keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Toni Morrison: Rakkaus

Lainasin kirjastosta Toni Morrisonin Rakkauden (Tammi, 2004, suomentanut Seppo Loponen), sillä ajattelin, että siinäpä kaunis kirjannimi. Sittemmin tajusin, että niin, ei ole tuo Toni Morrison mikään kevyiden kirjojen kirjoittaja, että mitähän sitä tuli taas aloitettua...


Alkukirja tahmosi. En meinannut päästä siihen kunnolla käsiksi, sillä ajatukseni olivat muutenkin sekaisin. Että tämmöisen nyt valitsin!, mietin moneen kertaan. Mutta jatkettava oli, sillä tarina alkoi kehkeytymään pikkuhiljaa ja piti otteessaan. Kirjassa oli alusta asti mukana kursiivilla kirjoitettua "yhden äänen tarinaa", joka oli myös aluksi minulle vaikealukuista, jopa irrallista.

Kirja kertoo, Morrisonille ilmeisen tyypillisesti, tummaihoisten historiaa kuvaten orjuus- ja vapausaikojen taitetta. Kirjan tarinat kuroutuvat todellakin hiljalleen yhteen ja kaikki liittyivät valtaa ja mainetta saaneeseen mieheen, jonka teot ovat, no, olleet aika värikkäät. Kirjan alusta teki vaikeaa myös se, että se on mielestäni kirjoitettu tahallisen irrationaalisesti. Kertoja pomppii ajassa ja ajatuksessaan: välillä kertojan tarina katkeaa siihen, että hän kuvailee mitä edessään näkee tai on nähnyt kerrotun tarinan aikana. Joten lukeminen on haastavaa, selkeäjärkisemmällekin. Tyylistä tulee mieleeni toinen nobelisti, Müller. Mutta kuten sanottua, tämäkin kirja kuroutuu kuin spiraalina lopulta ihan selväksi tarinaksi. Tarinassa on myös aimo annos seksuaalisuuden kuvausta ja säväyttää lopussa raakuudellaan. Kirjasta tuli mieleen hieman Armolahja, josta en välittänyt niin paljon kuin Koti ja Minun kansani, minun rakkaani kirjoista.

Tämä "spiraalimainen kirjoitustyyli" on mieleestäni aika mielenkiintoinen. Mietin, että haluaako kirjailija kuvata sillä miten vaikeiden asioiden muistelu ja käsittely lähtee usein yksittäisistä muistoista, sekavasta kokonaisuudesta mutta etenee ajan kanssa koherentimmaksi?

Ja loppujen lopuksi, kun suljin kirjan, minun täytyi taas todeta Morrisonin olevan uskomattoman taitava kirjailija, joka koukuttaa, hiljentää ja lumoaa lukijansa, vaikkei tämä tarina ollut minulle sitä parasta Morrisonia (3,5/5).


"Junior nukkui. Pää likaisella "Jeesus pelastaa" -tyynylla, muuten kietoutuneena peittoon joka toimi myös patjana. Tyyny, joululahja erään enon vaimolta joka oli löytänyt sen silloisen työnantajansa roskalaatikosta, innoitti uniin."

- Toni Morrison: Rakkaus

tiistai 29. huhtikuuta 2014

J.M. Coetzee: Hidas mies

J.M Coetzeen Hidas mies (Otava, 2006, suomentaja Seppo Loponen, eng. Slow Man) kertoo vanhasta miehestä, joka joutuu onnettomuuden ja menettää toisen jalkansa. Kirjan tarina alkaa siis varsin lohduttomasti: mies on yksinäinen, ilman tukiverkkoja ja kokee katkeruutta.


Olen lukenut Coetzeen kirjoja joitakin, omistan kolme ja olen blogannut yhdestä. Hidas mies on kirjastolaina. Coetzee on jännä kirjailija minulle, ikään kuin luottokirjailija siinä missä Carol Shields. Sillä hän kirjoittaa minusta hieman samalla tavalla, mutta miehisemmin: arkisia asioita, joiden kuvailussa on mukana paljon viisasta ajattelua. Hidas mies ei sinänsä luulisi kiinnostavan aika puuhakasta, kolmekymppistä naista, mutta epäilen, että tämän hetkinen mielenkiintoni vanhuutta kohtaan (ja sairauden tuoma hitauteni) auttoi minua valitsemaan tämän kirjan. Lisäksi kaipasin luottoluettavaa pääsiäiseni kunniaksi.

Hidas mies oli kirjanakin aika hidas. Tarina ei sinänsä ollut ilotuksia täynnä, joskin siinä oli jännä mystinen vivahde. Kirjan mies, Paul, rakastuu hoitajaansa ja mukaan tulee kummallinen nainen utelemaan miehen elämästä ja ratkaisuista. Paulin ajatusten mukana myös lukijaa sekoitetaan hellävaraisesti miettimään mikä on kuvitelmaa, mikä totta. Tarina kertoo mielestäni yksinäisyydestä, sairastamisesta, kuoleman pelosta, suvun jatkamisen "vietistä" ja samalla hoitamisesta, rakkaudesta, kumppanuudesta, auttamisen halusta ja haluamattomuudesta. Kirjassa on varmasti niin paljon teemoja kuin siitä haluaa löytää. Sairastamisen kuvauksesta ja siihen liittyvistä tunteista, häpeästä, mieleeni tulivat myös jotkut Hotakaisen teokset, joskin kirjoitustyyli on täysin eri. Coetzeen tapa kirjoittaa tavoittelee jotain Steinbeckiläistä yksinkertaisuuden multihuipentumaa ja samalla koko maailmankaikkeuden kuvausta. Vaikka kirja oli minulle välillä lähes tylsä, siinä oli kumma lumous, joka sai miut aina vaan kiinnostumaan mitä ihmettä Paulille seuraavaksi tapahtuu. Coetzeella on myös upea taito tehdä päähenkilönsä hyvin arkisen tärkeiksi, joiden elämään haluaa tutustua. (3/5).

Marile on myös blogannut Hitaasta miehestä täällä.
Osallistun kirjalla Jokken isännöimään 14 nobelistia haasteeseen.


"Kuka sinä olet, Paul Rayment, ja mitä ihmeen erikoista sinun lemmenpaloissasi on? Luuletko olevasiainoa mies, joka elämänsä syksyssä, sanoisin jopa loppusyksyssä, luulee löytänneensä jotain ennenkuulumatonta, aidon rakkauden?"

- J.M. Coetzee: Hidas mies

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Aloitin Sarah Delijanin kirjan Jakarandapuun lapset hieman ristiriitaisin fiiliksin (WSOY, 2013, suomentanut Laura Jänisniemi). Olin lukenut blogeista ristiriitaisia lukukokemuksia mutta siltikin tämä oli se kirja, jonka itselleni ostin kirjakaupan bonuksilla.


Kirja kertoo minusta mielenkiintoisesta aiheesta, eli Iranin islamilaisesta vallankumouksesta, sillä en ole oikeastaan lukenut aiheesta lainkaan aiemmin, tai Iranista muutoinkaan kaunokirjallisesti. Kuitenkin Iranin epävakaat olot ovat olleet meidänkin aikana koko ajan olemassa, ja nämä jokainen muistanee jollakin tasolla uutisten kautta. Kirja lähtee varsin voimakkaasti kertomalla naisesta, joka synnyttää vankilassa. Koko kirja pyörii enemmän ja vähemmän siinä kuinka vankila ja vangitsemiset ovat vaikuttaneet iranilaisten sukupolvien tarinoihin. Delijani kertoo oman sukunsa tarinan mutta samalla kansakuntansa tarinan. Mutta samalla hän tiivistää sen kuinka voimakkaasti historiassa tapahtuneet asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kirjassa on myös tarina puhumattomuudesta, kuinka voi käydä kun lapselle ei kerrota jotain hyvin oleellista kuten, että hänen isänsä on aikoinaan kuollut vankilassa kidutuksiin. Kirja kuvaa kuinka vankiutta eläneet ihmiset vaikenivat kaikista niistä kamaluuksista ja opettivat äärimmäistä varovaisuutta lapsilleen toisen ihmisen luottamisen suhteen. Sama tarina, vaikeiden aikojen seurauksia myöten, on sinänsä mielestäni kerrottu esimerkiksi afrikkalaisissa kirjoissa (Adichie ym.), Venäjän, Kiinan ynnä muissaa historiaa tai kansantuhoja kuvaavissa romaaneissa. Mietin, että tällainen epävarmuudessa eläminen on varmasti jättäyt jälkensä myös meidän suomalaisten sukuhistoriaan. Jokainen sota-aika tai muu raskas aika, jättää jälkensä. Näin luulen. Kirjoittaminen niistä kokemuksista on varmasti osa asian käsittelyn jatkumoa, joka sukupolvilta toisille kulkee.

Minusta Jakarandapuun lapset on todella kauniisti kirjoitettu. Siinä on uskomattoman kauniita kuvauksia, arkisiakin, ja minulle kirjan maisemat ja mielenmaisemat välittyivät hyvin. Pidin kirjasta alusta loppuun saakka, vaikka se olikin välillä hieman raskaslukuinen, johtuen omasta lukujaksamisestani ja kirjan tarinan uuvuttavuudesta. Kirjalla on upea kansi ja olen todella iloinen, että kirjan sisältö on yhtä kaunis. (4/5) Uskomattoman kypsä esikoisromaani.


"Vartija tuli takaisin. Hän vei Seidan ja tytön rinnalle kätketyn rannekorun takaisin sinne missä elämä odotti."

- Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo

Tuija Lehtinen on minun kotimainen kevyemmän kirjallisuuden luottokirjailijani. Silloin kun haluan hyvää mieltä ja stressitasoni paukkuu, on oikein hyvä valita Tuija Lehtisen uusin. En olekaan nyt pariin vuoteen tainnut lukea yhtään Lehtistä mutta kun uudehko Tuhansien aamujen talo (Otava, 2012) oli marketin pokkarikasassa huikeaan neljän euron hintaan...


Tulin pääsiäisenä kipeäksi, enkä ollenkaan jaksanut lukea mitään raskasta. Niinpä aloitin Tuhansien aamujen talon, missä seurataan oikeastaan kahta päähenkilöä Marttaa ja Smillaa varuskunnan palveluksessa, tarkemmin aliupseerikoulussa. Olen ollut joskus kuuntelemassa Lehtistä kertomassa työskentelystään, mikä oli todella mukavaa. Usein kirjoissa on jonkun ammatin päähenkilö, tai se ammattiryhmä/työpaikka luo kirjan näyttämön jollakin tavalla. Päähenkilö on pariaan etsivä jo hieman kypsempi nainen 20-30-vuotias ja tarinaan liittyy useampi pikkuinen, söpö seikkailu. Kirjat eivät koskaan ole sellaista sänkyhommien kuvailua, vaan lähinnä seurustelua ja pilkettä silmäkulmassa, melko arkisellakin tavalla, pienellä romantiikkalisällä. Lehtisen huumori on myös mieleeni, väliin mahtuu joku puujalkakin. Oikein leppoisaa ja hyväntuulista! (3/5)

Koska tämän tyyppinen kirjallisuus ei minusta kaipaa spoilausta, sillä kirjassa ei sinänsä tapahdu sen suurempia, kerron tässä vain lukukokemuksestani. Kirjan jälkeen huomasin pariinkin kertaan miettiväni, milloinkas "pääsenkään" taas takaisin sinne varuskunnan maailmaan. Ikään kuin olisin katsonut koukuttavaa sarjaa. Lehtisen tapa kuvailla maailmoja on siis varsin voimakasta. Muistan (visuaalisesti) hyvin tarkasti moniakin hänen kirjoittamiaan kirjoja nappikaupasta tai puutarhamökeistä vielä vuosienkin jälkeen. Olen lukeut Tuija Lehtistä alakoululaisesta lähtien. Vaniljasyndroomat ja Mirkat, sittemmin aikuispuolen löydöt. Tuija Lehtinen on upea kirjailija, joka leikittelee nerokkaasti kielellä ja antaa elämästä turvallisen ja toiveikkaan olon.


"Heräsin viisi minuuttia ennen kuin kelloradio alkoi soida. Musiikin sijaan kuulin mielessäni isoäitini äänen:
- Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen."

- Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino

Ensimmäinen Aila Meriluodon runokirja, jonka kirjastosta löysin oli Tämä täyteys, tämä paino, joka on hänen 14. runokokoelmansa (WSOY, 2011).


