tiistai 24. helmikuuta 2015

Adam Johnson: Orpokodin poika

Tämä kirja ei lähtenyt lainaan etukantensa (jonka yhdistin typerästi Kiinaan) vaan takakantensa vuoksi. Adam Johnsonin Orpokodin poika on Pulitzer-palkittu vuodelta 2013 ja saanut nyt suomennoksen Antti Immosen käännöksenä Alligaattori Kustannukselta (2014).


San Franciscossa asuvan luovan kirjoittajan Adam Johnsonin 507 sivua tuntui itselleni haasteelta mutta kuitenkin joku mielenkiinto aiheesta Pohjois-Korea sai minut aloittamaan kirjan. Ja lähes alkusivujen jälkeen ei motivaatiotani tarvinnutkaan enää houkutella, sillä kirja vei todella hyvin mukanaan. Kirja on minusta varsin helppolukuinen, vaikka aiheiltaan kirja on hyvin runsas, mutta saanen väittää, että silti eheä.

Kirja kertoo Jun Do nimisestä miehestä, joka on kasvanut orpokodissa. Oopperalaulaja äiti on hävinnyt heti alkuvuosina ja isä pitää orpokotia, jossa Jun Do on kuin yksi orvoista. Kasvatuksensa kautta Jun Do löytää itsensä pian miehistyttyään sieppaajana ja muiluttajana, jossa hän on hyvä. Miehen seikkailu jatkuu merelle, jossa hän opiskelee radion kautta englannin kieltä, hyvän työn palkintona Pohjois-Korean hallinnolta. Merellä miehet ajautuvat kuitenkin tilanteisiin, joissa muun muassa amerikkalaisten kohtaaminen voisi johtaa merimiesten rankaisuun Rakkaan Johtajan häväistyksestä. Tämä vaatii merimiehiltä perusteluja, jotka ovat yhtä lennokkaita kuin hallituksen omat.

Sillä kaiken takana on Rakas Johtaja. Kirja kuvaa upeasti, jopa humoristisesti, kuinka Pohjois-Korean ulkopuolella diktaruuriksi kuvattava hallinto valtaa kaiken. Kirjassa se valtaa kaiken ihmisen ajattelun: mitä teet, mitä ajattelet, miten puhut, miten olet. Välillä kirjan henkilöiden kiitellessä lähes tulkoon päivän säätä Rakkaan Johtajan armoittamana, tilanne tuntuu näin länsimaalaisena absurdilta. Kuinka monesti itsellä tulee lausuttua Sauli Niinistön nimeä päivittäisissä puheissani? Kuitenkin kirja kuvaa myös varsin yllättäin ja raa'alla tavalla, mitä kaikkea tapahtuu jos ei toimi noin. Pelko on nimittäin hyvä motivaattori. Kirjan henkilöt kokevat arkipäiväisenä sen kuinka pienestä kukin saattaa joutua mitä brutaalimpiin vankiolosuhteisiin, joissa kidustusmuotoja, lobotomiaa... ei kaihdeta. Kuvaukset kammoksuttavat ja tuottavat mielipahaa.

Mutta kaiken sen kasan äärellä kukkii tämä yksi, lähes sankarillisiin tekoihin yltävä Jun Do, jonka opit elämänsä varrella tulevat käyttöön ja jonka mielikuvitus ja älykäs sanankäyttö pyörittää hallituksen toimia vastaan pienellä mutta lopulta hyvin merkittävällä tavalla. Ja uskotteko, kirjassa on myös rakkautta! Ja se sopii tähän!
Kirjan takakannessa kerrotaan, että kirja pohjautuu (kirjailijan?) seitsemän vuoden tutkimustyöhön.

Olen todella iloinen tästä löydöstäni ja huomasinpa, että kaksi bloggaajaa on myös lukenut kirjan: Suketus, joka sai hetkellisesti riittävästi tietoa Pohjois-Koreasta ja Kirjavalas, joka luki kirjan jo huomattavasti aiemmin englanniksi. Kumpikaan ei ehkä ihastunut kirjaan kuten minä, mutta siltipä uskallan rohkaista tämän kirjalöytöni ääreen useampia lukijoita! Kirja pelasti sairauslomani tylsyydeltä kuin auringon pilkahdus harmaan helmikuun!


"Hyvää huomenta, kansalaiset! Kerääntykää asuinyksiköissänne ja tehdashalleissanne kovaäänistenne lähistölle kuulemaan tämän päivän uutisia: Pohjois-Korean pöytätennisjoukkue on juuri päihittänyt Somalian joukkueen virhepisteittä! Lisäksi presidentti Robert Mugabe on lähettänyt onnittelunsa Korean työväenpuolueen perustamisen vuosipäivän johdosta. Ja muistakaa, että on sopimatonta istuskella metroon johtavilla liukuportailla."

- Adam Johnson: Orpokodin poika

perjantai 20. helmikuuta 2015

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tämä kirja on varmasti blogattu puhki. Mutta minulle se tarttui tilaisuuden saapuessa kirjastosta matkaan, vaikka kokemukseni Murakamista ovat olleet ristiriitaiset. Kuitenkin suomikuva Murakamin kirjassa kiinnosti niin paljon, että pitihän se lukea. Ja all that mess tästä kirjasta blogeissa viime vuonna. Pakkohan se oli.


Kirja lähtee mielestäni liikkeelle laiskasti neljän nuoren tiiviin ystävyyssuhteen kuvailulla. Tämä osio oli minusta lähes tylsää ja nukahtelin kesken (ehkä flunssan alulla ja iltamyöhäisellä oli osuutta asiaan). Kuitenkin, kun kaverit päättävät kääntää selkänsä aivan yhtäkkiä tälle värittömälle, Tsukuru Tzakarille alkoi kirja kiinnostaa enemmän. Juna-asemiin mielenkiintonsa ripustanut mies masentuu tilanteesta niin, että kokee koko persoonallisuutensa muuttuvan. Eipä kiintymyssuhteet kuullostaneet Tsukurulla olevan varsin lämpimät perheensäkään kanssa, ja niinpä mies elelee yksin opintojensa ja töidensä ääressä. Kunnes tapaa naisen, joka pistää miehen selvittämään syyn, miksi ihmeessä hänet käännytettiin porukasta.

Suomikuva oli kirjassa mielestäni hieman keskieurooppalaiseksi vääntäytynyt mutta suomalaismies kirjassa oli ehkä suurin ilon pilkahdus koko tarinassa. Myös kesämökki liplattavine laineineen kuvasi hyvin Suomen suvea... Lukukokemus oli ihan hyvä, mutta minulle kyllä hieman väritön loppujen lopuksi ja todennäköisesti en muista vuoden kuluttua tästä kuin joitakin pääkohtia. Minun pitäisi kokeilla niitä vähän omalaatuisempia Murakameja joskus, mutta ehkäpä tämä taas hetkeksi riittää. Vaikka ihan hyvää viihdettähän tämäkin, pienellä hifistelyllä ja mukavalla dialogilla varustettuna.


"He istuivat vielä kerran vastakkain pöydän ääreen ja avautuivat toisilleen."

- Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

lauantai 14. helmikuuta 2015

Riikka Pelo: Taivaankantaja

Huih, luin uskomattoman kirjan, jonka ostin kirja-alesta pokkarina. Riikka Pelon Taivaankantajat (Teos, 2006). Kirja kertoo 1960 -luvun lopulla elävän tuomiotaan odottavan, ehtoopuolella elelevän Maammon ja lapsenlapsen Vendlan tarinan, joka ei ole sisällöltään kaunis, vaikka itse kuvaus on kuin maalaus, joka vie ajantajusi. Maammo ja Vendla elää sulkeutunutta ja varsin köyhää elämää, jota uskovaiset lähimmäiset yrittävät pelastaa muun muassa ottamalla tytön huostaansa.


Kirjan on kuin kukka, jonka terälehdet ovat kauniita, kesäyön kasteissa kimaltavia runoja. Kieli on sujuvaa ja helkkyvää. Myös tarina itsessään kiehtoo ja koskettaa jotain hyvin klassikkomaisia piirteitä vanhoista suomalaisista opuksista, joissa kesäyö on ja heinä kukkii. Maalla eletään ja koetaan kaikkea sitä elämänkirjoa mitä nytkin mutta jollakin tavalla suoremmin, vaiko jopa rehellisemmin. Kirja on kuin hellejakso, jossa helle turruttaa ja lämmittää, tuntuu mukavalle ja vielä pulahdus järvessä antaa vireyttä jaksaa tehdä seuraavan askareen. Mutta samalla, samalla tiedät, että ukkonen seuraa aina hellettä ja niinpä se tulee tässäkin kirjassa, saaden minut lukijana ahdistumaan,  lähes repimään hiuksia henkilöhahmojen kanssa.

"(...) käsi on jalka on pää on napa on varvas on silmä on sydän on viisi on 
yhdeksän on käärme on laulu on tulimeressä on viimeisellä tuomiolla."

Mitä henkilöhahmoja! Kirjassa on minulle kolme vahvaa. Maammo, tuo vanhuudessaan jo hyvin höperö ja elämänruntelema mummo. Vendla (upea nimi!), joka tanssii auringonsäteissä mielikuvistusystävineen ja kärsii hymynsä alla Siionin laulujen soidessa ja saarnojen pieksäessä pienen ja niin viattoman, ymmärtämättömiä korvia. Ja lopulta Ihmisenpoika, se perisuomalainen renttu ja hivenen rassukka, väkijuomiin kadonnut nuori mies, jolla oli joskus jotain, ja sen hän näkee elämäänsä sotkeutuneessa Vendlassa.

Lukekaa tämä jalokivi. Uskomattoman ihana, hengästyttävän upea ja jää mieleen kuin eletty elämä. Nostattaa kyyneleet jo pelkästä kunniasta kuinka joku voi kirjoittaa näin upeaa tekstiä.


"Laululla Vendla työntää tieltään Paapan avunpyynnöt ja Yömiehen hajun, joka liikkuu puide varjoissa. Kun laulaa on olemassa enemmän, eikä ole olemassa kuin laulu. Kun ei laula, on vaikea erottaa mistä alkavat vedet ja metsät, minne itse loppuu."

- Riikka Pelo: Taivaankantaja

*postausta muokattu lukijakommentin jälkeen, eli nyt on Vendlan kaunis nimi kirjoitettu oikein!

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Tämä kirja veti minun huomioni myös värikkäällä kannellaan. Jojo Moyesin Ole kiltti, älä rakasta häntä (Gummerus, 2014, Heli Naski) päätyi myös kirjastosta lukupinooni, enkä oikeastaan tiennyt mihin lukiessani ryhdyin. Ensimmäisten sivujen jälkeen meinasinkin lopettaa, sillä tarina alkoi mielestäni kovin kevyesti ja höttöisesti kaveriporukan höpötellessä mutta vaihtui pian kuvaukseen 1960 -luvusta, jossa Jennifer Stirling niminen edustusrouva joutuu onnettomuuteen ja menettää muistinsa.


Edustusrouvan elämän kuvaaminen oli ihan mielenkiintoista ja tarinaan liittyi toki ankea avioliitto ja ärsyttävä aviopuoliso. Muistin menetettänyt nainen löytää vaatekomeroistaan rakkauskirjeitä ja hän ymmärtää, että ennen onnettomuutta hänellä on ollut jotain erityistä jonkun miehen kanssa. Kirjassa oikeastaan pallotellaan tällä rakkaustarinalla ja rakkauden etsimisellä aika taitavasti mutta loppua kohti lisääntyvä kaveriporukan ja vuoteen 2003 sijoittuvan toimittaja Ellien tarinan lisääntyessä mielenkiintoni väheni alun tapaiseksi. Kirjassa siis oikeastaan kerrotaan kuinka yksi toimittaja kirjoittaa tuon kirjassa kerrotun, ilmeisesti totuuspohjaisen, rakkaustarinan, aivan kuten kirjailija itse on tehnyt. Tunnustan hyppineeni viimeisiä satoja sivuja hyvin reippaasti ainakin tämän toisen tarinan kohdalla, jota pidin todella turhana. Kuitenkin tämä alkuperäinen rakkaustarina oli kirjoitettu hyvin ja mielenkiintoisesti, joten ihan kaivoon en Jojo Moyesin nimeä muististani heitä. Otan sen muistista heti, kun kaipaan jotain mahdollisesti romanttista mutta astetta laadukkaampaa hömppää. Moyesiltahan on ilmestynyt aivan vasta toinen suomennettu kirja, jota on näkynyt jo blogeissa runsaasti. Myös tässä kanteen on panostettu, ja mainontaan, joten todennäisesti haksahdan siihenkin.

Pahoittelen lainauksen puuttumista, menin palauttamaan tämänkin ennen blogikirjoitusta!

lauantai 7. helmikuuta 2015

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Olen tässä lähiviikkoina lukenut kaksi erilaista kirjaa, jotka ovat kiinnittäneet huomioni niin kannellaan kuin blogijulkisuudellaan. Ensimmäisenä luin Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarhan, jonka olin huomannut jo viime syksyn uutuuksissa kauniin kantensa ja teemansa takia mutta nyt se tuli minua kirjastossa vastaan (Atena kustannus, 2014, suomentaja Heli Naski). Kansi ja kirjan nimi ovat minusta aika kaunistelevia kirjan sisältöön suhteutettuna.


Kirja kertoo kolmen naisen tarinan Somaliassa 1980 -luvulla, jolloin diktatuuri on kaatumaisillaan. Kirja poikkesi minulle lukuisista afrikkalaisista tarinoista, mitä olen lukenut, sillä tavalla, että se kuvaa pääosin sitä kurjuutta ja kipua mitä sotatilassa eläminen on. Aluksi mietin onko kuvaus liiankin kipeä mutta kuitenkin kirjan hieman romuluiset päähenkilöt ovat kiinnostavia ja tarinatkin vievät mukanaan. Tarinoissa esitellään perheetön, pakolaisleirilta karannut, yhdenksänvuotias Dego -tyttö, joka ajautuu elämään matkallaan muun muassa huorien taloon. Toinen tarina kertoo vanhemmasta naisesta Kawsarista, joka joutuu pientä tyttöä puolustaessaan putkaan, jossa hänet hakataan lopullisesti liikkumiskyvyttömästi. Hakkaamisen tekee kirjan kolmas henkilö, naissoturi, jonka tarina jäi ehkä minulle kaikkein haparimmaksi.

Luin tätä kirjaa flunssan alkumaissa ja oikeastaan flunssani sai olla oikeassa mittasuhteessaan kirjaa lukiessani. En ollut putkassa kaiken sen lian ja ulostehajun keskellä, minulla oli kyky liikkua ja kivutkin oli lähes hoidettavissa, en joutunut alistumaan omista periaatteistani saadakseni elää ja olla. Lukukokemukseni oli oikeastaan aika hyvä.

Kirjaa ovat lukeneet myös mm. bloggaajat Mari A , Kirjakaapin kummitus ja Omppu.

Pahoittelen lainauksen puuttumista, ehdin palauttaa jo kirjan kirjastoon!

torstai 5. helmikuuta 2015

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Sain toisena iloisena jouluyllätyksenä Otavalta ennakkoluettavaksi Carl-Johan Vallgrenin Varjopoika (2015, suomentaja Maija Kauhanen). Kirja ilmestyy tänään kauppoihin. Vaikken ihan lämmennyt Eric Axel Sund -kaksikon Varistyttö -kirjoihin (jonka tyyliseksi tämän kirjan automaattisesti kannen ja nimen periusteella laskin), kuten moni muu, joulun maissa oli mukava tarttua trilleriin. Minusta on hauskaa lukea erilaisia kirjoja, se antaa perspektiiviä myös niihin luottovalintoihin ja pitää minut eläväisenä lukijana. Siis, että en kyllästy tai saa liian pitkiä lukujumeja.


Kun kirjoitan tätä (4.2.15) huomaan, etten muista enää Varjopojasta hyvin paljon. Kirjassa oli kuin olikin tuttuja piirteitä Sundin ja Stieg Larssonin kirjoista. Kirjassa on mielestäni hyvin saman tyylinen kaava kuin Varistytössä: rikos, joka kohdistuu lapseen ja sen ratkominen persoonallisten henkilöhahmojen kautta. Se, miksi ehkä pidin tästä kirjasta enemmän kuin esimerksiksi Varistytöstä oli se, että kirja oli minusta hieman rauhallisempi. Siinä ei poikettu pitkin planeettaamme, vaan maasto oli tutummin pohjoismaalainen- näin lähempänä Larssonin tyyliä? Lisäksi tapahtumat eivät olleet omasta mielestäni niin ylidramaatisoituja, mikä teki kirjasta inhimillisemmän ja vähemmän lasketun oloisen. Lopussa toki piti juosta lukunsa kanssa niin kovaa, että kirja pääsi ansaittuun loppuunsa. Huomaan olevani trillereissä aina loppukirijä. Varmaankin toivon pääseväni loppuratkaisuun mahdollisemman pian ja taas toisaalta en oikein pidä perinteisistä venytetyistä trillerilopuista, joissa koko ajan jostakin löytyy vielä yksi juttu mikä pitää käydä katselemassa hiki otsalla, pimeässä. Mutta tässä kirjassa loppukaan ei ollut mielestäni täysin liikaa venytetty, vaan se tuli säädyllisessä ajassa (348 sivua).

Näin non-trillerifanina voin siis todeta, että Vallgrenin Varjopoika oli ihan hyvä kirja ja kyllä sen ääressä viihtyi. Kirja aloittaa ilmeisesti Danny Katzin (kirjan päähenkilö, joka ratkoo kirjan keissiä) seikkailut, ja hmm, ehkäpä minä voisin tässä tapauksessa jopa lukaista toisenkin- mutta väliin tarvitsen paljon sitä minulle tuttua ja turvallista! Tämmöisiä erilaisia lukijoitahan me kaikki ollaan- toiset taas ahmii trillereitä, kirjasarjoja, kauhua ja salapoliisiromaaneita, ja kyllä minä jotenkin sen ymmärrän mikä niiden viehätys on. Saa elää kaikenmaailman mysteereissä ja kokea turvallisesti elämän syrjäseutua...

Ai niin, sen verran juonipaljastan, että kirja lähtee siitä, että isä kadottaa poikansa metrotunnellissa. Ihan kamala alku. Meinasin suuttua siitä heti alussa.


"Isi kiltti, saanko mennä tädin kanssa?"

- Carl-Johan Vallgren: Varjopoika