maanantai 29. joulukuuta 2014

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Sarasvatin hiekkaa -kirjan jälkeen olen seuraillut Risto Isomäen kirjoja. Isomäki on tiedetoimittaja, joka näkyy myös hänen kirjoissaan informaation paljoutena ja usein luontoamme koskien. Minusta se on kiehtovaa ja antaa kivasti muuten hyvin usein hieman romanttiselle, jännärimäiselle ja kuta kuinkin helppolukuiselle kirjalle kivan vastapainon aivoilleni, kun joudun pohtimaan kirjan tieto-osuuksia.


Isomäen kirjat yhdistävät siis fantasiaa ja fiktioita ja spekuloivat usein "entä jos...". Tiedän useita, jotka rakastavat katastrofileffoja, Isomäen kirjat ovat niiden kirjamuoto. Kurganin varjot (Tammi, 2014, kirjastolaina) kertoo arkeologi Alexista, joka on tutkimassa kurganeja (tai kurgaaneja) Rostovin lähistöllä ja meribiologi Irinasta, joka törmää Mustallamerellä tapahtuvaan ekologiseen muutokseen. Tästä tietenkin seuraa jännitysnäytelmä, jota on hauska lukea ahmien. Kirjan mielenkiintoisinta antia minulle olivat pohdinnat kielien synnystä ja suomalaisuudesta. Se oli hyvin mielenkiintoista.

Kurganin varjot pitivät minut mukavasti otteessaan, vaikka usein näiden jännäreiden kohdalla minä tiivistäisin kirjaa lähes sata sivua lyhemmäksi. Se johtunee levottomasta lukutyylistäni. Kirjan päähenkilöt olivat minusta jälleen kerran mielenkiintoisiksi rakennettuja ihmisiä, joten pieni romanttisuushöpsöily rivien välissä sekä ihmissuhdedraamailu ihan hauskuutti minua. Kirjassa sai ikään kuin dokkarin ja kaunarit yhdellä kanavalla. Ja sehän viihdyttää.

Tämä oli toinen kirjastolöytöni joululomalle ja ihan superkiva ahmintaluku stressin poistamiseen. Luen varmasti seuraavankin Isomäen kirjan, ei epäilystä.


 "Alex tiesi, että ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia uralilaisten kielten nykysanastosta oli indoeurooppalaisista kielistä tulevia lainasanoja. Äitinsä suomalaisuuden vuoksi hän oli kuitenkin lievästi ylpeä siitä, että edes muutamat sanat olivat vaeltaneet toiseen suuntaan ja että eräät niistä olivat tavallaan myös aika isoja sanoja."

- Risto Isomäki: Kurganin varjot

lauantai 27. joulukuuta 2014

Rosa Liksom: Väliaikainen

Sainpas joulunpyhinä yhden kirjan loppuun saakka luettua, sillä Rosa Liksomin Väliaikainen on täynnä lyhytproosaa, joita oli lyhyytensä vuoksi helppo lukea, vaikka ajatus ja lukeminen katkesikin vähän väliä. Luin Hytti nro 6:n toissakesän maratonipäivänä ja lukukokemus oli niin hyvä, että olin varsin onnellinen löytäessäni tämä kirjaston lainahyllystä ja vieläpä ennen joulua.


Liksomin tarinoissa kuvataan nykyaikaamme, muttei ruusuilla tanssien. Kirjassa on myös neljä eri Faabelia, jotka perinteisesti kuvaavat symbolisesti yhteiskuntaamme. Faabeleissa muun muassa rusakko ampuu metsästäjän ja uroshirvi kärsii mielenterveysongelmista. Faabeleitten välissä on useita tarinoita, joita lueskelin lähes suurehkolla mielenkiinnolla. Tarinat koskettivat usein jollakin tapaa elämänkohtaloita ja surkeutta ja olivat samalla sarkastisia tämän maailman yltäkylläisyyden kuvauksia. Tarinoissa kosketettiin myös muun muassa keinohedelmöitystä, erilaisia perheitä ja mielenterveysongelmia, jotka ovat aihepiirinä varmasti hyvin palonarkoja. Aluksi mietinkin kuinka helposti Liksomin suoraan lataava, lähes rääväsuumainen tyyli voi toisia provosoida, mutta yritin itse antaa sille piut paut ja jatkoin lukemistani.

Ja minulle lukukokemus oli sangen rentouttava ja naurahdin monta kertaa ääneenkin. Pidän Liksomin valtavan rikkaasta kielenkäytöstä ja muistaakos joku vielä, kun vasta haikailin lappalaisen elämän kuvauksen perään, no tässä sitä oli ainakin murteen muodossa- joka oli sangen mahtavaa. Kirjan murteitten runsaus on ällistyttävää, mutta silti tekstit soivat ja soljuivat suussani ja korvissani hyvin sujuvasti. Kirjassa on myös hauskaa lukijan haastamista ja jopa harhaanjohtamista, lisäksi yksi tarinoista löytyy niin ikään kahteen kertaan, joskin hienoisella muutoksella. Toisissa tarinoissa löytyi jotain kansantarinamaista, tietynlaiseen toistavuuteen pohjautuvaa hölmöläisperinnettä, kun esimerkiksi mies lähtee ostamaan pakastearkkua vastoin vaimon uskoa, mutta hairahtuu usealla kerralla baariin ryyppäämään ja pakastearkku varastetaan kerta toisensa jälkeen.

Kirjaa lukiessani mietin, että hitsi vie minähän taidan pitää lyhytproosasta. Olin hyvin iloinen löydettyäni Hanna Haurun joku vuosi sitten ja huomasinkin nyt ajattelevani, että hänen novellinsa olivat varsin Liksomilaisia. Ehkä samaan suorapuheiseen kirjoitustyylin edustajiksi mieleeni nousivat myös Katja Kettu ja osittain Sofi Oksanen. Myös aihepiirit ovat osin näillä naisilla hieman samanlaisia: suomalaisten hiljaiselämän auki purkamista, joissa avataan kaikkea sitä surkeutta ja ahdinkoa mitä tiiliseiniemme sisään mahtuukaan. Joskin Liksom tekee sen huumorin kautta - mikä onkin varmasti taitolajeista vaikein.

Aloin pohtia kirjan nimeä vasta luettuani koko kirjan ja päässäni alkoi soida välittömästi: "Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus, ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan.". Ehkäpä tätä näkökulmaa ja ihmiselon suoranaista absurdiutta Liksomkin kirjoituksillaan tahtoo sanoa.

Väliaikaista on luettu myös mm. Kaiken voi lukea ja Kirjasähkökäyrässä.


"Aamulla mun natsimutsi veti ennen töihin lähtöä Kallen vikat adhd-lääkkeet naamariin ja häipy laukku heiluen duuniin. Kalle lähti kouluun niin raivona, että vetäs mennessään eteisen peilin paskaksi."

- Rosa Liksom: Väliaikainen

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014, kirjastolaina) kiinnosti minua ideallaan kovin paljon. Ja kutsuuhan kansikin ihan luokseen. Kirja kertoo yhden romanisuvun fiktiivisen tarinan. Sikri ja Väinö hankkivat itselleen talon. Perheeseen syntyy lapsia ja talo täyttyy vierailijoista ja pullon kyselijöistä kesken yötäkin. Sikrin elämä kuulostaa osittain Taivaslaulumaiselta, sillä äitiyden onni kuvataan välillä vuosikymmenten muistinmenetyksenä.


Kirjan tarina on ihan mielenkiintoinen. Kirjassa raotetaan joitakin romanitapoja mutta samalla informaatio tuntuu aika ajoin hyvin kevyeltä, kuten myös itse kirjan juonikin. Toisaalta kirjasta ehkä oppi sen, että perinteet ja opit ovat kai romanienkin kesken kirjavia, eivätkä täysin "kaikille samoja", mikä liekään sitten totuus? Kuten olettaa saattaa, kirja miettii sitä kuinka vaikeaa vähemmistökulttuurin edustajalla on säilyttää omat perinteensä ja samalla sulautua yhteiskuntaan. Työpaikkojen saanti on varsin vaikeaa kaaleelle ja perinteisen hameen kantajalle valkolaisten ennakkoluulojen vuoksi. Samalla myös kirjan henkilöhahmot miettivät mikä on kunniallista heille itselleen omien kulttuurisääntöjensä mukaisesti. Tarina tuntuu välillä maahanmuuttajakertomukselta, joissa ihmiset ovat jumissa kahden kulttuurin ja jopa kahden moraalin välissä. 

Henkilöhahmoista Sikri tuntuu itselleni mielenkiintoisimmalta ja henkilöhahmon kuvaus on onnistunut. Henkilöhahmojen vanhetessa kirja kohtaa nykyaikaisempia oloja. Mieleeni jäi ajatus, että kuvaus olisi jostakin 1980-2000 lukujen vaiheesta niin, ettei se yllä vielä 2010-luvulle, mutta voi olla että ymmärsin ajan ihan väärin. Välillä huomasin lukevani kirjaa lähinnä ihan kiinnostavan juonen takia, eli romanilähtökohtaisuus jäi jo taka-alalle. Sillä arki se on arkea joka kulttuurissa. Kirjan henkilöhahmoissa on myös hyvin temperamenttisia tapauksia ja tilanteet ajautuivat syrjäytymiseen surullisellakin tavalla. En saanut kirjan henkilöiden ääntä kuulumaan muuten kuin valkolaisten äänellä, johtuiko se sitten siitä, että kirjoittaja itse on kaajo (= ei romaani). Alkukirjasta murre kuului tarkemmin Sikrin äänessä mutta lopussa teksti jäi muistikuviini lähes kirjakieleksi. Olisipa todella mielenkiintoista kuulla kuinka romanit ovat kokeneet tämän kirjan! Myös romanien kanssa työskentelevien mielipiteitä olisi kiinnostavaa kuulla.

Minusta on erittäin mielenkiintoista lukea erilaisista kulttuureista. Tätä kirjoitusta kirjoittessani itse asiassa Björkin kirja nousi parempaan arvoon kuin viikolla, kun sen arki-iltana lopetin. Ehkä tässä oli jotain näennäisen yksinkertaista, vaikka sisällössä oli kuitenkin aika paljonkin eri asioita, joita romanikulttuuriin ilmeisesti kuuluu. Mieleeni nousikin ajatus miten hauska olisi lukea myös saamelaiskulttuurista kertova kirja, koska en ole tainnut koskaan sellaista lukea! Olisikohan jollakin tällaista kirjaa vinkattavaksi, tai jotain toista romanikulttuurin verhoja raottavaa?

Vaikka Björkin kirja ei ollut itselleni kielellisesti suuri kokemus, hänen rohkeahko ottautuminen aikakautemme tabuihin kiinnostaa sen verran, että se Poika pitäisi kyllä vielä lukea.


"Sikri valvoi. Mikä häntä näin valvotti, vaikka mitään oikeaa syytä siihen ei ollut. Taasko hän valvoi valvomisen takia, jäi miettimään huomisen päivän töitä ja rahahuolia, niin kuin työt olisivat valvomisella tulleet tehdyiksi tai raha olisi jokaisesta valvotusta tunnista hihnakukkaroon lentänyt."

- Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

lauantai 13. joulukuuta 2014

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Löysin kirjaston uutuushyllyltä kauniskantisen Chinua Acheben Kaikki hajoaa (Basam Books, 2014, suom. Heikki Salojärvi). Kansi kertoo kirjan olevan klassikkotasoa mutta minä en sitä entuudestaan tunnistanut.


Kirja kertoo afrikkalaisesta igbo-klaanista 1890-luvulla ja siinä vaikuttaneesta äkkipikaisesta Okonkwosta, joka joutuu temperamenttinsa vuoksi useamman kerran pulmallisiin tilanteisiin. Kirjassa on pieniä tarinoita Okonkwon elämästä ja suvun historiasta. Samalla se kuvaa siirtomaavallan ja kristinuskon tuloa afrikkalaiseen kylään. Kirjan tarinat vanhoista uskomuksista ja mystiikasta ovat hyvin mielenkiintoisia, vaikka välillä kuvaukset eivät ihan kantaneet niin tasaisesti, joka johtui varmasti omasta väsymyksestäni. Kertomus oli kuitenkin hyvin piristävä, kaikessa raakuudessaan, ja herätti aivojani sopivasti maailman menolle tässä materialismikylläisen joulun alla. Lukukokemus oli siis keskimääräistä miellyttävämpi. Nimiä vain oli ihan liikaa ja ne meni iloisesti sekaisin kaventuneessa muistissani, mutten ottanut siitä stressiä. Jollakin kummallisella tavalla minulla tuli tästä rimpuilevasta Okonkwosta mieleen Fawlty Towersin Basil! Melkoisen kaukaa haettu mielleyhtymä.


"Mutta ei Okonkwon pähkinöitä oikeasti mikään suopea henki rikkonut. Hän rikkoi ne itse. Yksikään mies, joka tiesi hänen ankarasta taistelustaan köyhyyttä vastaan, ei voinut sanoa että häntä olisi onni suosinut."

- Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Henrika Andersson: Sirpale sielua

Kirjapolkuni on ollut hiljainen blogin puolella, mutta live-puolella on polulle ilmestynyt taas uusia astinkiviä. Marras-joulukuussa työmaallani piisaa kiirettä, joten koneen avaaminen ei ole enää illalla kiinnostanut yhtään niin paljon kuin kirjan. Kirjojen lukeminen on parasta vastapainoa hektisten ja stressaavien päivien jälkeen.


Sain postitse yllärinä Henrika Anderssonin Sirpale sielua -kirjan (Schildts & Söderströms, 2014, suom. Helene Bützow), jonka tulkitsen olevan nuorten kirjallisuutta. Mietin kovasti kirjoitanko tästä Siniselle keskitielle vai tänne mutta päädyin kirjoittamaan tänne, vaikka useampi yhdistääkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden toisiinsa. Kun sain kirjan, olin yllättynyt, että mikäs tällainen. En ole pitkiin aikoihin lukenut nuortenkirjoja. Viimeisin taitaa olla Nälkäpeli -sarja, joista kolmas taitaa olla lukematta. Marraskuun pimeydessä valitsin kirjoja hyvin matalalla kynnyksellä ja yllättäin hieman laimeakantinen Sirpale sielua alkoi kiehtoa minua.

Anderssonin kirjassa 15-vuotias Muriel muuttaa Ranskaan perheineen, koska hänen pikkuveljensä on määrittelemättömällä tavalla sairas. Muriel tapaa erikoisen pojan, joka johdattaakin hänet rakkauden ja pahuuden maailmaan. Kirjan tunnelma ja maailma tempaisi minut nopeasti mukaansa. Päähenkilö Muriel on sellainen haaveileva, fiksu, hieman erakko tyttö, samaan tyyliin kuin monet muutkin nuortenkirjojen päähenkilöt, joita olen mielenkiinnolla lukenut. Toinen kiinnostava kirjahahmo on Gandalfmaiseksi mielessäni piirtynyt ranskalainen professori Duvent. Myös kirjan tunnelma on hyvä. Valitettavasti loppu on hieman liian naiivi makuuni mutta tosiaan kyseessä on mielestäni nuortenkirja (esiteinikirja?), joten kohderyhmälleen kirja lienee oikein mukava, kaikessa mystisyydessään ja pimeydessään.

Kirja herätti minussa kovan halun löytää taas uusia nuortenkirjoja. Mukava saada muistutus kirjallisuuden koko genrestä ja innostua sen pauloihin. Löytyisiköhän Kirjapoluillani piipahtelijoilta uusia vinkkejä nuorten fantasiakirjoista?


"Näen, kuinka Pierre kumartuu hitaasti, ottaa jotakin maasta ja lähtee. Selkä on vähän kumarassa. Hän katoaa kapealle kujalle. Isä on varoittanut minulle niistä. Kylässä on helppo eksyä, sillä talot on rakennettu sikin sokin satojen vuosien aikana. Päässäni on silti yksi ainoa ajatus: Minun täytyy nähdä hänet uudestaan."

- Henrika Andersson: Sirpale sielua