perjantai 30. tammikuuta 2015

Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset

Minä kärsin lukujumista. Viikko on mennyt minimaanisella sivumäärällä ja olen yrittänyt tarpoa kesken olevia pois alta ja toivoa, että edessäni olisi jotain ihanaa luettavaa. Tätä kirjaa aloitin jo joululomani alussa, eli luin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkysiä puolitoista kuukautta. Kirja ei kuitenkaan ole yhtään huono vaan oikeasti tämä kirja imaisee ja lumoaakin mutta elämäni pienten lasten kanssa on niin heilahtelevaa, ettei aikani 623 sivun kirjalle ole aina yleensä suotuisa. Olisin halunnut upota tähän maailmaan päiväkausiksi ihan rauhassa mutta se ei vain ole nyt mahdollista.


Kirja kertoo vuodesta 70-77. Siis ei 1970 vaan 70. Se on siis melkoinen aikamatka Masada nimiseen linnoitukseen, jonka roomalaiset piirittivät kapinnallisten hallitessa sitä. Kirja on kirjoitettu kirjailijan sanojen mukaan historoitsija Josefuksen avulla ja tarina kerrotaan naisnäkökulmien kautta. Tarina vie lukijansa melkoisen ihmeelliseen vanhaan maailmaan ja kirjailija kuvailee ympäristöä, ihmisiä ja tapahtumia uskomattoman kauniilla ja jopa mystisellä tavalla. On todella vaikea kuvailla tätä kirjaa, koska se on niin laaja. Kirja etenee neljän juutalaisnaisen kautta ja tarinat ovat myös täynnä muinaista magiaa ja lääketiedettä. Samalla kirjassa kuvataan ihmisyksilön peruselämää ja tarpeita. Rakkaudella, lisääntymisellä ja seksilläkin on kirjassa (ja ihmiselämässä) oma tärkeä sijansa. Yksi tarinoista esimerkiksi kuvaa Azizaa, joka syntyy tytöksi mutta ryhtyy poikasoturiksi.

Koska lukukokemukseni oli repaleinen, osa kirjasta jäi minulla huonommalle ymmärrykselle. Harmittaa, etten löytänyt pitempi kestoista keskittymistä tähän kirjaan, sillä se varmasti olisi sen ansainnut. Hoffman kirjailijana kyllä herätti tällä merkkiteoksellaan huomioni ja valtava työ mikä kirjan teossa näkyy on lähes hengästyttävää. Kieli on runsasta ja kuvailut hyvin moninaisia. Vaikka kirjan tarinat ovat kiinnostavia ja taitavasti kirjoitettuja, olisin nauttinut ehkä tiivistetymmästä lopputuloksesta. Mutta kyseessä on erikoinen kirja, ja ketä historia tuolta ajalta kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti kokeilla. Näin blogimaailmassa toki jäin miettimään onkohan blogisti-assyriologi lukenut tätä ja mitä ihmettähän hän tästä kirjasta ajattelisikaan!


"Tartuin Erania niskasta, ja yhdessä juoksimme kauas siitä paikasta, kovaa vauhtia kuin hevoset. Pöly tuprusi, ja tamaanit koloissaan kätkeytyivät meiltä. Kullanruskeat pöllöt nousivat siivilleen kallioilta; hiirenhäntälepakot hylkäsivät jujubapuitten oranssinruskeat hedelmät ja lehahtivat ilmaan pilvenä, jossa erottui vain viuhtovia siipiä."

- Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset (Gummerus, 2014, suom. Raimo Salminen, kirjastolaina)

torstai 22. tammikuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Olen tässä lueskellut paria ennakkokirjaa, jotka tupsahtivat sangen suureksi ilokseni ennen joulua postilaatikkooni. Toinen näistä on ollut Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua (Otava, 2015), joka ilmestyy tänä päivänä.


Olen lukenut oman muistini mukaan Eppu Nuotiolta yhden kirjan. Se on Epsukepsu, joka on lasten kuvakirja, jonka on kuvittanut taitava Virpi Talvitie (Tammi, 2002). Epsukepsu on todella hyvä lastenkirja, joten ennakkona tämä teki tietenkin myös Mutta minä rakastan sinua -kirjalle suuret odotukset. En kuitenkaan ollut jostakin kumman syystä tutustunut Nuotion runoihin tai aikuisten kirjoihin aikaisemmin, joten samalla kirjaa aloittaessani, koin ottaneeni kutkuttavan haasteen vastaan. Myös kirjan kepeän (mutta kutsuvan!) oloinen kansi, ja otsikko, sai minut pohtimaan, olenkohan kirjan oikea kohderyhmää.

Nuotion kirjoitustaidot imaisivat minut kuitenkin heti ensimmäisillä sivuilla. Olin todella yllättynyt. Tarina on kutkuttavan ihana ja tarinan päähenkilö, keski-ikäinen historianopettaja, eronnut, yhden aikuisen tytön äiti, Karin Kiurukorpi on kaikessa nuhjaantuneessa kävelyasussaan ja vessahädässään jo heti aluksi niin suloinen ja ihana, että luin kirjaa ahmimalla. Päähenkilö asustaa yksin ja nautiskelee pikku hiljaa omillaan olosta- kolme vuotta eron jälkeen. Hän laittaa keittiöön kattokruunun, sisustaa pienen kerrostaloasuntonsa vanhempiensa vanhoilla huonekaluilla ja kuuntelee klassista musiikkia teetään siemaillen. Nuotio luo kirjassaan useita ihanan lämpimiä, villasukan turvallisia kohtauksia, vaikka samalla kirja käsittelee varsin realisitisesti ihmiselämää kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan.

Kirjassa rakastutaan yllätyksellisesti, siinä pohditaan aikuisen lapsen äitiyttä ja moninaisuutta sekä sukupolvien välisiä ketjuja, siinä ollaan tavallisia ja erilaisia, siinä petytään, siinä kohdataan surua, siinä koetaan epäonnea ja kaikkia tätä niin lempeällä tavalla, ettei missään kohdin minua lukijana ällöttänyt, ärsyttänyt ja kyllästyttänyt. Vaikka alussa vähän pelkäsinkin muuttuuko kirja jännäriksi, kuten monessa tämän tyylisessä kirjassa on nyt käynyt. Mutta ei onneksi. Kirja pitää tyylilajinsa. Teksti on vahvaa, suoraa ja puhdasta. Mutta minä rakastan sinua on kaiken kaikkiaan varsin herkullinen kirja, josta jäi minulle hyvä olo. Varsinainen hyvän mielen kirja, jopa voisin sanoa, että lohtukirja. Uskaltaisinkohan heittää, että tämä kirja olisi varmasti mukava ystävänpäivälahja monille naisille.


"Stinan ja Irenen seurassa minä olen puheliaampi kuin tavallisesti, ja se on heidän syytään ja ansiotaan. He ovat avanneet minun ullakko-ja kellarikomeroni ja nähneet maailmanloppuni. Vain harvat ihmiset elämäni aikana ovat hyväksyneet minut niin kuin Stina ja Irene ovat, tällaisena hieman vetäytyvänä ja hitaasti rentoutuvana, ja vain ani harvat ihmiset tietävät, että olen muutakin kuin määritelmä minusta."

- Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

perjantai 9. tammikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jes ja vau, luinpas hyvän kirjan. Ostin itselleni pokkarina Jhumpa Lahirin Kaiman (Tammi, 2003) joululukemiseksi. Vaikka kirjan luku jäikin vuoden vaihteeseen, oli lukukokemus ehdottomasti viime aikojen paras. Suorastaan täydellinen lukuvuoden aloitus.


Kaima kertoo Gogol nimisestä pojasta ja hänen bengalilaisperheestä, jonka vanhemmat ovat muuttaneet aikoinaan töiden perässä Amerikkaan. Tarina todella tempaisi minut mukaansa, sillä Lahirilla on kyky kirjoittaa lauseita, jotka kaikki haluan lukea. Gogol on saanut nimensä kuuluisan kaimansa mukaan, koska tuo venäläinen kirjailija on ollut paljon lukevalle ja oppineelle isälle yksi tärkeimmistä. Bengalilaisperinteisiin kuuluu kuitenkin vaihtaa perhenimi yleisempään kutsumanimeen, mutta Gogolin nimi ei koskaan saavu Amerikkaan asti jää Gogol -nimi elämään niin puheeseen kuin lopulta virallisiin papereihinkin. Nimi kuitenkin alkaa tuntua aikuistuvasta Gogolista vieraalta ja hän kiinnittää siihen itse valtavasti huomiota. Niinpä miehenalku vaihtaa nimensä suunnitelluksi toiseksi nimeksi, Nikhiliksi, ja alkaa elää kuin eri elämää. Kuitenkin vanhetessaan ja uusia elämänhaasteita kohdatessaan Gogol joutuu kohtaamaan sukunsa juuret ja perinteet ja näkemään ne taas uudessa valossa.

Kirja käsittelee siis uuteen maahan muuttamista, kulttuurien kohtaamista ja oman identiteetin etsimistä kahden kulttuurin välillä mutta samalla se on vain yksinkertaisesti tosi hyvä kasvu- ja kehitystarina. Gogol ja kaikki henkilöhahmot on kirjoitettu kiinnostaviksi ja kuvaukset kolahtavat minuun- ihailen ja ihastun Lahirin kieleen lähes joka sivulla. Oikeastaan kirjan loputtua janosin lisää Jhumpa Lahirin kirjoja ja nämä ovat sellaisia kirjoja, joita voi luottavaisesti ostaa myös omaan kirjahyllyyn, jos ei toista kertaa luettavaksi niin ilolla eteenpäin jaettavaksi. Jos raskii.


"Hän yllättyy nähdessään isänsä harmaantuvine viiksineen seisomassa sukkasillaan ovella, pieni mahanalku selvästi erottuvana vaaleanruskean neulepaidan alla. Gogol yllättyy etenkin siitä että isällä on kädessään lahja. Hänen isänsä ei ole koskaan antanut hänelle syntymäpäivälahjoja äidin ostamien lisäksi, mutta tänä vuonna, isä sanoo, kävellessään huoneen poikki missä Gogol istuu, hänellä on jotain erikoista."

- Jhuma Lahiri: Kaima (suomennos: Kersti Juva)

lauantai 3. tammikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Hyvää uutta vuotta kaikille Kirjapoluillani piipahtelijoille ja vakituisimmille kävijöille! Laskin eilen, että tämä Härkösen kirja oli vuoden 2014 66:s kirja. Luin sen juuri pari tuntia ennen vuoden vaihtumista. Fiilistelin eilen myös omaa kirjasaldoani viime vuoden bloggauksia selailemalla ja huomasin, että varsinkin kevätpuolella luin kamalasti hyviä kirjoja. Muutenkin olin varsin tyytyväinen vuoden lukusatoon tässä ruuhkautuvassa elämässäni. Lukeminen oli minulle syksyllä ehdottomasti tärkein rentoutusmuoto, sillä saatoin jo lasten mentyä nukkumaan vetäytyä vällyjen alle hiljaisuuteen ja upota milloin minnekin maisemiin- ihan rauhassa! Ihanaa. Suosittelen.


Anna-Leena Härkostä tuli blogimaailman ovista ja ikkunoista viime syksynä, ilmeisesti moni blogi oli saanut uusimman kirjan postitse. Minä menin ostamaan tämän kirjamessuilta, käytyäni ensin kuuntelemassa Härkösen mukavaa haastattelua. Siinä kirja hyppysissäni, satuin sitten hakemaan kirjailijalta myös nimmarin kirjaan. Nauratti ääneen hakea nimmari omaan kirjaan, että kaikkea sitä keksiikin.

Kaikki oikein kertoo lottovoiton saavasta pariskunnasta. Hieman tiukalla rahalla elänyt pariskunta hullaantuu rahasta ja pistää rällingiksi. Karille maistuu viina entistäkin enemmän ja Eevi ostaa mitä mieleen juolahtaa. Kirjan juoni on melkolailla siinä. Kirjan alku oli mukaansa tempaiseva ja hauska. Eevi on hyvin suorasanainen nainen ja pohtii ympäristöään varsin sarkastisesti. Lopussa pariskunnan elämän kuvaus oli lähes kuvottavaa ja oikeastaan luin kirjan loppuun pikkuisessa ärtymyksessä ja kiirehtien.

Anna-Leena Härkönen on julkisuudenhahmona ollut minusta aina hyvin mielenkiintoinen henkilö. Muistan pienenä Metsoloita katsoessani ihailleeni hänen näyttelytaitoaan. Olen lukenut Härköstä varsin vähän tuotantomäärään nähden. Viimeksi luin muistaakseni Onnen tunti -kirjan, joka oli ihan hyvä. Kaikki oikein -kirja ei ollut minulle niin hyvä kirja ja oikeastaan vähän harmittaa, että menin ostamaan sen. Blogimainonta kannattaa, m.o.t. No, sellaista sattuu. Härkösen kirjat ovat kyllä ihan mukavia lomalukemisia. Selvästikin olen kaivannut vähän kevyempää luettavaa tässä lomalla, jonka vuoksi yksi laajempi teos on edennyt tässä rinnalla sangen verkkaisesti.

Kirja-aleista löysin ainoastaan kaksi kirjaa itselleni: kolmella eurolla Olli Jalosen kirjan ja lisäksi Edith Södergranin runokirjan. Osallistuin leikkimielisesti vuonna 2014 kahteen haasteeseen: runolukuhaasteeseen sekä Jokken nobelistihaasteeseen. Valitettavasti lukeminen vei pitemmän korren kuin kirjojen listaaminen, joten haastekirjojen listaus taisi jäädä kokonaan syksyltä, liekkö lain täydentynytkään! Muissa blogeissa on ollut nyt paljon erilaisia koonteja lukuvuodesta, olen tässäkin kamalan laiska ja aika tuntuu olevan kortilla näin lomallakin, joten vinkkaan teitä klikkaamaan tägiä 2014, josta pääset selaamaan vuoden luetut jos niikseen haluat! Oikein ihania kirjapolkuja teille uuteen vuoteen 2015 toivottaen,

bleue


"Sää tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta. Kun räntää satoi viistosti tauotta, sitä mietti mahdollisemman vaivatonta ja varmaa tapaa lopettaa itsensä."

- Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein