perjantai 28. helmikuuta 2014

Minun Kalevalani

Minun Kalevalani on ikuisesti kesken. Sitä on luettu ääneen syntymättömälle ja syntyneelle vauvalleni. Sitä on tavattu yksin ja lainattu nimijuhlissa. Kalevalani on kuvittanut akseli Gallen-Kallela ja se on panettu 2004 (WS Bookwell OY).

Kalevala on ilmestynyt ensimmäistä kertaa 1835 ja sen on koonnut Elias Lönnrot. Kalevala on minulle jotain suurta, jotain ymmärtämätöntä, jotain mitä kunnioitan. Tänään luin maailman muodostumista ääneen lapsilleni. Ääneen luettuna Kalevala avautuu minulle parhaiten. Laulaen se olisi varmaan elementissään.





Millainen sinun Kalevalasi on? Ja mitä Kalevala sinulle merkitsee?
Hyvää Kalevalan päivää kaikille!


"Mieleni minun tekevi.
Aivoni ajattelevi..."

- Kalevalan alkusanat

perjantai 21. helmikuuta 2014

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

On äärimmäisen vaikeaa aloittaa edes pienen blogin kirjoitusta, kun kohtaa kirjan joka vie sukat jaloista ja jättää montun totaalisesti auki. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli minulle juuri tällainen kirja (Tammi, 1988, suomentaja Liisa Ryömä, alk.per. Beloved).


Beloved kertoo kipeästä aiheesta, se kertoo tarinan kautta tummaihoisten orjuuttamisesta Amerikassa ja sisällissodan jälkeisestä elämästä. Tarina kertoo naisesta nimeltä Sethe ja kuinka hän ja hänen lapsensa, perheensä, ystävänsä ja "naapurinsa" on elänyt orjuuden aikana. Se kertoo siitä, miten epävakaista, turvatonta, harhaista elämää orjat joutuivat elämään orjuutensa aikana. Tarina ei ole kaunis. Siinä maistuu maito, veri, hiki ja sperma. Se kertoo usean kokijan kautta kokemuksia, kamaluuksia ja avaa sitä, mikä jättänee ikuisen arven kansakunnan historiaan, ihmisten iholle, mitä me emme näin kaukaa, pohjoisesta osaa varmasti koskaan täysin ymmärtää.

Toni Morrisonin kieli on kirjassa hyvin poikkeuksellista. Kirjoitin Morrisonin Koti kirjan kohdalla, etten kokenut kieltä runolliseksi. Nyt tilanne oli täysin päinvastoin. Kirja kulkee kuin runopolku, se kuljettelee lukijaansa, avaa aisteja yli viiden aistimme, piirtää haamuja eteemme mutta paljastaa totuutta pikku hiljaa kuin sivellen hiekkaa kirjoituksen päältä. Kirjasta tuli mieleeni, varmaankin tämän mystisyyden vuoksi, Isabel Allenden Henkien talon kaukaisesti. Jotenkin mieleeni on jäänyt käsitys, että Etelä-Amerikassa tällainen henkimaailmaan uskominen on kulttuurille ominaisempaa, joten Morrisonin kirjassa tämä hieman yllätti. Positiivisesti.

Kun mietin mitä tämä kirja minulle oli. Niin kyllä se kuitenkin täsmentyy kansakunnan kuvaukseksi kuin laajemmaksi allegoriseksi ihmisyyden kuvaukseksi. Vaikka toisaalta... Voisihan kirjan tulkita ikään kuin Rikos ja rangaistus tyyliin miettimään ihmisyyden alttiutta kaikenlaiseen. Miten meistä on moneksi. Hyväksi ja pahaksi. Miten ympäristö muokkaa käyttäytymistämme joskus jopa oksettaviin lopputuloksiin, kuten Sethe kirjassa käyttäytyy. Ja kuinka ne oksettavuudetkin on jollakin tasolla, jostakin näkökulmasta jopa "ymmärrettävissä" ja ikään kuin nähtävissä rinnasteisena johonkin toiseen kaltoinkohteluun tai käyttäytymisen malliin. Että kuka meistä on oikeastaan altruismiin kykenevä, puhdas pulmunen ja niin edelleen?

Kirja kulkee mielestäni Sethen ajatuksen hajanaisuutta ja ilmeisesti siten myös orjien kokemusten hajanaisuuden "unenomaisen" raadollisen, traumatisoituneen ajattelun mukaisesti ja hahmottuu vasta lopussa selvemmäksi. Joissakin kohdissa koin jopa, että toisto alleviivasi ihan millin liikaakin jo minulle selkiytynyttä asiaa mutta toisaalta varmasti moni yksityiskohta jäi minulta epäselväksi.

Tätä kirjaa voisi lukea useaan kertaan ja siitä varmasti löytäisi joka kerta jotain uutta. Ja taas olisi monttu auki. Uskomaton kirja, jolle ei riitä viisi pistettä kautta viisi. Ehdoton klassikko ja jättänee minuun syvän jäljen, jopa arven omaisen kokemuksen. Ja koko kirjan tässä on "Jokin kuuma.". Tämä selvästi runollinen puoli kirjassa, se sykki minussa kuin veri sydämen supistellessa. Rakastin sitä, se oli minun tämän kirjan Rakkaani. Ja äitinähän, tätä kirjaa lukee niin sydän verellä ja silmät kosteessa.


"Rakkain
Sinä olet sisareni
Sinä olet tyttäreni
Sinä olet kasvoni, sinä olet minä"

- Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

lauantai 15. helmikuuta 2014

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Voinen tunnustaa olevani ranskalaisen kirjailijan Anna Gavaldan ihailija. Olen lukenut hänen neljä aiempaa romaaniaan ja kun huomasin, että keväällä 2014 julkaistaan uusi suomennettu Anna Gavalda, sormeni näpyttivät kustantajalle poikkeuksellisen innokkaasti viestin, että sai-sin-ko. Ja totuuden nimissä, tätä kirjaa teki mieli halata, kun se kustantajalta postilaatikkooni tupsahti. Minulla oli tähän kirjaan suuret odotukset, sillä oikeastaan kaikki Gavaldan kirjat, kaikessa kummallisuudessaan, ovat olleet itselleni niin sanottuja lohdutus-, hekumointi- ja luottokirjoja. Kirjoja, joita voi käydä aika ajoin silittelemässä.


Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, 2014, suomentaja Lotta Toivanen) alkaa haastavasti. Kirjan tarinaa kertoo Billie, joka makaa parhaan, tajuttomana olevan ystävänsä, Franckin vieressä ja hän kertoo tarinaansa, ja ystävysten yhteistä tarinaa, taivaalla loistavalle tähdelle, jonka voisi tulkita kirjan lukijaksi itsekseen. Billie on elänyt lapsuutensa köyhällä Morillesin alueella, jota luullaan mustalaisten asuinalueeksi, vaikka siellä asuukin vain Billien äitipuoli perheineen. Billie vaikuttaa syrjäytyneeltä, kiusatulta, jolla on vaikeuksia oppimisen kanssa. Mutta kaikesta huolimatta ei Billien jatkuvaa arkista ahdinkoa olla huomattu (tai olla ottauduttu) koulussa tai sosiaalitoimistossakaan.

"Tiedetään, pikku tähti, tiedetään... tämä kuva on tosiaan kitsimäinen klisee. Hintinruipelo ja köyhä tyttörukka kaatopaikalta, myönnetään että kuulostaa vähän kornilta mutta minkäs teet... mitä sitten pitäisi kirjoittaa?"

"Minulle ei koskaan selvinnyt, mistä hän osti viinansa... Joitakin askarruttaa hammaskeiju tai Joulupukin porot, mutta minun lapsuuteni suuri mysteeri on ja pysyy: tyhjät pullot, mistä hitosta ne ilmestyivät? Mistä?"

Mutta se, mikä tekee kirjan alusta haastavan on se, että Anna Gavalda kirjoittaa kirjan kaunistelematta Billien äänellä. Kielioppivirheineen kaikkineen, hieman raakileena, pomppivana ja naiivillakin tavalla. Kirjan alkaa näin:

"Me mulkoiltiin toisiamme äkäisesti. Hän varmaan siksi että ajatteli että kaikki oli mun syytäni ja minä siksi että se ei ollut mikään syy mulkoilla minua sillä lailla. Siitä lähtien kun me oli tunnettu..."

Luin siis ensimmäisen sivun kaksi kertaa ja mietin, mistä ihmeessä tässä on kyse. Tarina jatkuukin vielä hieman verkkaisesti (jota Billiekin myöhemmin pahoittelee ja kertoo nopeuttavansa tahtia) mutta parin sivun päässä seuraa hetki, jossa kirjan kieli ja motiivi tehdään läpinäkyväksi (ja tämä läpinäkyvyys jatkuu upeasti koko kirjan!) ja kirjan kertoja Billie pyytää tähdeltä anteeksi sitä, ettei osaa puhua hienosti. Ja tällöin minä lukijanakin nolostun ja ymmärrän kirjailijan pointin. Tämä kirja haastaa samalla myös minut lukijana, suvaitsenko oikeasti erilaisuutta?

Anna Gavaldalla on mielestäni ollut muissakin kirjoissa hyvin moderni ja vivahteikas tyyli kirjoittaa. Hän saattaa leikkiä lähestulkoon millä vain ja silotella pisteitä sinne tänne, ihan liikaa... Spontaanit, jopa rönsyilevät dialogit ovat usein hyvin tähän hetkeen ja aikaan sidottuja ja toimivatkin ikään kuin tämän hetken muistikapseleina. Muistan, kun olin yhdessä lukupiirissä ja vanhemmat lukupiiriläiset lähes inhosivat Gavaldan kirjoittamaa Lohduttajaa ja kertoivat, että kirja oli niin vaikealukuinen! Keskustelimme siitä, miten Gavaldan nuorekas, ajan hermoilla oleva kirjoitustyyli oli varmastikin hieman liikaa ja "out there" piirimme huomattavasti vanhemmille lukijoille. Kun taas minä, joka en myöskään yleensä pidä liiallisesta kielellisestä kikkailuista (tai varsinkaan kolmesta pisteestä joka paikassa) rakastin Lohduttajaa ja rakastan vieläkin! Minulle Gavaldan tekstit juoksevat sulavasti ja kirjojen lukemiset ovat kulkeneet aivan kuin keskustelut hyvän ystävän kanssa. Lempi ei ole leikin asiassa keskusteluyhteyden säätämisessä meni selvästikin enemmän aikaa mutta teatteriharjoituskohtauksen jälkeen, olin suurinpiirtein myyty.

Janosin Lempi ei ole leikin asia -kirjan tarinaa, mutta samalla halusin säästellä sitä. En oikeastaan halua kirjoittaa näin tuoreen kirjan juonta tässä tämän tarkempaa mutta voin kuvata, että minulle se oli tarina ystävyydestä, suvaitsevaisuudesta, elämänpoluista, perikseantamattomuudesta, kompastuskivistä, "yhdenkin ymmärtäjän riittävyydestä", rakkaudesta, erilaisuudesta ja elämästä itsestään, sellaisena kuin se on. Se on myös heikompien (puolustus)puhe, näkökulma, joka kertoo miten sukupolvia kestäneet kehityskulut ovat todella vaikeita katkaista, mutta samalla se on myös lähes naivistisen ihana, sympaattinen, hauska ja toivoa antava.

Ja kun minä olin lukenut tämän kirjan, halusin halata sitä viedä uudestaan. Taisinpa halatakin. Ja silitellä. Ja laittaa hihkuvan tekstarin henkilölle, jonka tiesin ymmärtävän Gavaldan päälle. Tämä kirja ei ole kirjallisuuden klassikkoteos, tämä kirja voi jakaa mielipiteet kahteen rajusti erilaiseen leiriin, mutta tämä kirja on minulle aito, jos sen suvaitsee ja uskaltaa niin lukea. Se ei ole helppo, mutta se on Anna Gavaldaa, joka pureutuu ihailijansa jokaiseen soluun ja antaa märän pusun poskelle. (5-/5).


"Keskustelu jatkui tietty tuntikausia, kun me kaavailtiin paluuta tulevaisuuteen, mutta otin sinulle kuvakaappauksen, pikku tähti, koska tämä kuva on mahtava: Franck Mumun ilme kun hän tajuaa, että se surkea käki, joka on bunkannut hänen pesässään kuukausitolkulla, onkin oikeasti kultasiipinen ylväs kotka, joka kantaa kultaisessa nokassaan kulta-avainta kultaiseen elämään.
En tiedä, miltä kuva olisi näyttänyt rintakorussa, mutta kiinalaisten pitämässä autiossa lähiöpizzeriassa tiistai-iltana kymmenen maissa se oikeasti säkenöi."

- Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (Billie)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Minulla on ollut nyt sellainen viikko, että olen lukenut jopa kuutta kirjaa ristikkäin! Fiiliksen mukaan ja sitten toiset kirjat ovat tarvinneet enemmän ilmaa ympärilleen, että voin sisäistää niitä paremmin. Mutta Kari Hotakaisen kirjan luin itseasiassa sellaisessa tilanteessa, että olin itse tulossa kipeäksi ja halusin haukata jotain vähän kevyempää ja nopealukuista saadakseni ajatukseni pois kipeydestä. Iisakin kirkko (WSOY, 2004) alkaakin hieman tutusti, kun Jokinen heräilee sairaalasängystään uuteen huomeneen. Viimeksi hän luin Hotakaiselta hänen uusimman Luonnon laki, joka alkoi ikään kuin samoissa ajatuksissa.


Alun lisäksi Iisakin kirkossa oli mielestäni muutenkin samoja teemoja kuin Luonnon laissa, joskin paljon yksinkertaisemmalla tasolla ja arkisemmin. Kirjan alku alkaa mielestäni jopa hitaahkosti, mutta kuitenkin loppua kohti huomasin Hotakaisen peruselämän moraalin teemojen putkahtelevan taas omantakaisella suoralla, humoristisella ja arkisella tyylillään. Kirjassa jo eläkeikään päässyt Jokinen toipuu siis aivotapahtumasta sairaalassa ja samalla ynnäilee elämäänsä: kuollutta vaimoaan ja ainokaista poikaansa. Lopulta Jokinen lähtee tapaamaan poikaansa Pietariin ja kohtaamaan seikkoja, jotka ovat heidät Kyllikki-äidin kuoleman aikaan erilleen saattanut.

Siis vaikka lukutilanteeni ei ollut optimaalisin, Hotakainen sai minut kyllä taas nauramaan parikin kertaa ääneen karvahattudostojevskitragedioineen sekä pysähtymään, kun Jokinen muisteli poikansa juoksua niityllä pikkupoikana. Hotakainen on minulle varmasti merkittävimpiä suomalaisia kirjailijoita ja vaikka arvelen, että moni pitää häntä ehkä kevyenä "jokamiehen kirjoja kirjoittelevana" kirjailijana, minä koen hänen kirjansa paljon syvemmin. Kirjat ovat niin eläviä, että niistä jää voimakkaita näkömuistikuvia ja hyvä mieli.

Iisakin kirkkoa on luettu blogeissa mm. Sallan lukupäiväkirjassa.


"Jumalaa ei ole. Kuoleman jälkeen ei tule mitään. Kaikki tulee sitä ennen."

- Kari Hotakainen

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kymmenen kysymyksen haaste

Ihanan Ihminen välissä blogin kirjoittaja ja esikoiskirjailija Siina päräytti minua haasteella, joka onkin Kirjapoluilleni se ensimmäinen. Siina kysyi minulta kymmenen varsin kimuranttia kysymystä, joihin logisesti tartun silloin kun aivoni ovat hieman sairastalon tunkkaisuuden haparoimat.


1. Montako hyllymetriä kodissasi on kirjoja?
Veikkaan, että 16 metriä.

2. Mitkä ovat mielestäsi parhaita kirjannimiä, noin esimerkiksi?
Hmm, taidan pitää hieman runollisista, kielellä leikkivistä. Mutta toisaalta kirjannimi on ihan hyvä olla passeli itse tekstillekin. Mutta esimerkin keksiminen onkin vaikeampi juttu. Humiseva harju tai Kuolleet sielut. Siinäpä on kirjan sisällölle tavoitetta. Aina siihen ei isompikaan kirjailija kykene.

3. Voiko kirjoja olla liikaa?
Voi varmasti jos ovat huonoja kirjoja ja vaan turhaan edessä.

4. Ovelliset kirjakaapit, uhka vai mahdollisuus?
Uhkaava mahdollisuus. Omistan lasiovellisia kirjahyllyjä.

5. Lempikirjasi ahmintaiässä?
Mikä se ahmintaikä on? Olen kyllä aina pitänyt F.E Sillanpään Silja nuorena nukkunut kirjasta, joten vastaan sen.

6. Mistä kirjasta olet nähnyt painajaisia?
En oikeasti muista nähneeni kirjasta painajaisia. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi voinut nähdä.

7. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpein ja miksi?
No ehkä äkkiseltään mietittynä vastaisin, että Rikos ja rangaistus, koska minulla oli isot ennakkoluulot kirjaa kohtaan ja voitin ne ja kirja on nyt itselleni todella tärkeä kirja ja aikomuksenani on nautiskella keskustelun aristokraattia, eli Dostojevskiä lisääkin, mutta säästellen.

8. Mitä sellaiset ihmiset tekevät, jotka eivät lue?
Katsovat televisiota tai pyörivät netissä. Eli lukevat kuitenkin. Paitsi jos ne ei siis lue. No, kuuntelevat kirjoitettua, vaikkapa musiikkia!

9. Mikä kirjaan perustuva elokuva kannattaisi katsoa?
Tämä on vaikea kysymys, sillä en ole katsonut monestakaan lukemastani kirjasta tehtyä elokuvaa, koska noin päin koettuna kokemus on yleensä aina pettymys. Mutta High Fidelity on kyllä kiva leffa ja luulisin että kiva kirjanakin. Mikäpä siinä, vastataan se.

10. Jos olisit kirja, millainen kirja olisit?
Monipuolinen ja hieman höperö.

Kiitos Siina haasteesta! *muikeaa hymiötä tähän*


Lähetän kymmenen uteliasta kysymystä seuraaville kirjablogisteille: Elina/ Luettua elämää, Tiina/ Hys,  äiti lukee nyt!, J.Pikkukettu/ Riimikirpun blogi ja Eucco/ Mun totuudet.

1. Minkä lastenkirjan luit viimeksi lapsillesi ääneen?
2. Mitä kirjaa/kirjoja sinulla on tällä hetkellä kesken?
3. Kuka on tämän hetken pop-kirjailijasi? (kenestä intoilet tällä hetkellä kovasti)
4. Kuka kirjailija on sinun ikiklassikkosi?
5. Millaisiin kirjoihin et yleensä tartu?
6. Oletko koskaan kyllästynyt blogin kirjoitukseen?
7. Kuulutko lukupiiriin? Haluaisitko kuulua ja millaiseen?
8. Kuka on lapsesi/lastesi lempikirjailija?
9. Kenen runoilijan runoja suosittelisit minulle luettavaksi?
10. Kuka on paras lastenrunoilija?

Olkaatten hyvät, ja haasteeseen saa toki tarttua myös muut lukijani!


"Muuan mies joka ihan ammatikseen
kesytti leijonaa
sanoi että leijona saa
leijona ja kaikki muu
jäädä vaikka sikseen
jos hän joskus rakastuu."

- Kirsi Kunnaksen runosta: Kun Leijonankesyttäjä Macho rakastui

maanantai 3. helmikuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus ja Huominen on liian kaukana

Adichien Puolikas keltaista aurinkoa on ollut kirjahyllyssäni jo vuosia, sillä sain varmalta taholta siitä suosituksen, mutta en ole saanut sitä kuitenkaan luettua. Blogeissa hehkutetaan Adichieta koko ajan, niinpä tein täysin heräteostoksen ja ostin kaksi Adichieta lisää itselleni ja luin ne sitten saman tien.


Purppuranpunainen hibiskus (Otava, 2010, suom. Kristiina Savikurki) kertoo minulle tarinan nigerialaisesta, hyvin uskonnollisesta perheestä, johon kuuluu tarinan kertoja 15-vuotias Kambili, hänen isoveljensä Jaja ja heidän vanhempansa. Lasten isä on menestyksekäs mies monella alalla ja hyvin uskonnollinen (ymmärtääkseni katolinen). Muun maailman nimissä isä on rohkea vapaustaistelija, joka tekee huomattavia, pyyteettömiä lahjoituksia ja kustantaa epäoikeuksia julkituovaa lehteä. Adichien tapa kertoa on intensiivinen ja kaunis. Kerronta pomppii ajassa mutta on silti hyvin helposti seurattavaa. Kieli on jollakin tapaa kovin miellyttävää, jopa viihdyttävää, mutta samalla tarinankerronta on paljon syvempää kuin yleisesti ns. viihdekirjallisuus (toivottavasti ymmärrätte tämän nyt oikein). Luin kirjaa nautinnolla, sillä kertomus on todella mielenkiintoinen ja Adichie kuvailee nigerialaista elämää monin näkökulmin. Tämä kaikki on minulle uutta ja siten kiehtovaa. Kirja oli minulle niin hyvä, että olin äärimmäisen iloinen, että hyllyssäni odotti vielä lisää.


Ja aloitinkin lähes hibiskuksen laskettuani myös Huominen on liian kaukana teoksen (Otava, 2009, suom. Sari Karhulahti) ja olin aika pettynyt, kun tajusinkin sen olevan novellikokoelma. Sillä huomasin tykästyneeni Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen päähenkilöihin niin paljon, että halusin nopeasti uusia "Adichie-ystäviä"! Luin pari ensimmäistä novellia vähän hermistuneena mutta sitten loppukirja vei mennessään. Novellit ovat todella kiinnostavia jälleen kerran, henkilöhahmot on rakennettu hyvin ja tarinoiden tieto mm. Amerikkaan muuttaneista afrikkalaisista, on varsin kiinnostavaa. Tässä kirjassa on kuitenkin myös paljon samoja teemoja kuin hibiskuksessa, esimerkiksi opiskelijamellakat ja tietynlainen avioliittokulissien auki repiminen. Myös näissä novelleissa tarinat kulkevat muistellen ja välillä tulevaisuuteen kurkistaen ja se on tehty kiehtovasti ja selkeästi.

Kokoelman viimeinen novelli Härkäpäinen historoitsija kertoo ymmärtääkseni hieman erilaisesta heimosta (kansasta?) kuin muut Adichien tarinat, joissa kuitenkin esitetään millä tavalla afrikkalaisten elämässä on hyvin meille tuttuja arkiasioita, vaikkakin oman kulttuurinsa ja ympäristönsä värittämänä. Tässä viimeisessä novellissa tarina kertoo aluksi kansasta, joka elää ilman vaatteita ja kuinka sitten "länsimainen sivistys", eli uskonto, alkoi vaikuttaa "alkukantaisen" kylän tuleviin sukupolviin ja kuinka myöhemmin (nykyajassa) yksi suvun naisista etsii ja yrittää ymmärtää sukujuuriaan paremmin. Minulle tuli hyvin vahva tunne, että tämä tarina olisi jotenkin kytköksissä eniten Adichien "ikiomaan tarinaan", en tiedä mistä tunne tuli, sillä en ole koskaan lukenut Adichiesta tarkemmin millainen tausta hänellä on, mutta tämä lukukokemukseni oli kiinnostava. Voihan se olla, että kyseinen tarina olikin eniten fantasioitu kuin nämä nigerialaiset kaupunkilaispohjaiset tarinat (piti katsoa sen verran, että Adichie on Nigeriassa 1977 syntynyt).
No kuitenkin, kohta kai pitää tarttua myös siihen kehutuimpaan, eli Puolikkaaseen keltaista aurinkoa.


"Juuri Grace tuntisi itsensä myöhemmällä iällä oudon juurettomaksi palkintojensa, ystäviensä ja verrattoman ruusutarhansa keskellä ja menisi siksi Lagosin oikeustalolle muuttamaan etunimensä virallisesti Gracesta Afamefunaksi."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana