sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

Minulla oli viikon lukujumi. Sitten avasin rohkeasti 411 sivuisen (teksti on aika pienellä, kirjan sivut ovat liian ohuet makuuni ja kansikuvakin liian imelä!) Yhdeksän tornin linnakkeen, jonka olin lukenut kirjan takakannesta olevan Qais Akbar Omarin elämänkerta Afganistanista (Otava, 2013, suomentanut Sami Heino). En ole paljoakaan lukenut afganistanilaisia kirjoja, jos yhtään, joten kiinnostuin "maiseman vaihdosta".


Kirja on 1982 syntyneen, hyvin älykkään oloisen, mattokauppiaan esikoiskirja. Kirja alkaa noin kymmenvuotiaan pojan (?) silmin ja kertoo hänen perheensä uskomattoman tarinan. Tarinan kerronta etenee kronologisesti ja myös tarinan kuvaus on mielestäni upeasti iän mukaan kirjoitettu.

Olen usein kirjoittanut, ettei fiktio koskaan ole yhtä rikas ja yllättävä kuin fakta ja tämä kirja on todiste siitä. Kirjan tapahtumat kertovat kuinka yksi afgaaniperhe yrittää elää ja piileksiä sodan jaloista. Se kertoo miltä miltä tuntuu jatkuvasti läsnäoleva pommitusvaara, muuttuvien vallanpitäjien järjettömät vaatimukset, elämä sotaa paossa omassa maassaan... Se kuvaa upeasti miten laaja maa Afganistan on ja se on hyvin mielenkiintoinen kuvaus myös kansan kulttuuriperimästä ja uskonnosta. Myös sukupuolien väliset roolit ovat erikoista luettavaa länsimaalaiselle monella tavalla, ihan yhtä lailla kuin tavallisen afganistanilaisen perheen arjen kuvaus ja toisen ihmisen kunnioittamisen kulttuuri- ja samalla sodassa: sen täydellinen puute. Kirjan kohtaus kuchi-suvun (ilmeisesti romaneita) kohtaamisesta ja heidän kanssaan vaeltamisesta oli suorastaan euforistisen upea- kuin satu. Minä suorastaan ahmin tätä värikästä ja tunnepitoista kirjaa, mutta samalla nautiskelin sitä hitaasti. Kirjan tietomäärä oli valtavaa ja kaikki tämä oli kerrottu hyvin kauniisti ja selkeästi. Kirjassa ei ollut minulle yhtää suvantovaihetta, eli vaihetta jossa toivoisi kirjan menevän jo eteenpäin tai jopa loppuvan. Jännitys ja mielenkiinto perheen tarinaa kohtaan säilyi viimeiselle sivulle saakka. Tuntui, että jokainen sivu oli täynnä täyttä tavaraa, eikä kirjassa ollut yhtäkään ylimääräistä sanaa. Liikutuin kirjan mukana monta kertaa mutta onneksi kirjailija säilyttää hyväntuulisen, lempeän ja viisaan otteensa myös silloin, kun luin julmuuksista, menetyksistä, epätoivosta ja uskomattomasta epäonnesta.

Oikeastaan en halua kirjoittaa paljoakaan enempää, vaikka puhuttavaa tästä olisi moneen lukupiiriin, vaan suosittelen teitä lukemaan kirjan. En tiedä tuoko se uutta heille, jotka ovat lukeneet Afganistanista aiemmin mutta minulle tämä kirja on ollut todellinen kokemusmatka. Ja tämän kirjan jälkeen uskoisin kaikkien olevan sitä mieltä, että sotatilannetta tulisi välttää viimeiseen asti. Haluaisin antaa tälle kirjalla täydet pisteet mutta realistisempi saattaa olla (4/5). Tai mitä väliä (5/5), totta puhuen, tämä oli vuoden toinen superhyvä kirja Edmund de Waalin kirjan jälkeen. Ja lopputuloskin on sama, tämän voisin lukea heti uudestaan! Tätä kirjaa jää ikävä.

Kirjaa on luettu myös blogeissa: Annelin kirjoissa ja Kirjavalas.
Olen häkeltynyt jos tätä kirjaa ei löydä useampi kirjabloggaaja!


"Isoisänä omistaman korttelinmittaisen talon katto oli ihanteellinen paikka lennättää leijaa. Katto kohosi kadun varrella kasvavien puiden yläpuolelle, joten se oli kuin varta vasten rakennettu leijanlennätyslava. Alapuolella ihmiset ikään katsomatta heittivät askareensa sikseen nähdäkseen lopputuloksen. Hyvästä taistelusta puhuttiin aina päiväkausia jälkeenpäin."

- Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

4 kommenttia:

  1. Tämän täytyy olla hyvä, koska vertaa Edmund de Waalin teokseen! Minullekin de Waalin kirja oli ihan huippua.

    Olen lukenut Afganistanista Nadeem Aslamin Elävältä haudatut ja se oli ilmestymisvuonnaan blogini paras kirja. Samalla myös rankin, mitä olen ikinä lukenut, mutta kuitenkin jollakin tavalla kaunis.

    Parhaat kirjat löytyvät joskus ihan vahinogossa, sillä tuota kirjaa en kyllä kannen perusteella ottaisi lukuun. Sinulla oli sitten joku intuitio kirjasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä, että kansi ei houkuttele minuakaan. Siitä tulee olo, että kirja olisi kevyt, jopa ehkä hömppä. Jotenkin kuva ei osu minun ajatuksissani myöskään itse tarinaan/kulttuuriin jne.
      Mutta. Edmund de Waalin kirjahan on samalla lailla omaelämänkertakirja. Ja myös tässä kirjoittaja on selvästi monilahjakkuus ja äärettömän fiksu tyyppi. Ainoastaan lopussa on pikkuisen yliampuva kommentti, mutta sen ymmärtää kun on lukenut kirjan. Samalla lailla tässä on hyvin etenevä tarina, joka ei jaarittele minusta epäolennaisia vaan kokonaisuus pysyy hallussa. En tiedä mikä sai minut tarttumaan kirjaan, ehkä vahinko, että luin kerrankin takakantta ja siinä saattoi olla jotain mikä kiinnitti huomioni. Varmasti 1982 syntyneen kirja myös kiinnosti siinä suhteessa, että olemme viettäneet lapsuuttamme kirjailijan kanssa suunnilleen yhtä aikaa. On mukava, kun alan olla siinä iässä, että lapsuuteni ajasta jo aletaan kirjoittaa omaelämänkertoja :D! Mutta oikeasti tämä tarina oli sellainen, että jos ihmiset julisti Varistyttöä keväällä rikkaaksi ja yllättäväksi, niin tämän kirjan tarina lyö kahden miehen mielikuvituksen 6-0 ja asioissa on mukana aitous ja elämän ja kokemuksen tuoma syvyys. Sekä annos kauneuden ymmärrystä, taiteen äärellä. En usein uskalla suositella kirjoja mutta tästä melkein sanoisin, että kannattaa lukea.

      Poista
  2. Olipa mielenkiintoista lukea arviosi! Kirja nimittäin näyttää minustakin sellaiselta, etten kannen perusteella luultavasti edes poimisi sitä kirjaston hyllystä lähempään tarkasteluun, mutta tämähän kuulostaa hyvältä, lukemisen arvoiselta. Kiitos hyvästä esittelystä, siirryn kirjaston sivuille tekemään varausta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ilo oli nyt täysin puolellani :). Minulle tämä oli vaan hyvä kirja, vieläkin muistelen lämmöllä! Moni asia toimi. Olen nyt lukenut paljon näitä "muistelmafantasioita" niin ehdottomasti parhaimpia.

      Poista