Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino

Ensimmäinen Aila Meriluodon runokirja, jonka kirjastosta löysin oli Tämä täyteys, tämä paino, joka on hänen 14. runokokoelmansa (WSOY, 2011).


"(...)
Valkoinen liljankukka muistaa ikkunaa vasten,
toinen, nuppu, vasta kokemassa.
Kaikella on merkitys.
Että voikin näin tajuta.
(...)
Viivy vielä, odota.
Kypsy. Vasta nyt tapahtuu.
Tyynny jo, älä tuhlaa.
Älä tyydy sekuntiin.
Nyt se syntyy.
Iankaikkinen preesens."

Tämä täyteys, tämä paino runokirjan runot alkavat minusta vanhuuden kuvauksesta. Huonetilat -runot kuvaavat minulle sitä, miltä tuntuu olla päivät pääksytysten yksin, omien ajatustensa kanssa ja piilosilla itsensä kanssa, kuten Meriluoto itse kuvaa. Ja miten tämän hetken vanhukset Meriluodon tulkitsemana saavat olla nyt yksin, antaa muistojen tulvia, tuumata ajan kanssa, ilman arjen aherrusta. Tämä ajatus on minusta hyvin lohduttava.

Kirjassa kuvataan myös vanhuuden tuomia "juttuja". Miten muisti muuttuu erilaiseksi, oikuttelevaksi. Kuinka ystävät kaikkoavat, kuolevat, mutta ovat silti aivan oven takana. Kuinka ajatukset, haaveet ja himot elävät, vaikka vartalo pistääkin vastaan.

"Joukolaurisirkkanallemukki...
Minulla on enemmän kuolleita kuin eläviä.
milloin se kääntyikin näin päin?"

Kirja on todella aito ja rohkea. Siinä sivutaan minun mielestäni myös vanhusten kuoleman haaveita, jopa kuiluun suistumista omasta tahdosta. Kirja koskettaa minua hyvin tunnepitoisesti ja syventyy varmasti siitäkin syystä, että olen ajatellut viime aikoina kuolemaa erään kuolemistapauksen johdosta. Ikään kuin tämä kirja olisi avannut minulle jotain tämän hetken isovanhempien sukupolvesta, heidän ajatuksistaan, joita kaikki eivät suinkaan koskaan auki kailota. Sillä vaikeneminenhan koetaan välillä viisaudeksi. Siksipä olenkin Meriluodolle kiitollinen näin rohkeasti runokokoelmasta, tai ainakin minusta se tuntuu rohkealta ja samalla myös palkitsevalta. Armolliselta. Sukupolvia yhteen kurovalta.

Meriluodon runoissa on myös jotain sellaista pilkettä silmäkulmassa. Toiset runot saavat minut nauramaankin, niissä on kujeilua! Lukiessani olin hyvin uppoutunut näihin runoihin ja janosin vain lisää. Ihan uskomattoman ihana runoilija ja olen innoissani, että Meriluodon runokirjoja minulla on vielä näin monta lukematta! Nautin siitä, että olen nuppu, vasta kokemassa... Tämä runokirja jysähti minuun kuin elämäopas (joita en lue). Tämä kirja on kuitenkin parempi kuin mikään elämänopas. Aivan ihana. Lisää! (5/5).

Osallistun lukukokemuksellani blogien runohaasteeseen 2014.


"Mikä alkukesä. Valoa.
Valon valoa.
Et pääse karkuun. Pysähdyt.
(...)
Minä kirjoitan mustasta valoon
kattojen ääriviivat.
Lintujen. 
Elämän.
(...)
Ja äkkiä: kuristusote.
Kaiken teit väärin,
kaiken valaisit väärin.
Lehdet, lehtien kuviot
valoa vasten, julmat."

- Aila Meriluoto: Mikä alkukesä

Kommentit

  1. Kuullostaa siltä, että olet kokenut tosi antoisia hetkiä Ailan kanssa. Piti oikein ruveta googlettamaan, että minkäs ikäinen Aila onkaan. 90!!!! Ja kun tämä kokoelma, jonka luit on vaan kolme vuotta vanha, niin ei ihme, jos aika monet hänen ystävänsä alkaa olla kuolleet.

    Miten ihailtavaa, että Aila näinkin vanhana (en sano iäkkäänä, Aila ei varmaan tykkäis kiertoilmaisuista) on vielä runonkirjoitusinnostuksessa. HUIMAA! Ja ihanaa, että hänen tuotantonsa saa uusia innostuneita, kaltaisiasi lukijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihmisen kehityskaari on ihmeellinen. Jos itse saan kokea vanhuuden päiviä, vieläpä jossakin järjen rajoissa, olisin kiitollinen. Meriluodon tekstit kuvaavat vanhuuden tuomaa viisautta. Miten kaikki on yhtä, alfa ja omega. Huimaa todellakin, huimaa.
      Olipa taas mukava, että joku luki tekstini ja vielä kommentoi, kiitos :)!

      Poista

Lähetä kommentti