torstai 31. heinäkuuta 2014

Aulikki Oksanen: Helise, taivas!

Olen tänä vuonna ottanut asiakseni lukea runoja ja onnistunutkin siinä aika hyvin. Nähdessäni Siltalan syksyn 2014 uutuuksissa Aulikki Oksasen valitut runot -kokoelman Helise, taivas!, uskallauduin kysymään kirjaa blogiesittelyyn. Ja yllätyksekseni sain sen. Ja mikä kirja tämä onkaan.


Kun sain kansilehdettömän mustan runokirjan käsiini, olin vähän yllättynyt. Olen saanut Aulikki Oksasesta hyvin pienten julkisuuskuvien kautta hyvin erilaisen kuvan kuin mitä musta kansi minussa herätti. Ajattelin, että usealle tuttu laulujen sanoittaja, on itselleni näyttäytynyt valoisana ihmisenä, ilon tuojana. Ja kun käänsin kirjan toisen sivun, hymyilin. Keltainen sisäsivu oli se mitä olin odottanut. Melkoinen yllätys!


Kirja onkin todella hyvin tehty. Marja-Leena Mikkolan alkusanojen jälkeen Aulikki Oksasen koottuja runoja on aikajärjestyksessä vuodelta 1964 vuodelle 2014 saakka (viimeinen osio on aiemmin julkaisemattomia). Jokaisen runon alalaidassa on todella selkeästi löydettävissä runon alkuperäinen kokoelma ja ilmestymisvuosi. Jokaisessa osion alussa on pääotsikon lisäksi myös Aulikki Oksasen ihana, oma tekemä kuvitus. Yritän kertoa teille sitä, että minulle kirja on (myös) "päällisin puolin" lähes täydellinen. Kirja jopa tuntuu kansineen ja sivuineen hyvälle käsissäni.

Oli aivan upea kokemus lukea Aulikki Oksasen runoja kronologisesti, koska olin lukenut hänen runojaan aiemmin vain yksittäisinä. Oli erittäin mielenkiintoista huomata, miten runot muuttuvat ajan myötä ja ihan kuin minä lukijana, kokijana olisin saanut kasvaa niiden myötä. Ja samaan aikaan alkupään runot ovat yhtä täydellisiä kuin tänä vuonna julkaistut. Oksasen runot ovat mielestäni niin kauniita- ne soivat. Joissakin runoissa on hehkuvaa maagisuutta, mielikuvituksen kiitolentoa ja osa runoista on kuin pieniä novelleja ja ne piirtyvät eteeni kuin maalaukset. Kirjan sisältö on äärettömän rikas ja sitä lukiessa humaltuu. Itkin, nauroin, ihastuin ja ehkäpä hehkuinkin. Ja tunsin, että Aulikki Oksanen hehkuu runojensa kautta ikuisesti.

Tunsin suurta vaikeutta kirjoittaa tästä kirjasta, koska minun tulisi kirjoittaa niin, että näkisitte galaksien väriloistoa. Sitä en usko osaavani, sillä mykistyn Oksasen runojen edessä, muutun pieneksi ja kiitolliseksi. Merkitsin kirjaan monia pikkulappuja, joiden runoihin olen palannut ja joita haluaisin teille jakaa. Tämä kirja on minulle ihan aarre ja toivon, että myös muut löytävät tämän hengästyttävän kauniin ja koskettavan runokokoelman.

Tänään, viimeisenä loma- ja kotiäitipäivänäni, haluan surusilmin lainata Oksasen seuraavaa lohduttavaa ja toiveikasta runoa:


"Tulisi sellainen syksy,
että pitäisi käydä vain kuusten kokouksissa,
ja itkeä havuneulasten hautajaisissa.

Ei muita haavoja kuin haavaheinä.
Ei muuta kelloa kuin kissankello.
Ei muita laskuja kuin päivänlasku.

(...)"

- Aulikki Oksanen: Helise, taivas!

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Luin vähän huonosti ensimmäisen Alice Munroni, Kerjäläistyttö (Tammi, ap.1977, suomentaja Kristiina Rikman, itse ostettu pokkari), kun aloitin kirjan ennen blogimaratoniani ja jatkoin sitä maratonin jälkeen. Lukukokemukseni oli siis rikkinäinen mutta silti voinen kai todeta, että Munron erikoinen lumo sai minut valtaansa. Kai.


