perjantai 31. tammikuuta 2014

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Nyt minä huomasin, että menin palauttamaan tämän kirjan kirjastoon ennen kuin kirjoitin muistiin lukukokemuksestani. Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina (Otava, 2010, suom. Kaijamari Sivill) oli ensimmäinen Oates, jonka luin ja en varmaan aloittanut kauneimmasta. Sillä englanninkielinen alkuperäisnimi on kuvaavampi: Rape: Lovestory kuvaa paremmin sitä haloota, mitä Oates mielestäni kirjassaan huutaa.


Tarinan juoni on yksinkertaisuudessaan se, että nainen ja hänen lapsensa kävelevät illalla juhlista kotiin. Vastaan tulee poikajoukko, joka raiskaa rajusti äidin, jokaisen ruumiinaukon, ja jättää hänet verta vuotavana kuolemaan vajan lattialle. Naisen tyttö kuulee tämän piilostaan veneiden alta. Kirja kertoo mielestäni provokatiivisesti siitä, miten raiskaus ja yksityisyyden rajoihin tunkeutuminen on erittäin vaikea prosessi ja jättää ikuiset jälkensä. Kirja kertoo myös erittäin hyvin millaisia ajatuksia ja ääniä tällaisiin väkivaltaisiin tilanteisiin, "tapaturmiin", "sattumiin", me ihmiset liitämme. Meillä on hyvin vahva tahto etsiä asioille syitä ja seurauksia, ja usein ne ovat syyttäviä, yksinäköisiä. Naiseus ja naiseuden kunnioitus on seikka, jota kirjassa käsitellään mielestäni tämän brutaalin tunkeutumisen kautta. Saako nainen olla naisellinen, saako nainen olla edes hetkellisesti holtiton, saako nainen puolustautua. Asioita, joita ajattelemme nykyajan suomalaisina olevan itsestään selvyytenä, mutta silti asioita, joiden kanssa koko ajan kotimaassammekin painitaan. Oman minuuden, oman kehon itsemääräämisoikeus ei toteudu aina meidänkään valkotiilitalojemme sisällä.

Tämä kirja oli pirun pureva. Pahoittelen kiroilua. Mutta niin se vain on. Usein ärsyynnyn alleviivaavista kirjoista ja pidän niitä teennnäisinä, mutta Oates oli onnistunut tässä kirjassaan yllättävän hyvin. Pidin kirjasta ja voin suositella sitä aika vapaasti. Kirja on toki myös surullinen, kun ajattelen tyttären kokemusta asiasta, mutta samalla katseita avaava, kun ajattelen raiskaajapoikien vanhempien ääniä kirjassa. Kaikilla asioilla on puolensa mutta kyllä silti minun empatiani valuivat vuolaana päähenkilön ja hänen tyttärensä suuntaan ja olin jopa hiljaa tyytyväinen kirjan saamasta käänteestä ja ratkaisusta (sillä se oli fantasiaa), vaikkei se sivistyneessä mielessä olekaan lainopillisesti oikea ratkaisu. (4/5).

Tätä on luettu paljon blogeissa mutta minut lopulta Oatesiin kannusti ihana ja rohkea Leena Lumi.

Pidin tästä kirjasta niin paljon, että ostin alennuksesta itselleni ihka oman Joyce Carol Oatesin! Arvaatko minkä? Olen ostellut aleista nyt ihan hurjasti kirjoja, ihan vain itselleni (no okei vähän myös lapsilleni) ja nämä näyttävät pääsevänkin suoraan lukuuni. Seuraavaksi kirjoittanen ensimmäisestä Adichiestani (aleosto), johon ihastuin niin, että kipitin hakemaan saman kirjan ystävälleni lahjaksi! Voihan kirjat! Ja mitä löytöjä olenkaan tehnyt (näistä voi vinkkejä löytää pääsivun sivupalkista, mihin kokeilen nyt laittaa tällaisia "ennakkovaroituksia" mitä tuleman Kirjapoluillani pitää!).


(kirjalainaus puuttuu, koska kirja on jo kirjastossa, siksi korvaava:)

"Vain sinä voit tehdä rumasta kauniin,
vain sinä voit pahan selättää,
vai sinä voit nähdä sen miten kaunis on maailma..."

- Kiiskinen, Kilpeläinen, Koskinen: Näkemiin tyttöni

perjantai 24. tammikuuta 2014

Ernest Hemingway: Kirjava satama

Ernest Hemingwayn Kirjava satama on kirjoitettu 1937 amerikkalaisena alkuteoksena To have and have not. Lukemani versio oli 1975 vuonna painettu, Toini Aaltosen suomentama ja Seppo Polamerin kuvittama (WSOY). Pidin yllättävän paljon kirjan kuvituksesta, se vaan tuntui juuri hyvältä. Kirja kertoo Harry Morganista, kalastajasta, aviomiehestä ja kolmen tytön isästä. Kirjassa vietetään aikaa yhtä paljon vedessä kuin maalla ja tarinan juoni etenee siitä, kuinka Harry Morgan elättää itsensä ja perheensä paatillaan. Ja kuinka se ei lopulta enää onnistu kalastamalla, vaan hän sotkeutuu pimeämpiin puuhiin.


Kirjan alussa oli pieni kuvaus Hemingwaysta ja hänen elämästään. Kirjailija kuvattiin olleen värikäs persoona: "Kolme sotaa, viisitoista kirjaa, neljä avioliittoa, epälukuinen määrä suurriistaa..." ja Nobelin palkinnon saaja. Olen lukenyt aiemmin Hemingwayn Vanhus ja meri ja pidän siitä, paljon. Kirjava satama tuntuu muistinvaraisesti väkivaltaisemmalta kuin Vanhus ja meri, vaikka yhtä lailla muistelen kummassakin kirjassa kalastuskohtausten ja meren kuvausten olevan sitä kauneinta kirja-antia. Kirjavassa satamassa päähenkilöinä ovat oikeastaan miehet ja naisten kuvaus on lähes naista alentavaa: ulkonäöllistä ja jollakin tapaa hieman halventavaa. Kuitenkin miehen rakkaus naiseen on kuvattu eriskummallisen mutkikkaalla tavalla. Suhtautuminen naisiin kuvastuu myös Harry Morganin ja hänen vaimonsa välipitämättömyytenä kolmeen tyttäreensä.

Vaikka väkivalta ja sukupuoleen liittyvä yleistäminen eivät ole asioita, joita arvostaisin, on Hemingwayn kirja todella hyvä kaikessa raakuudessaan ja ronskiudessaan. Sehän on (vain) yksi elämän kuvaus lähinnä Morganin silmin. Hemingwaylla on erinomainen tyyli dramatisoida asiaa kuin asiaa. Ja tietyllä tapaa kuvaus rakkaudestakin on hyvin mielenkiintoinen. Olen hyvin iloinen siitä, että tämä kirja löysi kirjahyllyni suojaan, sillä tähän voin vielä uudemmankin kerran palata.

Hemingwaysta minulle tulee mieleen Steinbeckin tarkkanäköiset kirjat, jotain samaa näissä on (ainakin elämän kuvailu erilaisista sosiaalisista näkökulmista), vaikka kuitenkin eriä. Kumpaakin arvostan, vaikka ehkä Steinbeck on vielä minulle se tärkeämpi. (4/5). Osallistun tällä Jokken 14 nobelistia haasteeseen.


"Tartuin häntä nyt molemmin käsin kurkkuun, ja uskokaa, että Mr Sing rimpuili ja räpytteli hervottomasta käsivarrestaan huolimatta. Mutta sain hänet kuitenkin polvilleen ja painoin molemmat peukaloni hänen kurkkutorvelleen. Työnsin häntä sitten lujasti taaksepäin, kunnes kuulin naksahduksen."

- Ernest Hemingway: Kirjava satama

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Tämä kirja oli minulla pitkään hyllyssä odottelemassa. Luin nimittäin Ishiguron novelleja jokunen aika sitten ja pidin niistä todella paljon, kuitenkin kirjastolainani brittihovimestarista ei ottanut tuulta alleen vaan odotteli rauhallisesti vuoroaan. Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, ilm.vuosi 1989, Tammi, 1990, suom. Helene Bürtzow) kruunasi kahden pitkän päivän iltani. Ja yhden aamun.


Kirja kertoo hovimestari Stevensista, joka jo toisessa polvessa palvelee poliittisestikin tärkeän paikan, Darlington Hallin väkeä. Kirja koostuu hovimestarin tekemästä pienestä matkasta vanhan työtoverinsa, talouden hoitajan neiti Kentonin luo, ja matkan tuomista muistelmista hovimestariajoiltaan, pitkälti ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä, jolloin hän koki olleensa uransa huipulla. Kuvaus englantilaisen hovimestarin sielunelämästä, järjestelmällisyydestä ja vapaampien sosiaalisten tilanteiden hahmottamisen vaikeudesta oli hieno, hieman surullinen ja samalla myös hauska. Mieleeni tuli väkisinkin toinen tuntemamme brittihovimestari eli Jeeves, jonka kaikki varmasti muistaa televisiosarjasta Jeeves and Wooster. Yhteneväisyydet, kuten vaivaantuneet kohteliaisuudet tilanteiden mennessä mukavan ja turvallisen yli, olivat hauskan osuvia.

Kirja antoi siis hienon "elämyksen hovimestarina olemisesta" mutta samaan aikaan tarinassa oli myös muita puolia. Tarinan taustalla oli nähtävissä hieman surullinen rakkaustarina mutta minusta merkittävämpi kuvaus oli sodan, ja ehkä juuri toisen maailmansodan, käsittely ikään kuin "sallijan ja sivustakatsojan asemasta". Kirjassa Darlington Hallin isäntä nimittäin oli hieman omaa ymmärrystäänkin vailla osallisena maailmansodan tapahtumiin. Tämä avasi näkökannan siitä, millä tavalla "vain työtään tekevät", taustan näkymättömätkin, vaikuttavat isompien seikkojen kulkuun. Hovimestari itse koki olevansa maailman kärkipaikoilla nähdessään ja kuullessaan kaikenlaista, vaikkei itse ottanutkaan kantaa tai tehnyt suoraa vaikutusta asioihin. Ilmiöhän on meille mielenkiintoinen pienemmistä ympyröistä kuten työpaikoilta tai vaikka kouluista. Siis kuinka jokaisen "läsnäoloijan" olemassa olo vaikuttaa kokonaisuuteen, olipa tekijän teko miten arkinen tai huomaamaton tahansa. Hmm, jotain tällaista tästä jäin kirjasta miettimään.

Ishiguron kirja oli siis kaikkineen varsin hieno kirja. Kirjoitustapa, hovimestarin näkökulmasta, toi jollakin tapaa mieleeni 1800-1900 -lukujen vaihteen klassikkokirjailijoiden sivistyneen tyylin. (4-5/5).

Ja tässä vielä bonukseksi kuva kirpparilöydöistäni, jotka saivat silmäni loistamaan kilpaa kevätauringon kanssa.



"Arvatenkin täkäläinen muunnelma kukonlaulusta."

- Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

maanantai 13. tammikuuta 2014

Toni Morrison: Koti

Kuulkaapas, satuinpa lukemaan hyvän kirjan. Otin kirjaston uutuushyllyltä Toni Morrisonin Koti (Tammi, 2014, oho onpas se tosiaan uusi!, suom. Seppo Loponen). Joskus jotkut kirjat vaan houkuttavat luokseen. Sillä vaikka olin aiemmin lukenut Toni Morrisonin Armolahjan, syvästi siihen pettyneenä, tartuin tähän kirjaan jollakin itselleni yllätyksellisellä mielenkiinnolla.


Juttelin juuri viikonloppuna siitä, kuinka moni palaa synnynseuduilleen jossakin vaiheessa elämässään. Että mitä sekin on? Onko se ikään kuin elämän sulkeutuva kaari, vai turvallisuuden hakua, pelkkää konkreettista taktikointia, rakkautta omiin sukujuuriin tai kotimaisemiin, vai mitä. No sattuikin, että Morrisonin kirja Koti ikään kuin koskettaa tätä teemaa aika läheltä. Tarinan juoni on lyhkäisyydessään tässä: sisarukset asuvat köyhän perheensä kanssa isoäitinsä luona. Isoveli on pikkusisko tuki ja turva. Isoveli lähtee Korean sotaan ja hieman naiivi pikkusisko elää elämäänsä vähän tuulen viemänä. Lopussa isoveli lähtee auttamaan pikkusiskoa lapsuudesta tutulla tavalla ja tarina palaa sinne mistä on lähtenytkin.

Minua jotenkin viehätti tarinan koonnin perinteisyys siinä, että se kiersi ympyrän. Mutta samaan aikaan tarinassa on varsin nykyaikainen tapa kuvata erilaisia näkökulmia ja tuottaa lukijalle ymmärrystä eri asioiden ratkaisuiden taustoista ja jopa haastaa sen, mitä kirjassa on juuri "todeksi" sanottu. Kirja ikään kuin kuvaa sen, miten yhteisen todellisuuden rakentaminen on oikeastaan mahdotonta. Se myös kertoo miten uniikkeja kertomuksia me kukin tietyssä ajassa kerromme. Olin aivan viehättynyt tästä asiasta, sillä se kosketti minua eri tavoin juuri tällä hetkellä omassa elämässäni. Kirja myös haastaa lukijan varsin vahvaan dialogiin kirjan kanssa (tästä on lopussa lainaus esimerkkinä). Upeaa.

Myös tarinan juonen kuroutuminen pikku hiljaa ja pienin yllätyksin piti mielenkiintoni koko ajan yllä. Halusin lukea joka sanan, ja jos ajatukseni harhautui, palasin sivun takaisin ja luin uudelleen. Kirja on lyhyt, 132 sivua, mutta minusta sitäkin tiiviimpi ja ytimekkäämpi. Olen usein miettinyt, että siihen pystyvät vain todella taitavat kirjoittajat ja ajattelijat: ajatusten tiiviiseen tuottamiseen, ymmärrettävällä ja mielenkiintoisella tavalla. Olen tosi iloinen, että luin Toni Morrisonin Kodin, vaikkei Armolahja aikoinaan vakuuttanutkaan. En vieläkään kokenut Morrisonin kieltä äärimmäisen poeettiseksi tai herkän kauniiksi (paitsi kirjan alkusanat olivat todella kauniit ja koskettavat!), vaan selväksi ja helppolukuisaksi, ja sen vuoksi arvokkaaksi. Jostakin syystä tämä tarina, jossa luulen päähenkilöiden ollevan afrikkalaisamerikkalaisia (tätä ei sinänsä taidettu suoraan sanoa), toi mieleeni tykkäämäni elokuvan Piiat, joka sinänsä taitaisi kuvata samoja ajankohtia varsinkin kirjan loppuosissa. Kirjassa on myös aivan ihana kuvaus jazzklubista, jonka kohdalla teki mieli syöksyä kuuntelemaan levyllinen Miles Davisia tai Ornette Colemania. Mutta koska kello läheni jo puolta yötä, mieliteko siirtyi vain uniini. Luin kirjan eilen alusta loppuun saakka, ja sekin oli ihanaa, kun sai lukea yhden päivän sisällä koko kirjan ja kuvitella sen kokonaisuuden niin yhdellä kertaa. Ah, kylläpä tästä kirjasta jäi hyvä olo.

Jos laittaisin kirjasta itselleni muistiin leikkimielisiä pisteitä, ne olisivat jopa 4/5. Ettei jopa 5/5?! Osallistun tällä  kirjalla myös Jokken mahtavaan 14 nobelistia haasteeseen. Oma realistinen nobelistien lukutavoite on noin 5 mutta katsotaan miten käy.


"Ilkeä isoäiti on jokseenkin pahinta, mitä tytöllä olla voi. Äidin kuuluu kurittaa ja komentaa, jotta tytär oppisi erottamaan oikean väärästä. Vaikka mummit ovat olleet ankaria omille lapsilleen, heidän kuuluu olla anteeksiantavia ja ystävällisiä lapsenlapsilleen. Eikö näin ole?"

- Toni Morrison: Koti (Home, 2012)

perjantai 10. tammikuuta 2014

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Ostin Colm Tóibínin Äitejä ja poikia (Tammi, 2013, suom. Kaijamari Sivill) itselleni joululahjaksi, sillä pidin hänen aiemmin suomennetusta Brooklynista aika paljon ja se jätti minuun yllättävän voimakkaan muistijäljen. Kirjailijan tyyli kirjoittaa on jotenkin niin kaunista ja sujuvaa. Lisäksi voisin taas mainita, että blogeissa varsinkin Lumiomenan kirjoitus varmisti suunnitelmani.


Eikä kaduta. Sillä tämä novellikokelma on hieno kirja, hyvin kokoon kursittu ja voisin kuvitella palaavani siihen myöhemminkin. Novelleissa kerrotaan poikien kasvusta, joihin usein äiditkin mukaan kuuluvat. Tarinat eivät lainkaan ole tavan tallausta, vaan mukaan kuuluu erityisempiäkin elämänpolkuja. Kirjaa lukiessani mietinkin, että niinhän se elämä menee, että lopulta kaikkien oma elämänpolku voisi olla kirjan arvoinen, eikä sinänsä ole tavan tallauspolulla kenties koskaan.

Tóibínin novellit loppuivat usein avoimesti, mikä on usein minulle ongelma. En pidä kovinkaan paljon edes elokuvista, joissa ei ole selvää loppua. Aloin miettiä mistä tämä johtuu. Keksinko mielikuvituksissani liian monta vaihtoehtoa, vaikka haluaisin vain yhden? Keksinkö aina vain negatiivisen lopun vai vain positiivisen? Vai enkö keksi loppua lainkaan ja jään tyhjän päälle? Yllättäin tässä kirjassa novellien avoimuus ei sinänsä haitannut kuin ehkä viimeisessä pitemmässä novellissa Pitkä talvi, jossa perheen äiti häviää. Jotenkin tähän minä niin toivoin päätöstä, että kurkin jopa etukäteen jos silmäni "vahingossa" löytäisivät vastauksen. Kirjan loputtua mietinkin, oliko novelleissa kuitenkin joku metaforinen loppu, jota en älynnyt etsiä, tai halunnut ymmärtää. En tiedä. Mutta hyvä kirja oli. (4/5). Ja luen taatusti lisää Tóibínin kirjoja. Ne vievät minut ihanasti uusiomatkalle Irlantiin, tinapillin soittoon.

Ja minulla on ongelma, en ollenkaan tiedä mihin kirjaan seuraavaksi tartun. Olen jo päivän tätä miettinyt.


"Tänä vuonna ei tule talvea", isä oli sanonut edellisenä iltana ruokapöydässä, "papit ilmoittivat että se on palkinto jatkuvista rukouksista ja naapureille osoitetusta ystävällisyydestä."

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Tämä kirja tarttui vähän puolihuolimattomasti matkaani kirjastosta. Taas taisi olla blogeilla vaikutuksensa silmiini ja käsiini, kun kirjan hyllystä bongasin. En ollut aiemmin lukenut Karl Ove Knausgårdia mutta muistelen jonkun blogikirjoittajan maininneen tämän tärkeimpien kirjailijoiden joukkoon, ja kyllähän sellainen jo uteluttaa! Luin syksyn aikana Gaute Heivollin kirjan, ja Knausgård ikään kuin heti sulautui "pohjoismaisiin ja tarkemmin norjalaisiin kirjailijoihin" odotuksissani, joten toisaalta en odottanut mitään, toisaalta taas jotain varsin, no, pohjoismaalaista.


Tietysti älykkäämpi olisi voinut lukea miksi hieman ärsyttävällä kirjan nimellä Taisteluni 1 (kyllä, alkuperäinen nimi on myös Min Kamp) on numero perässään. Ajattelin, että ehkäpä kirja on maksimissaan kaksiosainen tai numero on joku nykykirjailijan erityiskikka. No, kirjan luettuani huomasin, että kirja kuuluu kuusiosaiseen sarjaan. Voihan jehna, en ole oikein kirjasarjojen lukijatyyppiä, vaan tykkään hyppiä kirjasta kirjaan, vapaana kuin taivaan lintunen.

Taisteluni 1 (Like, 2011) kertoo Karl Ove Knausgårdista, kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa kirjoituspöytänsä ääressä ja ajautuu muisteloissaa "nykyhetkestä" lapsuuteensa ja varsinkin kuvaamaan avioeron kautta alkoholisoituvaa isäänsä. Knausgård vaikuttaa kirjan tarinassa, vaiko itsetehdyssä elämänkerrallisessa kuvauksessaan, varsin herkältä pojalta, jonka pikkupoikamaisuus istuu vielä kirjoitushetkelläkin kirjoituspöydän ääressä. Tarina on sinällään kiinnostava, koska kirjassa kuvattu aikakausi ei ole niin kaukana omasta nuoruudestani ja esimerkiksi (liiankin pitkät) luettelot bändeistä ovat itsellekin jollakin tapaa tuttuja tai jopa merkityksellisiä. Myöskin perhe-elämän, koululaisajan ynnä muun kuvailu lumineen, pakkasineen (sellaista se ennen vanhaan oli) tuntui pohjoismaalaisittain tutulle ja turvalliselle. Tarina kulki kuitenkin itselleni liian verkkaisesti ja myönnän, että hypin välillä joitakin itselleni turhanpäiväisen oloisia yksityiskohtaisia muisteloita, koska en nähnyt niillä edes metaforillista virkaa kirjan kokonaisuudessa. Ja nyt kun tiedän, että sarja on kuusiosainen, olen iloinen että tein näin. Lopussa tajusin myös kiihdyttää lukutahtiani, sillä tarina kesti sen ja kieli oli mukavan helposti juoksevaa, koska muutoin kirja olisi saattanut jäädä minulta kesken.

Taisteluni 1 kertoo siis Knausgårdin elämästä. Voin kuvitella, että kuvaukset isän alkoholismin loppuvuosista voi olla lukijoilleen järkyttäviä, ja olihan ne minustakin vähän ällöjä, mutta toisaalta. Niin, toisaalta, eipä alkoholismin ja vaikka minkälaisen tragedian juuret ole meidänkään suomalaisten sukujuurista hyvin kaukana. Varmasti melkolailla jokaisen meistä elämänkertaan löytyisi sun minkäkinlaista toista lukijaa järkyttävää jos oikein alkaisimme kaappejamme penkomaan. Elämä on paljon värikkäämpää kuin Kauniit ja rohkeat koskaan. Ja niin edespäin. Siispä kokemukseni tästä kirjasta oli samaan aikaan uteliaan kiinnostunut mutta yhtä aikaa vähän tylsistynyt. Ja itse asiassa kirjassa ja kirjoitustyylissä oli minusta vähän samaa kuin siinä Gaute Heivollin kirjassa: osittain (?) omaelämänkerronnallista, vähän Hornbyn tapaiseen letkeyteen hapuilevaa tekstiä, jossa on humorpitoista arkirealismia ja sitten pienoisia shokeraauksia riittävin väliajoin, että lukija pysyy linjoilla.

Mutta hyvä, että luin. Oli kiva lukea jotain taas erilaista. Ja jos Taisteluni 2 kävelee minua kirjastossa vastaan, kyllä minä sen varmaan terveen uteliaisuuden nimissä lainaan ainakin selattavaksi. Mistäpä sitä tietää mikä Sinuhe tästäkin vielä muokkautuu, vai tietääkö? (2,5/5).

Hei, bloggasin tänään neljästä joulun aikaan lukemastani kirjasta. Laitan vielä tähän linkit muihinkin (Westö: Kangastus 38, Rauhala: Taivaslaulu, Hauru: Raaka punainen marja) jos joku sattui liitämään silmiesi ohitse, kun näitä postauksia tuli näin höperön tiukalla tahdilla. Mutta HUH! Nyt on taas aika lukea. Taidanpa koettaa laittaa tuonne ylös sellaisen kuvallisen "tällä hetkellä luen" -kohdan, jos joku sattuu sinne joskus vilkaisemaan, sillä olen huomannut, että ne on minusta kauhean kiinnostavia muissa blogeissa! Kummallista! Ja loppubonukseksi kuva teille ihanasta joululahjakirjakasastani. Saa kuolata!



"Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi."

- Knausgård: Taisteluni 1

Hanna Hauru: Raaka punainen marja

Kyllä, taas minä olen lukenut Hanna Haurua. Raaka punainen marja (Like, 2004) on 78 sivuinen novellikokoelma. Novellit ovat hyvin lyhyitä, sivun pari, ja kaikki käsittelevät jollakin tapaa naiseutta. Nämä Haurun novellit erosivat aiemmista Hauruista mielestäni siten, että niissä oli jopa hiven kauhua mukana. Varsinkin alkukirjan novellit väliotsikolla Pikkutyttöjen ilkeät salaisuudet olivat lähes karmivia. Muuten novelleissa on haurumainen moniaistillinen ote ja monissa novelleissa tuntuu seksuaalisuuden herääminen olevan yksi olennainen osa tarinaa.


Mietin jälleen kerran aluksi, että nytkö sain käsiini Haurun, jonka lukemisesta jää epämiellyttävä olo, kaikkine siemensyöksyineen ja raiskauksineen, mutta ei. Näissä on jotain niin kiehtovaa. Vaikka välillä ihan oikeasti ällöttää, ja seksuaalisuus tulee lähes Katja Kettumaisesti ylitse, niin samalla uteliaisuus pistää minut ahmimaan Haurun tekstejä, kuitenkaan sanaakaan ylittämättä. Ja miten loistava nimi taas tälläkin kirjalla on. Niin osuva ja heti aistittavissa oleva.

On oikeastaan vaikea kirjoittaa enää mitään, mitä en olisi Haurusta kertaalleen kirjoittanut. Joten lyhyestä blogikirjoitus kaunis. (3-4/5).


"Tytön hiuksissa välkehtii hämähäkin huntu."

- Hanna Hauru: Häät, novellikokoelmassa Raaka punainen marja

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus, 2013) kertoo lestadiolaisperheen arkielämästä ja lestadiolaisuudesta nykypäivänä, vanhemmuudesta ja mielen järkkymisestä. Tätä kirjaa on kehuttu paljon blogeissa ja kirja on saanut myös muuta julkisuutta. Koska elän itse pikkulapsielämää, kiinnosti Rauhalan lapsiarjen kuvaus minua. Lisäksi minusta on mielenkiintoista lukea erilaisista uskonnoista myös kuvitelman kautta kerrottuna.


Taivaslaulu kertoo siis Viljan ja Aleksin perheestä, jolla on neljä lasta pienellä ikäerolla. Lapsia on siunaantunut hyvin herkästi ja lopulta perhe huomaa odottavansa kaksosia. Kirjassa kuvataan lapsiarkea Viljan uskonnollisten ja hartaiden ajatusten kautta, mutta samalla mukana kulkee perheen väsymys ja aikuisten tunnontuskat muun muassa siitä, ettei jokaiselle lapselle tunnu riittävän tarpeeksi aikaa, saati itselleen tai parisuhteelle. Minusta uskonnollisuutta on kuvattu kirjassa kauniisti ja hyvällä maulla. Kirjassa kulkevat mukana anonyymin kriittisemmät blogikirjoitukset, joissa pohditaan lestadiolaisuutta nykyajan maailmassa, tämän hetkisten tietojen valossa. Nämä blogikirjoitukset mielestäni täydensivät arkikuvaukset yhteiskunnallisempaan ja uskoyhteisöllisempään tasoon tarkemmin ja ovat hyvä seikka. Toisin kuin kirjan alussa ja lopussa olevat tunnelmalliset pätkät jäivät minulle epämääräisiksi.

Itselleni kirjassa on ikään kuin uskoon tai muuhun liittymättömänä myös erillinen tarina vanhemmuuden haasteista ja miten perheet yksin jäätyään voivat olla voimavarojensa äärirajoilla. Kirjan päähenkilö Vilja lopulta sairastuu ja joutuu pakkohoitoon psykiatriselle osastolle. Tästä juonenkäänteestä mieleeni tuli Eve Hietamiehen Yösyöttö, joka alkaa niin, että synnyttänyt äiti sairastuu ja pakenee todellisuutta jättämällä vauvan ja isän kahdestaan. Myös Rauhalan kirjassa Vilja miettii pakenemista yhtenä ratkaisuna.

Kirja on minusta koskettava ja hyvä. Kirjassa on paljon kauniita lainauksia ja myös sellaista runollista otetta. Minulle kieli ei kuitenkaan ole kovin voimallinen, kuten olin olettanut, vaan enemmän tarinan mielenkiintoisuus kannatteli nopeasti edennyttä lukemistani loppuun saakka. Mietin Viljaa ja Aleksia ja pohdin sitä, kuinka aikuinen ihminen tarvitsee perheensä rinnalle usein myös jotain omaa. Ja jos kaikki oma, minuus, ja tässä tapauksessa luovuus, kukistetaan arjen pyykkivuorien alla, voi lopputulos olla surullinen. Voi jos Vilja olisi saanut ateljeensa heti taloonsa muutettuaan ja vetäytynyt sinne välillä itsekseen toteuttamaan taitavaa itseään. Millainen tämä tarina olisi silloin ollut? (3/5).


"Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä."

- Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön Kangastus 38 (Otava 2013)  kertoo toista maailmansotaa edeltävistä ajoista Helsingissä. Kirjan päähenkilöinä ovat eronnut, hieman epäonnistuneeksi asianajajaksi itsensä kokeva Thune ja hänen sihteerinsä Matilda Wiik. Kirja on kirjoitettu erittäin kauniisti ja herkällä tavalla. Mieleeni tuli hieman Waltarimainen taituruus kuljetella lukijaansa kuin kesätuuli kaupunginkatuja pitkin. Tämä oli minun ensimmäinen Kjell Westöni.


Ostin kirjan Helsingin kirjamessuilta. Menin messuille päättäneenä ostaa kaksi vuoden uutuutta ja toinen niistä oli Rauhalan Taivaslaulu ja toisen piti olla Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Mutta jostakin syystä Kjell Westön kirja kummitteli silmissäni, samoin kuin monet varsin Westötä ihailevat blogikirjoitukset, joiden perusteella olin päättänyt kokeilla Westötä. Kun kuuntelin messuilla sattumoisin jonkun kirjakaupan Westö haastattelua ja mietin jo ettei kirja taida olla minua varten. Lähdin sakavin miettein kesken haastattelun pois. Kun olin kuunnellut viimeisen messujen keskustelun ja valmistauduin kotimatkalleni, kipitin vielä kerran myyntikojuille ja ostin Kangastus 38 kirjan mukaani. Koska silloin tiesin, että muuten minua olisi jäänyt harmittamaan.

Ja olen kyllä tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Kirja oli mielestäni varsin tunnelmallinen ja kuten sanottu pidin todella paljon Kjell Westön tavasta kirjoittaa kauniisti. Kirjan juoni olisi mielestäni voinut olla hieman monitasoisempikin ja tietyllä tapaa se oli aika ennalta-arvattava, vaikka  kyllä siellä yksi pieni yllätyskin oli. Henkilöhahmojen kuvailu oli minulle mielekästä ja todentuntuista, mutten voinut mitään sille, että Thune sai mielessäni hieman Westön olomuotoa! Kirja koskettaa mielestäni kauniisti sitä, kuinka historiamme vaikuttaa tietämättämmekin meihin. Kirjan toinen päähenkilö, useampaan ääneen mielessään jakautunut Rouva Wiik oli ollut lapsuudessaan valkoisten pitämällä leirillä, jonka muistoja hän aurinkoisen ja kauniin Helsingin sydämessä, elokuvien lohdussa kantoi jatkuvasti. Myös alkamaisillaan oleva toinen maailman sota ja Saksassa tapahtuvat juutalaisvainot vaikuttivat erilailla kirjan henkilöiden toimintaan ja ajatteluun. Kirjan muut mieshenkilöt kuuluivat Thunen tavoin miesten kerhoon, joka kokoontui säännöllisesti päivän politiikasta ja tapahtumista keskustellen ja runsaasti alkoholijuomia nauttien. Kerhon kokoontumisiin laskeutui tumma varjo yhtä aikaa, kun mielipide-erot rotuasioissa kärjistyivät maailmalla, eikä kaikkien psyyke kestänyt tuota painetta.

Kirja oli sellainen, jota oli mukava lukea rauhassa. Kirjaa lukiessa oli mielekästä pysähtyä pohtimaan ihmiselon ja -mielen levottomuutta. Jotakin vielä kuitenkin kirjasta jäin kaipaamaan. Ja uskonpa, että luen joskus Westön vanhempia kirjoja tästä kirjasta rohkaistuneena.

Kirjoitin tämän kirjapolkukokemukseni heti, kun kirjan kädestäni laskin- no siis ruuanlaiton, lastenhoidon ja syönnin lomassa. Kirjan jättämä tuore tunnelma on rauhallinen ja pisteeni kirjasta sijoittuisivat 3-4/5 välille. Halusin kirjoittaa kirjasta mahdollisemman nopeasti, sillä minulla on kirjoittamatta kolmen muun joululomakirjan kokemukset ja jostakin vain oli aloitettava, ettei blogikirjoittelu jää muuten tekemättä tai kasaudu "ylitsepääsemättömän vaikeaksi" palata. Saatan siis kirjoittaa taas useammasta kirjasta kerralla. Tämä voi olla vähän epämukavaa blogilukijalle, jota pahoittelen, mutta tämmöinen minä olen, että harrastusjuttuja tehdään vain fiiliksen mukaan ja silloin kun ehtii. Muuten siitä sammuu luovuudenpalo, ja se on paha juttu se.

Westön Kangastus 38 on ollut blogeissa paljon esillä, tässä vain muutama pikaisesti löytämäni linkki: Kirsin kirjannurkka, Yöpöydän kirjoissa ja Kannesta kanteen .


"Kun rouva Wiik ei tullut sinä aamuna töihin, Thune tunsi aluksi ärtymystä."

- Kjell Westö: Kangastus 38