perjantai 31. lokakuuta 2014

Tuija Lehtinen: Armon aika

Alice Munron kirjan jälkeen minulle tuli kamala Tuija Lehtisen ikävä. Huomasin, että Lehtiseltä oli tullut uusi kirja Armon aika (Otava, 2014) ja kysyinkin esittelykappaletta kustantajalta. Ja aih, oli kuin olisin turvaesineen saanut postissa. Minulle Tuija Lehtisen kirjat ovat olleet mitä parhainta viihdettä jo since 1980's tai jotain. Kuinka moni kirjailija oikeasti pysyy näin hyvin elämänkaaressa mukana? No eipä paljon kukaan.


Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Anna-Leena Härkösen haastattelua (ostin hänen uusimman samalla reissulla) ja haastattelussa puhuttiin kirjoittamisen tuskasta. Haastattelija viittasi, että on myös kirjailijoita, kuten Tuija Lehtinen, joka saa kolme neljä kirjaa vuodessa kirjoitettua. Härkönen totesi vain, että hän ei koskaan pystyisi. Minä ajattelin, että: "Ja voi miten hienoa on, että Lehtinen pystyy.". Minusta on ihailtavaa, että hän on näin tuottelias kirjailija ja toivon, että myös nykynuoriso lukee hänen nuorisokirjojaan. Etten nähnyt häneltä jonkin pitkähkön lasten kuvakirjankin messujen hyllyillä?

Armon aika sijoittuu apteekin maailmaan. Lehtisen kirjoissa on usein joku ammatillinen näkökulma, viimeksi taisin lukea armeijan maailmasta. En osaa sanoa kuinka täsmällisesti apteekkikuvaukset loksahtavat mutta henkilökuvaukset loksahtavat kyllä yhtä nasevasti kuin Lehtisellä aina. Tuija Lehtinen on humoristinen kirjailija, jonka teksteissä on jatkuvaa kielellistä leikittelyä ja kikkailua, jota on hauska lukea. Pääosassa on yleensä napakka-ajatuksinen nainen, joka osaa puhua ja leikitellä ihastuttavasti. Tässäkin kirjassa Mona Meri on eronnut, vahva nainen. Vaikka alkukirja ehkä hieman hätkähdyttikin hienoiselle viipyilyllään ja märehtimisellään (joka ei minusta ollut ihan Lehtistä), niin nopeasti kirja soluttautui tavalliseen reipastahtiseen etenemiseen, jossa päähenkilö ratkaisee sosiaalisia kuvioita yllätyksellisilläkin ajatusyhdistelmillä. Lehtisen kirjoissa on tietysti myös sopivasti rakkautta, hienoista romanssin tuomaa epäarmuutta ja ihmissuhdekiemuroita. Ja tämäkin kirja päättyy jouluun- sii oikea oivallinen joululomakirja. Tuntuipa taas kerran hyvältä lukea Tuija Lehtistä. Toimi oikein hyvin myös työpäivän iltojen rentouttajana.


"- Miksi tiistai Mona mi?
- Tiistai on päivistä vaatimattomin, perustelin Mon Amille. - Siihen liittyy vähiten jännitteitä. Se on jotenkin näkymätön. Kukaan ei koskaan hehkuta tiistaita. Olisi mielettömän upeaa, jos jäisestä vedestä nousisi mies nimenomaan tiistaina. Hän astelisi luokseni ja sulkisi syliini sanaakaan sanomatta."

- Tuija Lehtinen: Armon aika

torstai 30. lokakuuta 2014

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

Luin Helsingin kirjamessumatkallani Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Muotokuvamaalarin tytär (oma, 2010, Wsoy). Olin aiemmin lukenut yhden Variksen, jossa kuvattiin jotain kurjaa avioliittoa, venäjän matkaa ja kamalaa ripulikohtausta ja en ollut lainkaan vakuuttunut siitä kirjasta. Olin kuitenkin usealta taholta saanut hyvää palautetta Tuula-Liina Variksen taidoista, joten jostakin kumman syystä tämä kirja lähti kirjakaupan alesta matkaani ja päätyi jopa pienen irtiottoreissuni lukemiseksi.


Ja ohhoh. Tämä kirjahan on tosi hyvä! Variksen novellit ovat ytimekkäitä, purevia, napakoita, rohkeita ja hyvällä huumorilla varustettuja. Novellit osaavat myös koskettaa, vihastuttaa ja jopa herkistää. Ensimmäisen ja toisen osan novellit ovat oikeasti niin mielenkiintoisia juoniltaan, että ne teki mieli lähes ahmia. Kolmas osuus Pieni mummosarja on myös hyvin mielenkiintoinen näkökulmasarja vanhuuteen. Neljäs osuus Muistin että unohdin, eli ilmeisesti joitain muistiinpanoja kirjailijan kirjoitusajoilta (?), oli minulle lähes turha. Olin todella yllättynyt Variksen mielikuvituksellisista tarinoista ja tavasta tuoda näkymiä varsin moniasitillisesti esille. Hitsi vie, minä taidan lukea lisää Varista jatkossakin! Onneksi en luovuttanut yhteen kokemukseen. Varsinkin nämä novellit, ihan innostuin!


"Marko puhui keveästi, sujuvasti, laveasti, se oli kuin musiikkia, niin kuin aina, kun se oli pienessä humalassa. Kun se selvin päin selosti tekemisiään, toisin sanoen valehteli, se imi puhuessaan ilmaa hampaiden välistä niin, että kuului melkein vihellys, puuskahteli pieniä uloshengityksiä, veti taas sishisten ilmaa ja selitti. Siinä tuli kuulijallekin vaikea olo, hengitys lyheni ja hartiat kiristyivät."

- Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Alice Munro: Kallis elämä

Luin toisen Alice Munron novellikokoelman Kallis elämä (Tammi, 2012, suomentanut Kristiina Rikman). Tämä kirja on Munron 9. suomennettu kirja. Oikeastaan minun on tosi vaikeaa keksiä tästä kirjasta mitään kirjoitettavaa. Se ei johdu siitä, etteikö kirja olisi hyvä. Kyllä, se on oikein hyvä Alice Munron kirja. Minulle Munro on jo kehkeytynyt novellien luottokirjailijaksi ja tiedän, että Munron kirjoihin tarraudun aika ajoin, kun sen nälkä tulee.


Mutta osaako näistä kirjoittaa mitään uutta? Kirjoitukset ovat mukaansatempaavia, ikään kuin arkisia mutta samaan aikaan niissä kerrotaan jokin tarinan ihmistä koskettava asia, joka voi olla vallan dramaattinen. Tässä kirjassa mielenkiintoista on se, että neljä novellia ovat Alice Munron omaelämänkerrallisia. Jostakin syystä ne eivät kuitenkaan nousseet minulle erityisemmin muiden novellien joukosta. Ehkä en ole vielä niin ottautunut Munro -fani. Joka tapauksessa, Munron kirjat sopivat oikein hyvin minulle esimerkiksi lomafiilikseen, kun ajatukseni pätkii vähän väsymystään ja kaipaan jotain leppoisesti etenevää mutta kuitenkin sellaista, mikä antaa pohdittavaa, herättelee nuutuneita ja arkeen jumiutuneita aivojani. Munro on valtavan taitava sanailija, mutta tässä kirjassa kiinnitin erityisesti huomiota novellien hauskoihin sanapareihin tai lauseisiin, joissa ensin esimerkiksi kuvataan kauniisti ja yhtäkkiä yksi sana saa minut ihan hämilleen. Kuvaukset taas ovat joskus niin hyviä, että tekee mieli kiljahtaa. Tässäpä esimerkki:


"Hänellä oli kirkkaat harmahtavan siniset silmät. Toinen kulmakarva oli koholla kuin pieni lippalakki."

- Alice Munro: Amudsen

lauantai 11. lokakuuta 2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Lainasin kirjastosta Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön -kirjan hieman ex-tempore (WSOY, 2014). Olen täälläki angstaillut, etten lue oikein kotimaista kirjallisuutta ja ajattelin, että aina pitää yrittää! Ikkunat yöhön alkoikin mukavasti ja tempasi minut hyvin mukaansa. Mieleeni tuli jopa Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta. Ikkunat yöhön -kirjassa on useampi henkilö, jonka tarinaa seurataan erillisien kappaleiden kautta. Runoilija Riikka ja kolmen äiti Elsi olivat alussa lempihahmojani, kun taas työtön akateemikko Roope tuntui heti päälle liimatulta tyypiltä.


Puolessa välissä kirjaa alkoi lukuotteeni lipsua. Vilkaisin kirjan pituutta ja toivoin sen olevan sata sivua lyhempi. Mitä minulle näissä kirjoissa välillä tapahtuu? Tuntui kuin juoni ei etenisi minnekään eikä kauniit maatalomaisemat tai upeat kielikuvat enää lämmittäneet kuin alussa. Masentuneen äidin kuvauskin alkoi jo puuduttaa. Roope ärsytti enemmän. Mieleeni nousi pari muutakin samantyylistä kotimaista romaania, joissa lukukokemukseni oli sama (Karo Hämäläisen Ilta on julma ja Joonas Konstigin Totuus naisista, kumpikin on myös blogattu).

Loppu kirjan kahlasin läpi hieman väkisin. Tunnustan hyppineeni. Loppuun tuli mukaan ylilyötyä dramatiikkaa, jopa rikosjännitystä, joka ei oikein lainkaan ole minun genreäni. Harmitti, että kielellisesti hyvä ja tarkasti tehty kirja ei pitänyt minua otteessaan loppuun saakka. Pöh.

Onko muille koskaan käynyt näin?

Kirjaa ovat lukeneet ainakin Lumiomena , Suketus ja Hanna. Entä oletko sinä lukenut ja mitä tykkäsit?


"Tilhet tulivat sinä vuonna aikaisin ja söivät pihlajan tyhjäksi.
Elsi katseli niiden ahnaita päitä, kun ne ravistivat marjoja kurkustaan alas ja nykivät tertuista lisää."

- Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tommi Liimatta: Jeppis

Olli Jalosen kirjan jälkeen jäin toivomaan aikakuvausta 1970-1980 -luvuilta. Saman tien mieleeni muistui Tommi Liimatan kirjan uusi kansi, joka on muuten todellakin tällä kertaa kirjailijan itsensä näköinen, ja minusta hyvin onnistunut (samoin kuin sisäsivut)! Ja tottahan epäilyni oli, Tommi Liimatan uusin kirja Jeppis (Like, 2014) on autobiografinen kirja 1980-luvulta. Pyysin kirjan välittömästi kustantamolta luettavaksi. Hakiessani kirjan postista, paketin luovuttaja totesi minulle asiakaspalvelutilanteen lopuksi: Jeppis. Kirjan speksit olivat siis alunperinkin minulle kohdillaan.


Tommi Liimatta kertoo kirjassaan omasta lapsuudestaan Pietarsaaressa vuosina 1983-1987, jolloin hän aloittaa koulutiensä. Vaikka kirjan pohja tuo tietenkin heti mieleen Knausgårdin Taisteluni -kirjasarjan (Like kustannusta tuokin) on Liimatan lapsuuden kuvaus tyystin erityylinen. Se on nimittäin tasainen ja arkinen, millaisena ehkä monet meistä oman lapsuutensa muistaa. Suurimpana kohokohtana sukulaisvierailut, eikä rekan alle jäänyt naapurin mummo. Liimatta kertoo osin pikkutarkalla tavallaan äärimmäisen hauskasti elämästään pikkupoikien maailmassa. Se miten autot, legot, karkit ja vähitellen myös (hevi)musiikki, ovat elämän keskiössä. Kuten myös koulu ja kaverit. Tommi elää kerrostalossa ja kokee maailmaa pikkupojan silmin, silmälasiensa takaa. Miten jännittävää kaikki silloin onkaan? Vieraan rappusen haju, uusi lapsi hiekkalaatikolla tai uusi lelu. Miten päivät sujuisivatkaan lapsena ihan vaan kiikkumalla ja (crossi)pyöräilemällä.

Minulle Jeppis on myös 1980-luvun dokumentaatio. Kirjaa lukiessani totesin ajatuksissani niin monesti: "ai niin tuokin", olipa kyseessä tuttu limsapullo, sanonta, televisio-ohjelma tai leikki. Vaikka pitkät kuvaukset autoista ja bändeistä eivät oikein olleetkaan minun pikkutyttölapsuuttani, muistin monia asioita leikkipihamme pikkupoikien kautta. Kirjaa lukiessani mietin, millaisia asioita 1980-luvun tyttö kirjaansa ehkä luettelisi: barbeja, my little poneja, animesarjoja, vauvanukkeja, kotileikkejä... Vaikka olisin luullut, että olen jo tässä elämässäni oman osani riffikeskusteluista kuunnellut, huomasin, että Liimatan musiikkiajatuksia oli kuitenkin ihan mukava lueskella, vaikka osa hieman ohi menikin. Yleismaailmallinen ihmetykseni meidän ihmisten erilaisista mielenkiinnonkohteista ja muistikapasiteetin käytöstä jatkuu silti edelleen.

Jeppis on tasaisuudessaan ja arkisuudessaan todella hauska kirja. Nauroin keskimäärin joka neljäs sivu, sillä Liimatan lapsen maailman kuvaus, lasten jutut ja puuhat ovat niin hyvin kirjoitettu. On myös hauska huomata miten tavallinen arki lumosi ja sitä kiinnosti lukea eteenpäin, vaikka kirjassa ei todellakaan alleviivata Knausgårdimaisesti elämän haasteita. Lähinnä kirjassa välittyy minulle se tunnelma, miten mukavaa pikkulapsena onkaan, kun saa leikkiä ja oppia kaikkea uutta. Tämä kirja on minulle Liimatalta kaikkein ehyin ja tasaisin kirja. Uskonpa, että Liimatta kirjoittaa kirjaansa jatkoa ja tätäpä jään suurella mielenkiinnolla odottamaan. Sieltähän varmaan alkaa tulla tarinaa bändiuran taustoista ja niin edelleen. Ja onhan se teini-ikä aina yhtä suloisen noloa aikaa. Vai kärsiiko noita aikoja vielä kolmekymppisenäkään muistella?

Pitänee vielä kertoa se, että lukiessani Liimattaa, etsin myös vanhoja Absoluuttisen nollapisteen cd:itä ja lapseni innostuivat varsinkin biisistä Saatteeksi. Voitte vain kuvitella miltä näyttää kaksi- ja nelivuotiaat tanssimassa ja laulamassa: "Samaan aikaan pölypussit täyttyy, vastaan vain vatsastani!". Ehkäpä Absoluuttisen sanoituksissa on myös tällaista Liimatan kykyä muistaa lapsenomaista ajatusmaailmaa, missä ei ole rajoja ja kaikki on mahdollista. Kirjassa huomasin yhden kohdan, minkä yhdistin voimakkaasti Abson sanoitukseen: "Kivet sanoo, tässä oli ennen meri". Tällaiset ajatusyhdistelmäthän ovat tietysti "fanilukijalle" mahtavia oivalluksen hetkiä, vaikkei kirjailija niitä ehkä ole tarkoituksellisesti laittanutkaan. Jeppiksessä on myös kuvattuna Liimatan lapsuuden omaa kirjapolkua, mikä näin lastenkirjafanaatikkona on tietenkin äärimmäisen kiehtovaa luettavaa.

Hmm. Jokohan nyt malttaisin lopettaa tämän ajatuksenlentokirjoitukseni. Minulla oli merkittynä teille paljon hauskoja, ja niin Liimattamaisen tarkkasilmäisiä ja -sanaisia laukauksia kirjasta mutta taidanpa tyytyä jälleen lainaamaan alla vain yhtä kohtaa.

Minusta tämä kirja on hyvä. Olisi todella kiinnostavaa mennä kuuntelemaan Liimattaa kirjamessuille, kuten viimekin vuonna. Käykäähän te, jotka olette messuille varmemmin menossa. Jeppis olisi myös tosi mukava lukupiirikirja varsinkin 80-luvulla lapsuuttaan viettäneiden kanssa- kyllä juttua riittäisi. Isänpäivälahjaksikin tämä saattaisi olla mahtiostos.


"Hiltskalla alkoi kuudes, Jankella viides, meillä neljäs, Pyykillä ja Ekulla kolmas ja Arilla toinen luokka. Murtskalla oli totinen paikka: ensimmäinen päivä Pursisalmen yläasteella. Meitä oli peloteltu Purkkarin moppelilla, mopokasteella. Pään uittamista pöntössä ei ollut ohittaminen, se oli joka pojalla edessä yhtä varmasti kuin vitosluokan munantarkastus, jossa terkkari punnitsee kiveksiä kylmällä lusikalla."

-Tommi Liimatta: Jeppis