"(...)
Valkoinen liljankukka muistaa ikkunaa vasten,
toinen, nuppu, vasta kokemassa.
Kaikella on merkitys.
Että voikin näin tajuta.
(...)
Viivy vielä, odota.
Kypsy. Vasta nyt tapahtuu.
Tyynny jo, älä tuhlaa.
Älä tyydy sekuntiin.
Nyt se syntyy.
Iankaikkinen preesens."

Tämä täyteys, tämä paino runokirjan runot alkavat minusta vanhuuden kuvauksesta. Huonetilat -runot kuvaavat minulle sitä, miltä tuntuu olla päivät pääksytysten yksin, omien ajatustensa kanssa ja piilosilla itsensä kanssa, kuten Meriluoto itse kuvaa. Ja miten tämän hetken vanhukset Meriluodon tulkitsemana saavat olla nyt yksin, antaa muistojen tulvia, tuumata ajan kanssa, ilman arjen aherrusta. Tämä ajatus on minusta hyvin lohduttava.

Kirjassa kuvataan myös vanhuuden tuomia "juttuja". Miten muisti muuttuu erilaiseksi, oikuttelevaksi. Kuinka ystävät kaikkoavat, kuolevat, mutta ovat silti aivan oven takana. Kuinka ajatukset, haaveet ja himot elävät, vaikka vartalo pistääkin vastaan.

"Joukolaurisirkkanallemukki...
Minulla on enemmän kuolleita kuin eläviä.
milloin se kääntyikin näin päin?"

Kirja on todella aito ja rohkea. Siinä sivutaan minun mielestäni myös vanhusten kuoleman haaveita, jopa kuiluun suistumista omasta tahdosta. Kirja koskettaa minua hyvin tunnepitoisesti ja syventyy varmasti siitäkin syystä, että olen ajatellut viime aikoina kuolemaa erään kuolemistapauksen johdosta. Ikään kuin tämä kirja olisi avannut minulle jotain tämän hetken isovanhempien sukupolvesta, heidän ajatuksistaan, joita kaikki eivät suinkaan koskaan auki kailota. Sillä vaikeneminenhan koetaan välillä viisaudeksi. Siksipä olenkin Meriluodolle kiitollinen näin rohkeasti runokokoelmasta, tai ainakin minusta se tuntuu rohkealta ja samalla myös palkitsevalta. Armolliselta. Sukupolvia yhteen kurovalta.

Meriluodon runoissa on myös jotain sellaista pilkettä silmäkulmassa. Toiset runot saavat minut nauramaankin, niissä on kujeilua! Lukiessani olin hyvin uppoutunut näihin runoihin ja janosin vain lisää. Ihan uskomattoman ihana runoilija ja olen innoissani, että Meriluodon runokirjoja minulla on vielä näin monta lukematta! Nautin siitä, että olen nuppu, vasta kokemassa... Tämä runokirja jysähti minuun kuin elämäopas (joita en lue). Tämä kirja on kuitenkin parempi kuin mikään elämänopas. Aivan ihana. Lisää! (5/5).

Osallistun lukukokemuksellani blogien runohaasteeseen 2014.


"Mikä alkukesä. Valoa.
Valon valoa.
Et pääse karkuun. Pysähdyt.
(...)
Minä kirjoitan mustasta valoon
kattojen ääriviivat.
Lintujen. 
Elämän.
(...)
Ja äkkiä: kuristusote.
Kaiken teit väärin,
kaiken valaisit väärin.
Lehdet, lehtien kuviot
valoa vasten, julmat."

- Aila Meriluoto: Mikä alkukesä

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lisää kirjoja, mutta mitä kirjaa olinkaan nyt lukemassa...?

Joskus iskee kirjojen runsaudenpula. Tähän saattaa liittyä tällä hetkellä kohdallani myös lukijumi. Mutta toisinaan kirjoja tuntuu olevan useampi kappale kesken ja kaikki edistyvät lähes matelemalla. Onneksi olen löytänyt runot. Niitä voi napostella joka välissä.


Minusta on ihana katsella kirjabloggareiden kirjalöytöjä, olipa ne mistä tahansa: kaupasta, divarista, omasta hyllystä tai kirjastosta. Tällä kertaa minä jaan teille kuvan kirjastolöydöistäni. On ihanaa, että meillä on kirjasto, josta saa ilmaiseksi kahmia kasapäin kirjoja ja lukemisvastuuta ei ole. Saa jättää kesken, olla aloittamatta, ahmia tai lukea tuplakertaa samalla lainauksella. Saa unelmoida ja saa ihastella.

Minkähän kirjan sinä näistä lukisit?


"Hitu itserakkautta.
Miten se valaisisi päivän,
antaisi jännitettä elämään.
(...)"

- Eeva Kilven Animalia alkaisi näin...

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Eino Leino: Hymyilevä Apollo

Eino Leino on minulle ehkä se tärkein runoilija. Tästä saanen kiittää Perttu Hietasen sävellyksiä ja Vesa-Matti Loirin Leino-tulkintoja, jotka avasivat minulle Eino Leinon runot aikoinaan. Sillä tiellä olen. Lainasin Hymyilevän Apollon kirjastosta (Otava, 2003, ilmestynyt ensimmäisen kerran kokoelmassa Sata ja yksi laulua, 1898).


Olin hieman yllättynyt miten positiivisia runoja tässä kokoelmassa oli, sillä olin tottunut siihen, että Eino Leinon runo kuin runo sisältää usein sen melankolisuuden ja jopa suoranaisen viittauksen kuolemaan. Luinkin kirjasta, että Eino Leino on kirjoittanut tämän 20-vuotiaana (!), jolloin hän oli jo julkaissut kolme runoteosta ynnä muuta. Kirjassa olikin hyvin kiinnostavia tietoja Leinon elämästä. Minulla kun nyt tunnetusti on tämä elämänvaihe, kehityspolku, jossa janoan tietoa kulttuurimme historiasta, niin tämä kirja sopi teemaani erinomaisesti. Ja vaikka tosiaan Leino on kirjoittanut nämä rakkautta ja työntekoa ylistävät runot, jotka soljuvat eteenpäin kuin pieni tarina, niin nuorena, eivät ne minulle jää naiiveiksi vaan enemmänkin niissä on jotain hyvin tiivistettyä viisautta. Tämä on aika häkellyttävää.

Pidin runokokoelmasta ja se oli aika ehyen oloinen kokonaisuus. Runot soljuvat minun suussani todella lempeästi ja sulavasti ja niissä on lähes sointua mukana. Tämä kirja olisi tosi ihana omistaa itse, pitääkin katsella divareita sillä silmällä. (4-5/5). Osallistun teoksella Runohaasteeseen 2014.


"On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää."

- Eino Leino: Hymyilevä Apollo

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Leena Lumi sanoi mielestäni kolmesti, että lukekaa tämä kirja. Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Schildts & Söderström, 2013, suomentaja Virpi Vainikainen). Ja minä kävin "jo" toisella suosituksella katsomassa kirjaa, alessa oli mutta voi, kansi ei kyllä vetänyt puoleensa. Ja mitä? Takakansikin jotenkin kuulostaa niin tylsältä: sukuhistoriaa ja netsukeja. Ja mitä tämä kirjannimikin oikein tarkoittaa? Sekavaa.


Kolmannella kerralla minäkin uskoin ja kipitin kiltisti ostamaan oman netsukekirjani (olihan se kuitenkin jäänyt mieleeni kaihertamaan) ja yllätys yllätys tämä on ollut alkukevään paras kirjaostos ja varmaankin myös paras lukukokemukseni. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät kertoo arvostetun keraamikon Edmund de Waalin tutkimusretkestä oman sukunsa historiaan. Ja kuinka ollakaan, heti aluksi de Waal sukeltaa suoraan 1800-luvun loppuvaiheille ja piirtää minulle täydellisen kuvan sen aikaisista kaduista, puista, ihmisistä, puvuista, esineistä, huonekaluista, seurapiiritapahtumista ja keskeisistä pariisilaisista taiteilijoista ja merkkihenkilöistä. Kertomus imaisee minut jo johdanossaan niin, että minä oikeasti ajattelin, että ei kai hän vaihda kirjoitustyyliään itse kirjassa, koska johdanto on niin upea! Ei hän vaihda, vaan samanlainen persoonallinen tarinankerronta kuljettaa minua vielä Wieniin, Tokioon, Odessaan ja lopulta Lontooseen.

"Ystävällinen luutnantti haluaa auttaa ja heittäytyy puheliaaksi kuultuaan, että Elisabeth on opiskellut New Yorkissa. Ei mitään kiirettä, hän sanoo. Katselkaa vain ympärillenne ja katsokaa mitä löytyy. Voisimmepa auttaa jotenkin. On kylmä, ja luutnantti tarjoaa tupakkaa. Hän mainitsee ohimennen, että talossa asuu vielä joku vanha nainen, joka saattaisi tietää enemmän. Kopraali lähetetään noutamaan häntä.
Naisen nimi on Anna."

Tarina kulkee aivan kuin Edmund de Waal olisi pyytänyt minut istumaan seuraansa ja kertoisi minulle uskomattoman sukunsa tarinan ja siinä samalla hän kertoo maailman historiasta lähinnä Euroopassa ja Japanissa 1800-luvun lopulta tähän päivään saakka. Kirja on siis samalla todella kauniisti kirjoitettu, hyvin nopeasti etenevä mutta samalla yksityiskohtainen. Kirja on historiankuvaus ja matkatarina, kun de Waal kulkee vuosia sukunsa asuttamilla paikoilla. Mutta samalla kirjan kertomus on taidokkaasti kerrottua de Waalin kuvitelmaa, mitä oikein on mahdollisesti tapahtunut. Kirja on itsessään kuin vaikuttava taideteos, sitä on lähes mahdoton kuvailla näin yhtäkkiä, tässä vaan. Edmund de Waal on tehnyt aivan mielettömän suuren työn tämän kirjan edessä, jota voi vaan pieni lukija arvostaa hiljaisessa yksinäisyydessään.

Edmund de Waalin kirja oli niin lumoava ja kiinnostava, että höyrysin tästä monena viikonloppuna miehellenikin ja kerroin de Waalin dokumentoituja kuvauksia milloin mistäkin ajankohdasta: ajasta ennen juutalaisvainojen puhkeamista, niiden aikana ja niiden jälkeen. Kirja kertoo siis juutalaissuvun tarinan, johon kuuluvat sinnikkäällä työllä saavutetut rikkaudet, kulttuuri ja myös netsuket. Ja miten se kaikki tuhotaan.

Mutta mitä siis ovat netsuket? Ne ovat puisia tai norsunluisia pikkuruisia esineitä, jotka voivat kuvata lähes mitä tahansa. Ne ovat miniatyyrisia taideteoksia, joita Edmund de Waal perii 264 kappaletta. Ja tässä kirjassa kerrotaan missä kaikkialla esineet ovat olleet ja miten uskomaton tarina näiden esineiden säilymiseen kuuluu.

Todella upea, lämmin ja oikeastaan humoristinenkin, koskettava ja innostava kirja, jossa on ihanaa ajatuksen juoksumaista, vähän runollista kuljettelua historian havinassa. Olen aivan ihastunut tähän kirjaan ja kiitän Leena Lumea, että ei luovuttanut, vaan toisti kolmesti. Sillä lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja. Minä luen tämän taatusti vielä toisenkin kerran ja säilytän kirjaa hyllyssäni kuin netsukea konsanaan (5/5).


"Ennen kaikkea pulaa oli ruoasta. Kaupunkilaiset joutuivat lähtemään riisiostoksille maalle ennen aamunkoittoa tupaten täysissä junissa. Huhuttiin, että maanviljelijöillä oli puolen kyynärän korkuisia setelipinoja. (...) "Niin kuin puu luopuu lehdistään, japanilaiset luopuvat kimonoistaan, yhdestä toisensa jälkeen, ostaakseen ruokaa. Tällaista elämäntyyliä verrattiin ironisesti takenokoon bambunversoon, jota kuoritaan kerros kerrokselta." Koettelemusten ajan motto oli shikata ga nai, "ei voi mitään". Rivien välistä soi vahvasti "älä siis valita". "

- Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

11 faktaa ja 11 kysymystä

Pihi nainen haastoi minut kertomaan 11:sta faktaa ja vastaamaan 11:sta kysymykseen. Kiitän kauniimmin Pihiä naista muistamisestani, se lämmitti kovasti.

11 faktaa.

1. Olen nähnyt unta, että joku tunnisti minut bloggaajaksi nähtyään varpaani. Ahdistuin paljastumisestani unessani lähinnä siitä syystä, että varpaan kynteni olivat leikkaamattomat tuolla hetkellä.

2. Tarvitsen paljon aikaa miettimiseen. Ilman ajatteluaikaa, tukehdun. Mutta sitä ennen muutun sietämättömäksi.

3. Minusta lasten kanssa keskusteleminen on todella antoisaa.

4. Siivosin tänään valtavan pöllyävää soraa, koska kyllästyin pihamme kamalaan pölyyn ja vähän muiden tekemättömyyteenkin. Totesin omahyväisesti mielessäni tehneeni ilmeisen suuren työn, kun sitä eivät useat asuntoyhtiömme miehetkään olleet jaksaneet tehdä. Taputan siis itseäni olkapäälle, koska näin se usein on, ettei tässä maassa liikoja toista kiitellä.

5. Olen menettänyt tällä viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni lähisukulaiseni.

6. Tapasin metsäretkellämme erään vanhemman eläkeläismiehen. Kun keskustelin hänen kanssaan puolisen tuntia, tuntui kuin olisimme tiivistäneet koko Suomen historian ja monen suvun tarinan. Jo alussa olimme samaa mieltä, että metsä on paikka, jossa huolet asettuvat oikeisiin uomiinsa.

7. Haaveilen matkasta Lappiin.

8. Katsoin pari viikkoa sitten elokuvan Jakten, Jahti, enkä voi täysin suositella sitä kenellekään ja toisaalta voin suositella sen kaikille. Joka ikinen soluni oli elokuvan katsomisessa mukana. Ja vuosi tuskanhikeä.

9. Lapseni ovat mussuttaneet jo pari pääsiäismunaa ja vaativat niitä joka päivä jälkkäriksi. Eivät saa.

10. Haaveilen pihalle tietynlaista pöytää, tuolini seuraksi. Juuri sen kokoista, että siihen sopii kirja, pieni kukka ja kahvikuppi. Mielikuvissani lapset leikkivät sopuisasti ympärilläni ja aurinko paistaa. Joskus kuvaan saattaa liittyä jäätelöä.

11. Takapihamme puu luo iltaisin varjon, jossa on kauniin tummaihoisen naisen profiili. Kun ilta tummenee naisen suu muuttuu, välillä hän laulaa, välillä hyräilee, joskus olen nähyt vaikeroivankin. Olen yrittänyt ottaa tuosta rauhoittavasta varjokuvasta valokuvaa mutta epäonnistunut siinä.


Ja sitten vastaukset Pihin naisen 11 kysymykseen, jotka ovat alkujaan blogista Pienen arjen anatomia.

1. Millainen ihminen on tärkein läheisesi?
Kärsivällinen ja luotettava. Puolella oleva.

2. Miksi vastasit tähän haasteeseen?
Se tuntui juuri nyt hyvälle.

3. Minkä taidon osaat hyvin?
Sadun lukemisen ääneen.

4. Mitä tekisit vapaapäivänä, joka olisi vain sinun tarpeita varten?
Hmm, riippuu olotilastani. Todennäköisesti puuhailisin jotain puolihyödyllistä, kävisin liikkumassa ja lopulta malttaisin rauhoittua kirjan ääreen ja kuuntelisin musiikkia.

5. Kenen kanssa viettäisit kuukauden kahdestaan erämaassa?
Mieheni.

6. Milloin olet parhaimmillasi?
Innostuessani jostain uudesta.

7. Kenet haluaisit tavata?
En kyllä keksi tähän viisasta vastausta.

8. Lempiruokasi?
Hyvin tehty ruoka.

9. Millainen elämä on hyvä?
Sitä en ole minä mikään määrittelemään. Se on yksilökohtaista.

10. Haluaisitko elää ikuisesti?
Tässä, tällaisena, en.

11. Suosikkikirjasi?
En osaa sanoa yhtä, koska niitä on niin monta.

Haastetun pitäisi keksiä 11 uutta kysymystä ja haastaa lisää blogeja mutta olen jo ihan uupunut näistä omistani, joten jos joku haluaa, ottakaa tästä haaste vastaan, näillä kysymyksillä, olkaatten hyvät.


"Ei hätä ole tämän näköinen:
sillä on paljon huonommat vaatteet,
mustuneet hampaat ja huono käytös.
Ei se lue aforismeja."

- Kari Hotakainen: Harmittavat takaiskut

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Ostin Eowyn Iveyn Lumilapsen (Bazar, 2013, suom. Marja Helanen) itselleni, koska olin lukenut siitä blogeista ihan hyvää ja siksi, että se oli jo varsin hyvässä alessa kirjakaupassa. Lumilapsi on saanut paljon blogihuomiota ja siksipä minäkin siihen haksahdin. Kirjaa on verrattu satuun, mikä vähän epäilytti minua, sillä luen satuja ihan tarpeeksi tällä hetkellä lasteni kanssa. Mutta kannen kuva on kyllä onnistunut.


Kirjan juoni on lyhyesti ja loppua kertomatta sellainen, että lapseton vanhapari, Mabel ja Jack, asustaa Alaskassa viljelläkseen maata, elääkseen yksinkertaista elämää. Eräänä talvena ensilumen aikaan, lapsettomuudestaan väsynyt, toisilleen erkaatunut pariskunta muovaa hetken mielijohteesta lumesta lapsen. Yhtäkkiä metsässä alkaakin liikkua lapsi, aivan kuten Mabel on lapsena venäläisestä sadusta lukenut.

Tarina kertoo lapsettomuudesta, ihmissuhteista, kommunikoinnista, työnteosta ja minulle se on myös tarina lapsista, jotka ovat kasvaneet luonnon armoilla. Näitä ns. susilapsiahan on historiassamme oikeastikin ollut. Sinänsä kirja on ihan mielenkiintoinen, ympäristökuvaukset kauniita mutta jotenkin kokonaisuus jää minulle hieman yksitasoiseksi. Kirja on lähinnä arkikuvaus, mikä oli hyvä asia. Kirja oli minulle kevyehkö välipala ja kaunis sellainen (2,5/5).


"Näetkö mitään?", Mabel osoitti sinne, missä lumienkelit olivat olleet."

- Eowyn Ivey: Lumilapsi

torstai 3. huhtikuuta 2014

Peter von Bagh: Sininen laulu

Joskus voi keksiä erittäin hyviä tekosyitä mennäkseen lorvailemaan kirjakauppaan. Kuten esmes syntymäpäivät lähitienoolla. Omat, toki toistenkin käy, mutta omat oikeuttavat paremmin itselle ostettuihin lahjoihin.


Kuljeskelin hyllyjen välissä, eikä löydy, ei sitten mitään! "Olen varmaan ostanut itselleni niin syntisen paljon kirjoja viime aikoina, etten nyt sitten tarvitsekaan. Näin tässä piti käyvän.", ajattelin jo. Mutta sitten, hyllyllä komeili (alennuksessa) 495 sivuinen Peter von Baghin Sininen laulu (WSOY, 2010, 6. painos). Olin kuullut tuosta tv-dokumentista hyvää, ja viimeisen vuoden aikana vakuuttunut Peter von Baghin vaikutuksesta tämän hetken kulttuurissamme. Jos et ole kuullut hänen puhettaan vielä livenä, suosittelen. Hän suoltaa suustaan kuin tiiviitä timantteja, joita voi tutkailla viikko tolkulla.

Niinpä minä nyt luen Sinistä laulua, itsenäisen Suomen taiteiden tarinaa. Kirja koostuu eri alojen taiteilijoiden ajatuksista taiteen kulusta 1900-2000 -luvun Suomessa, se sisältää lainauksia, vanhoja valokuvia, kuvia taideteoksista, kuvia arkkitehtuurista... Tätä minä nyt luen vähä vähältä, kuvia katseellani imien ja historiaamme ihastellen. Kirja on kuin vastaus näille ajatuksilleni, mitä olen täälläkin blogissani huokaillut, että!  Kirja vaikuttaa todella hyvältä, mutta samalla, kyllä se tv-dokumenttikin pitää nähdä! Onko kukaan muu lukenut tätä kirjaa tai katsonut Sinisen laulun tv-dokumenttisarjan?


"Kirjaversio on kollaasi, rakennettu eri keinoin kuin tv-sarja, muisto siitä mutta itsellinen teos. Kollaasi, näinkin moniäänisen, luonteeseen kuuluu, että se on lopulta kuitenkin subjektiivinen. Valinnat ovat minun - ja usein sattuman. Tämä on minunkin elämäni, taiteista kiinnostuneen kansalaisen päiväkirja."

- Peter von Bagh: Sininen laulu, Lukijalle