keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Jälleen kerran kotimainen kirjailija, jota en ollut aiemmin lukenut. Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto on vieläpä itsenäinen jatko-osa, jonka edeltäjää en siis ole lukenut. Joku tässä kirjassa kuitenkin kutsui luokseen, kun meinasin sen jo messuiltakin ostaa. Kirjaston hyllyltä se sitten lähti matkaani (2015, Gummerus).


Tuumailin vuosi sitten Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulun lukeneena, että pitäisi lukea kirja, jossa kuvattaisiin saamelaiskulttuuria. Näin kauan siinä meni. Alasalmen kirjan mukana sukelsin 1500-luvun saamelaiskylän elämään. Nautiskelin tuolloisen maailman ja elämisen kuvailua. Pienet hobittimaiset asumukset antoivat tarinan alulle lähes satumaisen otteen. Mutta muutoinhan kirjan tarina on aika raaka, trillerimäisellä poljennolla.

Saamelaisnainen Soruia rakastuu haavoituneeseen, toisen klaanin mieheen, pirkkalaiseen Kaukomieleen. Soruia tulee raskaaksi ja lähtee Kaukomielen mukaan mutta palaa pian "maitojunalla" takaisin. Soruian on tehtävä järkipäätös, naida lapsettomaksi ja jätetyksi tullut mies, jotta saa kylässään lapsensa kanssa jonkinlaisen paikan. Matte on aviomiehenä aluksi melkoisen raakalainen, eikä naisen aseman heikkous jää epäselväksi. Kuitenkin pariskunta lähenee toisiinsa pikkuhiljaa, varsinkin uusien haasteiden tullessa, kun Soruia saapuu kylään uudestaan hakemaan miehineen alueelta löytyvää kultaa.

Kirja oli oikein mukava makupala. Alasalmen tarina kulkee jouhevasti ja tunnelma on lumoava. Kirjan tarina oli kuitenkin paikoin itselleni jopa hieman liian lennokas, varsinkin loppuaan kohti. Vaikka tuotahan se lienee 1500-luvulla ollut, ennen kristinuskon saapumista. Kirjassa kristinusko saapuu pirkkalaisen papin myötä. Valitettavasti pappi on melkoinen elostelija, joka lopulta nouseekin tarinassa keskeiseen rooliin. Voisin aivan hyvin lukea Alasalmea toistekin, ehkä tämän kirjan esikoisen. Ajattelen, että kirjasarjan jatkaminen olisi minulle sellaisen mukavaaan, viihdyttävään lukunälkään sopiva juttu.

Minulla on vielä tältä vuodelta pari kirjaa bloggaamatta, tämänkin luin jo ennen joulua ja nyt joululomalla olen lukenut kolme kirjaa, ja neljättä tavailen. Hirrr-veen kiirettä tämä lomailu, lukeminenkin pätkissä, saati että ehtisi bloggaamaan. Toivottelen siis varulta jo nyt hyvät uudet vuodet ja bloggailen loppuvuoden kirjasatoa hieman jälkijunassa uuden vuoden puolella!


"Miesten miekat olivat pitkiä ja huolella taottuja. Ne riippuivat heidän lanteillaan raskaina ja vaativina. Terät hohtivat kirkkaina ja teräviksi hiottuina. Kaikille miehillä roikkui kaulassaan risti, kenellä se oli hopeaa ja kenellä pronssia."

- Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Tästä kirjasta minulla oli kiva kutina ja yritin kovasti ostaa sitä itselleni eräs markkina-ilta, kun kirja oli supertarjouksessa nettikaupassa. No, ostamisesta ei tullut mitä ilmeisen palvelimen tukkeutumisen vuoksi mitään, joten kirja jäi kummittelemaan... Kunnes näin sen kirjastossa ja lähes syöksyin juoksuaskelin sen luokse. Tästä oli niin kiva kutina.


Ja kun pääsin rapsuttamaan, tiesin olleeni oikeassa. Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputin kiinnosti minua jo viime vuonna mutten ollut saanut sitä vieläkään käsiini, joten aloitin Kuinka sydän pysäytetään -kirjan pienellä jännityksellä, en tiennyt kirjailijan tyylistä mitään. Mutta hyvin nopeasti ihastuin Koskisen sykyttävään tempoon, lyhyehköihin kappaleisiin, reippaaseen menoon, jo jotenkin mutkattomaan tarinointiin. Sukelsin jälleen kerran Suomen sotaisiin vuosiin ja katselin sitä Juho Kivilaakson näkökannasta. Juhon kovakasvoinen eversti-isä jättää perheensä ja katoaa Äiti Venäjän maille. Juho kuvautuu minulle aikaansa verraten melko tavallisena suomalaisena miehenä, joka on kasvatettu kurilla ja on ottava vastuun perheestään liian varhain. Juho elää elämäänsä liikoja tunteilematta, vaikka lopulta sotavuodet alkavatkin kaivertaa kasvoihin uurteita, joita tunteiksikin voisi tunnistaa. Taustalla kuitenkin kaivertaa syvällä isän selän kääntö, pettäminen ja jättäminen, joka nostaa välillä väsynyttä vihaansa Juhon elämässä. Rakkausrintamalla Juho jää toiseksi, kun lapsuudenrakkaus Laura menee naimisiin rikkaamman asekauppiaan kanssa. Juhon tietynlainen kylmäkatseisuus ja eteenpäin menevä ottautuminen kuljettaa minut määrätietoisesti eteenpäin naputtaen, naputtaen kuin vanha kirjoituskone, joka tikittää tasaiseen tahtiin.

Vaikka henkilöhahmot ovatkin mielestäni J.P. Koskisen kirjassa lähes poikkeuksetta melko kovettuneita, vai elämästä kovettuneita, on teksti samalla hyvin kaunista ja elävää. Koskisen taito kirjoittaa ja kuvitella on se mikä minun sydämeni pysäyttää. Koskinen onnistuu kuvaamaan fiktiivipohjaisen tarinansa, jossa kuin ohimennen esiintyvät myös Stalin ja Mannerheim sujuvissa rooleissaan, tasaisella etenemisellä ja kuvauksella, joka imaisee minut minne ikinä Kivilaakso, tai Stendahl, meneekin. Ja yhtäkkiä huomaan liikuttuvani syvästi keskellä kirjaa tapahtumasta, joka ohitetaan Juhon tyylisesti lähes toteavaan tapaan ja seuraavaan tehtävään keskittyen.

Luin kirjasta 250 sivua yhtä soittoa, kuin riivattuna. Tarina oli pakko imeä loppuun saakka, koska se oli jotain... Kuinka monta kirjaa on sotavuosista kirjoitettu? Luulisi jo kuvausten riittävän mutta ei,  J.P. Koskinen saattaa taas sotakuvauksen ajankohtaiseksi sekoittaen siihen jotain klassista kerrontaa rohkeaan fantasiamaiseen pohjaan, joka kuitenkin kerrotaan yhtä vakavasti kuin Juhon isän käsky juosta paljasjaloin pakkasessa. Amerikkalaisen raportterin näkökulma avaa kirjan, ja pienen Suomen, todella hienosti pikkuisen erilaiseen näkökantaan kuin pääasiallisesti Juhon kautta kulkeva tarina muutoin on. Se nostaa tarinan sankaritarinaksi, ja sankariksi tavallisen elämänsyömän ihmisen, joka puurtaa sisulla, eikä alistu, vaikka alistetaan.


"Kuulin ensin vain yksittäisen sanan. Pääni oli yhtäkkiä kirkas, haistoin sulavan lumen, aserasvan, hikisen ruumiini. Kuului kilahdus jota seurasi korvia särkevä hetken hiljaisuus."

- J.P Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015)

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Vuosi sitten kirjamessuilla selailin Patrick Modianon uutuuspainoskirjoja, kun hän oli juuri saanut Nobel-palkinnon. Valkoiset kirjakannet nostattivat kirjat arvokkaiksi ja hieman kaukaisiksi. Ajattelin, että onkohan tässä kirjailija, jonka teoksia en osaisi ymmärtää.


Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla (WSOY, suomentanut Lotta Toivanen, 2015) osui käteeni kirjastohyllyllä ja koska kirja oli keyt (136 sivua) otin sen suurella mielenkiinnolla mukaani. Luinkin sen melko pian ja hämmästyin! Ihastuin Modianon kertomukseen, kaikessa sen aikajanallisessa epämääräisyydessään ja aloin vain hengittää kirjan ihastuttavaa tunnelmaa. Pariisin kadut eri aikakausina ihastuttivat ja kuljettivat minua mukanaan. Ja jotenkin kirja oli taas niin tunnistettavan ranskalainen. Mistä se tulee? Dialogeista, tunnelmasta, jostakin hienoisesta kummallisuudesta, tarinankerronnasta...? Sanokaapa se. Minä tykkäsin.

Tarinahan ei kuitenkaan ole sinällään mitenkään päätä huimaava, mutta erittäin kiinnostava!, joten todennäköisesti siinä kävi juuri niin, etten ymmärtänyt sen kaikkia vivahteita ja tasoja. Kirjailija Jean Daragane alkaa selvittämään asioita, jotka hahmottuvatkin osin hänen omiksi muistikuvikseen. Lukijana saatoin yhtäkkiä huomata olevani ihan eri kohdassa kuin luulin edellisellä rivillä olevani. Tarinankuljettelu oli hämmentävän taitavaa ja minä vain seurasin mukana ja ihastuin hetkissä, joissa minulle annettiin lisää ymmärrystä! Tarina oli osittain kuin ajatuksen juoksua, joka ei tietenkään aina ole täysin sulavaa. Jotakin määrittelemättömän ihanaa tässä kirjassa kuitenkin oli, jonka vuoksi olin hihkua, kun löysin alehyllystä itselleni joululahjaksi Modianon toisen kirjan...!


"Annie puhui mieluummin nykyhetkestä, ja Daragane ymmärsi sen hyvin. Hän mietti oliko tämä sama nainen, jonka hän oli tuntenut lapsena Saint-Leura-Forêt'ssa. Entä hän itse, kuka hän oli? Neljäkymentä vuotta myöhemmin, sitten un automaatissa otettu valokuva osuisi hänen käsiinsä, hän ei edes tajuaisi, että siinä oleva poika oli hän itse."

- Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Minna Canth: Hanna

Olihan se arvattavissa, että luettuani Minna Canthin elämästä oli minun päästävä myös lukemaan Canthia pitkästä aikaa. Hyllyssäni majaili viiden kirjan nide, josta valitsin Hannan (ap 1886, Gummerus, 2007), jota en ollut muistaakseni aiemmin lukenut. Viehätyn tuohon aikaan kirjoitettujen kirjojen kielestä, se on jotenkin huumaavaa. Itse asiassa pitkään ajattelin, että parhaimmat kirjat ovat kirjoitettu 1800-luvun lopulla realismin kulta-aikana. Ehkä ajattelen näin vieläkin.


Hanna oli minulle lähinnä nuoren naisen kasvutarina. Hanna asuu nelihenkisessä perheessä ja kokee suurta rakkautta äitiinsä ja uskoonsa. Romanttinen, lapsekas elämänilo alkaa kuitenkin rakoilla, kun pakkanen puree nälkäisen tytön jalkoja ja Hanna kuulee kuinka hänen isänsä tulee juopuneena kotiin ja uhkailee hänen rakasta äitiään. Hannan silmät aukeavat elämän uhkakuville. Kirja käsittelee Canthimaiseen tapaan perhe-elämän lisäksi tasa-arvokysymyksiä ja naisten koulutusta. Hanna saa käydä koulua, muttei kuitenkaan ole oikeutettu käymään lyseota. Lyseolaisen Lavoniuksen kohtaaminen avaa taas Hannan silmiä: lyseolaiset ovat saaneet laajemman opin maailmasta darwinismia myöten. Jälleen kerran yksi palvonnankohde, oppi-isä, pastori menettää haloefektiään ja tulee realistisemmaksi, laskeutuu arkisemmalle tasolle. Nuoren henkinen ja fyysinen kasvu, silmien avautuminen sekä irtautuminen lapsuuden maailmasta toistuu kirjassa usealla tavalla.

Hannan kesä maalla muiden tyttöjen, ja poikien, kanssa on ihana. Aurinko paistaa lähes koko ajan ja nuoret kokevat suurta yhteyttä toisiinsa. Kesän vapaus on niin ikään ensimmäinen riemu ja onni siitä mitä aikuiselämä on. Kirjassa kuvautuu hyvin se, miten tärkeää naisen maine ja lopulta avioituminen on tuohon aikaan ollut. Hannakin rakastuu mutta lopulta Hanna jää kotiin ompelemaan paitoja isälleen je veljelleen ja kuuntelemaan isänsä väheksyntää. Mutta samalla hän välttää naimisiin menon miehelle, jonka tietää olevan "huonossa maineessa". Ja siinä samalla hän kääntää selkänsä isälleen. Kirja on siis varsin monipuolinen kuvaus tuon aikakauden murroksesta. Hanna ei kuitenkaan ollut minulle Minna Canthin mieleenjäävimpiä teoksia. Sinällään Hanna on aika rauhallinen kuvaus. 

Nyt tekisikin mieli lukea Charles Dickensiä...


"Äiti ja isä - ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, häellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja maman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa -!"

- Minna Canth: Hanna

perjantai 11. joulukuuta 2015

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa

Kirjakettu, akateemikko, taitelija, runoilija, lastenkirjailija, suomentaja ja mitä kaikkea! Kirsi Kunnas on osa kulttuuriamme ja Leena Kirstinä sai vihdoinkin sen kunnian, että Kirsi Kunnaksesta kirjoitettiin elämänkerta (WSOY, 2014, oma kirjahylly).


Leena Kirstinä kirjoittaakin varsin napakasti ja tarkasti Kirsi Kunnaksen taiteellisista saavutuksista ja kertoo olevansa Kirsin ystävä ja keränneensä aineiston huomattavan kirjallisen materiaalin lisäksi myös Kirsi Kunnasta haastattelemalla. Elämänkerta on myös loistava katsaus runouden historiaan sotavuosien Suomesta nykyaikaa kohti. Mielenkiintoisia olivat myös kertomukset nuoren Kirsin maailmasta muun muassa keuhkoparantoloissa, sota-aikana ja hänen kasvustaan kustannusalan ja taiteilijoiden maailmaan. Kirsi Kunnas on syntynyt kulttuurikehdossa, sillä hänen vanhempansa olivat Sylvi ja Väinö Kunnas, jotka olivat kuuluisia kuvataiteilijoita. Kirsi menetti isänsä pienenä tyttönä ja sai isäpuoleksi professori E.J. Vehmaksen, joka oli mm. taidekriitikko. Kirsin vaihtuvat kodit kaupungissa ja kesäpaikka saaristossa kuvautuvat minimalistisuudessaan suunnitelmalliseksi esteettisyydeksi, jonka ehkä Kirsin äiti omalla taiteilijan silmällään kahdelle tyttärelleen loi.

Elämänkerta keskittyykin paljon Kirsi Kunnaksen tuotannon kuvaukseen, mitä lähemmäs tätä aikaa tulemme sitä kauemmas Kirsin henkilöhistoria jää. Kirjassa saattaa oikein nähdä kuinka Kirsi Kunnas heittää viitan liepeet eteensä ja katsoo hattunsa alta kujeillen: ja minun elämälläni ei turhia mässäillä. Olen nähnyt Kirsi Kunnasta, suureksi onnekseni, useampia kertoja keskustelutilaisuuksissa tai runonlausunnoissa. Näissä tilanteissa Kirsi on kuvautunut äärettömän sympaattisena ja äärettömän viisaana ihmisenä. Hänellä on uskomattoman tarkkakatseinen tulkinta ihmismielestä varsinkin varhaisen polun varrelta. Kirsi Kunnas on vaikuttanut hyvin nöyrältä esiintyjältä mutta avattuaan suunsa runonsa tuudittamana olen melkein aina kokenut yleisön lähes hengitystään pidättävän tunnelman Kunnaksen runojen ja lorujen äärellä. Kuuntelin Leena Kirstinän Kirsi Kunnaksen haastattelua kirjamessuilla 2014 ja koin taas nuo samat aatokset. Arvokkaaseen ikään suotu Kirsi Kunnas aluksi hieman vähättelemässä, että mitä sitä tässä, ja sitten laukaisemassa jotain niin osuvaa, että liikutuin varpaitani myöten. Kaikki tuo messujen kohina ja syke pysähtyi myös silloin, kun Kirsi Kunnas luki runojaan rauhallisella ja kauniilla esiintymisellään.

Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa on mielenkiintoinen kirja, jonka luin osittain hieman takerrellen ja taas uudestaan innostuen. Kirjaa lukiessani minun olisi tehnyt mieli tarttua samaan aikaan Kunnaksen tuotantoon ja lukea runoja uudestaan ja miettiä niitä Leena Kirstinän tulkintojen ja tarkkojen havaintojen kautta. Kirjassa on onneksi useita lainauksia Kirsin monipuolisista runoista. Siltikin minun piti lainata kirjastosta Kirsi Kunnaksen Valoa kaikki kätketty ja kokeilla miltä runot nyt maistuivat. Samalla polttelevat myös lastenrunokirjat mieltäni ja luulenpa, että lapseni saavat lähiaikoina kuulla Kunnaksen loruja taas astetta tiiviimpään tahtiin.


"Kunnas selittää, miten runon atomimiilu säteilee ja rakentaa mielikuvia lapsen aivoissa juuri rytmin ja melodian avulla. Lukijan äänenväri, äänensävy ja rytmitys viestivät lapselle ja tekevät tämän vastaanottavaiseksi, alttiiksi omaksumaan uusia sanoja."

- Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth kuvaa jo nimenä sen kuinka Minna Maijala nostaa esiin Minna Canthin hieman erilaisesta näkökulmasta kuin hänet ollaan aiemmin esitelty (Otava, 2014, kirjastolaina). Minna Canth koetaan usein suomalaisen naisen vankkana keulahahmona tasa-arvon puolesta mutta tämä kirja avaa mitä kaikkea muuta Minna Canth on samaan aikaan ollut.


Kirja kulkee kauniilla tavalla 1800-luvun loppupuolen aikaa, Minna Canthin ja hänen perheensä seurassa, ja saavuttaa lopussa Minna Canthin muiston häpeällisen tämän hetkisen tilan "kuopiolaisen taidekodin" Kanttilan rapistuneilla nurkilla. Tätäkö on suomalaisen naiskirjailijan kohtalo ja arvostus vieä tänäkin päivänä?

Minna syntyi köyhissä oloissa Tampereella. Johnsonin perheen taloudellinen tilanne nousi huomattavasti, kun perhe muutti Kuopioon ja Minnan isä alkoi hoitaa lankakauppaa. Kasvettuaan Minna muutti opiskelujen perässä Jyväskylään ja tapasi siellä aviomiehensä Johan Ferdinand Canthin. Canthin perhe sai seitsemän lasta, joista kuopus syntyi traagisesti vasta Johanin kuoleman jälkeen. Aviomiehen kuoltua Minna palasi Kuopioon, jossa ryhtyi lopulta lanka- ja kangaskaupan jatkajaksi.

Minna Maijala kuvaa Canthin aikakauden ja Kuopion lähes maailman navaksi: "Ajan kulttuuri ja taide ei kukoistanut vain Pariisissa, Berliinissä tai Helsingissä, se eli runsaana ja elinvoimaisena myös Kuopiossa, etenkin kesäisin.". Maijalan kirjassa kuvataan kuinka Minna Canthin luona kävivät lukuisat taiteilijat ja kirjailijat. Kanttilan ikkunaverhot eivät olleet kiinni kuin vaikeimpina "sortokausina" ja usein ohikulkija saattoi katsoa suurista ikkunoista sisään, olisiko Kanttilassa sopivaa juttuseuraa.

Kirjailija- ja taide-elämä kuvautuu Maijalan kirjassa äärettömän taitavalla tarinan kuljetuksella ja kauniilla kielellä hyvin elävästi. Vastakkainasettelu eli tuohon aikaan hyvin, ja muun muassa Minna Canthin köyhäilistötausta väritti häneen suhtautumistaan, vaikkakin Minna oli kasvatettu lähes porvarilliseksi. Maijalan mukaan Minna kuitenkin kapinoi tätä epätasa-arvoa myös varallisuuden suhteen esimerkiksi omalla pukeutumisellaan ja toimimalla kapinallisesti rahvaanomaisemmin kuin tiesi olla hyväksi. Minnan avoin keskusteluote, sanavalmius, ottautuminen ja Minna Canthin näytelmien uusi realistinen tyylisuuntaus oli aikakaudelle niin ikään vierasta. Canth nostatti esiin ja puheeksi näytelmissään ja myös muussa elämisessään, kuten lukuisiin seuroihin osallistumisena, monenlaista epätasa-arvoa Suomessa. Minna oli myös itse kokenut hyvin raskaita aikoja kuopuksensa syntymän jälkeen ja aika ajoin melankolisuus otti hänestä suurempaa valtaa. Kuvaukset mielensairauksista näkyvät hänen teoksissaan. Maijala kuitenkin kyseenalaistaa sen, että Canth kirjojen naisasiat olisivat syntyneet omakohtaisista avioliittokokemuksista. Maijala kuvaa kirjassaan, että Minna on voinut toteuttaa itseään myös avioliiton aikana ja kuvastaa liittoa tasa-arvoisemmin kuin aiemmat historioitsijat ovat Canthin kirjojen perusteella tulkinneet. Tosin koki Minna melkoista pyöritystäkin taidepiireissä muun muassa Juhani Ahon ja Alexander ja Elisaberth Järnefeltien taholta. Näitä juonitteluja olikin ihan mielenkiintoista lukea- että jaksoivatkin jo silloin!

Tämä elämänkertakirja on todella suurenmoinen ja suorastaan ahmin kirjan yhden viikonlopun aikana. Se myös synnytti minussa himon lukea lisää elämänkertakirjallisuutta... Ja sillä tiellä ollaan, en meinaa malttaa edes blogieni ääreen istahtaa. Ja nyt nämä kirjat taas saivat taas minut runojen äärelle, ja onpa yksi Minna Canthin näytelmäkin luvun alla.


"Niin, tuo biografia! Kuinka se minusta on vastenmielinen! Kirjoitin sen siinä suloisessa luulossa, ettei kukaan suomalainen sattuisi näkemään pientä norjalaista lehteä, jonka vuoksi saatoin aivan vapaasti muistella elämäni juoksua."

- Minna Canthin lainaus kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

perjantai 27. marraskuuta 2015

Heidi Köngäs: Hertta

Omppu kirjoitti blogissaan Hertasta (Otava, 2015) henkeäsalpaavasti. Silloin päätin, että nyt sitten luetaan Heidi Köngästä, kun en ollut aiemmin kokeillut. Ostin kirjan kirjamessuilta ja myhäilin tyytyväisenä.


Heidi Köngäksen Hertta perustuu Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon hahmoihin, jotka ovat eläneet 1900-luvun alun Suomessa. Kirja lienee siis fiktiivinen kuvaus pariskunnan elämästä. Kirja kulkee kummankin päähenkilön äänen kautta ja kolmantena äänenä kuullaan Riekkiä, Saksan joukkojen jääkärivärväriä. Hertta taas on nimeään myötä punainen. Kirja alkaa siitä, kun Hertta vapautuu vankilasta vuonna 1939. Hertan vapauden tuoma riehakkuus ja elämänjano tarttui minuun lukijana, vaikka makasinkin lukuhetkellä sairaana. Hertta kuvataan itsenäiseksi naiseksi, joka on täynnä poliittista aatetta mutta kun hän tapaa naimissa olevan Leinon, hän uskaltaa myös rakastua ja ottaa valitsemansa. Vahvalla Hertalla on tulinen sielu ja tahto. Leino taasen kuvautuu melkoisen epävarmaksi mieheksi, lähes nysveröksi, joka kuitenkin muiden johdattelemana ja kannattelemana pääsee lopulta jopa ministeriksi asti.

Kirja on todella vahva kuvaus. Köngäksen kieli on tulista ja lihallista kuten Herttakin. Se saa sydämen läpättämään ja elämään hyvin mielenkiintoisen tarinan mukana joka solulla. On äärimmäisen lumoavaa päästä kokemaan tuota hengenpoltetta ja tuon ajan Suomea, monelta näkökantilta. Oikein sieluni silmin näen sodan tuomat pölyiset kadut ja kirja saa minut jopa miettimään, mitä itse ottaisin mukaan jos asuinpaikkaani pommitettaisiin, kaikesta kauhusta puhumattakaan. Ja samalla löysin kirjasta myös jotain reipasta huumoria, joka sai minut hörähtelemään.

Jostakin syystä en ole aiemmin lukenut Heidi Köngästä mutta nyt luen ehdottomasti myös Dora Doran, kunhan sen näppeihini saan. Köngäksen taito kirjoittaa on juovuttavaa! Ihana löytö.


"En osaa eritellä tätä suhdetta mitenkään, se vain riehuu minussa ja pitää hereillä. Milloinkaan aikaisemmin en ole nähnyt pihlajanmarjojen kypsymistä yhtä tarkasti."

-Heidi Köngäs: Hertta

maanantai 23. marraskuuta 2015

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden on minulle ensimmäinen Abulhawan kirja. Minusta on kiinnostavaa ja yleissivistävää lukea aika ajoin maahanmuutto/pakolaistarinoita ja kuvauksia sodasta, sillä tuo asia on valitettavasti aina jossain ajankohtainen. Tässä maailmassa näiden kuvausten lukemista voisi suositella ihan jokaiselle naapurin jampallekin.


Abulhawan kirja kuvaa Palestiinasta pakenevan perheen tarinaa Israelin pommitusten jaloista. Elämä jatkuu osalla perhettä pakolaisleirillä Gazassa. Osa suvusta pakenee Yhdysvaltoihin, josta alkaa kirjan toinen juoni: elämä maahanmuuttajana. Myöskään muutto uuteen maahan ei kuvaudu onnen löytämisenä. Yhdysvalloissa syntyvä Nur menettää isänsä ja jatkaa sympaattisen pappansa hoidossa. Kun pappakin kuolee joutuu Nur äitinsä ja hänen uuden miehensä hoiviin, jossa hän tulee hyväksikäytetyksi. Tilanteen paljastuttua Nur elää sijoituksesta toiseen. Aikuisena Nur palaa sukunsa maille Gazaan ja kohtaa juurensa.