Kerjäläistytössä on kerrottu köyhissä oloissa kasvaneen Rosen elämänkulku, lapsuudesta vanhuuteen. Kirja on kirjoitettu jännästi, en osaa oikein kuvailla. Sen kieli tuntui muuttuvan Rosen mukana ja koko ajan arkisuus ja joku keskusteleva ote säilyi läpi kirjan. Munro taitaa nähdä asioita hyvin tarkkasilmäisesti, sillä niin monet hänen kuvauksensa tuntuvat kummallisen osuvilta. Kirjan teksti tuntui olevan minulle myös hyvin runsasta, johtuiko se sanastosta, lauseiden tiiviydestä vai mistä?

Minusta tuntuu, etten muista jälkeenpäin Kerjäläistyttöä hyvin tarkasti, sillä kirjan juoni ei ollut minulle kirjassa pääasia. Mutta muistan ehkä tunnelmia, välillä ällöttäviäkin yksityiskohtia, jotain hieman alakuloista... Toki halusin lukea kirjaa eteenpäin uteliaana saadakseni tietää mitä seuraavaksi, mutta toisaalta kirja juoni "ei vienyt yöuniani". Kirjan lukukokemus on vieläkin parin viikon päästä epämääräinen ja vaatii sitä, että luen lisää Munroa. En ole ihan täysin myyty mutta toisaalta seuraavasta saatan olla.

Osallistun kirjalla Jokken nobelistihaasteeseen.


"Rose tunsi monia ihmisiä, jotka toivoivat että olisivat syntyneet köyhinä, mutta eivät olleet. Niinpä hän saattoi mässäillä omalla köyhyydellään, tarjoilla heille skandaaleja ja makupaloja omasta surkeasta lapsuudestaan."

- Alice Munro: Kerjäläistyttö

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Lukumaratonraportti 16.7.2014

Osallistuin lukumaratoniin 16.7.2014. Koska en ollut tuolloin pöytäkoneeni ääressä, jäi reaaliaikainen raportointini instagramin puolelle. Olin maratonin aikaan kesäisellä maaseudulla, joka oli tietysti lukuisten lukupaikkojen (varsinkin ulkona!) vuoksi hyvä juttu, mutta haasteita tuotti se, että olin lähes koko ajan ihmisten ympäröimä, joten ehdin kokea lukemisen flowta vain 15.7 illalla maratonin aloittaessani, lasteni ollessa jo nukkumassa ja seuraavana päivänä, kun lapseni kävivät puistossa.



Aloitin maratonini tiistai-iltana klo 20.00 Kreeta Onkelin Ilosella talolla (Wsoy, 2006, ap. 1996?, 148 sivua, itse ostettu), josta olin nähnyt pätkiä filmatisoituna televisiosta. Minulle kirja on ollut vähän kulttimaineessa mutta jostakin syystä en ole siihen oikein osannut tarrautua. Kirja kertoo suomalaisen perheen alkoholin ja turvattomuuden tarinan, jossa kahden tytön isä kuolee ja tyttäret jäävät ailahtelevaisen äitinsä hoidettavaksi. Kirja oli hieman parempi kuin "pelkäsin" mutta en oikein kokenut siitä mitään niin voimakkaita tuntemuksia kuin olen kuullut monen kokeneen.


Jatkoin samana iltana Henrik Ibsenin Nukkekodilla, jonka olin lukenut aiemminkin mutta halusin lukea sen uudestaan (Wsoy, 1999, 7. painos, suomentanut Eino Palola, 93 sivua, oma kirja). Tämä 1879 kirjoitettu kirja on minusta aika huikea. Se on kirjoitettu näytelmämuotoon ja kertoo erään perheen sen ajan tarinan ja kuvastaa hyvin varakkuuden pintaliitoa ja sen aikaisia rooleja ja arvoja. Ibsenin kieli on mielestäni upeaa ja minun tulisi lukea häntä enemmän. Kirjassa käsitellään myös avioeroa.


Ehdin ennen nukkumaan menoani lukea vielä viisikymmentäkolme sivua Aapelin Kissa, kissa kissaa (WSOY, 1967, kesällä itse ostettu kirja) ja ajattelin lukea loput maratonini päätteeksi. Toisin kuitenkin kävi. Kirja on vieläkin lukematta.


Seuraavana aamuna klo 9 maissa aloitin Truman Capoten Kesän taittuessa (Tammi, 2007, suomentanut Kaijamari Sivill,128 sivua, oma itse ostettu kirja), kirja sisältää kertomuksen kuinka kirja on julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen), jonka myös olin lukenut aiemmin. Kirja kertoo varakkaasta new yorkilaisperheestä, jonka hemmoteltu lapsi jää kesäksi kaupunkiin. Kuvaukset olivat kuin vanhoista elokuvista ja muutenkin mielestäni jotenkin niin ihanan kiehtovan huumaavaa. Pidin kirjasta jälleen kerran valtavasti, vaikka kirjahan on Capoten erikoisempia ja ilmeisesti keskeneräisin.


Jatkoin Yasuri Kawabatan Tuhat kurkea -kirjalla (Tammi, painosvuosi ?, suomentanut Eeva-Liisa Manner, 148 sivua, kirjastolaina), jonka Lumen maata yritin aloittaa kesän alussa. Lumituisku tuntui kuitenkin kesälämmössä väärältä, joten se jäi kesken. Tuhat kurkea kertoi japanilaisen teeperinteen kautta erään perheen tarinan ja kuvailee sitä mitä on elää perhehistorian varjossa. Jossakin kirjan lopussa todettiinkin, että mitä järkeä on elää liikaa esimerkiksi vanhempien tekemisissä, jota mietin kyllä lukiessani kirjan päähenkilöiden elämää. En ihan lumoutunut tästä niin kuin olisin ehkä voinut mutta ehdottomasti kaunis ja harras teos herätti mielenkiinnon myös muihin kirjailijan teoksiin. Taisinpa osallistua tällä kirjalla myös nobelistihaasteesen.


Maratonini alkoi jo lähestyä loppuhuipennustaan kello 15 jälkeen ja pähkäilin kovasti mitä lukisin seuraavaksi. Olin ottanut mukaani jokeriksi Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? (Otava, 2008, oma pokkari) sillä minulla on ollut kiinnostusta kokeilla Komisario Palmu -kirjoja, enkä ollut sitä aiemmin tehnyt. Laskeskelin tunteja ja päätin ottaa haasteen vastaan, yritin lukea vielä Palmun ja Aapelin loput maratonin päätteeksi. Kaikesta sosiaalisesta keskeytyksestä huolimatta sain luettua Palmua kuuteen mennessä jo 178 sivua ja olin varma, että handlaan lopun varsinkin, kun saisimme lapsia iltahommien pariin. Hellepäivä teki kuitenkin tehtävänsä ja mökkimme ylle laskeutui ukkonen, joka iski ilmeisesti johonkin sähkökaapeleihimme ja rikkoi mökkitien talojen laitteistoja ja säikäytti pamauksellaan ja sisällä asti näkyvillä sähköpurkauksillaan useamman perheen. Säikähdin itsekin kovaäänistä tapausta, mutta enemmän lapsemme, joten lukumaratoni loppui tällä kertaa todella kuin salama kirkkaalta taivaalta.


Luin maratonin aikana 748 sivua. Neljä kokonaista kirjaa ja kaksi osittain. Waltarin kirjan luin maratonin jälkeisenä päivänä loppuun ja tiedän siis nyt kuka murhasi rouva Skrofin. Palmut vaikuttaisivat aika mukavilta ja leppoisilta kirjoilta, joita voisi lukea enemmänkin "välipaloina",  kun kaipaan vaihtelua peruskirja-ateriaani. Kirjoissa oli varsin paljon vivahteita brittidekkareihin, joihin olen tutustunut lähinnä tv-sarjaformaatissa.

Ylitin maratontavoitteeni 600 sivua, joka oli ihme, sillä niin repaleiselta lukemiseni keskeytyksineen tuntui. Lukemisen jakaminen kahteen päivään oli minulle hyvä juttu, aivot eivät menneet ihan niin turtaan. Varmaan myös keskeytykset olivat ihan hyvä juttu (kävin myös uimassa, tein ruokaa...), ettei sellaista tuhnuista oloa ehtinyt tulla, samoin ulkona lukeminen. Tällä kertaa maraton sujui myös leppoisemmin kuin viimeksi, jolloin oli koin enemmän kiireen tuntua ja vähän suorituspainetta. Lyhyet kirjat ovat minulle ehdottomasti hyvä juttu maratonissa, etten kyllästy kirjaan (mm. all you can read vkoloppunani pitkä kirja turrutti aika nopeasti). Maratonkokemukseni oli kaikin puolin niin hyvä, että maratonaan ensi kesänäkin jos vain suinkin voin!


"Broadway on katu, se on myös alue, tunnelma."

- Truman Capote: Kesän taittuessa

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

No, minä siis tartuin myös tähän toiseen Ibrahimiin hyvin pian ensimmäisen Punaisen morsiamen jälkeen, josta bloggasin ihan vasta. Teki mieli päästä tutustumaan millaisen kirjan Ibrahimi on kirjoittanut varsin omakohtaisen kirjan jälkeen.


Ajan riekaleita kertoo kahdesta lapsesta, jotka varttuessaan rakastuvat toisiinsa. Sota erottaa heidät ja sittemmin kuvaillaan näiden kahden elämää erillään ja niin edelleen. Tarina on siis ehyempi kuin Punainen morsian, joka hyppelehti ja säkenöi. Mielestäni kirjan paras osuus oli pakolaiselämän kuvailu, joka oli kuitenkin minoriteetissa kirjassa. Esimerkiksi pakolaisleireistä ei ollut mitään. Kuvauksia oli myös jonkun verran sodasta mutta lähinnä kirja keskittyi tähän elämään pakolaisena uudessa maassa, uudessa kulttuurissa.

Loppusanojen perusteella osoittautuikin arveluni ilmeisen oikeaksi, että lopulta tämäkin kirja lienee kirjoitettu ystävien muistikuvien ja kuultujen tarinoiden pohjalta. Kirjassa on paljon tällaisia "tarinoita", joita on toki kiva kuunnella ystäväpiirissä mutta itselleni osa tarinoista olivat jo hiukan kyllästyttäviäkin. Kirja oli omasta mielestäni aivan turhan pitkä ja aika ennalta-arvattavakin. Loppujen lopuksi luin viimeset sata sivua hyvin nopeasti ja olin kiitollinen, että sain sen lopulta loppuun. Loppumaku kirjasta oli jopa heikko ja taitaapa olla niin, että tässä oli minun Ibrahimini jatkossakin (eipä niitä taida vielä muita ollakaan, ainakaan suomeksi). Mutta tulipahan kokeiltua tällaistakin! Ja voi olla, että lukutauko kirjan keskellä vaikutti kyllästymiseeni kirjan lopussa. Mutta silti.


"Siitä talvesta Zlatan muistaa hyvin vähän. Hän muistaa kaiken peittävän jään ja kuuran. Jopa ajatuksensa hän muistaa sellaisina: palelevina, kuuraisina."

- Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Nick Hornby: Hyvät ihmiset

Hornby on minulle luottokirjailija. Siis hänen kirjoissaan on aina jotain tosi sympaattista ja arkisen hellyyttävää, että minä tykkään. Löysin kesälomamatkallamme Rovaniemen ihanasta divarista Hornbyn Hyvät ihmiset (suom. Jorma-Veikko Sappinen, WSOY, 2001). Se pitikin lukea aika nopsaan.


Hyvät ihmiset kertoo perheestä, jossa isä tekee juttuja lehtiin (tässä on mielestäni selvää itseironiaa kirjailija/lehtimaailmaan mihin Hornby itsekin kuuluu). Äiti on lääkäri ja perheessä on myös teini-ikäiset tyttö ja poika. Perheen isä David on sarkastinen tyyppi ja kirjoittaakin lehteen kolumnia, jossa lähinnä irvaillaan eri asioille. Perheen äiti Katie Carr ajautuu suhteeseen, koska huomaa kadottaneensa suuremman rakkauden  miestään kohtaan ja lähinnä ärtyvän hänen tavoistaan- vai onko kysy kuitenkaan siitä? Yhtäkkiä David muuttuu saadessaan selkähoitoa DJ Goodnewsilta, nuorelta parantajalta, ja asiat menevät monimutkaisemmaksi. Lääkärisnainen on pitänyt itseään hyvänä ihmisenä ammattinsa vuoksi, mutta kun David alkaa toteuttaa maailmaa rakastavaa elämäntyyliä mm. naapuriston kodittomien lasten kotiuttamiskamppanjallaan, Katie alkaa pohtia mikä on hyvää ihmisyyttä ja mikä ei. Ja mihin joukkoon hän oikeastaan kuuluu, ja haluaa kuulua.

Kirja on oikeasti aika hyvää pohdintaa siitä, millä tavoin me nykyään elämme yltäkylläisyydessä ja miten me aikuiset ajan miettaan muutumme tiettyjen urien tallaajiksi. Se on myös todella hyvä kirja parisuhteesta ja avioeron pohtimisesta. Hornbyn tyyli on humoristinen ja kujeileva. Hyvät ihmiset säilytti mielenkiintoni loppuun saakka. Nauroin varmasti ainakin kymmenen kertaa ääneen. Tarina on arkisuudessaan hyvin absurdi ja kiinnostava. Ihan mahtava kesäkirja, pitäisiköhän minun lukea joku toinenkin Horby vielä tälle kesälle?


"(...) Kysyit olenko huomannut ilmapiirin muuttuneen. Luulen että hekin (lapset) ovat huomanneet sen ja jollain lailla yhdistävät sen kirkkoon.
- Miksi?
- En tiedä. Luultavasti... Sinusta tulee sellainen vaikutelma kuin olisit saanut uskonnollisen herätyksen."

- Nick Hornby: Hyvät ihmiset

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Aapeli: Pekko runoilijan poika

Kun lueskelen kirjablogeja, ihmettelen usein miten erilaisia kirjoja ihmiset valitsevat ja lukevat. Vaikka ymmärrän, että me kaikki olemme yksilöitä, on kirjavalinnat aina mielenkiintoisia. Varsinkin silloin, kun bloggaaja lukee jotain sellaista, jota en olisi koskaan uskonut hänen lukevan- vaikka mistä minä moista tietäisin! Eihän blogi tosiaan kerro ihmisestä itsestään paljon mitään. Kirjapolkuni ideana on ollut kirjoitella lähinnä omaa polkuani kirjojen parissa. Hieman päiväkirjamaisesti, hieman kirjoja samalla esitellen. Olen itse ollut kiinnostunut kirjoittamaan omasta kokemuksestani, jopa taustamietteistä kirjan valinnan ja luvun suhteen. Lyhennelmien kirjoittaminen ei oikeastaan minua kiinnosta, joten jääköön se jatkossakin taitavammille! Hei, tervetuloa uudet lukijat, oli kiva huomata, että olitte löytänyt tänne!


Aapeli on minulle jollakin tapaa hyvin merkityksellinen kotimainen kirjailija. Mietin juuri, että luemme paljon kotimaisia lastenkirjoja mutta itse asiassa luen aika vähän kotimaista kaunoa itse. Kuitenkin on olemassa suomalaisia kirjailijoita, joiden teoksia tykkään lukea ja Aapeli on ehdottomasti yksi heistä. Pidän häntä Suomen Steinbeckinä. Minulla on ollut myös tapana ostaa kesäisin kirpparilta tms. pari Aapelia kesälukemiseksi, sillä Aapelin seurassa minä viihdyn, ja kesä on viihtymistä varten. Dostojevski saa monimuotoisuudessaan ja pituudessaan olla taas hetken kesken.

Aapelin Pekko runoilijan poika kertoo perheestä, jonka isä Elias Pyökki on runoilija, äiti on arvostettu ompelija ja Pekko on perheen pikkuvanha poika. Aapelin kirjoissa saa usein nauttia upeista lastensilmin kirjoitetuista havainnoista, näissä kirjailija on par-raimmillaan. Mutta lisäksi kirjoissa on aina rutosti huumoria, perusarkea ja kielellistä leikittelyä. Kirjoissa on kuitenkin mukana vakavaakin pohdintaa, kuten tässä Eliaksen runoilu lienee perhettä kiristävä asia, sillä töitä ei tunnu oikein olevan ja avioliitto rakoilee. Tässäkin kirjassa Aapelin kirjoittamat dialogit ovat hykerryttäviä ja niin mukavia, että niitä imee kuin aurinkoa iholleen. Pekko runoilijan poika oli ihana kesäviihdyke, eikä Aapelihinkuni loppunut vieläkään. Joskus mietin, onkohan kirjabloggareissa ketään muuta joka fanittaa Aapelin kirjoja?

Hei, laitan tähänkin blogiin instagramin kuvan sivulaitaan. Minut löytää Instasta Sinisen keskitie -blogini nimellä SKBLEUE, mutta loppujen lopuksi kuvia on lastenkirjojen lisäksi paljon kirjoista, mitä itse luen ja sitten kaikenlaisesta muuta pikkufiilistelystä, mikä lienee jotain onnenkivien tallentamista. Instassa onkin kivasti jo kirjabloggaajia, joiden kirjapinoja on aina niin mukava tykätä. Tulevien kirjaesittelyjen "mainokset" olenkin siirtänyt Kirjapolkujen suhteen täysin sinne.


"-Tulisitko minun pojakseni? se kysyi.
- En tule.
- Ei Pekko tule, sanoi äiti ja hymyili.
Sen päälle ne hymyilivät yhdessä, niin että leikkipuhetta oli ollutkin kaikki vain.
Sitten ne puhuivat asioista. Kun aikuiset ja isovanhat puhuvat asioista, niiden ääni muuttuu. Eipä sitä viitsi paljon kuunnella."

- Aapeli: Pekko runoilijan poika (WSOY, 1965)