maanantai 30. kesäkuuta 2014

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu

Luin Mma Ramotswea ensimmäisen kerran lukupiirin innoittamana. Kirja oli mielestäni tunnelmaltaan ja sanomaltaan niin hyvä, että luin sen perään lähes kaikki ilmestyneet Mma Ramotswet. Joskus vaan käy niin ja toisaalta kirjasarjaan uppoutuminen tuntui vähän samalta hullaantumiselta kuin löysin pienenä kirjastosta Neiti Etsivät. Nehän piti lukea heti kaikki.


Siksipä huomatessani uuden Alexander McCall Smithin Limpopon yksityisetsiväkoulu (2014, suomentanut Outi Järvinen) Otavan syksyn katalogissa, uskallauduin kysymään kirjaa kustantajalta blogiini esiteltäväksi. Ja mikä ilo ja onni, kun kirja saapuikin jo nyt kesän aikana, jolloin mielestäni Ramotswet ovat kuin piste kesäloman päälle. Hihkuin kuin pikkutyttö. Otin kirjan ilolla kesälomareissulleni mukaan ja nautin Mma Ramotswen kirjasta iltaisin hotellisängyssäni, lasten nukkuessa vauhdikkaiden ja kokemuskylläisten päiviemme jälkeen.

Limpopon yksityisetsiväkoulu on kirjannimenä aika ovela, eipä siitä enempää. Tällä kertaa nimittäin Naisten etsivätoimisto nro 1:n naiset Mma Ramotswe ja suorasukainen Mma Makutsi tapaavat yllättävän henkilön. En suin surminkaan voi paljastaa teille kenet, koska meille Mma Ramotswe -faneille kohtaaminen on herkullinen (joko arvasit?). Ja tietenkin etsivätoimisto saa ratkaistavakseen epäoikeudellisen tilanteen, joka liittyy tällä kertaa orpokodin johtajattareeseen Mma Potokwaniin. Tämä kaikki ihanan "simppeli" juonenkulku tapahtuu Botswanan ihanassa ympäristössä, jossa Mma Ramotswen arkijärki perustuu pitkiin perinteisiin ja isältään opittuihin periaatteisiin.

Kirjailija McCall Smith on oikeustieteen professori. Tämä näkyy Mma Ramotswe -kirjoissa elämänkirjon hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän toistuvana käsittelynä, arkisten tarinoiden kautta. Mma Ramotswe on itse oppinut, kouluttamaton etsivä, joka pohtii tyynellä ja rauhallisella tavallaan ihmisoikeuksia sangen tarkkakatseisesti. Kirjoissa on mielestäni sanoma, jossa meitä lukijoita ravistellaan käyttämään arkijärkeämme ja toimimaan yhteiskunnallisesti ja varsinkin eettistä tarkastelua kestävällä tavalla. Mutta kirjat ottavat realistisesti huomioon sen, että kaikki meistä eivät tule koskaan tällaiseen pyrkimään. 

Kun lukupiirimme aikoinaan luki Mma Ramotswe -kirjan, jakoi kirjailijan kirjoitustyyli meidät kahtia. Toiset kuvasivat kirjan olevan täysin mitäänsanomaton ja turhanpäiväinen ja sitten taas me toiset näimme kirjan kauneuden kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan. Mielestäni McCall Smith kirjoittaa uskomattoman taitavasti, ymmärrettävällä ja mielenkiintoisella tavalla elämän perusasioista, hieman samaan tyyliin kuin John Steinbeck.

Mma Ramotswen seurailijoille toivotan jälleen kerran ihanaa lukuhetkeä, teekupposen kera. Itse asiassa minusta tämä kirja oli ehkä kirjasarjan yksi parhaita tarinoita, mikä yllätti minut, koska olin varautunut kohtaamaan "taas yhden perushyvän ja luotettavan Mma Ramotswen". Ei, kyllä minä vaan nautin joka sanan jälleen kerran oikein tuumaillen ja mukavaa olotilaani hykerrellen.


"J.L.B Matekoni astui sisään ja heitti kuorma-auton avaimet pöydälle. 
"Joitakin ihmisiä ei pitäisi koskaan päästää liikenteeseen", hän sanoi. 'Ehkä heidän ei pitäisi antaa edes kävellä missään. Ehkä heidän kaulaansa pitäisi ripustaa iso kyltti jossa lukee: Vaarallinen tai Järjetön tai jotain sellaista.'
Mma Ramotswe vastasi hänelle tyynnyttelevästi. 'Olet selvästi tullut Lobatse Roadin kautta. Se saa sinut aina ärtymään.' "

- Alexander McCall-Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Toinen kesäreissupokkarini, jonka ostin ja luin, on Anilda Ibrahimin Punainen morsian (Tammi, 2010 (?), suomentanut Helinä Kangas). Olin lukenut kiinnostavia blogikirjoituksia Ibrahimin kirjoista ja kun kirja sattui tulemaan vastaan, nappasin sen heti. Kirjan aihepiiri sattuikin olemaan kuin jatkumo viime aikaisille kirjoille, joita olin lukenut. Tällä kertaa sukelsin Albaniaan ja Ibrahimin luomaan sukutarinaan, joka on fiktiivinen mutta pohjautuu osin kirjailijan omaan elämään.


Punaisessa morsiammessa valaistaan hyvin albanialaista perhe-elämää historian havinoissa ja naisnäkökulmasta. Lukiessani mahtavaa Yhdeksän tornin linnaketta, mietin kovasti millainen tarina olisi ollut esimerkiksi äidin kuvaamana ja Ibrahimin kirja ikään kuin aukaisi paremmin tätä puolta, vaikka kyseessä ovat kaksi tyystin eri kirjaa, kahdesta eri maasta. Punaisen morsiammen juoni etenee siis perheen naisten kautta ja kertoo pääasiallisesti sen miten aikoinaan Albaniassa naisen elämä on ollut hyvin perhekeskeistä. Sukupuolten välinen eriarvoisuus ja elämän tarkoituksen löytyminen lasten saamisen kautta oli kirjan keskeistä sisältöä. Kirjan tarina pomppi ajassa ja oli näin, Tiikerin vaimon lailla, minulle hieman sekavasti kirjoitettu. Kirjailija kirjoittaakin lopussa, että kirjan alku on alkujaan hänen kirjoituksiaan (itkuvirsiä?) kuolleelle isoäidilleen, ikään kuin muistikuvia sieltä täältä.

Kirjan tarina välittyy minulle myös aika ankeana. Jotenkin koin kirjan olevan aika alakuloinen ja jopa tilittävä. Minkä nyt toisaalta ymmärtää aika hyvin. Kirjan kertomukset olivat kuitenkin sen verran kiinnostavasti kirjoitettuja, että mielenkiintoni säilyi koko ajan. Kuitenkin huomasin haikailevani kirjan äärellä sinne Yhdeksän tornin linnakkeeseen, jossa kaikesta huolimatta oli jatkuvasti tietynlainen toiveikkuus läsnä koko ajan, vaikka kirja itsessään kuvasi sotaa enemmän kuin Punainen morsian, joka taas painottui lähinnä suvun ja lähipiirin välisten suhteiden ruodintaan.

Punaisessa morsiammessa oli jokin viehättävyys, joka kannustaa minua tarttumaan kirjastosta lainaamaani kirjailijan uusimpaan suomennokseen Ajan riekaleita. Kuitenkin samalla hieman "pelkään", että jos kirja kertoo samaa tarinaa kuin Punainen morsian, se saattaa tuntua minulle jo liialta ja vanhan toistolta. Mietin usein, mitenhän vaikeaa kirjailijoiden on jatkaa kirjoittamistaan kirjoitettuaan esikoisteoksekseen omaelämänkerrallisen kirjan, joka usein saattaa olla aitoudessaan hyvin voimakkaasti kirjoitettu? Vai avaako "omien asioiden käsittely" tilan kirjoittaa jotain ihan muuta? Enpä tiedä.


"Hän on pukeutunut punaiseen. Punaiseen kuin veri. Kuin ihmisuhri, joka on annettu jumalille sateen toivossa. Kuin morsian."

- Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Ostin pokkarina Téa Obrehtin Tiikerin vaimon (WSOY, 2011, suomentanut Irmeli Ruuska), kun kirjakauppias sitä suositteli. Sangen harvinainen tilanne mutta päätin hullutella, kesäloman kunniaksi. Tiikerin vaimo on jännä kirja. Se on takakantensa mukaan voittanut Orange -palkinnon 2011 mutta minä en oikein päässyt kirjaan sisälle varsin huikeista ja kiinnostavista tarinan aluista huolimatta.


Kirja kertoo Balkanista sodan jälkeen ja tarinan keskiössä on yksi perhe, ja siinä tarkemmin isoisä ja lääkäriksi lukenut lapsenlapsi Natalia. Kirja etenee minusta hieman sekavasti Natalian muistojen kautta ja pitää useita maagisia (eläin- ja luonto-)tarinoita sisällään, joita Natalian isoisä on kertonut tai jopa kokenut. Kuten sanoinkin, viehätyin monenkin tällaisen tarinan alusta (kuten myös kirjan itsensä) mutta jotenkin kertomukset vaipuivat haahuilemaan liian kauaksi ja huomasin menettäväni mielenkiintoni useampaan otteeseen. Tietyllä tavalla kirja on kaunis ja hieno mutta joku tässä nyt oli, ettei se kolahtanut minuun sillä tavalla kuin kirja olisi voinut kolahtaa. En oikeastaan osaa edes kirjoittaa tästä tämän enempää.

Kirjaa on luettu mm. blogeissa Nenä kirjassa ja Luettua, joista viimeisimpää oli lainattu pokkarikirjan takakanteen! Siitä pääsinkin ajatukseen, että voi hyvänen, olisipa tilanne tavata oma "kirjapolkutuumailu" jonkun kirjan takakannessa. Muun muassa: "En oikeastaan osaa edes kirjoittaa tästä tämän enempää." voisi kuvata harvinaisen hyvin minun esittelytaitoni ja saada poskeni hehkumaan keskellä kirjakaupan hyllyrivistöjä.


"Varhaisimmissa muistoissa isoisäni oli kalju kuin kivi ja hän vei minut katsomaan tiikereitä."

- Téa Obreht: Tiikerin vaimo

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Satuin saamaan käsiini kirjaston pikalainana Siri Hustvedtin uusimman Säihkyvän maailman (Otava, 2014, suomentaja Kristiina Rikman). Bloggaajat (mm. Lumiomena, Leena Lumi ja Ilselä) olivat pitkälti pettyneitä tähän kirjaan mutta mielestäni esittelyt kuulostivat sen verran erikoisilta ja tunteikkailta, että paloin halusta lukea kirjan itse. (tavallista päättelyä tällaisille vastarannankiiskeille)