Sininen välissä taivaan ja veden on mielenkiintoinen kertomus. Se ei keskity vain ja ainoastaan sodan ja sen seurauksien kuvaamiseen vaan kertoo myös muita epäonnisia elämänkohtaloita. Suvussa kulkee esimerkiksi mysteeriksi jäävää halvautumisoiretta, josta kehkeytyy varsin koskettava tarina. Lisäksi kirjassa on mystiikkaa, kun osalla perheestä on taito nähdä unia tai jopa aistia kuolleita sukulaisiaan. Kirja on siis hyvin moninainen ja erottautuu siten useista maahanmuutto- ja sotakuvaustarinoista. Abulhawan kieli on mielestäni myös helppolukuista ja sujuvaa, sitä lukee helposti ahmien. Krista Lukutoukun kulttuuriblogissa kirjoitti hyvin kuvatessaan kirjaa perhekeskeiseksi, sillä sitä se onneksi on ja antaa näin toivoa kaikessa kurjuudessaan.

Pidin tästä kirjasta, vaikka ajattelin jo, että onkohan tässä mitään sinänsä uutta. Kirja yllätti minut positiivisesti. Jännästi tässä kirjassa oli samaa aihepiiriä kuin tätä ennen lukemassani Sahlbergin kirjassa, joka oli kuvaus Suomesta Ruotsiin evakkoon lähteneistä lapsista. Kumpikin loistavia kuvauksia elävän elämän kirjosta. Realismia kerrakseen.


"Oli hiljaista. Hiljaista kuin sydämeen kaivetussa kolossa. Hän otti esiin salaisen kirjansa, avasi sinisen nauhan ja tuijotti listaansa. Tuijotti sitä tiukasti. Hänen vatsassaan vääntelehti autius, kunnes esiin putkahti kaksi isoa, tylyä sanaa, ja hän lisäsi ne listaansa. Siinä luki jo "Ei koskaan kantele", "Ei koskaan lavertele", ja heti niiden alle Nur kirjoitti: "Likainen" ja "Tuhma"."

- Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

lauantai 21. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Syksyn ehdottomasti odotetuimpia kirjoja oli minulle Katja Ketun Yöperhonen (WSOY, 2015, kirja saatu kustantajalta), koska pidin Kätilöstä niin paljon. Sittemmin olen lukenut myös Piippuhyllyn, novellikokoelman, joka ei lukiessa saavuttanut yhtä suurta lukunautintoa kuin Kätilö mutta jälkimaku tuosta kirjasta on ollut niin hyvä, että olen ajatellut, että sen voisi jopa ostaa omaan hyllyynkin.


Aloin lukea Yöperhosta ulkoilmassa, vielä syksyn auringon lämmittäessä minua. Kirja imaisi minut matkaansa heti. Kaikki ovat jo lukeneet, kuinka Irga hiihtää Ryssiin pakoon alkukirjasta, tuo kohtaus on niin voimakas. Koko kirja on niin voimakas kielineen, kuvauksineen, kohtauksineen. Luin puolet kirjasta ahmimalla, janoamalla, Ketun sanaa ryystämällä. Täydellistä.

Sitten elämä yllätti, kuten tapana on. Lukemisen halu lähti, en pystynyt lukemaan mitään tärkeämpää, vakavaa, jotain johon joutui keskittymään paljon. Lukemisen energia meni muihin ajatuksiin. Niinpä kirja jäi pitkäksi aikaa yöpöydälleni, monien muiden kirjojen joukkoon. Ja kun uusia kirjoja tuli, Yöperhonen istui sitkeästi pöydällä ja odotti ilkikurisesti vuoroaan. Sen säpäkkä katse ja kärkäs kieli pelotti minua ja kirjaan tarttuminen kasvoi suureksi kuin vuori.

Verna on kirjan toinen päähenkilö, joka lähtee selvittämään kuolleen isänsä kohtaloa Venäjälle ja tapaa syrjäseuduilla mielenkiintoisen vanhan naisen sekä sekalaisen joukon venäläisiä miehiä. Irgan ja Vernan tarinat vuorottelevat ja toki myös yhtyvät toisiinsa. Ketun tarinan kuljetus on kuin hiihtäisi pakkasessa pakoon, kohtaloaan tietämättä. Se todellakin pistää ihon verille ja hengityksen syvenemään, eikä päästä helpolla. Ketun sanoja on niin mukava maistella ja ihmetellä, niissä on niin valtava elämänvirta.

Kahlaan kirjan loppuun välin sukkelammin, välin verkkaisemmin. Kirjan loppu ei ollut oikein mieleiseni, siinä mentiin vähän liiallisuuksiin, filmattiin jo valmiiksi. Katja Kettu on ehdottomasti kotimaisen kirjailijakaartin ykkösnimiä ja seuraamisen väärti. Myös kirjamessuilla vahvaa, sanavalmista naista oli ilo kuunnella. Luen nyt elämänkertaa Minna Canthista ja en voi olla ajattelematta, millaisia jälkipolvien kuvaukset lienevät nykykirjailijoiden elämänvaiheista, vai vieläkö sellaisia kirjoitetaan, kun dokumentointi, ja maailma, on niin erilaista kuin ennen.


"PORO ER!Hyvät huomenet!
Siskoni, sinun lintumainen äänesi kutsui minut helvetinliejuisista, käärmepäisistä painajaisistani.
En pitkään aikaan tajunnut, missä olen. Auringonlongat lotkuttelevat paarmantahraisista, pienistä ikkunoista reikäiselle harsolle, johon minut on kääritty kuin hämähäkin verkkoon."

- Katja Kettu: Yöperhonen

torstai 19. marraskuuta 2015

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin Herodes on ollut kauan "pitäisi lukea" -lukulistallani mutta pituutensa vuoksi olen onnistunut karttelemaan sitä. Ostin kuitenkin kirjamessuilta Asko Sahlbergin Irinan kuolemat (2015, Like, 156 sivua), koska kirjankansista tuli vain hyvä tunne... 


Irinan kuolemat kertovat Irinasta, joka lähetetään Ruotsiin evakkolapseksi vuonna 1944. Ruotsissa kolmen hengen perhe ottaa Irinan ristiriitaisella vastaanotolla vastaan. Hieman pikkuvanha Irina yrittää olla kiltti ja kuuliainen evakkolapsi, aivan kuten vanhemmat lähdönhetkellä opettivat. Uuden perheen sisäiset vaikeudet kuitenkin paljastuvat, kun Äiti-Saskian ja Isä-Augustin oma tytär Hedvig alkaa oireilla todella rajusti. Ympäröivä ruotsalainen maalaiskylä kuvataan kirjassa sangen sisänpäin kääntyneeksi ja lähes sairaaksi yhteisöksi, jossa elää omat lait, eikä lastensuojelua tunneta. Kirjassa sivutaan myös toisen evakkolapsen, Taunon, traagista tarinaa.

Vaikka tarina on (minut yllättäen) lähes psykologista trilleriä, on Asko Sahlbergin kieli todella vakuuttavaa ja kaunista. Tarina tulee iholle. Kirjan lähes psykoottiset kuvaukset ovat todella voimakkaita ja upeita: "Ei pelkoa ihmisten silmistä nähnyt. Sen näki heidän suistaan. Ihmisten suut olivat synkkiä reikiä, jotka oli kaivettu kalpeitten patsaitten takaraivoon." .

Kirjassa kuvataan Irinan elämänkaari ja itse asiassa kirjan nimi on minusta aivan loistava. Kirja alkaa Irinan ollessa jo aikuinen, keskikohta on upeaa lapsuuskuvausta ja lopussa Irina on jo vanha. Olen alkanut selvästikin suosia kronologisen järjestyksen kerrontaa mutta Sahlbergin kirjassa tarinan koonti on tehty taidolla ja eheästi. Koko kirja on oikeastaan ehkä lukuvuoteni parhaimpia kotimaisia uutuuksia, joita olen lukenut. Ja suoranainen huuto lasten oikeuksien puolesta. 
Ja olipa hienoa löytää taas uusi kotimainen kirjailija, jonka tuotantoa voin alkaa kahlaamaan suurella mielenkiinnolla ja melko varmalla tyytyväisyystakuulla.


"Mies kohotti uhkaavasti keppiään. Irina painautui ovea vasten. Hänen sydämensä oli ennättänyt vääntelehtimään kurkkuun. Miehen suupielet vääntyivät ylöspäin ja ylähuuli paljasti hampaat, jotka hän oli juuri varastanut hevoseltaan. Hän väänsi hartiaansa taaksepäin lyödäkseen Irinaa sauvallaan. Irina puristi silmänsä kiinni. Hänen sydämensä puristui suuhun."

- Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

maanantai 16. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Minullahan on semmoinen erikoinen suhde Murakamin kanssa, että fanitan niin hulluna ja sitten välillä vähän ihmettelen. Mutta en miettinyt montaakaan sekuntia haluanko lukea uusimman Murakamin suomennoksen Maailmanloppu ja ihmemaa, jossa on yksisarvisia (Tammi, 2015, suomennos Raisa Porrasmaa, ap 1985, kirja saatu kustantajalta). Mutta vähän emmin kun huomasin, että sivuja on 546.


Okei, on siis Maailmanloppu ja ihmemaa. Ne ovat kirjan kaksi näyttämöä ja kirja lähtee kiinnostavasti Yoko Ochidan piirtämällä kartalla, jossa maailmanloppu on havainnollistettu tiilimuurien sisällä olevaksi paikaksi, jonka keskiössä on muun muassa kirjasto.

Ensimmäisessä kappaleessa kirjan päähenkilö, yksin asusteleva mies, joka nauttii juomista, musiikista ja kirjallisuudesta ja työskentelee hieman nörtiltä kuulostavana Laskijana, astuu hissiin, josta ei ota selvää liikkuuko se ylös vai alas, vai pysyykö paikoillaan. Ihmemaan dystopiassa teknologiaa yhdistetään ihmismieleen, josta saadaan aineksia lähes rikosdraaman tyyliseen juonipohjaan.

Maailmanlopussa elämä on rajatumpaa. Päähenkilömies erotetaan varjostaan ja ohjataan silmämunat halkaisten lukemaan unia pääkalloista. Kullakin maailmanlopun henkilöllä on oma tietty paikkansa ja elämänkulku verkkaanlainen, seesteinen ja näin turvalliseksi selitetty. Pihalla kulkevat yksisarviset, jotka talven tultua alkavat kuolla, yksi toisensa jälkeen. Aivan kuten joka talvi.

Murakamin kirjoitustyylihän on loistava ja lukijaansa arvostava. Se on jatkuvassa liikkeessä ja tyylikkyys seuraa silti mukana. Koskaan et tiedä mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Rakastuin kirjan alussa kummankin maailman tunnelmaan, kuvailuihin, päähenkilöihin ja kaiken kummallisuuteen. Murakamin huumori kolahtaa minuun lähes räjähtävästi. Kuitenkin tarinan muututtua hiukan enemmän fantasiamaiseksi, muistuttaen jopa tietokonepelejä, kyllästyin pikkiriikkisen mutta jaksoin jatkaa, inhottavista verijuotikkaista huolimatta. Ja kirjahan kantaa loppuun saakka, tyylikkäästi, jopa surun kivun, ikävän jättäen.

Niinpä taas jatkan fanittamistani, ja ihmettelyä. Kirja on jälleen kerran kaikkea täydellistä ja samalla vähän liikaakin ja sitten taas hypetyksensä ansaitsevaa. Kaikille Murakamin fanittajille kirja on ehdoton mutta samalla dystopia/fantasialukijoiden kannattaisi kokeilla tätä kirjaa, varsinkin jos Murakami ei ole aiemmin tullut tutuksi. Fantasialukijoille tämän luulisi olevan klassikkokamaa. Kirja luo sellaisen maailman, jossa tietoisuus ja ihmismielen moninaisuus laitetaan tarkasteluun ja se tehdään ainutkertaisella tyylillä.


"Kukaan ei voi vahingoittaa muuria. Noustakaan sille ei voi, koska tämä muuri on täydellinen. Paina se mieleesi. Kukaan ei pääse täältä ulos. Siksi täällä ei ajatella turhia."

- Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahirista on jo tullut itselleni luottokirjailija, eli jos haluan varmasti hyvää luettavaa, voin napata hänen kirjansa käsiini. Kuitenkin Tulvaniittyä (Tammi, 2014, suom. Sari Karhulahti, oma ostos) aloitellessani ehdin jo hetken miettiä, että voi ei, onko tämä kuitenkin jo saman idean pyöritystä.


Tulvaniityssä kaksi veljestä kasvaa 1900 -luvun puolivälin Intiassa ja ovat aluksi hyvin tiivis parivaljakko. Veljesten kasvaessa Udayan liittyy kommunistiseen puolueen, jonka aate ei ole opiskeluun keskittyvän Subhashille niin tärkeä. Subhash muuttaa opintojen perässä Yhdysvaltoihin. Tässä kohtaa kirjan tarina Intiasta muuttaneista siirtolaisista muistuttaa minua Kaima -kirjasta, josta pidin varsin paljon. Tulvaniityssä kuitenkin ollaan kuitenkin enemmän Intian maaperällä kuin Kaimassa. Juonessakin on erilainen kosketuksensa, kun Subhash päättää naida tapetun veljensä ja vanhempiensa hyljeksimän vaimon Gaurin, joka odottaa lasta. Kirjasta sutiutuu Subhashin isätarina, kuinka hän kasvattaa kaikella rakkaudella ja innolla Bela-tytön, vaikka se onkin biologisesti hänen veljensä lapsi. Gaurin tulo vanhemmaksi tai miehensä veljen vaimoksi taas on varsin karikkoinen ja opiskelu ja kirjat vievät hänet muihin aatoksiin.

Näin isänpäivänä tätä kirjoitellessani, en voi olla ajattelematta kuinka hieno kuvaus tämä on isyydestä, joka ei katso biologisuutta, ei uskontoa, ei kulttuuria, ei taustoja, vaan pelkkää syvää tuntoa siitä, että kokee itsensä isäksi ja rakastaa lastaan. Ja samalla kertomus siitä, että kaikille vanhemmuus ei ole elämässä merkityksellistä. Kirjan kulttuurillinen anti on jälleen kerran kiehtovaa. Yhtä lailla kuin Adichie kertoo meille laadulla siirtolaisuudesta afrikan maanosasta ja Nigeriasta, samoin Lahiri kertoo tästä samasta asettumisesta Intiasta. Ja kylläpä näitä siirtolaistarinoita soisi nykyajan ihmisen lukevan. Mitä kaikkea se on ja mitä se ei ole. Mutta ehkä tässä kävi minulle kuten Adichien kanssa, että ensimmäinen Lahiri oli neitseellisyydessään merkityksellisempi kuin toinen. Ensikokemus oli puhdas ja jotain täysin uutta, kun toisen kohdalla jo tiesi mitä hyvyyttä saa ottaa vastaan.


"Niin sitä käy silloin kun tulee isäksi tai äidiksi, Holly sanoi. Aika pysähtyy, kun jälkeläiset ovat vaarassa. Millään muulla ei ole enää merkitystä."

-Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

lauantai 31. lokakuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kävin viime viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli mtkakirjavalintani. Siis ja kaikki lukuharrastajat tietävät, että tuo valinta ei tehdä hetken mielijohteesta, vaan sitä pohditaan ja punnitaan, sillä matkalukukirja toki on hyvin tärkeässä asemassa myös koko matkan tunnelman luomisen näkökulmasta. Joten oletukseni tälle kirjalle olivat suurehkot. Ja hetki kirjan avaamiselle junamatkalla oli kuin symboli omalle matkalleni kirjallisuuden parissa.


Minä en ole lukenut Teemestarin kirjaa vieläkään, vaikka minut on vakuutettu kirjan voimallisuudesta. Kirja kävi jo kerran kirjastosta kotonani mutta jouduin palauttamaan sen jonkun muun lukijan varauksen vuoksi. Aloitin kirjaa noin sivun verran ja jäljelle jäi hieman epäilevä mielenkiinto. Kudottujen kujien kaupunki kuulosti katalogissa mielekkäältä mutta en tajunnut ollenkaan, että kyseessä on fantasiakirja. Luen todella vähän fantasiaa ja kun mietin mistä tämä johtuu niin veikkaan, että taustalla on se, että mieluummin täytän fantasiakiintiöni elokuvien kautta. Toinen Emmi Itärannan uudesta kirjasta mieleeni tuleva asia on katastrofiseikkailut, joita niitäkin nautin lähinnä elokuvien muodossa.

Itärannan kirja sijoittuu kauniisti kuvaillulle saarelle, jossa asustaa ihmisiä erillään muusta maailmasta, tiukassa Neuvoston valvonnassa. Kirjan päähenkilönä on kutoja Eliana, joka löytää eräänä päivänä naisen verilammikosta. Saarelle leviää kummallinen tauti, jonka myötä päähenkilöt alkavat selvittää kielletyn unennäkemisen taustoja. Rakkauttakin on mukana.

Hmm, valitetttavasti lukukokemukseni jäi kirjasta varsin ohueksi. Kirjaa myötäillen: kuin uhueksi ja väljäksi kudottu seinäkangas. Minua harmitti kovasti, etten päässyt kuulemaan kirjailijaa kirjamessuilla, koska se olisi voinut tuoda kirjan lukemiseen erilaista mielenkiintoa ja motivaatiota. En oikein päässyt kirjan imuun missään kohdassa ja lukeminen muuttui loppua kohti tarpovaksi. Tunnustan lukaisseeni kirjan loppuun ja jos kirja olisi ollut kirjastolaina, olisin keskeyttänyt sen puoli välin kohdalla mutta nyt koetin lukaista loppuun saakka, sillä sain kirjan kustantajalta. Ehkä näihin kustantajilta saatuihin kirjoihin tuleekin välillä ihmeellisiä ennakkopaineita (siis itseltäni) ja usein toivon, että pitäisin niistä, olenhan kirjan itse valinnutkin. Mutta ei se vain näin mene. Luulen, että olen katsonut niin monia katastrofi/dystopia/fantasiaelokuvia, että vaatimukseni sellaiselle on jo hyvin korkealla ja tarvitsen montaa tasoa, jotta kiinnostukseni pysyy tässä genressä yllä. Voisin veikata, että Kudottujen kujien kaupunki toimisi kuitenkin loistavasti nuortenkirjana, ehkä nuorten aikuistenkin, ja toki genrefanien keskuudessa. Minä vain oli auttamatta kirjan kohderyhmästä ulkona ja se tuntui vähän surulliseltakin. En kai vain kadota taitoani heittäytyä mielikuvituksen maailmaan?


"Saaren keskellä seisoo Torni, sileä ja sokea. Kiviaurinko hehkuu sen huipulla harmaata valoa, levittää teräviä sädesormiaan. Ikkunoissa välkkyvät tulet kuin kalan suomut. Kaikkialla ympärillä on merta, eikä ilma kannattele minua kauempaa. Suuntaan Tornia kohti."

- Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Luin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset viime jouluna ja kytö kirjailijaa kohtaan heräsi, vaikka lukukokemukseni takkusikin tuolloin hieman. Ihmeellisten asioiden museo (Gummerus, 2015, suomennos Raimo Salminen) kiinnosti minua aiheeltaan ja pyysin sen kustantajalta blogilukuun. Sain aloittaa kirjan taas takkatulen ääressä, loman tunnelmasta luonnon helmassa nauttien. Aaah...


On vuosi 1911 ja tapahtumapaikkana New York. Kirjan kansi johdattelee mukavasti tunnelmaan. Kirja kulkee kahden päähenkilön kautta: Coralien ja Eddien. Coralie asustaa entisen taikuri-isänsä kanssa talossa, joka on myös samalla erilaisten asioiden museo, tai näyttelytila. Coralien kasvaessa hänelle käy selväksi, että museossa on esillä erilaisia luonnon kummallisuuksia niin säilötyissä purkeissa kuin elävänäkin. Erilaisia ihmisiä esitellään kuin satuolentoja, kuten Susimiestä, joka on karvainen kuin eläin. Myös Coraliella on erilaisuutensa, yhteen kasvaneet sormet. Kylmäkiskoinen isä treenaa "kalatytöstään" loistavan uimarin, jonka taidoille on käyttönsä yhä tiheämmin kiihtyvässä showbisneksessä, jossa isä kynsin ja hampain roikkuu. Taustalla nousee Dreamlandin tuhansin valoin varustettu huvipuisto, museon pahin kilpailija, eikä todellisuus enää riitä.

Eddie on paennut isänsä kanssa uuteen maahan. Työolojen heikettyä hän näkee isänsä tekevän jotain, joka romuttaa hänen käsityksensä isäänsä kohtaan ja Eddie vetäytyy isänsä luota pikkuhiljaa muihin bisneksiin ja ulos perheensä uskosta, äärijuutalaisuudesta. Eddiestä tulee lähes laitakansalainen, vanhemmiten valokuvaaja, joka etsii paikkaansa viskin voimalla mutta samalla joutuu todistamaan linssinsä lävitse tapahtumia, joita ei voi jättää enää jälkeensä. Ehkä valokuva todella vie osan sielusta.

Vuonna 1911 New Yorkissa on tapahtunut kaksi iso tulipaloa. Kirja perustuu siis oikealle historialliselle taustalle ja ajankuvaus on lumoavaa. Luin kirjaa monenlaisista syistä suurella mielenkiinnolla: New York, historia ja ihmismaailman kummallisuus. Ja miten täydellinen lukukokemukseni olikaan! Tarina on niin mielenkiintoinen, imuvoimainen, yllätyksellinen ja koko ajan etenevä, etten kokenut hetkeäkään tylsistymistä (mikä on harvinaista). Kirjan henkilöt ovat todella mielenkiintoisia ja monipuolisia. Tapahtumien sekä ympäristön kuvaus on hyvin elävää ja aistikasta. Kuvaukset tulipalosta saivat minut oikeasti irvistämään kauhusta, kuten minua liikuttivat myös monet muut kohtaukset. Ja yhtä aikaa tarinan rytmi, jokin niin kaunis soljunta, vipatti lukumieltäni hellällä tavalla, että suorastaan hivelin kirjan tarinan itseeni. Kirja tarjoaa niin monitasoisen lukukokemuksen, että sitä on vaikea kuvailla yltymättä ruudinhajuisiin ilotulituksiin.

Lukukokemukseni oli ehdottomasti syksyni tähän astisista paras. Kirjan kokonaisuus on parasta mutta samalla saatoin pysähtyä ihailemaan yksityiskohtia, kuten sanaston monipuolisuutta. Tästä lienee aihetta myös suomentajan kukituksiin. Tulen ehdottomasti lukemaan lisää Alice Hoffmania, huhhuh, hyvänen aika!


"Vapaus oli arvokas asia, silloinkin kun sitä kesti vain muutaman tunnin. Mahdollisuudesta muuttua huolettomaksi aaveeksi täytyi olla kiitollinen. Täällä ei kukaan voisi komennella häntä. Hän voisi aivan hyvin olla vedestä noussut nymfi, joka oli kavunnut uudelle, lempeälle maaperälle. Maailma näytti loistavan kirkkaana: aivan kuin hänen edessään olisi avautunut ovi ja sen toisella puolen olisi leijunut hohtavaa usvaa. Hän kuvitteli että siellä oli hänen tulevaisuutensa, odottamaton elämä jonka hän ehkä saisi elääkseen, ellei ikinä palaisi kotiin. Varjot heittäytyivät valeakasioiden lomitse. Yön tummat värit kietoivat maiseman siniseen utuun. Coralie riisui naamion, jota piti näyttääkseen joltakin muulta kuin ihmiseltä ja joka oli valmistunut saman käsityöläisen pajassa kuin Ihmeellisten asioiden museon kilvet."

- Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

torstai 15. lokakuuta 2015

Katri Tapola: Härkätaistelu

No niin, useampi teistä tietää, että olen aloittanut kirjabloggaukseni alkujaan lastenkirjabloggaajana. Katri Tapola on lastenkirjapuolella minulle äärimmäisen arvostettu kirjailija. Sellainen jota voi vain katsella ylöspäin ja huokaista. Kun näin katalogista Katri Tapolan äärimmäisen kauniin (kansi Elina Warsta) aikuiskirjan Härkätaistelu (Teos, 2015) oli ensimmäinen ajatukseni, että tahtoo lukea mutta hyvin pikainen seuraava ajatus, että mutta miten kamalaa on jos inhoan sitä kirjaa? En voisi ainakaan kirjoittaa siitä yhtään mitään. No sitten se tuli kirjastossa vastaan, ja heheheh, otin härkää sarvista...


Härkätaistelu on mystinen kirja. Se lähtee sellaisella temmolla että oksat pois. Kirja tamppaa kuin singeri, sytkyttää teholla ja luulen, että se on vain alkusoittoa, kohta on pakko hengittää ja tasata oloa, muuten tulee sydänkohtaus ja äkkikuolema. Mutta eikun Tapola sytkyttää lisää sellaista vauhtia, että havuja...! Tarina on pullollaan sanontoja, muunnelmia, kielellistä leikittelyä- hengästymiseen saakka. Tarina kulkee lähes maanisesti ja hyvin nopeasti mietin tarvitaanko kirjaan Keroputaan ryhmä ymmärtämään ajatuksia, puheita, dialogeja ja tapahtumia.

Kirjan juoni on EHKÄ sellainen, itse asiassa aika tavallinenkin, että tavallinen suomalainen kaupassa käyvä nainen, Taina Tori, miettii eroa miehestään. Rinnalla kulkee teini-iän kynnyksellä oleva, Tex Willer, mielikuvitusrikas poika, josta ei ota selvää onko hän lintu vai kala. Jotakin hipaisua hänessä on kuitenkin Tapolan lastenkirjojen henkilöihin, jotka saavat minut aina hihkumaan ilosta. Mutta tässä pojassa on sävy surua. Ja ei kai ihmekään, kun äiti, ja sohvalla röhöävä "bisnesmän" laukkaa ajatuksissaan kuin täysiään rynkkäävä pesukone, josta ei ole varma räjähtääkö se vai alkaako kuitenkin linkous jo olla loppumetreillä. Ja eipä ihme että ilmassa on surua, kipua ja ketutusta sillä mitään ei tunnuta saavan puheen, saati teon tasolle, vaan ajatukset vain vellovat.

Minuakin alkaa velloa. Jos en naurahda välillä. En tiedä tuleeko tästä kirjasta mitään ja tajuanko mistään mitään. Inhoanko vai jääkö leukaperäni lopulliseen jumitilaan. Joku härkäkin on tulossa pihamaalle, mitä se sitten on? Mitä se symboloi?

Mutta kirjan lopussa tulee tyyni, en kerro mistä ja miksi mutta tyyni tulee. En olisi koskaan uskonut. Odotin muuta.

Katri Tapola on todellakin poikkeuksellinen suomalainen kirjailija. Vie kaikki olemassa olevat sanat ja jättää aivokapasiteettini energiansäästöohjelmalle.


"Kirpakka akka hän oli ja narttu hänestä kuoriutui, hän tiesi sen kyllä, vaikkei pitänyt eikä ikinä olisi arvannut. Ei hän ollut, ennen. Hän oli aatteita täynnä ja anorakkityttö. Ketä kiinnostaa millaista on kun kaikki vielä merkitsee, anorakin kulumat, lumen ja pakkasen jäykistämät lapaset ja mononnauhat. Tuuli, joka heilauttaa lumen hiihtäjän päälle. Semmoinen hän oli. Tuijotti tulehen kauan, oli ihminen, jota kutsutaan kivaksi. Mukava ihminen. Arvot kohdallaan. Jotkut naiset vaan varttuu niin, menee väärään suuntaan, niist kuoriutuu queen bitch. Kun kuitenkaan ei mitään ole luvassa."

- Katri Tapola: Härkätaistelu

perjantai 2. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma

Jos joku kirja on hyvin markkinoitu niin se on Sofi Oksasen uusin: Norma (Like, 2015). Ja täysin oikeutetusti, onhan kyseessä hyvin mielenkiintoinen tapahtuma. Minäkin katselin kirjan julkistamistilaisuutta, tai sanoisinko esitystä, jossa Pekka Haavisto haastatteli Sofi Oksasta ja se oli oikein mielenkiintoista. Siispä hyppäsinkin pikkiriikkisen ilmaan, kun Likeltä oli tullut postilappunen. Hain kirjan postista mahdollisemman pian, jotta sain sen uunituoreena viikonlopun lukuun! Ja ah, kirjahan on todella kaunis ja ihanan tuntuinen kädessä... Tälle lukukokemukselle oli hyvä lähteä!


Norma on reilu kolmekymppinen nainen, joka elää omaa itsenäistä elämäänsä ja omaa salaisuuden, jonka vain hänen äitinsä Anita tietää. Lomamatkalta palattuaan Anita jättää kengät ja käsilaukun penkin alle ja juoksee metron alle. Normalle äidin itsemurha tulee täytenä yllätyksenä ja hän joutuu selvittämään millainen hänen äitinsä oikeastaan oli ja mitä kaikkea hänen elämäänsä kuului. Tämä vie hänet sukunsa tarinan äärelle.

Norma on päivitetty Tähkäpään satu. Norman hiukset kasvavat vauhdilla ja ne tuntevat elämää. Norma on herkkä nainen, joka taistelee selviytymisestään yksin, ja on jo tyytynyt ajatukseen yksinäisestä elämästään. Mutta miten kuormittavaa elämä on jos jo hajun kautta voi aistia ihmisestä kaiken, jopa kuoleman? Jos kirjan pääteemoja ovatkin hiusteollisuus, kauneusihanteet ja kohdunvuokraus (ja ihmisoikeudet ja naiseus), nin samalla kirjassa kerrotaan mielen järkkymisestä. Tällä kertaa Helsingin katujen rinnalla kuljetaan myös Kuopion torilla- ja Niuvanniemessä.

Sofi Oksasen uusin oli mukavaa luettavaa. Siinä on ajankohtaista asiaa ja samalla sävähdys historiaa. Oksasen kirjoitusta on minun helppo lukea ja se on monin tavoin täyteläistä. Kirja on mielestäni lähempänä Oksasen Baby Janea kuin esimerkiksi Puhdistusta, ja tämä tuntuu mukavalta. Minulla on pitkään ollut Oksasen Kun kyyhkyset katosivat lukemattomana kirjahyllyssäni, koska pidin Puhdistuksesta hyvin paljon. En kuitenkaan ole saanut luettua sitä, mitä ilmeisemmin suurten odotusteni vuoksi. Mutta nyt voisin kirjaan tarttua.

Normassa on siis mukana jännitystä ja sitä voisi kuvailla jopa rikosromaaniksi. Samalla kirjassa on satumaisuutta, maagisuutta, hyvän maun rajoissa. Kirjan loppu on minusta hyvä ja sinänsä aika yllättäväkin. Vielä ikään kuin viimeinen potku lukijaa kohtaan, että ei pidä olettaa mitään...
Norma on loistava osoitus siitä, miten monitasoinen ja rohkea kirjailija Sofi Oksanen on.


"Miehen hiukset oli kammattu taaks, lahdelmat olivat vetäytyneet ikäisekseen vähän, ihosta ei voinut sanoa samaa. Rypyt olivat kovien auringonsäteiden uurtamia, silmäpusseja painoi niihin pitkään ja hartaasti kaadettu viina eikä rusketus peittänyt katkenneita verisuonia. Edellisillan olut haisi hiestyneillä ohimoilla. Myös miehen puku oli eilisen jäljiltä, polvet pussittivat, koko olemus lökötti ja istui huonosti havupuiden rauhaan, vaikka puheenparsi oli kohtelias, puvun väri asiaan kuuluvasti musta ja kangas näytti kalliilta."

- Sofi Oksanen: Norma

tiistai 29. syyskuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Lukukokemus on niin monesta asiasta kiinni. Sitä ei koskaan tiedä pitääkö kirjasta vai ei, vaikka kuinka tähtimerkit olisivat kohdallaan. Olin lukenut tästä Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme (Tammi, 2015, suomentaja Sari Karhulahti) kaksi minut myyvää blogikirjoitusta ja olin jo melkein valmis ostamaan sen, kunnes kirja tuli kirjastossa vastaan. Otin kirjan syksyiselle mökkireissullemme mukaan ja luin sitä takkatulen äärellä vilttiin kietoutuneena...


Olimme ihan suunniltamme kirjan äänenä toimii Rosemary. Kirja perustuu yllättävyyteen, joka vaikeuttaa juonesta kirjoittamista, koska kirjan lukeminen olisi varmasti tylsempää jos jutun tietää jo etukäteen. Sanotaan kuitenkin näin, että kirjan teemat ovat perhesuhteet, sisarussuhteet, elämänpolut, tieteelliset tutkimukset ja eläinkokeet. Kirja kulkee melko helpohkosti, vaikkakin siinä pompitaan ajassa ja kerrotaan keskikohta ennen alkua. Kirjassa on hieman sarkastista huumoria, jonka luen, mutta en liiemmin huvitu. Kirjan tarina on koskettava ja kuvaa millä tavoin myös ympäristömme voi muokata kasvuamme. Siinä on myös mukavasti moniäänisyyttä, eli kuvauksia siitä miten me kaikki koemme maailmaa ja tilanteita omista näkökulmistamme (kuten vaikka kirjan lukemisen), ja miten me muistammekin asioita aivan eri tavoin.

Kirjassa on siis paljon samaa tematiikkaa kuin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, johon hullaannuin. Ehkäpä siksi kannessakin on Valtosen kuvaus kirjasta: "Fowlerin perhetarinan sympaattiseen kerrontaan on taitavasti kätketty...", jonka allekirjoitan. Mutta kirja ei minulle yllä missään määrin niin korkealle kuin Valtosen kirja, joka on huomattavasti monitasoisempi. Fowlerin kirja ja kirjoitustyyli on minulle melko kevyttä ja viihdyttävää, mutta en mene siitä suunniltani (pakkohan tämä oli käyttää), vaikka olin itseni siihen täysin pedannut. Kirjan ideahan on oikein hyvä ja sen lukee mielenkiinnolla loppuun saakka. Ja kansi on varsin vetävä.


"Toisinaan menneisyys ja muistikuvat ovat niin sumuisia, että todellisilla tapahtumilla tuntuu olevan vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä olisi voinut tapahtua. Sumu hälvenee, ja siinä me yhtäkkiä olemme, minun kiltit vanhempani ja heidän kiltit lapsensa, heidän kiitolliset lapsensa, jotka soittavat ihan vain jutellakseen, antavat suukon toivottaakseen hyvää yötä ja odottavat pääsevänsä kotiin juhlapyhiksi. Näen että omani kaltaisessa perheessä rakkautta ei tarvitse ansaita eikä sitä voi menettää. Näen meidät siten vain hetken ajan, näen meidät kaikki. Entisellämme ja kunnossa. Jälleen yhdessä. Jälleen briljantteina."

- Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

lauantai 26. syyskuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Luin viime vuonna Ulla-Lena Lundbergin Leon ja ihastuin, kyynelehdin ja huokailin. Suureen maailmaan (Gummerus, 2015, ap. 1991, suomennos Leena Vallisaari, kirja saatu kustantajalta) jatkaa Leon jalanjäljillä Eskilsin Leonardin ja hänen veljensä Isidorin näkökulmista. Merenkäynnin aika alkaa hiipua ohitse ja vaihtoehtoisia keinoja kokeillaan. Leonard käy aivan kirjan alussa Amerikassa kokeilemassa onneaan, mutta käynti on varsin köyhä ja kivulias. Onni ei löytynytkään rapakon takaa. Lukijana minua harmitti, että seikkailu jäi niin lyhyeksi, koska en ole lukenut Amerikkaan muuttaneista suomalaisista oikeastaan mitään.


Leonardo on melkoinen elostelija, toisin kuin veljensä Isidor, joka on ottanut pappisvalan. Leonardo kuvautuu herkäksi persoonaksi, joka ajelehtii elämässään tuulispään lailla. Isidorin tarina muistuttaa minulle taas Jää -kirjan tarinasta. Tuntuu, että koko Lundbergin tuotanto nivoutuu toisiinsa yhteen. Kirjassa kuvataan myös muita näkökulmia ja piipahdetaan "romanttisesti" merellä, eli kohtaamassa meren todellista luonnetta ja tässä tarinassa kuvataan erään ajalleen erikoisen naisen viehättävää tarinaa.

Lundbergin kieli on taatun tasaista, kaunista mutta niin väkevää. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja hyvin rakennettuja. He ovat eläviä. Kuitenkin Suureen maailmaan on minulle hieman Leon sivupolku, joka ei tavoita pääteoksensa täyteläisyyttä, joskin antaa mielenkiintoisia näkymiä Leon jälkeiseen elämään. Kirjan kokonaisuus jää itselleni vähän repaleiseksi, enkä ihan pääse kaikkien henkilöhahmojen, kuten Ragnarin, tarinoiden tunnelmaan.


Lundberg lukeutuu minulle luottokirjailijoihin, joita kunnioitan ja ihailen. Lundberg on jo lunastanut paikan lukusydämessäni. Suureen maailmaan ei ollut minulle hänen parhaimpia teoksiaan, enhän edes itkenyt silmiäni turvoksiin tämän äärellä!,  mutta tulen taatusti jatkamaan Lundbergin uskomattoman tuotannon lukemista. Se olkoon lukumissioni. Tämän seesteisen kirjan kansia katsellessani huomasin, etten ole lainkaan huomannut viime vuonna ilmestynyttä Metsästäjän hymyä (mikä nimi!) ja tämä tieto teki minut lähes surulliseksi!

Mikäli ette ole lukeneet Lundbergia vielä niin hyvät ihmiset ehdottomasti, on sen aika.


"Sauvon venettä järvelle ja huudan intiaaneille hävyttömyyksiä, mutta koko ajan olen puhkeamaisilla itkuun aivan tietystä syystä, siitä, että puun latvassa makasikin minun äitini. Hänen kuolemastaan asti on kuoleman nimi ollut äiti, ja juuri äitiä intiaanityttö kuolemassaan muistuttaa."

- Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

perjantai 11. syyskuuta 2015

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Kuin olisin ystävän seuraan istahtanut. Kärsin toista viikkoa ilkeästä lukujumista, siis sellaisesta, että kun avasin ihanan kirjan ei lukemisestani tullut mitään, vaan ajatuksiini pääsivät kaikki ne asiat jotka stressasivat arkeani. Mutta sitten alkoi stressi helpottaa ja tartuin mahdolliseen lohtukirjaan Carol Shieldsin ja Blanche Howardin Kuiva kausi (Otava, 2015, suomennos Hanna Tarkka, ap. 1991, kustantajalta). Oli kuin tosiaan olisin ystävän seuraan istahtanut.


Löysin jossakin lukio-/yliopistoikäisenä Carol Shieldsin kirjat ja muistan lumoutuneeni niistä. En voinut käsittää miten joku voi kirjoittaa niin täydellisiä kirjoja. Siitä alkoi luottosuhteeni Shieldsin kanssa. Valitettavasti en ole vain lukenut hänen kirjojaan pitkään aikaan, vaikka yksi novellikokoelmakin on hyllyssäni lukemattomana! Joten kun huomasin Kuivan kauden syyskatalogissa, kävi käsi nopeaan (Rastitan katalogiin aina parhaimmat! Syy miksi katalogit tulisi olla paperiversiona!), vaikkakin mietin, että kukahan tämä Blanche Howard ja kirjan kopsahtaessa postilaatikkooni hieman huolestuin siitäkin, että kirja on kirjoitettu kirjemuodossa.

Mutta kirja on aivan ihana! Kirjassa keskustelee jo teini/aikuisiän kynnykselle kasvaneiden lasten vanhemmat, siis pariskunta, aviopari (ei enää "pelkkä vanhemmat"). Pitkään kotiäitinä ollut Jocelyn on kouluttautunut juristiksi ja lähtee vuodeksi toiselle puolen Kanadaa edistääkseen työttömien ja köyhyydessä elävien naisten asemaa. Samaan aikaan työttömäksi jäänyt arkkitehti Charles jää teinineen kotiin ja opettelee niin ruuanlaittoa kuin runojen kirjoittamistakin. Mutta selviääkö parisuhde lähes vuoden selibaatista? Miten käy, kun keskustelu muuttuu kasvoikkain käydystä dialogista kirjeenvaihtoon? Entä miten paljon yksilö kasvaa yhden vuoden aikana ollessaan yksin omasta toiminnastaan vastuussa?

Kirjan juoni on valloittava. Sen ympäristö on bien sûr ihanan turvallinen, lämmin ja huumori kukkii rennolla tavalla- nauroin ääneen! Kun luen kirjeitä, ajatukseni ja tunteeni pomppivat kulloiseenkin näkökulmaan kuin tennispeliä seuraten... Ahmin kirjan kahdessa päivässä- älä vain keskeytä pahassa kohdassa tai saat tulta tuta! Kuinka se kehtasi? Ei voi olla totta! Ethän vaan?! Siis nyt meni yli! Voih...!

Mutta ehkä silti sydämeni sykki eniten Charlesin kirjeiden kielelle, sen syvyydelle. Vasta lopuksi luin kumpi kirjailijoista on kirjoittanut Charlesin, Chasin, osuuden- ja yllätyin. Ja hymyilin. Voi miten ihana kirja! Voi miten ihana uppoutua taas kirjojen lumoon! Fantastique!


"Panen tämän tulemaan erikoislähetyksenä, koska minusta meidän on aika lyödä sumentuneet päämme yhteen ja sanoa: Helvettiin koko saatanan komissio ja helvettiin tällainen tilanne, että asumme eri puolilla maata. Me olemme jumalauta menossa hyvää vauhtia kohti katastrofia, ja nyt on kysymys parista lapsesta ja paristakymmenestä yhteisestä vuodesta.

Chas

Ja helvettiin ne violetit saappaat."

- Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Minulla on kaunokirjajumi. Siispä luen vaihteeksi tietokirjoja, joista tulevassa tuolla toisessa blogissani enemmän. Valitin miehelleni jumistani ja hän huomautti, että näkyyhän tuo luku kulkevan, kun luin samalla kuitenkin Linn Ullmannin Aarteemme kallis -kirjan (WSOY, 2012, pokkari verkkokirjakaupasta, suomentanut Tarja Teva). Niin, mutta se sisäinen tunne! Kun ei vaan luku maistu samalta. No onneksi syy jumiin on aika selvä ja eiköhän se tästä. Eikä pahaa tee lukea tietokirjojakaan välillä!


Linn Ullmann lähti virtuaaliseen ostoskoriini oikeastaan ihanan Leena Lumen suosituksesta (hänen lainauksensa löytyy muuten tämä pokkarin kannesta!). Se vaan, etten heti ymmärtänyt, että kyseessä on psykologinen trilleri/draama, mikä lie oikea termi, sillä sen tyylisuunnan kirjat harvoin kolahtavat minulle. Aarteemme kallis lähtikin minusta liian verkkaisesti liikkeelle. Huomaan lukevani nyt monta kirjaa kirjailijoista, jotka potevat kirjoituskriisiä ja myös tässä kirjassa yksi päähenkilöistä on tällainen kirjailija, adonis Jon. Perheeseen kuuluu myös ravintoalalla ruuhkaisesti työskentelevä äiti Siri, joka järjestää kirjassa 75 -vuotiaalle äidilleen vastoin tämän tahtoa synttärijuhlat (miksi, raivostuttavaa). Lisäksi perheeseen kuuluu hieman sosiaalisesti erikoinen tytär Alma, jota tulee vahtimaan Jonin silmiäkin kiehtova nuori Mille. Juhlien jälkeen Mille katoaa ja kaksi vuotta myöhemmin hänen ruumiinsa löytyy lasten etsiessä aarretta.

Kirja kiertelee ja kaartelee, ja siinä on myös hieman sitä toistuvuutta, mikä ei aina ole mieleeni. Välillä kirja omaisee minut todella mukaansa, kun taas välillä huokaisen tylsistymistäni. Kirjailijan kielen kanssa on sama juttu, mielestäni kirja ei pysy minulle tasaisena, tai sitten minä en pysynyt kirjan lukuaikana kirjalle tarpeeksi tasaisena. Nautin kuitenkin kirjan loppuun saakka ja varsinkin siitä syystä, että koin sen kuitenkin melko helppona kirjana, viihdyttävänäkin, ja aurinko paistoi ja saatoin lukea vielä ainakin tämän kirjan ulkona. Valitettavasti en kuitenkaan kokenut sitä koukutusta ja lumoa jota ilmeisen moni muu kirjasta on kokenut, joten ainakin toistaiseksi tämä kosketus Linn Ullmanniin oli riittävä.


Voi kun saisin lukujanoni äkkiä takaisin, sillä lukupinossani on niin niin ihania kirjoja, jopa kesken olevia,  joita sieluni janoaa mutta aivoni eivät vain pysty antautumaan...


"Millen pitkät hiukset hulmusivat vapaana, hänellä oli punainen sateenvarjo, punaiset huulet ja korkokengät  jotka lotisivat sateessa. Hän oli kiinnittänyt oikean korvan taakse valkoisen silkkipianin Sirin valkoisesta kukkapenkistä."

- Linn Ullmann: Aarteemme kallis

maanantai 31. elokuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timosen Kesäinen illuusio (WSOY, 2015, kirjastolaina) on varmaan tämän kesän blogiluetuin kirja. Timonen kirjoittaa myös kirjablogia Kirjava kammari. Joten kun Kesäinen illuusio kohtasi minut kesäisessä kirjastossa, nappasin sen kyytiini, vaikka epäilinkin onkohan kyseessä ollenkaan minun kirjani! Ulkonäöltään kirja lupasi jotain kesäistä ja kevyttä, joskin nimessä oli vivahde johonkin muuhun.


Kirja kertoo keski-ikäistyvästä Klarissasta, joka on muuttanut kesäksi saareen. Mies ja lapset ovat jääneen kaupunkiin ja kesän aikana vanhemmat ovat lapsiltaan salassa kokeilemassa asumuseroa. Kirja lähtee yksityiskohtaisesta, runoilevasta saariaamun kuvailusta, joka saa minut vähän epäröiväksi. Kuitenkin Klarissa tapaa hyvin nopeasti mielenkiintoisen, vanhemman miehen naapuri saaresta ja tarina alkaa juosta mukavammin. Tarina koukuttaa. Saari lämpöineen, vesistöineen kuvautuvat minulle hyvin, samoin kuin elämästään kaikin aistein nauttivat kirjanhenkilöt. Kirjassa on tyylikkyyttä, josta pidän ja joka saa minut hymyilemään.

Kirjan tarina, rakkaustarinaksikin luokiteltava, on minusta miellyttävää ja helppoa ahmintaluettavaa. Tarinaan on myös liitetty mystiikkaa, josta taas en oikeastaan pitänyt. Tämä taitaakin olla minulle yleinen heikkous, että en osaa heittäytyä kirjoihin, joissa yhdistellään erilaisia tyylejä ja hieman alleviivataankin sitä laittamalla, kuten tässä, osa tekstistä kursiivilla. Kustantaja kuvailee Kesäistä illuusiota psykologiseksi trilleriksi, mitä se lopulta kokonaisuutena onkin. Minä vain olisin rakastanut kirjan "romanttinen hyvänmielen kirja" -osuutta enemmän!


"Viime yönä menin jälleen Piiliniemeen. Näin kaiken edessäni, joskin usvan läpi, kuin autereisena päivänä. Tuuli kuljetti haikean sävelen luokse ja pois, kuva kirkastui hiljalleen: auringossa välkehtivät hopeasalavat, salmen pintaa rypyttävä tuuli, tumma vesi, joka ilmaisin otti pelokkaan viileään syliinsä."

- Karoliina Timonen: Kesäinen illusioni

lauantai 29. elokuuta 2015

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Tarvitsen välillä kevyempää ja hieman erilaista luettavaa ja jotenkin Riikka Ala-Harjan Kevyt liha kuulosti siihen sopivalta kirjalta (Like, 2015, kustantajalta). Kirjassa kertoo eronneesta Saarasta, joka työskentelee teatterilla valaistusmestarina, treenaa vapaallaan kroppaansa ja saa siitä kiksit.


Saara asustaa kaksin seitsenvuotiaan poikansa kanssa ja alkaa hiljalleen kaivata viereensä myös vanhempaa miestä. Työn puolesta Saara miettii Daavid -patsaan olemusta ja samalla mitä on kauneus, neiseus, mieheys ja tasa-arvo. Hän tapaa vanhan heilansa Jarnon ja saa kaipaamaansa sutinaa elämään.

En ollut aiemmin lukenut Riikka Ala-Harjaa ja ajattelin korjata tämän sivistyksettömyyteni. Olinkin varsin yllättynyt siitä mitä Kevyt liha tarjosi. Kirja oli minusta pääasiallisesti juurikin kevyttä luettavaa ja tarinaa voisin kuvata jopa rakkausromaaniksi. Kirjan Daavid -pohdinnat jäivät minulle lähes päälleliimatuiksi, teennäisiksi, mutta samalla jotkin sukupuoli- ja tasa-arvopohdinnat herättivät huomioni välillä varsin valppaaksi. Kirjalla oli siis hyvät kohtansa mutta kokonaisuus oli minusta epätasainen ja siten välin hämmentävä, jopa tylsä, mutta onneksi aina parin sivun päästä löytyi jotain kiinnostavaa, jonka voimin jaksoin lukea kirjan kokonaan.

Kirja on ihan jees ja onhan Ala-Harjan kielenkäyttö aika reipasta, juttelevaa, helppolukuista ja humoristista (huumori ei vaan  ihan kolahtanut minuun). Reippaasta kielenkäytöstä tulee mieleeni hieman Rosa Liksom (mutta haaleampana). Alkuodotuksiin nähden olin kuitenkin pettynyt. 

Kirja toimii sellaiseen pieneen romantiikan ja rentoutuksen nälkään ja on varmasti ihan kiva joululahjavinkki (jos jo nyt näin voi sanoa!). Oletteko te lukeneet Riikka Ala-Harjaa ja mitä piditte?


"Vaunun seinällä on Jumalan rakastajan juliste. Michelangelon Daavid töröttää keskellä julistetta, kuva on takaapäin. Panu halusi takapuolen, se oli Panun idea vaikka minä sanoin että miksi sinä persettä haluat näyttää, se on toki ihan helvetin hyvä perse, ehkä maailman paras, mutta julisteessa naurettava."

- Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

torstai 27. elokuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Voi voi, ihan parasta on se, että huomaat kirjan, joka kutittaa sinua niin mukavasti ja houkuttelee jonkin uuden ääreen. En ollut lukenut aiemmin Pauliina Vanhatalon kirjoja, mutta kun näin tämän kirjan Tammen (2015) katalogista, tunsin kihelmöivää halua kokeilla... Tämä kirja oli siis minulle niin sanottu "riskipyyntö" sillä usein pyydän kustantajilta blogeihini vain kirjoja, jotka arvaan lähes varmoiksi lukukokemuksiksi (vältellen viimeiseen sitä tuskallista olotilaa, että luen väkipakolla huonoa kirjaa ja vielä bloggaan siitä!).


Pitkä valotusaika tarkentaa alkunsa 1960 -luvun Ouluun, jossa koulunsa päättänyt, hieman vihainen ja laiskaksi tunnustautuva Aarni päätyy sukulaistädin valokuvaliikkeeseen apupojaksi. Enni-täti pitää valokuvaliikettä Liisan kanssa, jonka kanssa hän myös asustaa samassa huoneistossa. Aarni on vähän tehdä jotain peruuttamatonta mutta valokuvan voima suuntaa hänen huomionsa muualle: pieniin yksityiskohtiin, ihmiskasvoihin, maisemiin, tilanteisiin, joita on mahdollista ikuistaa valokuvauksen keinoin. Pimiön pimeys ja tuoksut, se tunne kun hengitystä pidätellen odotat tuulen kuljettavan lehden juuri siihen kohtaa, että saatat rapsauttaa sen tärkeän hetken.

Niin, kirja vie minut aatoksiin, tunnelmoin, ihastun ja huokailen. Jos maailmassani olisi enemmän aikaa, ottaisin mielellään enemmän valokuvia. Pelkäksi omaksi ilokseni. Muistan kuinka sain ensimmäisen pikkukamerani joululahjaksi alakoululaisena, tai miten löysin järkkärin tuoman jännityksen, jossa piti saada kaikki mittarit kohdalleen ennen laukaisua. Ja myös hämmennykseni digitaaliaikana, kun voisin ottaa tuhat ja sata kuvaa... Valokuvien ähkyn.

Oulusta tarkennus vaihtuu ajasta eteenpäin ja kertoo viehättävän tarinan Aarnista kasvusta, rakastumisesta ja perheen perustamisesta. Aarni jatkaa valokuvausliikkeen omistaja vaimonsa Ilsen kanssa ja elämä kuljettaa lapsiperheen arkisissa asioissa, jossa samalla Aarni yrittää toteuttaa taiteellista intohimoaan ja Ilse jää vastuuseen huolien kuulijana ja arjen pyörittäjänä. Kun lapset lentävät maailmalle ja synnyttävät uutta sukupolvea, on myös Ilsen aika pysähtyä ja lähteä seuraamaan omaa polkuaan. Polkujen eriäminen saa Aarnin puntaroimaan omaa elämäänsä, valintojaan ja mikä kaikki hänen kokemassaan onkaan ollut totta...

Kirja on todella kaunis. Toki pieniä säröjäkin siinä on. Luin tätä kirjaa siihen ihanasti uppoutuen, aikaa tai ympäristöäni ymmärtämättä. Mieleeni tuli samanlainen ihastus ja huuma kuin aikoinaan Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta -kirjaa lukiessani. Jotenkin samalla tapaa tämäkin kirja maalaa maiseman elämästä sen haaleilla väreillä. Ja kuitenkin samalla tärkeät, värikkäät kohdat taidokkaasti erottaen ja esiin nostaen.

Valokuvaus on pysähtymistä. Tänään mietin sadepisaroita tiiraillessani, että lieneekö se mindfullnessia parhaimmillaan?

Pysähtyisitkö sinä tämän kirjan äärelle? Piditpä valokuvien maailmasta tai et... Kirja on moninainen, uskon siinä olevan erilaista monenlaiselle lukijalle. Taiteen ystävälle tämä saattaa olla kirja, josta ikuistuu kuva joka lämmittää mieltäsi ja nostattaa hymynhäiveen kasvoillesi.


"Kehossa kihelmöi kun tunto palasi kohmeisiin jäseniin. Aarni tunsi itsensä koko ajan tyytyväisemmäksi päivän saaliiseen. Todellisuus alkoi muuttua jo, meinneiden sekuntien virta pelkistyi yhdeksi ainoaksi otokseksi ja muu painui unohduksiin. Vain mustatakkisen naisen moittiva katse ei suostunut perääntymään pimeään."

- Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

perjantai 21. elokuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

Hihkaisin ilosta, kun huomasin, että Siltalalta on ilmestymässä syksyllä uusi Hotakainen (2015). Sainkin kirjan jo ennakkokappaleena kesällä ja luin sen kesälomani ratoksi. Henkireikä on taattua Hotakaista, joskaan ei minusta yllä edellisen Luonnon laki tasolle, joka oli minusta loistava.


Nyt joku teistä sanoo, että edellinenhän oli Kantaja, ja niinpä olikin. Mutta itse asiassa Henkireikää lukiessani minulle tuli olo, että Kantaja oli Henkireiän sideshow, sivukirja, josta en oikein osannut kirjoittaa mitään muuta kuin että hyvä.  Osannenko tästä sen paremmin?

Henkireiässä on kuitenkin hitusen enemmän tarkkasilmäistä elämän analysointia- ja tutulla miesmäisellä näkövinkkelillä. Henkireiän pääosissa on poliisi, joka tuumailee ihmismieltä ja käyttäytymistä suorasukaisella ja hauskalla otteella. Poliisi käy laulamassa kuorossa, jossa laulaa myös suntio, joka tunnustuksia hän hieman vaivaannuttavasti joutuu kuulemaan. Lisäksi kuoroon kuuluu eräs parturinainen, jolle suntio myös paljastaa nolon salaisuutensa. Suntio nimittäin varastaa vainajien luksusvaatteita ja "kierrättää" ne vaimonsa ommeltavaksi juhlapuvuiksi. Parturi saa aihetta kiristykseen, joka johtaa rikospoliisille tyypilliseen ammatilliseen maastoon.

Luin Henkireiän jo noin kuukausi sitten, enkä oikein enää tarkasti muista kirjasta muuta kuin sen, että nautin sen ääressä olemisesta, uskomatonta kyllä, jälleen kerran. Ajattelin jopa lukea kirjan heti uudestaankin, mutta sitten kirjapinoni kasvoi... Kirjassa oli moniakin kohtia, joita halusin pistää ylös tai joille nauroin ihan ääneen. Kirja oli myös moniääninen ja kuvasi hauskasti sitä mitä kaikkea yksi ihminen onkaan, kun sitä eri vinkkeleistä katsoo. Kirjassa ihmistä kuvataan venäläisenä maatuskana, jonka sisältä löytyy aina vaan uusia kerroksia ja lopulta se pienin, jota ei ehkä kukaan kunnolla tunne. Se, joka saattaa syyllistyä vaikka rikokseen. Mieleeni tuli eräs rikosluento, jossa psykiatri kuvaili useimpien rikosten tekijöiden olevan tavallisia tyyppejä, jotka on ottaneet pari liikaa ja "sitten vaan napsahti". Lukekaapas ihan itse tämä luotettava Hotakainen, nyt, tai viimeistään isänpäivänä.


"Jos ihminen itse saa kertoa luonteestaan, hän ilmoittaa usein jonkun postiivisen piirteen. Vaikka näin: olen aika huumorintajuinen ja sosiaalinen.
Kun tämän samaisen ihmisen luonnetta kysytään hänen tuttaviltaan ja läheisiltään, he saattavat sanoa: sellainen harkitsevainen ja ehkä vähän sulkeutumut se on. Hyvä. Mutta nyt huumorintajuinen ja sosiaalinen hävisivät. Ja entäpä jos samaisesta ihmisestä kysytään luonnehdintaa työpaikalta, vaikka hänen pomoltaan. Tämä saattaa tdeta ykskantaan: tosikko ja ahkera."

- Kari Hotakainen: Henkireikä

torstai 20. elokuuta 2015

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Luin kesälomallani kolme kirjaa, jotka olin saanut yllätyksenä kustantajilta. Luultavasti en olisi lukenut näistä yhtäkään ilman kustantajien antamaa haastetta, jonka otin vastaan lukupiirimäisesti: mielenkiinnolla kokeilla jotain muuta kuin mitä yleensä luen! Olikin kiva huomata instagrramissa ketkä muut bloggaajat olivat myös saaneet kirjat ja sitten hihitellä kiltisti julkaisupäivää odotellen. Tämänkin kirjoituksen olen tehnyt heinäkuussa, mutta se julkaistaan 20.8.15., kirjan julkaisupäivänä. Kirjat olivat ennakkopainoksia, eli pehmokantisia, ohut sivuisia ja mukavan keveitä reissailuun, eikä tarvinnut pelätä kirjojen puolesta, vaikka ne kokivatkin autonlattiaa ja hiekkarantoja. Ensimmäiseksi luin Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä (Like, 2015, suomennos Elina Koskelin). Kirjan nimi oli aika mahtipontinen, eivätkä ennakkokirjan etukanteen laitetut sanatkaan olleet ihan mieleeni: Stalkkaa. Sieppaa. Tapa. Toista.



Mutta yllätyksekseni luin kirjaa ihan hyvällä mielenkiinnolla. Tarina kertoo sarjamurhaajasta ja juonta kuljetellaan lyhyin kappalein uhrien, auttajien ja tappajien näkökulmista, joten siis melko tavanomaisella dekkari/trillerikaavalla nopeaan tempoon ja sykähdyksittäin. Kirjan päähenkilöt oli minusta kirjoiteltu ihan mukavasti. Päähenkilöihin kuului pieni tyttö Nell, joka pakenee murhaajaa erakkomiehen luo. Tappajia on kirjassa kaksi ja heidät kuvataan aika syrjääntyneiksi, surkeiksi yksilöiksi. Apujoukoissa sankaroi naispoliisi, alkoholisoitunut ja rakkaudessa pettynyt Valerie. Tarina etenee seikkailuhenkisesti, jossa henkilöiden motiiveja kuvaillaan mukavasti. Murhaajien tappoidea paljastui minulle surkean aikaisin, josta syytän kansista löytynyttä, lähes alleviivattua vihjettä.

Minusta tämä oli oikein mukava kirja trillerinälkään. Näin Tarantinon elokuvien fanittajana voisin sanoa nähneeni elokuvissa melkoista teurastusta (nämä kohdat, kuten taistelu ja takaa-ajokohtaukset ovat mielestäni usein leffan täyttöä ja koen ne usein hieman pakollisena pahana muuten hyvässä leffassa), joten Tappamisen pitkä oppimäärä (englanniksi The Killing Lessons) ei ehkä ollut ihan sitä mitä olisin kirjan suomennoksen mukaan olettanut. Siinä kuvataan kyllä ilkeitä tekoja mutta ei millään slaughter -meiningillä, eli pysyi minullekin yllättävän luettavana ja mielenkiintoisena loppuun saakka.


"Pikkutyttönä hän oli vihannut kouluun menoa. Hänen äidillään oli tapana sanoa aamuisin: tiedän, että haluat tappaa itsesi, kulta, mutta harjaa hampaasi niin olosi helpottuu. Ja äiti oli oikeassa. Peseydyttyään aj pukeuduttuaan Valerien oli aina myönnettävä vastentahtoisesti, nöyrästi, että elämä oli kuitenkin siedettävää."

- Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

Luin ihan vasta Harper Leen Kuin surmaisi satalinnun ja tykkäsin siitä, mutten kummakseni hurmaantunut siihen kuten miljoonat muut. Mutta oikeastaan se nostatti minulle suuremman innon lukea nyt suomennettu Kaikki taivaan linnut, joka on löydetty kirjailijan arkistoista (Gummerus, 2015, saatu kustantajalta, suomennos Kristiina Drews).


Kirja kertoo 1950-luvulta, jolloin Scout, myös edellisen kirjan päähenkilö, on jo kasvanut aikuiseksi ja palaa kotiinsa New Yorkin varsin erilaisesta elämänpiiristä. Scout pohtii palatessaan itseään uuden ja vanhan kotinsa välimaastossa ja kirjassa kuvaillaan hänen kasvutarinaansa. Tämä tapahtuu myös muistojen kautta, joissa on hienoista toistoa edellisestä kirjasta. Aiemmassa kirjassahan Scout oli niin ikään viaton leikkijä mutta nyt Scout näkeekin maailmaa eri tavoin, erilaisesta perspektiivistä. Scout saa myös tietää, että Alabamassa tumma- ja valkoihoisten välit ovat kiristyneet, joka on aiheuttanut myös erilaisia liittoumia. Tämä tieto ahdistaa, oksettaa ja myllertää Scoutin maailman, koska hän on kokenut kasvaneensa tasa-arvoon kannustavassa perheessä ja ehkä kokenut maailmalla jo sen toteutumista erilailla kuin etelävaltioiden pikkukylissä. Scout joutuu myös kohtaamaan isänsä ja poikaystävänsä tässä hänelle lähes käsittämättömässä tilanteessa.

Kirja oli minusta valtavan mielenkiintoinen ja hyvä. Pidin siitä lähes enemmän kuin ensimmäisestä. Scoutin yltiöpäinen myllerrys ja monen maailman kohtaaminen on hienosti kuvailtu. Minä en kokenut kirjan tarinan vetävän jotain pois edelliseltään, vaan ehkä tasapainottavan sen (inho)realistisemmaksi. Kirja oli myös monin tavoin hyvin rohkea ja haastava, lieneekö tuo ollut syy kirjan salailuun näin monia vuosia. Nämä kirjat pitää lukea joskus uudelleen, sillä sellainen kytö jäi vielä elämään!


"Paahtava aurinko häikäisi niin että silmiin sattui, ja hän nosti kädet kasvojensa suojaksi. Kun hän otti ne pois silmiensä edestä totutellakseen taas pimeästä valoon, hän näki Maycombin kaupungin läkähdyttävän kuuman iltapäivän hohteessa vailla ihmisiä. Hän katsoi Maycombia, ja hänen kurkkuaan kuristi: Maycomb vastasi katseeseen.
Mene pois, sanoivat vanhat rakennukset. Ei täällä ole sinulle paikkaa. Sinua ei täällä kaivata. Meillä on omat salaisuutemme."

-Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

tiistai 18. elokuuta 2015

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Nappasin kirjastosta hyvää mediajulkisuutta saaneen Esa Mäkisen Totuuskuution (Otava, 2015). Kirja kertoo Helsinkiin sijoittuen dystopian, jossa hyväosaiset asustavat muurien toisella puolella itsestään kulkevilla autoilla liikkuen, kun taas huono-osaiset ovat eristettyinä toiselle alueelle.


Kirjan päähenkilö Tero Lilja on töissä täsmäyttäjänä Celsiuksella, se tarkoittaa lähinnä sitä, että Tero fiksaa ihmisten mediajulkisuutta kunkin toimeksiannon mukaan. Teron vaimo kuolee äkillisesti, joka saa Teron pohtimaan työtään, mediaa ja maailman menoa ja toimimaan äkillisen rebelisti.

Kirja oli ihan jees ja nopeasti luettavissa. En yleensäkään lue dystopiaa mutta joskus katson dystopialeffoja. Esa Mäkisen kirjoitustyylissä ja kirjan teemassa oli minulle jotain Risto Isomäen tyylistä, joka tuntui kivalle. Kuitenkin huomasin kyllästyväni kirjaan noin puolessa välissä ja aloin lukemaan "lukaisten". Kirjan pohja on hyvä mutta se ei oikein kantanut minulle loppuun saakka, joskin kirjassa on yllätyksiä loppumetreille asti.

Kirja on aika selvästi nykymaailman menoon kantaaottava ja hieman poliittinenkin. Aina en ihan ymmärtänyt mitä kirjassa haettiin takaa ja tämä sai minut hämmentyneeksi.
On mielenkiintoista lukea välillä esikoiskirjoja, en tosin ole varma seuraanko Mäkisen kirjailijauraa jatkossa.


"Kaisaniemenkatuun murtuvien luiden ääni kuulosti vaisulta. Laiskaa mätkähdystä tehosti bussin jarrujen kirskunta. Elokuvissa tuollaisella rusahduksella olisi kunnolla painoa. Saisoin pyörineni jalkakäytävällä ja katselin ihmeissäni. Tuo tapaus päätyy minun pöydälleni kahden tunnin sisällä, mutisen itsekseni."

- Esa Mäkinen: Totuuskuutio

torstai 13. elokuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

Luin kesälomallani kolme kustantajien lähettämää ennakkokirjaa, jotka olivat pokkariversioina oikein hyviä reissukirjoja. Lomalla on myös mukava antaa aivoille vähän jotain muuta ajateltavaa, esimerkiksi matkustamalla uusiin maisemiin tai sitten lukemalla jotain mitä ei itse olisi kirjastosta tai kirjakaupasta ensisijaisesti napannut. Paula Hawkinsin Nainen junassa (Otava, 2015, suomentanut Oona Timonen) oli toinen yllärikirja, jonka luin. Kirja alkaa nimensä mukaisesti niin, että alkoholisoitunut, hieman reppanaksi kuvailtu, jätetty nainen matkustaa junassa, haikailee mennyttä elämäänsä ja kiinnostuu radan varren taloista ja asukkaista...


Tarinan alku oli minusta hieman tylsähkö, olin jo hieman pettynyt, etteikö tämä tästä. Mutta onneksi tarinan tempo nopeutui jonkun ajan jälkeen. Kirja on kirjoitettu hyvin lyhyissä kappaleissa, joten sitä oli kiva lukea sellaisessakin tilanteessa, että keskeytyksiä tuli about jatkuvasti. Tarinaa kerrotaan junanaisen Rachelin lisäksi myös mysteeritalon "Jessin ja Jasonin" näkökulmasta, kun tarina hieman kehittyy. Lisäksi juttua kuvataan Rachelin entisen miehen ja hänen uuden vaimonsa näkökulmista. Kirjan päähenkilöistä yksi katoaa ja tarina kuroutuu tuon katoamisen ja hieman laajemmankin ratkaisun ympärillä. Olen usein aika surkea keksimään kuka murhaa Midsomer Murdersissa kenetkin, toisin kuin mieheni, joka keksii aina oikein, tässä kirjassa meni 234 sivua, että hoksasin mistä on kyse ja jaksoin lueskella loppuun saakka.

Ihan viihdyttävä kirja. Kirja on helppo- ja nopealukuinen, joten soveltuu mielestäni oikein hyvin arjen rentouttajaksi varsinkin jos tykkää jännäreistä!


"Olen miettinyt Jessiä koko päivän. En ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä näin aamulla. Miksi minusta tuntui siltä että jokin oli vialla? En pystynyt mitenkään näkemään hänen ilmettään niin kaukaa, mutta minusta näytti, että hän oli yksin. Enemmän kuin yksin - yksinäinen."

- Paula Hawkins: Nainen junassa

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Luin kesälomallani kolme kustantajien yllätyksekseni lähettämää ennakkopokkaria ja Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit -kirjan (Otava, 2015) luin kirjahaasteeni viimeisenä. Olin kiinnittänyt kirjaan jo katalogissa huomiota, koska kansikuva on kiinnostavan näköinen, kuitenkaan tällöin kirja ei herättänyt minussa sen suurempaa kiinnostusta. Kun kirja tuli postilaatikosta, olin epäileväinen mutta kuitenkin mielenkiintoni voitti.


Kirja alkoi hyvin kiinnostavasti Kimin tarinaa kutoen. Kimin isä on suomalainen ja äiti kiinalainen. Kimi on jätetty taaperona isänsä kasvattamaksi, jonka tragedia on seurannut Kimin ajatuksia aikuisiälle saakka. Vaiettu asia saa mittasuhteet, joka saa Kimin vihdoin matkustamaan Kiinaan ja tutustumaan äitinsä kotimaahan. Kirjassa kuvataan siis maahanmuuttoa, kahdessa kulttuuriperimässä kasvamista, Suomen ja Kiinan kulttuurieroja ja myös kiinalaista seuraneitikulttuuria. Kertomukseen liittyy myös lähes satumaiselta tuntuva tarina kiinalaisesta maalaisisästä ja tyttärestä, jonka nimi on ihastuttava Pikku-Lohikäärme. Kirjan aihepiirihän on siis varsin mielenkiintoinen ja Pekkola kirjoittaa sulavalla, kauniilla tavalla. Kuitenkin kirjassa tapahtuu niin kuin useissa suosituissa lukukirjoissa käy: tarinaa aletaan pyöritellä useaan otteeseen, jo kerrottuja asioita uudestaan esitellen, alleviivaten ja samaa ympyrää kiertäen- joka tuskastuttaa minut valitettavasti äärimmilleen.

Luin kirjan alkua siis hyvällä mielenkiinnolla mutta kirjan suoranainen jankkaus ärsytti minua huomattavasti. En vaan jaksa sellaista: jos juttu on jo selvä, eikä se siitä toisella kertomalla suunnattomasti muutu, niin eiköhän se tule lyhemminkin sanottua. Niinpä niin, tästä syystä olen usein lyhyiden kirjojen ystävä. Olen sitä lukijakuntaa, joka uskoo taitavan kirjoittajan osaavan kirjoittaa nerokkaasti hyvinkin napakalla tavalla (otetaanpa kotimaisista esimerkkinä Kari Hotakainen) ja samalla arvostan pidempää, kaunista, eteenpäinkulkevaa kaunokirjallisuutta, joka tarvitsee tilaa ja vapautta, jotta mahtuisi upeudessaan samojen kansien väliin... (kotimainen esimerkki: Anni Kytömäki).

No, tulipa nyt vähän mutistua. Uskon, että Pasi Pekkolan kirja löytää varmasti lukijakuntansa ja kirja voi olla hyvin suosittu. Ilmeisesti Pekkolan esikoiskirja on herättänyt aikoinaan hyvinkin paljon huomiota (en ole lukenut). Mutta valitettavasti täytyy näinkin suoraan todeta, että tämä ei vaan ollut minun kirjani, harmi, sillä pohja oli oikein lupaava.


"Illalla, kun he saapuivat takaisin kotiin, Guolian teki vielä uuden pienen nuotion kotipihan portille. Pikku-Lohikäärmeen piti hypätä liekkien yli, jotta hautausmaalla samoilevat pahat henget eivät seuraisi heitä kotiin."

- Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

tiistai 11. elokuuta 2015

Tove Jansson: Kesäkirja

Luin lomani loputtua Tove Janssonin Kesäkirjan (WSOY, ap suomennos 1973, suom. Kristiina Kivivuori, ite ostettu pokkari). Ja mikäpä ihanampi lumo arjen ankeuden vastapainoksi kuin tämä paljon blogattu Kesäkirja, joka on kaiken hehkutuksensa arvoinen. Oikea kimallekivi uimarannalla!


Pieni Sofia-tyttö viettää isänsä ja isoäitinsä luona saaressa kesää. Kirjassa pienet tarinat saarelta kertovat kauniisti miten kaksi eri-ikäistä tallustajaa kokee elämäänsä. Sofia kokee ja kuulee asiat pikkutytön näkökulmasta, kun taas isoäiti jo elämänsä ehtoopuolelta. Ja millaisia dialogeja näistä yhteisistä havainnoista syntyykään! Niin kauniita, että varpaita kipristeli! Sofia ja isoäiti on kuvattu niin hienosti, että heistä tulee eläviä heti alkukohtaamisella. Eikä nämä naiset elämistä pelkää, vaan antavat tunteiden tulla ja mennä! Koko kirjaa kuvaa jonkinlainen aitous, rehellisyys ja elämänmaku kaikessa kauniissa kirjossaan.

Loistava kirja, josta en osaa sanoa mitään pahaa. Todellakin kirja, jonka voi lukea uudestaan ja uudestaan. Tove Jansson on ollut uskomaton kirjailija, älykkö, taiteilija...! Huhhuh.

(samaistuin niin siihen isoäitiin!)


"Sinäpä et tiedä, mitä minä tiedän, sanoi Sofia. Hänen isoäitinsä pani murhakirjan pois ja odotti.
Tiedätkö sinä, mitä minä tiedän? Sofia kysyi ankarasti.
En, hänen isoäitinsä vastasi."

-Tove Jansson: Kesäkirja

torstai 6. elokuuta 2015

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Muistin, että minä en ole lukenut vielä Anna Gavaldan novellikokoelmaa Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Gummerus, 2004, suomentanut Titia Schuurman). Menin divariin ja löysin kirjan heti. Voi onnea!!!


Sillä. On se vaan niin, että Anna Gavalda on minun luottokirjailijani. Ei auta mitään. Odotan uutta kuin kuuta nousevaa ja saattaisin lukea näitä uudestaan ja uudestaan. Tällä hetkellä himottaisi lukea uudestaan Gavaldan Lohduttaja, joka oli niin loistava, että itkettää ajatellakin. Aiemmin en ollut Gavaldan novelleja mutta yllättäin nämä toimivat ihan himputin hyvin nämäkin. Kokoelmahan onkin ilmeisesti ensimmäinen julkaisu häneltä, joka teki hänestä kirjailijan. Mitä ihmettä minä näistä novelleista sanoisin? Ne ovat todellakin osuvia pieniä tarinoita elämästä, rakkaudesta, ruuasta, pettymyksistä, odotuksista, keskusteluista, kurjuudesta, huvittavuudesta... Pääasiallisesti (paitsi raflaavimmissa novelleissa, ja tietyllä tavalla myös niissä) minä vain hymyilen ja myhäilen näiden äärellä. Ihan kuin sieluni hengittäisi eri tavalla, kun saan annoksen älykästä, raikasta, uskaliasta, vähät muista välittävää, humoristista, pistävää, sarkastista ja lukijaansa suoraan puhuttelevaa Anna Gavaldaa! Anna Gavalda tekee minulle saman kuin lenkkipolullani vastaan tullut hymyilevä nainen, joka huusi minulle kävelysauvat innosta ylös nostaen: "Näyttääpä hyvältä!". Kylmät väreet pelkästä yllätyksellisestä onnentunteesta ja hyvän mielen sykäyksestä.

Tässä jotain sattumanvaraisia otteita novelleista.


"Joskus käteeni on sattunut vanha viikkolehti, sellainen joka kelpaa perseen pyyhkimiseen, ja olen nähnyt siinä valokuvan itsestäni joku naikkonen kainalossa."
(eräs havahtuu miettimään itseään)

"He satuttivat minua hirvittävästi. Eihän se mitän tarkoita, mutta sanon sen uudelleen siltä varalta että jollekulle olisi jäänyt epäselväksi: he satuttivat minua hirvittävästi."
(naisen kuvaus joukkoraiskauksesta)

"Hän oli aivan valkoinen.
Ovet paukahtivat ja he juoksivat pois auton luota.
Sisällä oli täysi helvetti irrallaan.
Täysi Helvetti."
(näin käy kun lainaa isin Jaguaria: villisikakarju takapenkillä)

"Laupias taivas.
Voi sanoa että minun kävi kalpaten.
- Hei, mitä nämä oikein on?! Kuule Oliver, tiesitkö että huoneessasi on seksikauppa-asusteita?...
Näillä saisi kaikki Pariisin kundit kuumiksi! Älä väitä ettet tiennyt!?
Ja hän heittäytyi aivan hillittömään showhun.
Hän keikutteli lanteitaan, otti tukea halogeenilampusta ja kaatui taaksepäin.
Hillitöntä.
Kaikki muut nauroivat katketakseen. Se golfmestarikin."
(mies joka osti alusvaatteita tyttöystävälle, joka oli vasta unelmissa)

- Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin (suomennos: Titia Schuurman)