tarinan nousta kurjasta tilanteesta itsenäisesti ja hammasta purren. Tyttönä ja naisena. Ja onhan kirjassa ripaus rakkauttakin.

Caitlin Moran on ilmeisesti kirjoittanut aiemminkin naiseudesta kirjan mutten ole sitä lukenut. Kirjailija kuvataan kirjan takakannessa ja googlaamalla tv-kasvoksi, kolumnistiksi, kriitikoksi ja brittifeministiksi. Näin minusta tuli tyttö on kirja, joka on täynnä rohkeaa huumoria ja suorasukaista kuvailua. Helposti luettava tarina koskettaa koviakin aiheita, jopa tabuja sinänsä, että Johannan seksuaalisuuden heräämistä kuvataan runsaasti ja ronskisti. Huumori on yllätyksellistä, slapstick -tyylistä ja kielellä leikittelevää. Nauroin ääneen useamman kerran, joskin voisin kuvitella, että tätä lukiessaan moni saattaa jopa huutonauraa paljon runsaammin kuin minä. Kuitenkin ronskiuden huomioiden en suosittele kirjaa tosikoille. Kirja koukutti minut heti ja ahmin sen parissa päivässä kokonaan. Voin sanoneeni ihan uppoutuvani Johannan, alias Dollyn, kokeilevaan, hapuilevaan, ja niin nuoruuden huumaiseen "maailman"valloitukseen. Välillä koin kamalaa myötähäpeää Dollyn naiiveista tempauksista ja kokeiluista ja pelkäsin pahinta mutta kirja kantaa, ja elämä kantaa, ja lukiessa voi vain huvittua, että voi kamala.

Kirjan on kuunnellut äänikirjana Siina ja lukenut nyt suomeksi Oksan hyllyltä Marika. Rohkeaisitko sinä tarttua välillä humoristisempaan ja rohkeampaan nuoruuskuvaukseen?


"Ja silloin tapahtuu jotakin, joka on mielestäni edelleen elämäni suurin neronleimaus: minä teeskentelen olevani joku, joka tietää. Minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta. Ikinä. Teeskentelen olevani juuri tähän outoon tilanteeseen sopiva ihminen. Fake it 'til you make it."

- Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Olen lukenut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun Jään- ja sehän on täydellinen kirja. Kiinnostuin siis välittömästi, kun huomasin, että Lundbergin Leo sai tänä keväänä uuden painoksen Gummerukselta (3. painos, 2015, saatu kustantajalta, suomennos Leena Vallisaari, ap-ilmestymisvuosi 1989). Leo kertoo 1800-luvun Ahvenanmaasta ja kuljettaa merituulin 1900-luvun vaihteeseen saakka.


Kirja on mielestäni aivan yhtä hyvä kuin Jääkin. Kirjassa kuvataan kuinka 1800-luvulla merenkäynti alkoi ja saavutti huippunsa. Rahdin kuljetus meritse tulee maanviljelemistä tärkeämmäksi. Tarinat kerrotaan kahden vahvan miehen perheen ja suvun kautta mutta kolmannen, hieman taustalla olevamman, kiltin - kuten hänen vaimonsa kuolinvuoteillaankin kuvaa, mutta kuitenkin turvallisen, tunnollisen ja perin pohjin luotettavan Leon kertomana. Tarina lähtee Erik Petteristä, joka perii 14 -vuotiaana isänsä tappiollisen tilan, toisin sanoen hänen velkansa. Erik Petter on sisua täynnä ja työllä ja tuskalla hän nousee paikkakunnan menestyksekkäimpiin merenkulkijoihin ja rakentaa ja omistaa ajan myötä useita laivoja. Toinen vahvoista mieshahmoista on Carl Gustaf, joka nousee alkoholisti-isänsä ikeen alta ja löytää menestyksensä, Erik Petterin jalanjälkiä myötäillen, merenkulusta.

Miehiä yhdistää lopulta Erik Petterin tytär Kristina, jonka Carl Gustaf nai hieman vanhemmalla iällä, poikkeuksellisesti Kristinan ehdotuksesta. Kirja kertookin mahtavasti kuinka 1800 -luvulla naimisiin meneminen oli hyvin erilaista kuin nykyään. Monet kirjan liitoista solmitaan naisen, lähes tyttösen, ollessa jo viimeisillään raskaana. Avioliitolla on myös selvä laskennallisempi tavoite: tuoda talouteen lasten ja talouden hoitaja, joka huolehtii näistä asioista miehen ollessa pitkiäkin aikoja merillä. Ajan kuvauksessa Ulla-Lena Lundberg on kaikin tavoin periksi antamaton. Vaikka onnekkaimmille pareille suodaan rakkautta ja toisissa perheissä koetaan myös hellyyttä ja hoivanpitoa, sanelee ajan henki paljon ihmisluonteen toimintaa. Lapsia ja vanhempia kuolee pitkien kammottavien tautien riuduttamana, onnettomuudet ovat yleisiä, eikä ihmismieli ole kestämään aina kaikkea sitä elämän kurjuutta, mikä hänen ympärillään ja maailman tuulten vaikutuksesta vaihtelee. Kirjassa on kokonainen luku lasten kuolemiin liityen, mutta samalla kirjassa kuvataan myös kauniit ja onnekkaat häät. Kuten kirjan aikahaarukasta arvata saattaa, päähenkilöt syntyvät ja kuolevat, kaikki omilla tavoillaan. Mutta Leo kertoo tuon tarinan, laulaa kuolinvuoteilla virsiä, haudalla siitä jo iloa tuntien- sillä kuolema on myös vapauttava ja armahtava asia.

Kuten arvata saattaa, itkin tämän kirjan äärellä usein. Ainostaan muiden läsnäolo ympärillä sai minut pitämään hevosistani kiinni, etten alkanut huutoitkeä joka toisessa kappaleessa. Kirja on niin upea ajankuvaus, niin upea suomalaisuuden ja pohjoismaalaisuuden kuvaus, niin upea vanhemmuden ja ihmisyyden kuvaus ja siinä samassa tarunhohteisen merenkäynnin kuvaus. Ulla-Lundbergin esteettinen silmä ihmisen hyville puolille ja ihmisyydelle on hengästyttävää. Hän kuvaa kuin ohi mennen kuinka lapset 1800-luvulla ovat yhtä lailla olleet omanlaisiaan kukin, eivätkä vanhemmat ole silloinkaan päässeet helpolla. Lundberg myös hivelee tekstillään erilaisia arvoja, kuten lapsen kunniottamista, kauniita kasvatuksellisia valintoja ja kertoo näin myös aikuisen maailmaan liittyvistä rooleista niin tarkkasilmäisesti.

Kirjaa lukiessani ajattelin, että Ulla-Lena Lundbergille soisin mielelläni kansainvälistä menestystä ja palkintoja. Hän kuvaa maailman menoa ja ihmistä aivan yhtä kauniisti ja taidokkaasti kuin vaikka Alice Munro. Hänen kirjalliset taitonsa ovat todellakin samaa arvoluokkaa. Hyvänen aika! Miksen ole lukenut Lundbergin kaikkia kirjoja? Ja, nyt taas yhden lukeneena huokaisen, että varmaan siksi, että kirjat koskettavat rehellisyydessään niin paljon meidän syvimpiä arpiamme, että lukeminen sekä palkitsee että vapauttaa mutta myös pistää kantamaan jotain sellaisia sukupolviemme välisiä taakkoja, jonka kantamiseen ei ainakaan minulla ole voimia montaa kirjaa peräkkäin. Suosittelen silti kaikille: lukekaa Lundbergiä!


"Tänä vuonna kuolleisuus ei ole ollut suuri, ja meillä on huudettavana vain iloisia uutisia, kun soudamme laivoille. Erik Jan näyttää kovin iloiselta. Hän on kasvanut ja hänellä on uusi lakki, vanha on kenties mennyt mereen. Tiedän jo, että meille tulee hauskaa illalla, kun hän avaa merimiessäkkinsä ja näyttää,  mitä hän on ostanut ulkomaalaisista satamista. Minun pikkupoikani on kasvanut suureksi, enkä mahda mitään sille, että kummallekin poskelleni vierii suuri kyynel, kun huudan: - Äidiltä terveisiä!"

- Ulla-Lena Lundberg: Leo