Säihkyvä maailma kertoo 2000-luvun vaihteessa menehtyeestä Harriet, "Harry" Burdenista, naistaiteiljasta, joka ei ole omasta mielestään päässyt läpi New Yorkin taidepiireissä siksi, että hän on nainen. Kirja on ikään kuin tutkimus tästä mystisestä, isokokoisesta, taidemyyjän vaimon elämästä, jonka kokoaa kirjassa I.V. Hess (jonka ajattelin olevan vitsillä Siri Hustvedtin pseudonyymin, koska kirjassa leikitellään tällä asialla). Hess saa käsiinsä taiteilijan aakkostettuja päiväkirjoja ja lisäksi hän haastattelee kattavasti Harrya tunteneita ihmisiä. Harry on nimittäin tehnyt aikanaan erikoisen kokeilun. Hän on saanut kolme eri miestaiteilijaa esittelemään teoksiaan omanaan ja lopulta oli tarkoitus, että taiteilija paljastaisi olleensa teoksien takana. Kirjan juoneen kuuluu monenlaista sivujännitettä, niin kuin elämään yleensä, mutta pääasiallisesti kirjan teemoja ovat mielestäni taitelijapiirit (New York:ssa) ja sukupuolen vaikutus taiteen kokemisessa. Taiteesta puhumista (kirjan sävy on keskusteleva) Siri Hustvedt sävyttää erilaisilla (mm.) filosofisilla ja neuropsykologisilla tutkimuksilla ja teoksilla, jotka ovat ymmärtääkseni ihan oikeasti löydettävissä (mukana oli ilahduttavasti myös uudehkoja suomalaistutkimuksia!). Useampi bloggaaja on kirjoituksissaan kertonut ärtyneen viittauksista (ja tarkemmin lisähuomioista, joita teoksen kokoaja, I.V.Hess tekee) tai kavahtaneen niitä, mutta minulle viittaukset ovat hyvin mielenkiintoisia, tekivät kirjasta itse asiassa huomattavasti mielenkiintoisemman kuin perusromaanit yleensä ja itse viitteitä/lisäinfoja on paljon vähemmän kuin olisin odottanut (tai "pelännyt)". Kirjassa on myös paljon kielellistä leikittelyä ja pohdintaa (ja kritiikkiä), joka hykerrytti ja hauskuutti minua lukijana.

Minä pidän Säihkyvästä maailmasta. Siinä on mukavaa haastetta ja erilaisuutta tavalliseen kuviteltuun kaunokirjaan. Hustvedt on tehnyt valtavan työn keksiessään näin monipuolisen kirjan. Kirjassa on myös samaa taiteellista kuvailua ja kuvittelua kuin Kaikki mitä rakastin -kirjassa, jossa Hustvedt on taitava. Kirja siis tarjoaa kaunokirjan lisäksi useita visuaalisia taidekokemuksia, jotka itse asiassa kuulostavat aika voimakkailta jos ne oikeasti pääsisi oikeasti kokemaan. Valitettavasti en ole tainnut lukea yhtään hyvää loppua Hustvedtin kirjoissa (KMR kesken) ja sama toistuu myös tässä. Loppu on mielestäni yllättävän imelä ja perinteinen verrattuna siihen mitä kirja muuten nokkeluudellaan edustaa. Mielenkiintoinen kirja ja mielestäni tämä on taas helppolukuisemman oloinen kuin (kesken oleva) KMR, sillä Säihkyvä maailma etenee aika lyhkäistenkin kappaleiden (tai "selontekojen") kautta, joka on minulle hyvä juttu. Kokonaisuus oli minulle selkeästi luettavissa jne (4?/5). Myös Omppu blogissaan Reader, why did I marry him? piti kirjasta kovasti. Pidän kirjoista, jotka saavat minut ajattelemaan ja tämä kirja poiki jo yhden hyvän keskustelun taiteeseen itseäni perehtyneemmän kanssa. Ja se jos joku on on upeaa!

Valitettavasti lainaus kirjasta puuttuu nyt kokonaan, sillä jouduin jo palauttamaan kirjan.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

Minulla oli viikon lukujumi. Sitten avasin rohkeasti 411 sivuisen (teksti on aika pienellä, kirjan sivut ovat liian ohuet makuuni ja kansikuvakin liian imelä!) Yhdeksän tornin linnakkeen, jonka olin lukenut kirjan takakannesta olevan Qais Akbar Omarin elämänkerta Afganistanista (Otava, 2013, suomentanut Sami Heino). En ole paljoakaan lukenut afganistanilaisia kirjoja, jos yhtään, joten kiinnostuin "maiseman vaihdosta".


Kirja on 1982 syntyneen, hyvin älykkään oloisen, mattokauppiaan esikoiskirja. Kirja alkaa noin kymmenvuotiaan pojan (?) silmin ja kertoo hänen perheensä uskomattoman tarinan. Tarinan kerronta etenee kronologisesti ja myös tarinan kuvaus on mielestäni upeasti iän mukaan kirjoitettu.

Olen usein kirjoittanut, ettei fiktio koskaan ole yhtä rikas ja yllättävä kuin fakta ja tämä kirja on todiste siitä. Kirjan tapahtumat kertovat kuinka yksi afgaaniperhe yrittää elää ja piileksiä sodan jaloista. Se kertoo miltä miltä tuntuu jatkuvasti läsnäoleva pommitusvaara, muuttuvien vallanpitäjien järjettömät vaatimukset, elämä sotaa paossa omassa maassaan... Se kuvaa upeasti miten laaja maa Afganistan on ja se on hyvin mielenkiintoinen kuvaus myös kansan kulttuuriperimästä ja uskonnosta. Myös sukupuolien väliset roolit ovat erikoista luettavaa länsimaalaiselle monella tavalla, ihan yhtä lailla kuin tavallisen afganistanilaisen perheen arjen kuvaus ja toisen ihmisen kunnioittamisen kulttuuri- ja samalla sodassa: sen täydellinen puute. Kirjan kohtaus kuchi-suvun (ilmeisesti romaneita) kohtaamisesta ja heidän kanssaan vaeltamisesta oli suorastaan euforistisen upea- kuin satu. Minä suorastaan ahmin tätä värikästä ja tunnepitoista kirjaa, mutta samalla nautiskelin sitä hitaasti. Kirjan tietomäärä oli valtavaa ja kaikki tämä oli kerrottu hyvin kauniisti ja selkeästi. Kirjassa ei ollut minulle yhtää suvantovaihetta, eli vaihetta jossa toivoisi kirjan menevän jo eteenpäin tai jopa loppuvan. Jännitys ja mielenkiinto perheen tarinaa kohtaan säilyi viimeiselle sivulle saakka. Tuntui, että jokainen sivu oli täynnä täyttä tavaraa, eikä kirjassa ollut yhtäkään ylimääräistä sanaa. Liikutuin kirjan mukana monta kertaa mutta onneksi kirjailija säilyttää hyväntuulisen, lempeän ja viisaan otteensa myös silloin, kun luin julmuuksista, menetyksistä, epätoivosta ja uskomattomasta epäonnesta.

Oikeastaan en halua kirjoittaa paljoakaan enempää, vaikka puhuttavaa tästä olisi moneen lukupiiriin, vaan suosittelen teitä lukemaan kirjan. En tiedä tuoko se uutta heille, jotka ovat lukeneet Afganistanista aiemmin mutta minulle tämä kirja on ollut todellinen kokemusmatka. Ja tämän kirjan jälkeen uskoisin kaikkien olevan sitä mieltä, että sotatilannetta tulisi välttää viimeiseen asti. Haluaisin antaa tälle kirjalla täydet pisteet mutta realistisempi saattaa olla (4/5). Tai mitä väliä (5/5), totta puhuen, tämä oli vuoden toinen superhyvä kirja Edmund de Waalin kirjan jälkeen. Ja lopputuloskin on sama, tämän voisin lukea heti uudestaan! Tätä kirjaa jää ikävä.

Kirjaa on luettu myös blogeissa: Annelin kirjoissa ja Kirjavalas.
Olen häkeltynyt jos tätä kirjaa ei löydä useampi kirjabloggaaja!


"Isoisänä omistaman korttelinmittaisen talon katto oli ihanteellinen paikka lennättää leijaa. Katto kohosi kadun varrella kasvavien puiden yläpuolelle, joten se oli kuin varta vasten rakennettu leijanlennätyslava. Alapuolella ihmiset ikään katsomatta heittivät askareensa sikseen nähdäkseen lopputuloksen. Hyvästä taistelusta puhuttiin aina päiväkausia jälkeenpäin."

- Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake