perjantai 28. maaliskuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Luin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013) jo useampi viikko sitten. Mutta en pystynyt kirjoittamaan blogiini mitään. Mitä minä nyt osaisin, kun kirja on Finlandia-voittaja ja kaikkea?


Ostin kirjan omakseni ihanasta pienestä kirjakaupasta. Päätin asian jo silloin, kun näin kirjan kannen ensimmäistä kertaa ja luin pari lukukokemusta blogeista. Kirjan kansi lumoaa minut (kuvittanut Camilla Pentti). Mutta kirjan koko pelotti. Kuuntelin myös Riikka Pelon haastattelun ylen radiokanavalta. Haastattelu toi lisäpaineita kirjan lukemiseen. Muistin, että kirja maalailisi venäläisen runoilijan ja hänen tyttärensä suhdetta kuvitteellisesti ja kuinka heidän elämänsä ajautuisi erilleen. Aika vaikea aihe, aika pitkä kirja.

Kirjaa lukiessani, olin vieläkin hieman vaikeana. Mutta Riikka Pelon paikka- ja ihmiskuvaukset syöksyivät iholleni. Pidin äidistä, Marinasta, odotin milloin hänet leimataan. Mutten leimannut. Kuvaus kertoi boheemista elämästä, se kertoi myös elämästä sodan alla, se kertoi Venäjästä, se kertoi vakoilusta, se kertoi taiteellisuudesta Venäjällä. Välillä Pelo kirjoitti kuin runoa. Aika leijui kuin tanssi. Jokapäiväinen arki oli läsnä ja myös olosuhteiden tuoma vainoharha.

Tämän kirjan jälkimaku on pitkä. Olen maistellut tätä siitä lähtien, kun sen maltoin iltani ratoista luovuttaa. Jälkimaku on niin pitkä, että mieleni tekisi tarttua kirjaan heti uudestaan! Minusta tämän kirjan lukukokemuksen kuvaaminen on tosi vaikeaa, koska se kokemus elää koko ajan. Ymmärrän täysin, että kirja on palkittu ja kehuttu. Olen todella vaikuttunut, ja samalla hieman hämilläni. Ihan kuin osa minusta eläisi vieläkin Marinan ja Aljan siteessä. Siteessä, joka katkesi, vai katkesiko sittenkään? Siteessä, joka oli tiiviis kuin esikoisen ja äidin välinen sidos voi olla, ja hengästyttävä, ja kaunis.


"Voihan tuo puukin kaatua yöllä talon päälle, Alja sanoi.
Ja kaikki hävitä yhtäkkiä.
Mikä noista? Marina kysyi. Ne ovat tukevasti maassa kiinni kaikki.
Tuo mänty, Alja sanoi, kaikkein korkein, kuuletko miten se valittaa ja huokaa? Se on väsynyt, haluaa jo jättää vartiopaikkansa."

- Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Hannu Mäkelä: Musta on meri

Lainasin kirjastosta Hannu Mäkelän Musta on meri runokirjan (Paasilinna, 2013). Olen blogannut aiemminkin Hannu Mäkelästä ja kertonut, että arvostan häntä kirjailijana paljon. Olen lukenut häneltä joitakin kirjoja. Mutta en kaikkia yli 200 romaania, lastenromaania, runoteosta ja näytelmää. Aika kunnioitettava määrä teoksia.


Luin Mäkelän haastattelun jostakin mahdollisesti minua vanhemmalle väelle suunnatusta lehdestä. Olikohan sen nimi Oma-aika? Haastattelu oli kiinnostava ja kertoi muun muassa hänen tämän hetkisestä elämästään vaimonsa kanssa ja niin edespäin. Ja niinhän siinä kävi, että kun luin Musta on meri kirjan runoja, jotka olivat todella hyviä ja joiden taustalla oli paljon pohdintaa elämästä ja kuolemasta ja sen jälkeisestäkin, havaintoja pienistä ja isoista arkiasioista, puhetta rakkaudesta, ahdistuksesta ja pelosta ja onnesta. Ja nämä runot, ne olivat paatosta ja voimakasta puhetta! Mutta, koko ajan enemmän minä luin näitä runoja kirjailijan omaelämänkerrallisina runoina. (huomatkaa, minä en lue omaelämänkertoja, ja taas luen, toinen postaus peräjälkeen!). Se vähän sekoitti. Että miten tämän nyt ottaisi. Luenko päiväkirjaa? Luenko suurempaa tuumailua? Luin siis molempia yhtä aikaa, mutta se oli vähän vaikeaa.

Runot olivat oikein hyviä, mutta lopulta ne eivät aiheuttaneet minussa niin suuria ahaa-elämyksiä kuin toivoin. Luen silti varmasti vielä lisää Mäkelän runoja, joskus. (3/5).

Osallistun tällä Runohaasteeseen 2014.


"Mitä löydän, itsenikö jälleen, todella?"

- Hannu Mäkelä: Musta on meri

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Tulin eilen väsyneenä kotiin (uraäiti), tervehdin lapseni (paluuni kotiäidiksi) ja huomasin tulleen kirjalähetyksen pöydälläni (kirjablogiäiti, hehe). Pahvien seasta ilmestyikin ei-lastenkirja, vaan Kaija Juurikkalan Äitikirja (Like, 2014) täysin yllätyksenä. Ymmärsin tulleeni haastetuksi uuden kirjan äärelle. Aluksi mietin, että hmm, mutta kun enhän minä omaelämänkerrannallisia... Mutta kun luin nimen uudestaan, mieleeni tuli hetki pari viikkoa sitten.


Olin menossa yksin kirjastoon, mikä on näin kahden pienen lapsen äitinä harvinaista herkkua. Autossa kuuntelin ylen radiokanavaa ja korviini kantautui kiinnostava haastattelu, jossa minulle tuntematon taiteilija kertoi maalaavansa sielukuvia hyvin intuitiivisesti, henkimaailmoita koskettaen. Jäin jotenkin hyvin kiinnostuneena kuuntelemaan tätä haastatteluja ja pääsin siinä samalla itsekin pienelle moniaistiselle aikamatkalle, kun taiteilija kertoi omista lapsuuskokemuksistaan mummon kanssa saunassa. Minulla jäi mielenkiinto taiteilijaa kohti. Kuka, missä, milloin. Ja nyt minulla sitten oli käsissäni hänen elämänkerronnallinen kirja kädessäni. Sattumaako?

Olin eilen niin väsynyt, että ajattelin mennä ajoissa nukkumaan (20.30), mutta hairahduin vilkaisemaan vielä Äitikirjaa. Lopetin kirjan kello 00.08. Äitikirja kertoo 80-luvulla nuoreksi äidiksi tulleen opettajan Kaija Juurikkalan elämästä erilaisissa naiseuden rooleissaan, ja varsinkin äidin rooleissa. Juurikkala on: "Nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti, isoäiti.". Kaikista näistä äitiyksistä hän on kirjoittanut nopeasti etenevään, vilkkaaseen, innokkaaseen, rehelliseen, rohkeaan, boheemiin ja eheään kirjaansa. Kirja on mielestäni kuin vertaistuki äideille, äitiroolissa missä hyvänsä. Siinä on aimo annos arjen (ja opettajakoulutuksen) tuomia kasvatusmietteitä ja samalla siinä on aimo annos taiteilijan arkisen elämän kuvausta.

Tässä kirjassa minua kosketti hyvinkin moni asia. Ihastuin Juurikkalan rehelliseen kirjoitukseen ja kuvaukseen äitiydestään ja huomasin myös joitakin "tuttuja juttuja" hänen ajattelumaailmastaan, joihin saatoin samaistua. Juurikkala kertoi myös elämänsä kipukohdista äitinä mutta jotenkin kirjan tunnelma oli kokonaisuudessaan hyvin toiveikas ja positiivinen, siitäkin huolimatta, että perhe oli kokenut varsin kovia haasteita elämässään. Kirja sai myös minut pohtimaan, miten elämä todellakin on aina hallitsematonta. Kuinka hyvistä tarkoituksistamme, tehdystä työstämme, rakkaudestamme ja kaikesta yrityksestä huolimatta, ei elämä vaan aina suju "oppikirjan mukaan". Ei vaikka mitä tekisi. Ja jotenkin Juurikkalan omakohtainen kertomus sijaislastensa ja biologistenkin lastensa kanssa kohtaamista vakavista tilanteista, tai jopa erilaisista elämänpoluista (rikollisuus, huumeet), oli niin rehellistä ja avointa, että minulla nousi iso arvostus kirjan kirjoittajaa kohtaan, äitinä. Puhumattakaan hänen urallisista saavutuksistaan, jotka ovat huomattavat. Kirja oli myös armahtava, äideille. Ja uskopa, että myös haasteita kohdanneille (erityislasten) äideille.

Luin tässä vähän aikaa sitten Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme ja mietin kirjan alussa sitä, että kuinkahan paljon taiteilijakuvauksia on tehty suomalaisista taiteilijoista. Mikä valtava tarinoiden lähde tuo olisikaan ja minulle niin kiinnostava. Viimeksi esittelin teille ruotsalaista dekkarikirjaa ja totesin lopussa muistaakseni jotenkin (taas) niin, miten oikea elämä on kuitenkin aina fantasiakirjallisuutta niin paljon monimuotoisempaa ja rikkaampaa, että sitä on vaikeasti keinotekoisesti luontevasti tuottaa. Juurikkalan kirja vastasi kumpaankin näihin ajatukseeni. Oli ensinnäkin todella kiinnostavaa saada lukea älykkään, hyvin monialaisen taiteilijan, naisen, äidin ja ihmisen elämästä ja hänen omin sanoin. Samalla taas kerran vakuutuin siitä, miten oikea elämä loksauttaa yllätyksillään leukojani paljon enemmän kuin fiktio. Ja siinä on jokin tietty aito tunne, mitä on todella vaikea fantasiassa saada kaikkine nyansseineen luotua.

Äitikirjan kirjan lukeminen oli minulle eilen hyvä kokemus. Kokemukseni jälkeen voisin rohkaista äitejä, nuoria ja kaikenlaisia äitejä lukemaan tätä kirjaa. Kirja voi toimia myös lukijan oman äitiyden hahmottamisen tukijana. Kukin voi löytää kirjasta erilaisia aatteita mutta minua kirjassa kosketti se, miten Juurikkala nosti itse kotiäitiyden arvoja esiin. Hän pohti kotiäitiyttä niin tutuilla tavoilla arjen askareiden, käsitöiden ynnä muiden kautta sirkulaarisella ajatustavallaan (joita itsekin aika ajoin toisen blogini puolella tuumailen), että tunsin jopa innostuvani tämän kirjan ääressä. Ja kuulkaa, nauroinkin moneen kertaan ääneen. Ja ihan pikkuisen tihrustinkin.

Tästä kirjasta olisi tosi mukava jutella ääneen toisen kanssa ja toivottavasti muutkin blogit tarttuvat tähän kirjaan niin saan edes lukea muita ajatuksia mitä kirja nostatti. Tämä kirja olisi tosi hyvä lukupiirikirjaksi ja varsinkin usean eri ikäisen lukijan seurassa! Kiitos Kaija Juurikkala upeasta, rohkeasta kirjasta. (4/5).

Jotain samaistumisfiilikseni pohjaa olen yrittänyt avata tällä loppulainauksella (ja tällä viittaan tähän toiseen lastekirjablogiini ja ehkä muuhunkin elämääni "lapsen äänen puolestapuhujana") ja lainauksessa myös näkynee se, miten kirja on lähes kokonaan "täyttä tavaraa", ilman läs-sy-tys-tä. (että näillä sanoilla: muistakaa Blogien lastenkirjaviikko ja hyvää viikonloppua!)


"Tein lastenelokuvia. Lähdin rinta rottingilla täyttämään elokuvakulttuurin aukkoa, se oli missioni, tehtävä joka kuului ottaa vastaan. En edes harkinnut tekeväni aikuisten elokuvia, niihin kyllä riitti halukkaita muutenkin. Juuri kukaan ei kiinnostunut lastengenrestä. Ei sitä avoimin halveksittu, vähättely oli samanlaista sisään rakennettua mitätöintiä kuin kotiäitiin suhtautuminen."

- Kaija Juurikkala: Äitikirja

torstai 20. maaliskuuta 2014

torstai 13. maaliskuuta 2014

Erik Axl Sund: Varistyttö

Sain postissa melkoisen yllätyksen ja suoranaisen haasteen, kun Otava oli yllätyksekseni lähettänyt minulle ennakkokappaleen kevään uudesta psykologisesta trilleristä. Olin kiinnittänyt huomiota ruotsalaiskirjailijoiden Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundquistin kirjaan Otavan uutuuksissa mutta koska olen huono jännityskirjojen lukija, en ollut ajatellut lukea kirjaa. Mutta koska kustantaja heitti minulle haasteen, ajattelin kokeilla miellyttävyysalueelle epätyypillistä kirjaa itselleni. Leikin olevani lukupiirissä, jossa saa lukea erilaisia kirjoja, joista ei ole ehkä aiemmin mitään kuullutkaan.


Kirjatrilogiaa on verrattu aika ymmärrettävästi toiseen ruotsalaiseen trilogiaan eli Stieg Larssonin kirjoihin, ja jopa minäkin olen näistä kaksi ensimmäistä lukenut. Varistyttö (Otava, 2014, suomentaja Kari Koski) alkoi kuitenkin mielestäni varsin paljon räväkämmin kuin verrokkinsa. Kirjan kieli oli minulle helppolukuista ja kirja pohjautui dialogeihin tai kulloisen kertojaäänen sisäiseen puheeseen, eli se oli puhekieltä hakevaa. Osa kuvauksista oli hieman kokeellisemmin kirjoitettu.

Koska jännityskirjojen juttu, ainakin minulle on mielenkiintoinen ja jännittävä juoni, yritän kirjoittaa kirjan juonesta sinänsä mahdollisemman vähän, varsinkin kun kirja on uusi. Kirjan päähenkilöinä ovat rikoskomisario Jeanette Kihlberg ja psykoterapeutti Sofia Zetterlund. Kirja alkaa murhalla ja jatkuu näiden kahden päähenkilön juonia seuraamalla. Tarinan intensiivisyys ja kerroksellisuus lienee tyypillistä jännityskirjoille, sitä en tiedä muuten kuin nuorena lukemani Dean R. Koontzin kirjoista, joissa oli myös vastaava tyyli kertoa tarinaa.

Varistytössä ei kaihdeta oikeastaan mitään asiaa. Siinä on hyvin suunnitellut oloisesti paljon erilaisuutta esiteltynä tämän päivän pohjoismaiden näkökulmasta. Kirjassa kuvataan lasten hyväksikäyttöä, seksuaalisia rikoksia, maahanmuuttoa ja käydään hakemassa näkökulmia Sierra Leonen lapsisotilailta asti. Kirja kertoo traumoista ja kipeistä ihmisistä, vääristyneistä mielistä ja siinä avataan sukupolvien kautta jatkuvia käyttäytymismalleja. Luin kirjaa aluksi ihan kiinnostuneena, se eteni nopeasti. Kuitenkin pikku hiljaa kirjan laskelmoivaksi tuntevani tyyli alkoi puuduttamaan ja kyllästyttämään. Kirjassa on varmasti esiteltynä myös kaikki tämän hetkiset "muuttuneet roolit" jollakin tapaa, ehkä jopa provosoivasti tai väkinäisestikin, esimerkiksi pitkän linjan koti-isä, lapseton ura-nainen ja niin edelleen. Kuitenkin myös tarina kävi mielestäni helpommaksi ja läpinäkyvämmäksi ja loppukirjan luin aika nopsakasti "alta pois".

Kirja on varmasti mukava uutuus jännärikirjoja lukeville ja varmasti genressään raaka sellainen. Valitettavasti kuitenkin kirjan aiheet eivät ole oikeassakaan elämässä fantasiaa, vaan hyväksikäyttö ja väkivalta ovat läsnä meidänkin jokapäiväisessä ympäristössämme, vaikkei sitä ymmärrettävästi kailoteta. Olen iloinen, että luin jotain ihan muuta ja tykkäsin tästä kustantajan kokeiluideasta. Ennakkokappalekirja on pehmokantinen (suomessa tehty, tämä ilahduttaa minua aina!), joka oli ihan mukava juttu. Mukava seurailla muista blogeista mitä tästä kirjasta tykätään, sillä voisin veikata, että tämä olisi kevään suosikkejakin. Kirjan suomennos on ilmestynyt tänään. (3/5).

Tässä myös muita ehtineitä esittelyjä: Leena Lumi ja Kirsin kirjanurkka.


"Talo
oli yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle."

- Erik Axl Sund: Varistyttö

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Maija Muinonen: Mustat paperit

Lainasin Maija Muinosen Mustat paperit (Teos, 2013) kirjastosta siitä syystä, että blogeissa oli kovasti kehuttu tätä esikoiskirjailijan kirjaa. Odotin kirjan lukemista innolla. Kun kotona luin kirjan takakantta huomasin, ettei kirja taidakaan olla minulle. Kirja kertoo naisesta, joka kirjoittaa lapselleen ja muille ihmisille kirjeitä itse järjestetyn kuolemansa jälkeiseen elämään. Jotenkin ajatus pienen lapsen äidin kuolemasta on minulle tällä hetkellä niin herkkä ja surullinen asia, jota en mielellään vapaa-ajallani ja rentoutushetkissäni ajattele.


Tartuin kirjaan kuitenkin. Ja luin sen läpi, joskin hyvin nopeasti. Koska ennakkoasenteeni oli jo täysin epäreilu ja väärä, huomasin suhtautuvani kirjaan epäluuloisesti jo heti alusta. Kuitenkin kirjailijan ilahduttavan raikas tapa kirjoittaa erilailla houkutti minut lukemaan kirja loppuun saakka, vaikken oikeastaan pitänyt päähenkilöstä eli äidistä yhtään, eikä kirjan tarinakaan ollut mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Tarina jäi minulle aika yksipintaiseksi, vaikka sinänsä samaan aikaan kirjailijalla oli rohkea kokeellisempi ote kirjoitustyylissään. Valitettavasti kirja ei vain puhunut kanssani samaa kieltä. Se ei tarkoita todellakaan sitä, ettenkö arvostaisi kirjailijan rohkeutta ja taitoa kirjoittaa.

Mietin eilen ylistäviä blogikirjoituksia lukiessani, onko mitään mieltä kirjoittaa näin vastakkainen lukukokemus. Mutta ajattelin, että oman itseni vuoksi minun on hyvä kirjoittaa myös tällainen lukukokemus ja todeta, että todellakin minulla se oikean kirjan lukeminen omassa tahdissa, oman elämäntilanteen mukaan vaikuttaa todella paljon lukukokemukseen. Minä olen sellainen. Poikkeuksiakin sattuu, kuten joskus lukupiirissä, kun on ikään kuin pakko lukea joku kirja tietyssä ajassa, mutta silloinkin motivaatio kirjakokemuksen jakamisesta voi auttaa pienoiseen ennakkoinnostukseen kirjaa kohtaan. Ja toisaalta joskus, kun lukee kirjan, jota miettii "ettei tämä taida olla minun kirjani" ja se osoittautuukin hyväksi, jopa upeaksi, se yllätyksellinen lukukokemus on todella, todella miellyttävä.

Mitä mieltä te lukukokemusteni lukijat olette? Haluatteko lukea vain miellyttävistä lukukokemuksistani? Loukkaako omasta heikosta lukukokemuksesta kirjoittaminen kirjailijaa?  Minusta ei. Sillä uskonpa, että taiteen kuin taiteen luoja ymmärtää sen, etteivät kaikki teokset vain ole kaikille sopivia tai ymmärrettäviä. Se, että yksilö saa jostakin kiksit, se on niin monesta asiasta kiinni, ettei sitä voi toinen toisen puolesta hallita. Kuten ei myöskään elämää voi hallita vaikka se kuinka kivaa olisikin, vaikka tässä kirjassa päähenkilö niin sairaaloisesti ajattelikin. (2/5).

Kirjaan on ihastuttu ainakin blogeissa: Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie ja Leena Lumi


"Rakas Luc, sinä et kuole koskaan. Sinä sanot aina, että niin minun äitini aina aina aina aina sanoi."

- Maija Muinonen: Mustat paperit

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä

Luen oikeastaan aivan naurettavan vähän aikuisrunoja siihen nähden miten läsnä se arjessani muuten on. Koska olen pienten lasten äiti, runojen lukukiintiö täyttynee ilmeisesti lastenloruista mutta alue on kuitenkin ollut jo pitkään minua kiinnostava ja mietin joskus myös liittyisinkö runopiiriin. Siis lukupiirin sijasta tai sen lisäksi. Runokokemusteni kuvaaminen on siis lapsenkengissä ja sepä taas aiheuttaa suuria vaikeuksia kirjoittaa näin julkisesti runoista, joita arvostaa kultasankollisen verran. Kirsi Kunnas on runoilijana ja taiteilijana ihminen, jota arvostan todella paljon. Olen saanut kuunnella hänen viisaita sanojaan esimerkiksi lapsen kielen kehityksestä useamman kerran ja joka kerran olen lähtenyt tilaisuudesta kiitollisena.


Kirsi Kunnas on tehnyt myös aikuisten runoja. En tiedä miten paljon näitä aikuisten runoja luetaan verraten Tiitiäisiin, mutta minusta Kunnaksen aikuisten runot ovat upeita ja äärimmäisen älykkäitä. Kuun kuva meissä runot pysäyttivät minut lähes kuukaudeksi niiden ääreen. En halunnut ahmia, vaan halusin olla, sillä jokainen runo oli yhtä tiivis ja rikas kuin siemen. Luin useimmat runot useampaa kertaan, en siksi etten tajunnut (mitä varmasti sitäkin tapahtui), vaan siksi, että näissä runoissa oli jotain maagista, joka kosketti minua. Kuun kuva meissä runot ovat hyvin naturalistisia ja luonnon aiheet, kuten myös ihmiskuvaukset, tuntuivat minulle olennaisilta. Puurunot ovat minulle usein niitä, joissa hengitetään vapaasti.

Kunnaksen sanataituruus on jotain uskomatonta. Runojen lausuminen ääneen saattaa useinkin tuoda vielä uuden vivahteen. Joissakin runoissa on myös lastenrunoista tuttua riimittelyä, mutta useimmassa ei niin suoranaisesti mielestäni ole. Silti runossa on jokin uskomaton sointi, kuin laulu, jokin joka yhdistää alun loppuun ja pyöräyttää idean spiraalimaisesti ympäri. Voi, osaisinpa jotenkin pukea kokemukseni sanoiksi, sen nämä runot ansaitsisivat, mutta kuten sanottu, olen runojen kuvailijana aivan noviisi.

Kirsi Kunnaksen runokirjat tulisi omistaa kaikki, sillä näihin todellakin haluaisin palata arjen lomassa. Ne antaisivat iloa ja lohtua. En millään haluaisi palauttaa tätä kirjaa kirjastoon. Kuun kuva meissä, miten upea nimikin! (5/5).

Osallistun tällä postauksellani Saran p.s. Rakastan kirjoja blogin Runohaasteeseen 2014. Toivon lukevani 4 runokirjaan haasteen aikana, mutta enemmän toivon oppivani muista blogeista kuinka runokokemuksista voi kirjoittaa.


**
Vinkkinä Kirjapolkuni lukijoille, että olen uudistanut lastenkirjablogini Sinisen keskitien ulkonäköä, tervetuloa myös sille puolen jos lastenkirjojen maailma yhtään kiinnostaa!
**


"Katso, puun hidas vaellus sen
elämä
kirjoitettu puuhun itseensä
(...)"

- Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä

torstai 6. maaliskuuta 2014

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Minulla on useamman pitkän luvun kirja kesken, mutta halusin silti lainata Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, vaikka kyseessä oli pikalaina (Gummerus, 2013, suom. Sari Karhulahti). Olin lukenut Lumiomenan Katjan kirjaesittelyn ja päätin, että kun kirja vastaan kävelee, se lainataan.


Luinkin kirjan päivässä. Kirja kertoo nuoresta tytöstä nimeltä Kulta ja hänen kavereistaan, jotka asustavat kirjassa niin ikään nimeltä mainitsemattomassa Afrikan maassa, niin kutsutussa Paratiisissa, joka on peltihökkelikylä. Kirja kuvaa upeasti lapsen näkökulmasta kuinka äkkiköyhyyden kokemat ihmiset selviävät, ja eivät selviä, nälän ja kaikenlaisen pulan keskellä. Se kertoo kuinka lapset ovat varsin tarkkanäköisiä ja näkevät myös olennaisia asioita meidän aikuisten maailmasta (joskus jopa meitä aikuisia "avoimemmin") ja kuinka lasten kokemukset usein heijastuvat heidän leikeissään. Kirjassa kuvatut leikit ovat upeita, jopa niin, että ajattelin, että leikkien sisältö saattoi olla joiltain osin muiden leikkivälineiden ja puuhien puuttuessa jopa rikkaampaa kuin meillä yltäkylläisyydessä eläjillä. Bulawayo (ja suomentaja) kirjoittaa upeasti lapsen kielellä (toistot, konkreettisuus, impulsiivisuus jne.) ja avaa lapsen silmin hahmottuvaa elämää.

Kirja jatkuu tutulla tavalla, kun Kulta muuttaa teini-iän kynnyksellä Amerikkaan. Tutulla tavalla siten, että olen lukenut viime aikoina montakin kirjaa (mm. Adichie), jossa kuvataan tätä ristiriitaa mitä maastamuutto oikeasti on. Tässäkin kirjassa kuvaillaan erilaisin aika selkein symbolein ja suorin sanoin sitä, onko ruoho oikeastaan aidan toisella puolen sen vihreämpää. Kirjassa tuotiin esille myös sitä yleismaailmallista seikkaa, että jos jotain tavallista, arkista ja jopa tylsää menettää, sitä saattaa jälkeenpäin huomata, miten oikeastaan perustavanlaatuisen tärkeää se yksilölle onkin ollut. Olipa se vaikka säännöllisesti syöty arkiruoka tai päivittäin tavatut, höperöt kaverit. Kirjassa kuvataan, jopa kritisoidaan, myös toista "uusissa afrikkalaisissa kirjoissa" toistuvaa teemaa, joka on avustusjärjestöjen ja uskontojen vaikuttuvuus Afrikan maissa. Millä tavoin ja millä hinnalla tätä hyväntekeväisyyttä oikein toteutetaan.

Me tarvitaan uudet nimet kertoo myös sen, kuinka historia periytyy sukupolvelta toiselle, joskus myös kohtalokkain tavoin. Sukujemme historia kulkee meissä kuin solutasolla ja vaikka nimemmekin olisivat vaihtuneet, emme pääse karvoistamme eroon. Lopulta taakse jätettyjä asioita joutunee itse kukin meistä jollakin tavalla kohtaamaan? Mietin kirjaa lukiessani myös kuinka hyvyyden ja pahuuden määrä taitaa olla vakio. Vaikka Amerikassa on moni perusasia oikein hyvin, ruokaa ja koulutusta tarjolla yllin kyllin, ei se poista muulta tasolta tulevaa turvattomuutta ja jopa turvattomuutta, joka tuntuu kirjan kautta varsin turhalta, kuten netin kautta saatavilla olevat lähes traumaattisia kokemuksia tarjoavat videot ynnä muut.

Kirja oli minusta oikein hyvä ja mukavan helppolukuinen. Se eteni hyvin siitäkin huolimatta, että niistin lapseni nenää joka kymmenes minuutti sitä lukiessani. Kirja olisi kestänyt kyllä viipyilevämmänkin lukemisen. Kirja ei kuitenkaan ollut niin helppo kuin kannen iloisuus minulle viesti. Se oli hyvin pohtiva ja viisas kirja. Jotkin pikkuiset (yhtä lailla kujeilevat kuin kirjan pienten lasten leikit) vihjaukset maailmamme vastakohtaisuuksista tai jopa hullunkurisuuksista, kuten köyhän lapsen päällä oleva Google-paita tai kolmessa päivässä hajoavat uudet kiinalaiset kengät, olivat mielestäni tämän kirjan timantteja. Niissä osuttiin naulan kantaan. Muutenkin kirja on uskomattoman eheä ja jokaisella osalla oli tarkoituksensa, kun niitä hetkenkin jaksoi miettiä. Oikein, oikein hyvä kirja (4-5/5), omassa genressään jopa täydellinen.

Kirjaa on luettu laajasti blogeissa, mm. Luettua , Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkassa ja Kirjojen keskellä.


"Minun ukkini tapettiin ennen meidän syntymää. Jospa se on aave - minä aloitan mutta isopää-Kovanaama keskeyttää minut sanomalla: Minä olen Vapaanasyntynyt. Tappakaa minut!"

- NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet