maanantai 29. joulukuuta 2014

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Sarasvatin hiekkaa -kirjan jälkeen olen seuraillut Risto Isomäen kirjoja. Isomäki on tiedetoimittaja, joka näkyy myös hänen kirjoissaan informaation paljoutena ja usein luontoamme koskien. Minusta se on kiehtovaa ja antaa kivasti muuten hyvin usein hieman romanttiselle, jännärimäiselle ja kuta kuinkin helppolukuiselle kirjalle kivan vastapainon aivoilleni, kun joudun pohtimaan kirjan tieto-osuuksia.


Isomäen kirjat yhdistävät siis fantasiaa ja fiktioita ja spekuloivat usein "entä jos...". Tiedän useita, jotka rakastavat katastrofileffoja, Isomäen kirjat ovat niiden kirjamuoto. Kurganin varjot (Tammi, 2014, kirjastolaina) kertoo arkeologi Alexista, joka on tutkimassa kurganeja (tai kurgaaneja) Rostovin lähistöllä ja meribiologi Irinasta, joka törmää Mustallamerellä tapahtuvaan ekologiseen muutokseen. Tästä tietenkin seuraa jännitysnäytelmä, jota on hauska lukea ahmien. Kirjan mielenkiintoisinta antia minulle olivat pohdinnat kielien synnystä ja suomalaisuudesta. Se oli hyvin mielenkiintoista.

Kurganin varjot pitivät minut mukavasti otteessaan, vaikka usein näiden jännäreiden kohdalla minä tiivistäisin kirjaa lähes sata sivua lyhemmäksi. Se johtunee levottomasta lukutyylistäni. Kirjan päähenkilöt olivat minusta jälleen kerran mielenkiintoisiksi rakennettuja ihmisiä, joten pieni romanttisuushöpsöily rivien välissä sekä ihmissuhdedraamailu ihan hauskuutti minua. Kirjassa sai ikään kuin dokkarin ja kaunarit yhdellä kanavalla. Ja sehän viihdyttää.

Tämä oli toinen kirjastolöytöni joululomalle ja ihan superkiva ahmintaluku stressin poistamiseen. Luen varmasti seuraavankin Isomäen kirjan, ei epäilystä.


 "Alex tiesi, että ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia uralilaisten kielten nykysanastosta oli indoeurooppalaisista kielistä tulevia lainasanoja. Äitinsä suomalaisuuden vuoksi hän oli kuitenkin lievästi ylpeä siitä, että edes muutamat sanat olivat vaeltaneet toiseen suuntaan ja että eräät niistä olivat tavallaan myös aika isoja sanoja."

- Risto Isomäki: Kurganin varjot

lauantai 27. joulukuuta 2014

Rosa Liksom: Väliaikainen

Sainpas joulunpyhinä yhden kirjan loppuun saakka luettua, sillä Rosa Liksomin Väliaikainen on täynnä lyhytproosaa, joita oli lyhyytensä vuoksi helppo lukea, vaikka ajatus ja lukeminen katkesikin vähän väliä. Luin Hytti nro 6:n toissakesän maratonipäivänä ja lukukokemus oli niin hyvä, että olin varsin onnellinen löytäessäni tämä kirjaston lainahyllystä ja vieläpä ennen joulua.


Liksomin tarinoissa kuvataan nykyaikaamme, muttei ruusuilla tanssien. Kirjassa on myös neljä eri Faabelia, jotka perinteisesti kuvaavat symbolisesti yhteiskuntaamme. Faabeleissa muun muassa rusakko ampuu metsästäjän ja uroshirvi kärsii mielenterveysongelmista. Faabeleitten välissä on useita tarinoita, joita lueskelin lähes suurehkolla mielenkiinnolla. Tarinat koskettivat usein jollakin tapaa elämänkohtaloita ja surkeutta ja olivat samalla sarkastisia tämän maailman yltäkylläisyyden kuvauksia. Tarinoissa kosketettiin myös muun muassa keinohedelmöitystä, erilaisia perheitä ja mielenterveysongelmia, jotka ovat aihepiirinä varmasti hyvin palonarkoja. Aluksi mietinkin kuinka helposti Liksomin suoraan lataava, lähes rääväsuumainen tyyli voi toisia provosoida, mutta yritin itse antaa sille piut paut ja jatkoin lukemistani.

Ja minulle lukukokemus oli sangen rentouttava ja naurahdin monta kertaa ääneenkin. Pidän Liksomin valtavan rikkaasta kielenkäytöstä ja muistaakos joku vielä, kun vasta haikailin lappalaisen elämän kuvauksen perään, no tässä sitä oli ainakin murteen muodossa- joka oli sangen mahtavaa. Kirjan murteitten runsaus on ällistyttävää, mutta silti tekstit soivat ja soljuivat suussani ja korvissani hyvin sujuvasti. Kirjassa on myös hauskaa lukijan haastamista ja jopa harhaanjohtamista, lisäksi yksi tarinoista löytyy niin ikään kahteen kertaan, joskin hienoisella muutoksella. Toisissa tarinoissa löytyi jotain kansantarinamaista, tietynlaiseen toistavuuteen pohjautuvaa hölmöläisperinnettä, kun esimerkiksi mies lähtee ostamaan pakastearkkua vastoin vaimon uskoa, mutta hairahtuu usealla kerralla baariin ryyppäämään ja pakastearkku varastetaan kerta toisensa jälkeen.

Kirjaa lukiessani mietin, että hitsi vie minähän taidan pitää lyhytproosasta. Olin hyvin iloinen löydettyäni Hanna Haurun joku vuosi sitten ja huomasinkin nyt ajattelevani, että hänen novellinsa olivat varsin Liksomilaisia. Ehkä samaan suorapuheiseen kirjoitustyylin edustajiksi mieleeni nousivat myös Katja Kettu ja osittain Sofi Oksanen. Myös aihepiirit ovat osin näillä naisilla hieman samanlaisia: suomalaisten hiljaiselämän auki purkamista, joissa avataan kaikkea sitä surkeutta ja ahdinkoa mitä tiiliseiniemme sisään mahtuukaan. Joskin Liksom tekee sen huumorin kautta - mikä onkin varmasti taitolajeista vaikein.

Aloin pohtia kirjan nimeä vasta luettuani koko kirjan ja päässäni alkoi soida välittömästi: "Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus, ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan.". Ehkäpä tätä näkökulmaa ja ihmiselon suoranaista absurdiutta Liksomkin kirjoituksillaan tahtoo sanoa.

Väliaikaista on luettu myös mm. Kaiken voi lukea ja Kirjasähkökäyrässä.


"Aamulla mun natsimutsi veti ennen töihin lähtöä Kallen vikat adhd-lääkkeet naamariin ja häipy laukku heiluen duuniin. Kalle lähti kouluun niin raivona, että vetäs mennessään eteisen peilin paskaksi."

- Rosa Liksom: Väliaikainen

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014, kirjastolaina) kiinnosti minua ideallaan kovin paljon. Ja kutsuuhan kansikin ihan luokseen. Kirja kertoo yhden romanisuvun fiktiivisen tarinan. Sikri ja Väinö hankkivat itselleen talon. Perheeseen syntyy lapsia ja talo täyttyy vierailijoista ja pullon kyselijöistä kesken yötäkin. Sikrin elämä kuulostaa osittain Taivaslaulumaiselta, sillä äitiyden onni kuvataan välillä vuosikymmenten muistinmenetyksenä.


Kirjan tarina on ihan mielenkiintoinen. Kirjassa raotetaan joitakin romanitapoja mutta samalla informaatio tuntuu aika ajoin hyvin kevyeltä, kuten myös itse kirjan juonikin. Toisaalta kirjasta ehkä oppi sen, että perinteet ja opit ovat kai romanienkin kesken kirjavia, eivätkä täysin "kaikille samoja", mikä liekään sitten totuus? Kuten olettaa saattaa, kirja miettii sitä kuinka vaikeaa vähemmistökulttuurin edustajalla on säilyttää omat perinteensä ja samalla sulautua yhteiskuntaan. Työpaikkojen saanti on varsin vaikeaa kaaleelle ja perinteisen hameen kantajalle valkolaisten ennakkoluulojen vuoksi. Samalla myös kirjan henkilöhahmot miettivät mikä on kunniallista heille itselleen omien kulttuurisääntöjensä mukaisesti. Tarina tuntuu välillä maahanmuuttajakertomukselta, joissa ihmiset ovat jumissa kahden kulttuurin ja jopa kahden moraalin välissä. 

Henkilöhahmoista Sikri tuntuu itselleni mielenkiintoisimmalta ja henkilöhahmon kuvaus on onnistunut. Henkilöhahmojen vanhetessa kirja kohtaa nykyaikaisempia oloja. Mieleeni jäi ajatus, että kuvaus olisi jostakin 1980-2000 lukujen vaiheesta niin, ettei se yllä vielä 2010-luvulle, mutta voi olla että ymmärsin ajan ihan väärin. Välillä huomasin lukevani kirjaa lähinnä ihan kiinnostavan juonen takia, eli romanilähtökohtaisuus jäi jo taka-alalle. Sillä arki se on arkea joka kulttuurissa. Kirjan henkilöhahmoissa on myös hyvin temperamenttisia tapauksia ja tilanteet ajautuivat syrjäytymiseen surullisellakin tavalla. En saanut kirjan henkilöiden ääntä kuulumaan muuten kuin valkolaisten äänellä, johtuiko se sitten siitä, että kirjoittaja itse on kaajo (= ei romaani). Alkukirjasta murre kuului tarkemmin Sikrin äänessä mutta lopussa teksti jäi muistikuviini lähes kirjakieleksi. Olisipa todella mielenkiintoista kuulla kuinka romanit ovat kokeneet tämän kirjan! Myös romanien kanssa työskentelevien mielipiteitä olisi kiinnostavaa kuulla.

Minusta on erittäin mielenkiintoista lukea erilaisista kulttuureista. Tätä kirjoitusta kirjoittessani itse asiassa Björkin kirja nousi parempaan arvoon kuin viikolla, kun sen arki-iltana lopetin. Ehkä tässä oli jotain näennäisen yksinkertaista, vaikka sisällössä oli kuitenkin aika paljonkin eri asioita, joita romanikulttuuriin ilmeisesti kuuluu. Mieleeni nousikin ajatus miten hauska olisi lukea myös saamelaiskulttuurista kertova kirja, koska en ole tainnut koskaan sellaista lukea! Olisikohan jollakin tällaista kirjaa vinkattavaksi, tai jotain toista romanikulttuurin verhoja raottavaa?

Vaikka Björkin kirja ei ollut itselleni kielellisesti suuri kokemus, hänen rohkeahko ottautuminen aikakautemme tabuihin kiinnostaa sen verran, että se Poika pitäisi kyllä vielä lukea.


"Sikri valvoi. Mikä häntä näin valvotti, vaikka mitään oikeaa syytä siihen ei ollut. Taasko hän valvoi valvomisen takia, jäi miettimään huomisen päivän töitä ja rahahuolia, niin kuin työt olisivat valvomisella tulleet tehdyiksi tai raha olisi jokaisesta valvotusta tunnista hihnakukkaroon lentänyt."

- Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

lauantai 13. joulukuuta 2014

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Löysin kirjaston uutuushyllyltä kauniskantisen Chinua Acheben Kaikki hajoaa (Basam Books, 2014, suom. Heikki Salojärvi). Kansi kertoo kirjan olevan klassikkotasoa mutta minä en sitä entuudestaan tunnistanut.


Kirja kertoo afrikkalaisesta igbo-klaanista 1890-luvulla ja siinä vaikuttaneesta äkkipikaisesta Okonkwosta, joka joutuu temperamenttinsa vuoksi useamman kerran pulmallisiin tilanteisiin. Kirjassa on pieniä tarinoita Okonkwon elämästä ja suvun historiasta. Samalla se kuvaa siirtomaavallan ja kristinuskon tuloa afrikkalaiseen kylään. Kirjan tarinat vanhoista uskomuksista ja mystiikasta ovat hyvin mielenkiintoisia, vaikka välillä kuvaukset eivät ihan kantaneet niin tasaisesti, joka johtui varmasti omasta väsymyksestäni. Kertomus oli kuitenkin hyvin piristävä, kaikessa raakuudessaan, ja herätti aivojani sopivasti maailman menolle tässä materialismikylläisen joulun alla. Lukukokemus oli siis keskimääräistä miellyttävämpi. Nimiä vain oli ihan liikaa ja ne meni iloisesti sekaisin kaventuneessa muistissani, mutten ottanut siitä stressiä. Jollakin kummallisella tavalla minulla tuli tästä rimpuilevasta Okonkwosta mieleen Fawlty Towersin Basil! Melkoisen kaukaa haettu mielleyhtymä.


"Mutta ei Okonkwon pähkinöitä oikeasti mikään suopea henki rikkonut. Hän rikkoi ne itse. Yksikään mies, joka tiesi hänen ankarasta taistelustaan köyhyyttä vastaan, ei voinut sanoa että häntä olisi onni suosinut."

- Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Henrika Andersson: Sirpale sielua

Kirjapolkuni on ollut hiljainen blogin puolella, mutta live-puolella on polulle ilmestynyt taas uusia astinkiviä. Marras-joulukuussa työmaallani piisaa kiirettä, joten koneen avaaminen ei ole enää illalla kiinnostanut yhtään niin paljon kuin kirjan. Kirjojen lukeminen on parasta vastapainoa hektisten ja stressaavien päivien jälkeen.


Sain postitse yllärinä Henrika Anderssonin Sirpale sielua -kirjan (Schildts & Söderströms, 2014, suom. Helene Bützow), jonka tulkitsen olevan nuorten kirjallisuutta. Mietin kovasti kirjoitanko tästä Siniselle keskitielle vai tänne mutta päädyin kirjoittamaan tänne, vaikka useampi yhdistääkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden toisiinsa. Kun sain kirjan, olin yllättynyt, että mikäs tällainen. En ole pitkiin aikoihin lukenut nuortenkirjoja. Viimeisin taitaa olla Nälkäpeli -sarja, joista kolmas taitaa olla lukematta. Marraskuun pimeydessä valitsin kirjoja hyvin matalalla kynnyksellä ja yllättäin hieman laimeakantinen Sirpale sielua alkoi kiehtoa minua.

Anderssonin kirjassa 15-vuotias Muriel muuttaa Ranskaan perheineen, koska hänen pikkuveljensä on määrittelemättömällä tavalla sairas. Muriel tapaa erikoisen pojan, joka johdattaakin hänet rakkauden ja pahuuden maailmaan. Kirjan tunnelma ja maailma tempaisi minut nopeasti mukaansa. Päähenkilö Muriel on sellainen haaveileva, fiksu, hieman erakko tyttö, samaan tyyliin kuin monet muutkin nuortenkirjojen päähenkilöt, joita olen mielenkiinnolla lukenut. Toinen kiinnostava kirjahahmo on Gandalfmaiseksi mielessäni piirtynyt ranskalainen professori Duvent. Myös kirjan tunnelma on hyvä. Valitettavasti loppu on hieman liian naiivi makuuni mutta tosiaan kyseessä on mielestäni nuortenkirja (esiteinikirja?), joten kohderyhmälleen kirja lienee oikein mukava, kaikessa mystisyydessään ja pimeydessään.

Kirja herätti minussa kovan halun löytää taas uusia nuortenkirjoja. Mukava saada muistutus kirjallisuuden koko genrestä ja innostua sen pauloihin. Löytyisiköhän Kirjapoluillani piipahtelijoilta uusia vinkkejä nuorten fantasiakirjoista?


"Näen, kuinka Pierre kumartuu hitaasti, ottaa jotakin maasta ja lähtee. Selkä on vähän kumarassa. Hän katoaa kapealle kujalle. Isä on varoittanut minulle niistä. Kylässä on helppo eksyä, sillä talot on rakennettu sikin sokin satojen vuosien aikana. Päässäni on silti yksi ainoa ajatus: Minun täytyy nähdä hänet uudestaan."

- Henrika Andersson: Sirpale sielua

lauantai 22. marraskuuta 2014

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Suureksi ihmeekseni menin ja ostin Lisa Ballantynen Syyllinen (Minerva, 2013) kirja-alennuksesta. Suuremmaksi ihmetyksekseni vielä luinkin sen varsin nopeasti. Olen käynyt viimeksi pari kuuta sitten kirjastossa ja olen täysin oman kirjakaapin ja kirjaostosten armoilla- ja satunnaisten postiin kolahtavien yllätyspakettien vietävissä. Kaiken lisäksi nyt on tuntunut, että tarvitsee tietyllä tapaa helppolukuisempia kirjoja kuin joinakin muina aikoina.


Syyllinen kertoo pikkupojista, jotka leikkivät leikkikentällä. Toinen pojista kuolee ja toista epäillään pojan murhaajaksi. Kirja kertoo tämän erikoisen pienen pojan oikeusprosessista ja samalla se kuvaa lakimiehen omaa lapsuudenpolkua huumeita käyttäneen äidin lapsena. Tuleva lakimies, tuolloin aggressiivinen pikkupoika, sijoitetaan useasti ja adoptoidaan lopulta toiselle äidille, jolla itselläänkin on tietenkin traumaattinen menneisyys. Kirja on siis varmaankin luokkaa psykologinen trilleri, joita en ole mainostanut ihailevani, mutta nyt kirjaa lueskeli ihan mielenkiinnolla ja tuntematta syyllisyyttä jopa ahmivampaan lukutapaan, jossa jokunen rivi jäi varmasti lukematta. Kirja oli helppolukuisesti kirjoitettu mutta tarina tosiaan raflaava, varsinkin jos lukija ei satu olemaan itse auttamisalan ammattilainen. Kirjassa on myös pieni näkökulma erilaisiin ammatteihin, kuten lakipuolen henkilöt, ammattiauttajat, sijaisperhe ja sosiaalityö. Tarinat kertovat myös alakuloisesti siitä miten kehityspolut saattavat joskus jatkua jatkuvassa epäonnessa, mutta onneksi poikkeuksiakin on.

Loppukirjassa minulla tuli voimakas tunne, että olenko joskus lukenut tämän aiemmin, mutta koska kirja on vuonna 2013 ilmestynyt suomennos (suomentaja Salla Korpela) ja alkuperäinenkin kirjakin on ilmestynyt 2012, niin en ole sitä voinut aiemmin lukea. Ehkä se kokemus kuitenkin kertoi siitä, että kirja muistuttaa varmaan hieman jotakin toista kirjaa, jonka olen unohtanut. Totta puhuen, niin käy varmasti tällekin kirjalle ja aion laittaa tämän kiertoon eteenpäin. Mutta kiva välipalakirja, joka todennäköisesti aiheutti sen, että luen nyt piiitkästä aikaa Torey Haydenia, jonka kirjoihin en uskonut enää palaavani. Mutta tässä välissä olen lukenut yhden nuortenkirjan, josta kirjoittelen teille seuraavaksi.


"Daniel joi kahvinsa loppuun ja puri huultaan. Hän oli tuntenut halua suojella poikaa ja pelastaa tämä. Sebastian oli samanikäinen kuin hän itse oli ollut seistessään ensimmäistä kertaa Minnien keittiössä."

- Lisa Ballantyne: Syyllinen

torstai 6. marraskuuta 2014

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Jos olisin lukenut pinon vuoden kotimaisia uutuuksia voisin todeta kirjablogistimaisesti, että tässäkö vuoden paras kirja? En ole, mutta totean, että omassa rajallisessa otoksessani, kyllä. Ja huomaa, etten kirjoittanut esikois-.


Pajtim Statovci Kissani Jugoslavia (Otava, 2014, messuostos) kertoo Suomeen maahanmuuttaneesta Bekimi nimisestä pojasta ja hänen Jugoslavian maaseudulla kasvaneesta perheestään. Kirjan tarina kertoo maahanmuutosta, sodasta, kulttuurien välisistä eroista, sopeutumisesta, väkivallasta ja mielen kestävyydestä äärimmäisissä muutostilanteissa. Kirja on varsin moniääninen ja antaa näkökulmia muun muassa edellä mainittuihin asioihin. Tarina alkaa hieman provosoivastikin kahden saman sukupuolen välisellä irtoseksikuvauksella, mikä oli mielestäni aika erikoinen valinta. Sillä vaikka kirja sivuaa hyvin korrektilla ja arkisella tavalla homoseksuaalisuutta, niin se ei ole lainkaan kirjan pääteema.

Kirja on kirjoitettu kauniisti, jopa upeasti. Kirjaa lukiessani ajattelin, että viimeksi tähän moninaisuuteen (maisemien, henkilöhahmojen, juonen kuvausten taituruus ja kokonaisuuden eheys) ovat pystyneet Katja Kettu ja Sofi Oksanen. Statovcilla on taito kertoa tarinaa helpon oloisesti mutta hyvin napakasti lukijan otteessaan pitäen. Kirjan luvut ovat juuri sopivat pituiset ja niiden kerronta vaihtuu minulle juuri sopivalla tahdilla. Kuten moni jo ehkä tietää, kirjassa on myös hippunen maagisuutta, vai olisiko se slaavilaisuutta? Siis sitä, että kirjassa seikkailee myös erittäin taitavasti ja hyvällä maulla kissa ja käärme, joista varsinkin kissalle on annettu hyvin ihmismäisiä piirteitä, kuten taito puhua- joskin samalla kissamaisen charminsa säilyttäen. Eläinhahmot voitaisiin spekuloida symbolisoivan moniakin kirjan teemoja, kuten klassisesti laajemmin hyvän ja pahan taistoa, Bekimin perhetaustoja, seksuaalista/sukupuoli-identiteettiä tai jopa kansalaisuusasioita. Jokainen lukija voi varmasti keksiä asialle omia selityksiä. Tai ehkäpä eläinhahmo(t) ovat osittain päähenkilö(ide)n mielen tuottamia illuusioita, jotka olivat kokijalleen hyvin todellisia, mutta lukijalle pelkkää harhaa.

Kirja sai toki myös minut miettimään, kuinka paljon kyseessä on fiktiivinen elämänkerta, vaikken kirjailijasta oikeastaan tiedä yhtään mitään muuta kuin mitä kirjan kannessa ja kustantamon sivuilla lyhyesti kerrotaan. Kirjaan on sijoitettu paljon näihin annettuihin tietoihin osuvia seikkoja Bekimin elämään, joka voisi olla näin jälkeenpäin ajateltuna hieman ärsyttävääkin, mutta en minä sitä niin lukiessani kokenut. Tällaisia maahanmuuttokuvauksiahan on viime aikoina ollut paljon tarjolla ympäri maailmaa, onneksi nykyään myös meidän kulttuuriamme koskettaen. Kirja tuo myös hieman mieleeni aiemmin varsin kehumani Qais Akbar Omarin (esikois!)kirjan, joka taas on selvemmin omaelämänkerrallinen.

Kissani Jugoslavia -kirjan kansi on upea. Kuten myös nimi. Ja olen varsin onnellinen, että myös sisältö oli kantensa arvoinen. Nyt, kun kirjan lukemisesta on kulunut joitakin päiviä, olen hieman tyhjä. En ole varma johtuuko se siitä, että kirja on hieman synkkä loppuaan kohti, vai mistä. Kirjan alussa olin varsin haltioissani (esimerkiksi ne sulavat kissakuvaukset, todella taidokkaita!) ja luin kirjaa melkoisella janolla, aina välissä miehelleni huokaisten, että enpä olisi uskonut miten hyvä kirja onkaan, vaikka ennetunnekin oli jo hyvä. Odotan mielenkiinnolla miten muistan tämän kirjan jatkossa, ja mitä ehkä kertoisin tästä kuukauden päästä. Tämä kirja olisi myös oikein hieno lukupiirikirja ja tästä saisi varmasti paljon keskustelua aikaiseksi. Odotan suurella mielenkiinnolla millaista Statovci kirjoittaa seuraavaksi. Ehkäpä toivoisin tämän maagisen otteen säilyvän tai jopa säkenöivän lisää.

Ja arvatkaa, tätä tekstiä kirjoittaessani ja lainausta etsiessäni, haltioiduin taas Kissani Jugoslaviasta uudestaan! Kirjabloggaamisen onni!

Kirjaa on luettu muun muassa myös näissä blogeissa: Lumiomena, Lukuneuvoja ja Reader, why did I marry him? .


"Miehen nimi oli Bajram, ja hänen nimensä tarkoitti juhlaa. Hän oli harteikas mies, hänen ruumiinsa oli jäntevä ja kookas, askeleissa oli miehekästä pontta, jukevät rintalihakset erottuivat tummanpunaisen kauluspaidan läpi ja muhkeat pakarat eivät tahtoneet mahtua hänen housuihinsa, kun hän käveli taloomme johtavaa tietä ja tähyili ympärilleen kuin paikantaakseen minut. Hiekka rapisi hänen askeltensa alla, ja hänen suustaan tuleva tupakansavu asettui seisomaan ilmaan kuin raska pöly."

- Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

perjantai 31. lokakuuta 2014

Tuija Lehtinen: Armon aika

Alice Munron kirjan jälkeen minulle tuli kamala Tuija Lehtisen ikävä. Huomasin, että Lehtiseltä oli tullut uusi kirja Armon aika (Otava, 2014) ja kysyinkin esittelykappaletta kustantajalta. Ja aih, oli kuin olisin turvaesineen saanut postissa. Minulle Tuija Lehtisen kirjat ovat olleet mitä parhainta viihdettä jo since 1980's tai jotain. Kuinka moni kirjailija oikeasti pysyy näin hyvin elämänkaaressa mukana? No eipä paljon kukaan.


Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Anna-Leena Härkösen haastattelua (ostin hänen uusimman samalla reissulla) ja haastattelussa puhuttiin kirjoittamisen tuskasta. Haastattelija viittasi, että on myös kirjailijoita, kuten Tuija Lehtinen, joka saa kolme neljä kirjaa vuodessa kirjoitettua. Härkönen totesi vain, että hän ei koskaan pystyisi. Minä ajattelin, että: "Ja voi miten hienoa on, että Lehtinen pystyy.". Minusta on ihailtavaa, että hän on näin tuottelias kirjailija ja toivon, että myös nykynuoriso lukee hänen nuorisokirjojaan. Etten nähnyt häneltä jonkin pitkähkön lasten kuvakirjankin messujen hyllyillä?

Armon aika sijoittuu apteekin maailmaan. Lehtisen kirjoissa on usein joku ammatillinen näkökulma, viimeksi taisin lukea armeijan maailmasta. En osaa sanoa kuinka täsmällisesti apteekkikuvaukset loksahtavat mutta henkilökuvaukset loksahtavat kyllä yhtä nasevasti kuin Lehtisellä aina. Tuija Lehtinen on humoristinen kirjailija, jonka teksteissä on jatkuvaa kielellistä leikittelyä ja kikkailua, jota on hauska lukea. Pääosassa on yleensä napakka-ajatuksinen nainen, joka osaa puhua ja leikitellä ihastuttavasti. Tässäkin kirjassa Mona Meri on eronnut, vahva nainen. Vaikka alkukirja ehkä hieman hätkähdyttikin hienoiselle viipyilyllään ja märehtimisellään (joka ei minusta ollut ihan Lehtistä), niin nopeasti kirja soluttautui tavalliseen reipastahtiseen etenemiseen, jossa päähenkilö ratkaisee sosiaalisia kuvioita yllätyksellisilläkin ajatusyhdistelmillä. Lehtisen kirjoissa on tietysti myös sopivasti rakkautta, hienoista romanssin tuomaa epäarmuutta ja ihmissuhdekiemuroita. Ja tämäkin kirja päättyy jouluun- sii oikea oivallinen joululomakirja. Tuntuipa taas kerran hyvältä lukea Tuija Lehtistä. Toimi oikein hyvin myös työpäivän iltojen rentouttajana.


"- Miksi tiistai Mona mi?
- Tiistai on päivistä vaatimattomin, perustelin Mon Amille. - Siihen liittyy vähiten jännitteitä. Se on jotenkin näkymätön. Kukaan ei koskaan hehkuta tiistaita. Olisi mielettömän upeaa, jos jäisestä vedestä nousisi mies nimenomaan tiistaina. Hän astelisi luokseni ja sulkisi syliini sanaakaan sanomatta."

- Tuija Lehtinen: Armon aika

torstai 30. lokakuuta 2014

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

Luin Helsingin kirjamessumatkallani Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Muotokuvamaalarin tytär (oma, 2010, Wsoy). Olin aiemmin lukenut yhden Variksen, jossa kuvattiin jotain kurjaa avioliittoa, venäjän matkaa ja kamalaa ripulikohtausta ja en ollut lainkaan vakuuttunut siitä kirjasta. Olin kuitenkin usealta taholta saanut hyvää palautetta Tuula-Liina Variksen taidoista, joten jostakin kumman syystä tämä kirja lähti kirjakaupan alesta matkaani ja päätyi jopa pienen irtiottoreissuni lukemiseksi.


Ja ohhoh. Tämä kirjahan on tosi hyvä! Variksen novellit ovat ytimekkäitä, purevia, napakoita, rohkeita ja hyvällä huumorilla varustettuja. Novellit osaavat myös koskettaa, vihastuttaa ja jopa herkistää. Ensimmäisen ja toisen osan novellit ovat oikeasti niin mielenkiintoisia juoniltaan, että ne teki mieli lähes ahmia. Kolmas osuus Pieni mummosarja on myös hyvin mielenkiintoinen näkökulmasarja vanhuuteen. Neljäs osuus Muistin että unohdin, eli ilmeisesti joitain muistiinpanoja kirjailijan kirjoitusajoilta (?), oli minulle lähes turha. Olin todella yllättynyt Variksen mielikuvituksellisista tarinoista ja tavasta tuoda näkymiä varsin moniasitillisesti esille. Hitsi vie, minä taidan lukea lisää Varista jatkossakin! Onneksi en luovuttanut yhteen kokemukseen. Varsinkin nämä novellit, ihan innostuin!


"Marko puhui keveästi, sujuvasti, laveasti, se oli kuin musiikkia, niin kuin aina, kun se oli pienessä humalassa. Kun se selvin päin selosti tekemisiään, toisin sanoen valehteli, se imi puhuessaan ilmaa hampaiden välistä niin, että kuului melkein vihellys, puuskahteli pieniä uloshengityksiä, veti taas sishisten ilmaa ja selitti. Siinä tuli kuulijallekin vaikea olo, hengitys lyheni ja hartiat kiristyivät."

- Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Alice Munro: Kallis elämä

Luin toisen Alice Munron novellikokoelman Kallis elämä (Tammi, 2012, suomentanut Kristiina Rikman). Tämä kirja on Munron 9. suomennettu kirja. Oikeastaan minun on tosi vaikeaa keksiä tästä kirjasta mitään kirjoitettavaa. Se ei johdu siitä, etteikö kirja olisi hyvä. Kyllä, se on oikein hyvä Alice Munron kirja. Minulle Munro on jo kehkeytynyt novellien luottokirjailijaksi ja tiedän, että Munron kirjoihin tarraudun aika ajoin, kun sen nälkä tulee.


Mutta osaako näistä kirjoittaa mitään uutta? Kirjoitukset ovat mukaansatempaavia, ikään kuin arkisia mutta samaan aikaan niissä kerrotaan jokin tarinan ihmistä koskettava asia, joka voi olla vallan dramaattinen. Tässä kirjassa mielenkiintoista on se, että neljä novellia ovat Alice Munron omaelämänkerrallisia. Jostakin syystä ne eivät kuitenkaan nousseet minulle erityisemmin muiden novellien joukosta. Ehkä en ole vielä niin ottautunut Munro -fani. Joka tapauksessa, Munron kirjat sopivat oikein hyvin minulle esimerkiksi lomafiilikseen, kun ajatukseni pätkii vähän väsymystään ja kaipaan jotain leppoisesti etenevää mutta kuitenkin sellaista, mikä antaa pohdittavaa, herättelee nuutuneita ja arkeen jumiutuneita aivojani. Munro on valtavan taitava sanailija, mutta tässä kirjassa kiinnitin erityisesti huomiota novellien hauskoihin sanapareihin tai lauseisiin, joissa ensin esimerkiksi kuvataan kauniisti ja yhtäkkiä yksi sana saa minut ihan hämilleen. Kuvaukset taas ovat joskus niin hyviä, että tekee mieli kiljahtaa. Tässäpä esimerkki:


"Hänellä oli kirkkaat harmahtavan siniset silmät. Toinen kulmakarva oli koholla kuin pieni lippalakki."

- Alice Munro: Amudsen

lauantai 11. lokakuuta 2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Lainasin kirjastosta Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön -kirjan hieman ex-tempore (WSOY, 2014). Olen täälläki angstaillut, etten lue oikein kotimaista kirjallisuutta ja ajattelin, että aina pitää yrittää! Ikkunat yöhön alkoikin mukavasti ja tempasi minut hyvin mukaansa. Mieleeni tuli jopa Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta. Ikkunat yöhön -kirjassa on useampi henkilö, jonka tarinaa seurataan erillisien kappaleiden kautta. Runoilija Riikka ja kolmen äiti Elsi olivat alussa lempihahmojani, kun taas työtön akateemikko Roope tuntui heti päälle liimatulta tyypiltä.


Puolessa välissä kirjaa alkoi lukuotteeni lipsua. Vilkaisin kirjan pituutta ja toivoin sen olevan sata sivua lyhempi. Mitä minulle näissä kirjoissa välillä tapahtuu? Tuntui kuin juoni ei etenisi minnekään eikä kauniit maatalomaisemat tai upeat kielikuvat enää lämmittäneet kuin alussa. Masentuneen äidin kuvauskin alkoi jo puuduttaa. Roope ärsytti enemmän. Mieleeni nousi pari muutakin samantyylistä kotimaista romaania, joissa lukukokemukseni oli sama (Karo Hämäläisen Ilta on julma ja Joonas Konstigin Totuus naisista, kumpikin on myös blogattu).

Loppu kirjan kahlasin läpi hieman väkisin. Tunnustan hyppineeni. Loppuun tuli mukaan ylilyötyä dramatiikkaa, jopa rikosjännitystä, joka ei oikein lainkaan ole minun genreäni. Harmitti, että kielellisesti hyvä ja tarkasti tehty kirja ei pitänyt minua otteessaan loppuun saakka. Pöh.

Onko muille koskaan käynyt näin?

Kirjaa ovat lukeneet ainakin Lumiomena , Suketus ja Hanna. Entä oletko sinä lukenut ja mitä tykkäsit?


"Tilhet tulivat sinä vuonna aikaisin ja söivät pihlajan tyhjäksi.
Elsi katseli niiden ahnaita päitä, kun ne ravistivat marjoja kurkustaan alas ja nykivät tertuista lisää."

- Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tommi Liimatta: Jeppis

Olli Jalosen kirjan jälkeen jäin toivomaan aikakuvausta 1970-1980 -luvuilta. Saman tien mieleeni muistui Tommi Liimatan kirjan uusi kansi, joka on muuten todellakin tällä kertaa kirjailijan itsensä näköinen, ja minusta hyvin onnistunut (samoin kuin sisäsivut)! Ja tottahan epäilyni oli, Tommi Liimatan uusin kirja Jeppis (Like, 2014) on autobiografinen kirja 1980-luvulta. Pyysin kirjan välittömästi kustantamolta luettavaksi. Hakiessani kirjan postista, paketin luovuttaja totesi minulle asiakaspalvelutilanteen lopuksi: Jeppis. Kirjan speksit olivat siis alunperinkin minulle kohdillaan.


Tommi Liimatta kertoo kirjassaan omasta lapsuudestaan Pietarsaaressa vuosina 1983-1987, jolloin hän aloittaa koulutiensä. Vaikka kirjan pohja tuo tietenkin heti mieleen Knausgårdin Taisteluni -kirjasarjan (Like kustannusta tuokin) on Liimatan lapsuuden kuvaus tyystin erityylinen. Se on nimittäin tasainen ja arkinen, millaisena ehkä monet meistä oman lapsuutensa muistaa. Suurimpana kohokohtana sukulaisvierailut, eikä rekan alle jäänyt naapurin mummo. Liimatta kertoo osin pikkutarkalla tavallaan äärimmäisen hauskasti elämästään pikkupoikien maailmassa. Se miten autot, legot, karkit ja vähitellen myös (hevi)musiikki, ovat elämän keskiössä. Kuten myös koulu ja kaverit. Tommi elää kerrostalossa ja kokee maailmaa pikkupojan silmin, silmälasiensa takaa. Miten jännittävää kaikki silloin onkaan? Vieraan rappusen haju, uusi lapsi hiekkalaatikolla tai uusi lelu. Miten päivät sujuisivatkaan lapsena ihan vaan kiikkumalla ja (crossi)pyöräilemällä.

Minulle Jeppis on myös 1980-luvun dokumentaatio. Kirjaa lukiessani totesin ajatuksissani niin monesti: "ai niin tuokin", olipa kyseessä tuttu limsapullo, sanonta, televisio-ohjelma tai leikki. Vaikka pitkät kuvaukset autoista ja bändeistä eivät oikein olleetkaan minun pikkutyttölapsuuttani, muistin monia asioita leikkipihamme pikkupoikien kautta. Kirjaa lukiessani mietin, millaisia asioita 1980-luvun tyttö kirjaansa ehkä luettelisi: barbeja, my little poneja, animesarjoja, vauvanukkeja, kotileikkejä... Vaikka olisin luullut, että olen jo tässä elämässäni oman osani riffikeskusteluista kuunnellut, huomasin, että Liimatan musiikkiajatuksia oli kuitenkin ihan mukava lueskella, vaikka osa hieman ohi menikin. Yleismaailmallinen ihmetykseni meidän ihmisten erilaisista mielenkiinnonkohteista ja muistikapasiteetin käytöstä jatkuu silti edelleen.

Jeppis on tasaisuudessaan ja arkisuudessaan todella hauska kirja. Nauroin keskimäärin joka neljäs sivu, sillä Liimatan lapsen maailman kuvaus, lasten jutut ja puuhat ovat niin hyvin kirjoitettu. On myös hauska huomata miten tavallinen arki lumosi ja sitä kiinnosti lukea eteenpäin, vaikka kirjassa ei todellakaan alleviivata Knausgårdimaisesti elämän haasteita. Lähinnä kirjassa välittyy minulle se tunnelma, miten mukavaa pikkulapsena onkaan, kun saa leikkiä ja oppia kaikkea uutta. Tämä kirja on minulle Liimatalta kaikkein ehyin ja tasaisin kirja. Uskonpa, että Liimatta kirjoittaa kirjaansa jatkoa ja tätäpä jään suurella mielenkiinnolla odottamaan. Sieltähän varmaan alkaa tulla tarinaa bändiuran taustoista ja niin edelleen. Ja onhan se teini-ikä aina yhtä suloisen noloa aikaa. Vai kärsiiko noita aikoja vielä kolmekymppisenäkään muistella?

Pitänee vielä kertoa se, että lukiessani Liimattaa, etsin myös vanhoja Absoluuttisen nollapisteen cd:itä ja lapseni innostuivat varsinkin biisistä Saatteeksi. Voitte vain kuvitella miltä näyttää kaksi- ja nelivuotiaat tanssimassa ja laulamassa: "Samaan aikaan pölypussit täyttyy, vastaan vain vatsastani!". Ehkäpä Absoluuttisen sanoituksissa on myös tällaista Liimatan kykyä muistaa lapsenomaista ajatusmaailmaa, missä ei ole rajoja ja kaikki on mahdollista. Kirjassa huomasin yhden kohdan, minkä yhdistin voimakkaasti Abson sanoitukseen: "Kivet sanoo, tässä oli ennen meri". Tällaiset ajatusyhdistelmäthän ovat tietysti "fanilukijalle" mahtavia oivalluksen hetkiä, vaikkei kirjailija niitä ehkä ole tarkoituksellisesti laittanutkaan. Jeppiksessä on myös kuvattuna Liimatan lapsuuden omaa kirjapolkua, mikä näin lastenkirjafanaatikkona on tietenkin äärimmäisen kiehtovaa luettavaa.

Hmm. Jokohan nyt malttaisin lopettaa tämän ajatuksenlentokirjoitukseni. Minulla oli merkittynä teille paljon hauskoja, ja niin Liimattamaisen tarkkasilmäisiä ja -sanaisia laukauksia kirjasta mutta taidanpa tyytyä jälleen lainaamaan alla vain yhtä kohtaa.

Minusta tämä kirja on hyvä. Olisi todella kiinnostavaa mennä kuuntelemaan Liimattaa kirjamessuille, kuten viimekin vuonna. Käykäähän te, jotka olette messuille varmemmin menossa. Jeppis olisi myös tosi mukava lukupiirikirja varsinkin 80-luvulla lapsuuttaan viettäneiden kanssa- kyllä juttua riittäisi. Isänpäivälahjaksikin tämä saattaisi olla mahtiostos.


"Hiltskalla alkoi kuudes, Jankella viides, meillä neljäs, Pyykillä ja Ekulla kolmas ja Arilla toinen luokka. Murtskalla oli totinen paikka: ensimmäinen päivä Pursisalmen yläasteella. Meitä oli peloteltu Purkkarin moppelilla, mopokasteella. Pään uittamista pöntössä ei ollut ohittaminen, se oli joka pojalla edessä yhtä varmasti kuin vitosluokan munantarkastus, jossa terkkari punnitsee kiveksiä kylmällä lusikalla."

-Tommi Liimatta: Jeppis

lauantai 20. syyskuuta 2014

Anne Tyler: Amerikan lapset

Teki mieli lukea jotain kevyempää ja Anne Tylerin Amerikan lapset kutsui minut vihdoin luokseen, kirja odotteli omassa kirjahyllyssä (Otava, suom. Kristiina Rikman, 2008). Ennakkoymmärrykseni kirjasta oli, että tämä on Tylerin vahvin teos, joten aloittelin sitä mielenkiinnolla. Kirjan alussa esitellään pääosissa olevat kaksi perhettä, tai sukua, jotka kumpikin adoptoi samana päivänä korealaisen tytön.


Kirja kertoo adoptiosta, maahanmuutosta, vanhemmuudesta ja isovanhemmuudesta. Asetelma tapahtuu Baltimoresta, joka tuntui itselleni mukavalta, sillä olimme juuri päättäneet Baltimoreen sijoittuvan televisiosarjan The Wire (joka on yksi parhaimmista sarjoista mitä tiedän). Kirjan kappaleet ovat vaihtuvista näkökulmista mutta ehkä voimakkain ääni tulee iranilaistaustaiselta isoäidiltä Maryamilta. Kirjassa ihmetellään ja vähän naureskellaankin erilaisten kulttuurien välisille tavoille. Ja sille, miten kauempaa katsottuna asiat saavat erilaista, kummallisen nostalgisoivaa näkökulmaa.

Luin kirjan parissa päivässä ja koin, että se on todellakin helppolukuinen. Välillä saatoin upota ajatuksiini kesken lukemisen mutta kirja ei kyllä vaatinut sivuilla palaamista, jotta olisin pysynyt matkassa. Kirja on mukava ja leppoisa, mutta totta puhuen, ei tämä kyllä itselläni synnyttänyt suurta ihastusta ja hämmästelyä, sillä kuitenkin aihepiiristä löytyy jo sangen runsaasti kirjoja. Yritän miettiä mikä näissä Anne Tylerin kirjoissa on se asia, mikä minua ehkä jopa ärsyttää. Haluaisin pitää niistä enemmän, koska aina välillä kaipaan jotain sellaista mikä vain tuntuu mukavalle ja leppoiselle, jota koin aiemmin Carol Shieldsin kirjoista. Mutta ehkä nämä ovat jollakin tapaa minulle liian haaleassa vedessä kulkevia ja liekkö mukana jotain imelyyttäkin, mikä ei vain natsaa. Esimerkiksi tämän kirjan loppu oli kyllä ihan ällöttävän imelä, että huhhuh. Ja miten paljon toiset jaksaakaan järjestää juhlia, huhhuh. Noh, tulipahan luettua ja mukava oli lukea jotain kevyempää väliin. Kirjan kyllä taidan laittaa kiertämään ja todeta, että ehkä Tylerin lukeminen loppuu nyt toistaiseksi tähän. Jos lukisi seuraavaan lohtukirjanälkäänsä vaikka Shieldsejä uudestaan. Vai olisiko teillä jotain vinkkiä paremmasta?


"Bitsy oli pukeutunut itse kutomastaan kankaasta tehtyyn hellemekkoon - purppuraisia raitoja joihin oli pujoteltu sinisiä lankoja - vaikka se olikin epäpukevalla tavalla säkkimäinen."

- Anne Tyler: Amerikan lapset

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Ihmeiden aika ei ole ohitse. Sillä sain kirjan luettua, vaikka alkusyksyni onkin mennyt uutta arkea opetellessa. Tietysti viisaampi olisi lukenut hieman kevyempää ja lyhyttä tähän väliin, varsinkin jos olisi halunnut pitää kirjablogiaan aktiivisena mutta minä valitsin Waltarin Mikael Karvajalan ja Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (509 sivua), yhteislukuun tietysti. Pahoittelen siis hiljaisuutta ja hidastunutta postaustahtiani.

Kirjan päällä köllöttää kirjanmerkki,
koska ennakkokirja banneri oli niin ärsyttävän näköinen
 ja tämä ei ollut minulle ennakkona annettu!

Kiinnostuin heti nähdessäni Olli Jalosen uusimman kirjan elokuussa, sillä kansi on minusta onnistunut. Olen myös lukenut Jalosen Poikakirjan ja pidänkin siitä aika paljon. Siispä, kun Kirjakaapin kummitus kysyi haluanko hänen saamansa ennakkopokkariversion itselleni, en pystynyt kieltäytymään houkutuksesta. Kirja pääsikin aika heti luvun alle.

Miehiä ja ihmisiä (Otava, 2014) on tunnelmaltaan mielestäni hyvin samanoloinen kuin Poikakirja, sillä tässäkin fiilistellään vanhoissa ajoissa, jotka kuitenkin kirjan kohderyhmä tunnistaa jos ei omasta nuoruudestaan niin sitten vanhempiensa. Kirja piirtyi eteeni kuin kellertävä valokuva, josta saattaa muistaa hajuja, makuja ja lentäviä lauseita. Kirjan tunnelma on mielestäni todella tyylikäs, jonka luultavasti mahdollistaa sen varsin verkkainen ja viipyilevä teksti.

Kirjan nimi viittaa tietenkin yhden lempikirjailijani, eli Steinbeckin Hiiriä ja miehiä -kirjaan. Viittaus on minulle kaksiosainen. Ensinnäkin kirjassa luetaan tuota teosta mutta samalla kirjan juonessa esiintyy hieman samantyylinen parivaljakko mutta vain kotimaisessa ympäristössä. Jalosen ihmiskuvausten kirjo jatkuu siis tässäkin kirjassa. Miehiä ja ihmisiä -kirjan pääosissa oleva nuori poika, joka on myös kirjan kertoja, tuo kirjaan jotakin valtavan koskettavaa. Nuoruus, niin kamalaa kuin se joskus vanhemman silmin seurattuna onkaan, on kuitenkin monelle meistä ollut se aika jolloin maailma tuntui olevan niin monin tavoin auki. Tässä kirjassa nuoruuden kuvaus on todella onnistunut, kaikkine kokeiluine ja pienien hetkien tallentamisineen, että kirja nousee ainakin itselleni heti yhdeksi tärkeimmistä nuoruuskuvauksista.

Jalosen teksti on kaunista, mutta siinä on myös jotain mikä saa suupieleni hymyyn. Kuitenkin Jalonen kirjoittaa todella avoimesti elämästä, eikä millään tavoin painota elämän positiivisia tai negatiivisia puolia, vaan kuvaa sellaisena raakana ja keskeneräisenä kuin se aina on. Kirjan tarinassa nuoren pojan perhe kokee sairautta, köyhyyttä, surua ja jotain sanomatonta melankoliaa. Ilo ja onni tulee usein hyvin pienestä. Menneisyys on läsnä perheen arjessa, aivan kuten kirjan aikakuvaus on läsnä meidän jokaisen arjessa omien historioidemme kautta.

Todella hyvä kirja ja suosittelen tätä lämpimästi. Taisinpa tänne joskus kirjoittaa, että luen aika vähän kotimaisten kirjailijoiden uutuuksia mutta Jalonen on kyllä minulle erityisen raikas poikkeus ja hänen tuleviaan jään odottamaan suurella mielenkiinnolla. Kirjaa lukiessani mietin, että toivottavasti saamme pian vastaavia kuvauksia myös 1980-1990 -luvuista, sillä kun katselen ympärilleni huomaan, että jo nyt tuosta ajasta on maailmamme muuttunut niin paljon. Voisin keksiä parikin kolmekymppistä kirjailijaa, jotka toivoisin tämän tekevän.


"Isä katsoo sääkohtaa sisäsivulta ja sanoo varmana tietona että tulee kova helle. Sitten se sanoo että tiistaina alkaa elokuu.
'Niin alkaa', minä sanon.
Se kääntää lehden avonaisena minun puolelleni pöytää ja jää katselemaan kun voitelen leivänsiivua, ja vieläkin katselee kun sekoitan sokeripalaa kupissa ja alan syödä. Suu on heti täynnä kahviin kastunutta leipää ja ilvesjuuston murusia."

- Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Olen kesän aikana taas muistanut pokkareiden ihanuuden. Miten kätevää se on, kun kirja on kevyt ja mukava käsissäni. Ostin kesälomareissullamme itselleni pokkarina Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2001, suom. Kersti Juva, pokkari), sillä kirjablogeissa tämä minulle ennestään tuntematon kirjailija on vilissyt postauksissa yhtä villisti kuin Tove Janssonin kesäkirja.


Ja kylläpä kannatti lukea. Kirja sisältää yhdeksän novellia, jotka kuvaavat erilaisia pieniä ja isojakin tilanteita (maasta muuttaneiden) intialaislähtöisten ihmisten arkielämässä. Jhumpa Lahirin taidot kuvailla ihmisiä ja heidän aatteitaan on todella taitavaa. Tarinoihin kuuluu myös jännällä tavalla jotain kummallista, ripauksella hyvää huumoria. Tähän kun liittää sen, että lukija pääsee tutustumaan intialaiseen kulttuuriin (myös ruokakulttuuriin, joka on mielestäni hyvin kiinnostavaa aina) ja ajattelutapaan, lukukokemus oli lähes täydellinen. Ja nyt on jo aika ilmaista, että minä pidän nykyään novelleista. Oikeastaan työpäivien jälkeen yhden novellin lukeminen oli oikeastaan ihan supermiellyttävää. Sopivan kiva ja lyhyt kokonaisuus, joka irtautti omasta arjesta kokonaisella tarinalla muttei ollut kuitenkaan liian työläs luettavaksi väsyneillä silmillä.

Mutta mitähän minä tarkemmin näistä novelleista teille jakaisin? Olin yllättynyt miten otteessaa ne minut pitivät. Jokaisessa novellissa tuntui olevan todella koukuttava päähahmo, tai useampikin ja välillä he olivat hyvinkin persoonallisia. Kirjailijan monipuolisuus ja kyky muuntautua tarinasta toiseen kiehtoi. Toisissa novelleissa kosketettiin syviäkin kipukohtia, kuten synnytyksessä menetettyä lasta, ja samalla luotiin elämään toivoa, että jos jokin pienikin asia olisi toisin, saattaisi onnellinen elämä jatkua traumasta huolimatta. Ja taas toisaalta Jhumpa Lahiri ei luonut liikoja pilvilinnoja ja onnistui pysymään realistisena. Ja oikeastaan se ehkä olikin minusta se kiehtovin asia: useissa tarinoissa arki jatkui tasaisen tylsää arkena, vaikka pikku vipinää saattoikin henkilöille tapahtua.


"'Lippu kuussa! Eikö se ole hienoa!'
'Niin.'
Nyökkäsi sitten peläten sitä mitä tiesin jo odottaa. 'Niin rouva.'
'Sanokaa: "hienoa"!' "

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

lauantai 16. elokuuta 2014

Alexander McCall Smith: Botswanan iloiset rouvat

Täällä ollaan vielä, vaikka postaustahtini on hidastunut syystä, että olen palannut töihin. Kirjojen lukeminen on siis hiljaisempaa mutta vieläkin hiljaisempaa on jaksaminen ja ehtiminen kirjoista kirjoittamiseen. Kaiken lisäksi pidän Sinisen keskitien lastenkirjablogin päivitystä hieman tätä sivupolkuani tärkeämpänä niin... 

Siispä en voi olla ihmettelemättä miten tämä aikuiskirjablogini, kaikesta hiljaisuudestaan (ja ulkoasun huolimattomuudesta) huolimatta kerää useita satoja käyntikertoja per päivä ja joitakin tekstejäni oli käyty katsomassa jo tuhansia kertoja, joka on lastenkirjablogini puolella lähes ihme. On siis tosi jännä huomata, miten paljon kirjat ja kirjablogit kiinnostavat ihmisiä, kun tällainenkin pikkuinen blogintekele kerää jonkun harhailijan puoleensa! Tämä tilastojen hämmästely sai minut taas kirjoittelupoluilleni, joten kiitos kuuluu teille piipahtajat!


Mutta se siitä ihmettelystä! Luin vielä kesälomani lopuksi toisen McCall-Smithin kirjan Botswanan iloiset rouvat (Otava, 2011, pokkari, suomentanut Jaakko Kankaanpää). Kaksi kesässä on aika hyvä tahti, sillä pikkuisen jo toisen kohdalla puudutti mutta silti luku oli mukavaa. Tässä kirjassa Mma Makutski aloittaa tanssiharrastuksen ja löytää näin tulevan aviomiehensä. Myös Mma Ramotswe kohtaa aviomiehensä, mutta menneisyydestä. Kirja on jälleen kerran hyvää pohdintaa elämän kulusta ja samalla myös herättely moraalisten asioiden ääreen. Ja samalla kirjailija muistuttaa miten me kaikki olemme taipuvaisia pahuuteen ja vahinkojakin sattuu. Kukaan ei liene kykeneväinen pelkkään oikein toimimiseen. Näinhän se on.


"Rehellisyydestä, teestä ja keittiön tavaroista"

- ensimmäisen kappaleen otsikko kirjasta Alexander McCall Smith: Botswanan iloiset rouvat

torstai 31. heinäkuuta 2014

Aulikki Oksanen: Helise, taivas!

Olen tänä vuonna ottanut asiakseni lukea runoja ja onnistunutkin siinä aika hyvin. Nähdessäni Siltalan syksyn 2014 uutuuksissa Aulikki Oksasen valitut runot -kokoelman Helise, taivas!, uskallauduin kysymään kirjaa blogiesittelyyn. Ja yllätyksekseni sain sen. Ja mikä kirja tämä onkaan.


Kun sain kansilehdettömän mustan runokirjan käsiini, olin vähän yllättynyt. Olen saanut Aulikki Oksasesta hyvin pienten julkisuuskuvien kautta hyvin erilaisen kuvan kuin mitä musta kansi minussa herätti. Ajattelin, että usealle tuttu laulujen sanoittaja, on itselleni näyttäytynyt valoisana ihmisenä, ilon tuojana. Ja kun käänsin kirjan toisen sivun, hymyilin. Keltainen sisäsivu oli se mitä olin odottanut. Melkoinen yllätys!


Kirja onkin todella hyvin tehty. Marja-Leena Mikkolan alkusanojen jälkeen Aulikki Oksasen koottuja runoja on aikajärjestyksessä vuodelta 1964 vuodelle 2014 saakka (viimeinen osio on aiemmin julkaisemattomia). Jokaisen runon alalaidassa on todella selkeästi löydettävissä runon alkuperäinen kokoelma ja ilmestymisvuosi. Jokaisessa osion alussa on pääotsikon lisäksi myös Aulikki Oksasen ihana, oma tekemä kuvitus. Yritän kertoa teille sitä, että minulle kirja on (myös) "päällisin puolin" lähes täydellinen. Kirja jopa tuntuu kansineen ja sivuineen hyvälle käsissäni.

Oli aivan upea kokemus lukea Aulikki Oksasen runoja kronologisesti, koska olin lukenut hänen runojaan aiemmin vain yksittäisinä. Oli erittäin mielenkiintoista huomata, miten runot muuttuvat ajan myötä ja ihan kuin minä lukijana, kokijana olisin saanut kasvaa niiden myötä. Ja samaan aikaan alkupään runot ovat yhtä täydellisiä kuin tänä vuonna julkaistut. Oksasen runot ovat mielestäni niin kauniita- ne soivat. Joissakin runoissa on hehkuvaa maagisuutta, mielikuvituksen kiitolentoa ja osa runoista on kuin pieniä novelleja ja ne piirtyvät eteeni kuin maalaukset. Kirjan sisältö on äärettömän rikas ja sitä lukiessa humaltuu. Itkin, nauroin, ihastuin ja ehkäpä hehkuinkin. Ja tunsin, että Aulikki Oksanen hehkuu runojensa kautta ikuisesti.

Tunsin suurta vaikeutta kirjoittaa tästä kirjasta, koska minun tulisi kirjoittaa niin, että näkisitte galaksien väriloistoa. Sitä en usko osaavani, sillä mykistyn Oksasen runojen edessä, muutun pieneksi ja kiitolliseksi. Merkitsin kirjaan monia pikkulappuja, joiden runoihin olen palannut ja joita haluaisin teille jakaa. Tämä kirja on minulle ihan aarre ja toivon, että myös muut löytävät tämän hengästyttävän kauniin ja koskettavan runokokoelman.

Tänään, viimeisenä loma- ja kotiäitipäivänäni, haluan surusilmin lainata Oksasen seuraavaa lohduttavaa ja toiveikasta runoa:


"Tulisi sellainen syksy,
että pitäisi käydä vain kuusten kokouksissa,
ja itkeä havuneulasten hautajaisissa.

Ei muita haavoja kuin haavaheinä.
Ei muuta kelloa kuin kissankello.
Ei muita laskuja kuin päivänlasku.

(...)"

- Aulikki Oksanen: Helise, taivas!

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Luin vähän huonosti ensimmäisen Alice Munroni, Kerjäläistyttö (Tammi, ap.1977, suomentaja Kristiina Rikman, itse ostettu pokkari), kun aloitin kirjan ennen blogimaratoniani ja jatkoin sitä maratonin jälkeen. Lukukokemukseni oli siis rikkinäinen mutta silti voinen kai todeta, että Munron erikoinen lumo sai minut valtaansa. Kai.


Kerjäläistytössä on kerrottu köyhissä oloissa kasvaneen Rosen elämänkulku, lapsuudesta vanhuuteen. Kirja on kirjoitettu jännästi, en osaa oikein kuvailla. Sen kieli tuntui muuttuvan Rosen mukana ja koko ajan arkisuus ja joku keskusteleva ote säilyi läpi kirjan. Munro taitaa nähdä asioita hyvin tarkkasilmäisesti, sillä niin monet hänen kuvauksensa tuntuvat kummallisen osuvilta. Kirjan teksti tuntui olevan minulle myös hyvin runsasta, johtuiko se sanastosta, lauseiden tiiviydestä vai mistä?

Minusta tuntuu, etten muista jälkeenpäin Kerjäläistyttöä hyvin tarkasti, sillä kirjan juoni ei ollut minulle kirjassa pääasia. Mutta muistan ehkä tunnelmia, välillä ällöttäviäkin yksityiskohtia, jotain hieman alakuloista... Toki halusin lukea kirjaa eteenpäin uteliaana saadakseni tietää mitä seuraavaksi, mutta toisaalta kirja juoni "ei vienyt yöuniani". Kirjan lukukokemus on vieläkin parin viikon päästä epämääräinen ja vaatii sitä, että luen lisää Munroa. En ole ihan täysin myyty mutta toisaalta seuraavasta saatan olla.

Osallistun kirjalla Jokken nobelistihaasteeseen.


"Rose tunsi monia ihmisiä, jotka toivoivat että olisivat syntyneet köyhinä, mutta eivät olleet. Niinpä hän saattoi mässäillä omalla köyhyydellään, tarjoilla heille skandaaleja ja makupaloja omasta surkeasta lapsuudestaan."

- Alice Munro: Kerjäläistyttö

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Lukumaratonraportti 16.7.2014

Osallistuin lukumaratoniin 16.7.2014. Koska en ollut tuolloin pöytäkoneeni ääressä, jäi reaaliaikainen raportointini instagramin puolelle. Olin maratonin aikaan kesäisellä maaseudulla, joka oli tietysti lukuisten lukupaikkojen (varsinkin ulkona!) vuoksi hyvä juttu, mutta haasteita tuotti se, että olin lähes koko ajan ihmisten ympäröimä, joten ehdin kokea lukemisen flowta vain 15.7 illalla maratonin aloittaessani, lasteni ollessa jo nukkumassa ja seuraavana päivänä, kun lapseni kävivät puistossa.



Aloitin maratonini tiistai-iltana klo 20.00 Kreeta Onkelin Ilosella talolla (Wsoy, 2006, ap. 1996?, 148 sivua, itse ostettu), josta olin nähnyt pätkiä filmatisoituna televisiosta. Minulle kirja on ollut vähän kulttimaineessa mutta jostakin syystä en ole siihen oikein osannut tarrautua. Kirja kertoo suomalaisen perheen alkoholin ja turvattomuuden tarinan, jossa kahden tytön isä kuolee ja tyttäret jäävät ailahtelevaisen äitinsä hoidettavaksi. Kirja oli hieman parempi kuin "pelkäsin" mutta en oikein kokenut siitä mitään niin voimakkaita tuntemuksia kuin olen kuullut monen kokeneen.


Jatkoin samana iltana Henrik Ibsenin Nukkekodilla, jonka olin lukenut aiemminkin mutta halusin lukea sen uudestaan (Wsoy, 1999, 7. painos, suomentanut Eino Palola, 93 sivua, oma kirja). Tämä 1879 kirjoitettu kirja on minusta aika huikea. Se on kirjoitettu näytelmämuotoon ja kertoo erään perheen sen ajan tarinan ja kuvastaa hyvin varakkuuden pintaliitoa ja sen aikaisia rooleja ja arvoja. Ibsenin kieli on mielestäni upeaa ja minun tulisi lukea häntä enemmän. Kirjassa käsitellään myös avioeroa.


Ehdin ennen nukkumaan menoani lukea vielä viisikymmentäkolme sivua Aapelin Kissa, kissa kissaa (WSOY, 1967, kesällä itse ostettu kirja) ja ajattelin lukea loput maratonini päätteeksi. Toisin kuitenkin kävi. Kirja on vieläkin lukematta.


Seuraavana aamuna klo 9 maissa aloitin Truman Capoten Kesän taittuessa (Tammi, 2007, suomentanut Kaijamari Sivill,128 sivua, oma itse ostettu kirja), kirja sisältää kertomuksen kuinka kirja on julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen), jonka myös olin lukenut aiemmin. Kirja kertoo varakkaasta new yorkilaisperheestä, jonka hemmoteltu lapsi jää kesäksi kaupunkiin. Kuvaukset olivat kuin vanhoista elokuvista ja muutenkin mielestäni jotenkin niin ihanan kiehtovan huumaavaa. Pidin kirjasta jälleen kerran valtavasti, vaikka kirjahan on Capoten erikoisempia ja ilmeisesti keskeneräisin.


Jatkoin Yasuri Kawabatan Tuhat kurkea -kirjalla (Tammi, painosvuosi ?, suomentanut Eeva-Liisa Manner, 148 sivua, kirjastolaina), jonka Lumen maata yritin aloittaa kesän alussa. Lumituisku tuntui kuitenkin kesälämmössä väärältä, joten se jäi kesken. Tuhat kurkea kertoi japanilaisen teeperinteen kautta erään perheen tarinan ja kuvailee sitä mitä on elää perhehistorian varjossa. Jossakin kirjan lopussa todettiinkin, että mitä järkeä on elää liikaa esimerkiksi vanhempien tekemisissä, jota mietin kyllä lukiessani kirjan päähenkilöiden elämää. En ihan lumoutunut tästä niin kuin olisin ehkä voinut mutta ehdottomasti kaunis ja harras teos herätti mielenkiinnon myös muihin kirjailijan teoksiin. Taisinpa osallistua tällä kirjalla myös nobelistihaasteesen.


Maratonini alkoi jo lähestyä loppuhuipennustaan kello 15 jälkeen ja pähkäilin kovasti mitä lukisin seuraavaksi. Olin ottanut mukaani jokeriksi Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? (Otava, 2008, oma pokkari) sillä minulla on ollut kiinnostusta kokeilla Komisario Palmu -kirjoja, enkä ollut sitä aiemmin tehnyt. Laskeskelin tunteja ja päätin ottaa haasteen vastaan, yritin lukea vielä Palmun ja Aapelin loput maratonin päätteeksi. Kaikesta sosiaalisesta keskeytyksestä huolimatta sain luettua Palmua kuuteen mennessä jo 178 sivua ja olin varma, että handlaan lopun varsinkin, kun saisimme lapsia iltahommien pariin. Hellepäivä teki kuitenkin tehtävänsä ja mökkimme ylle laskeutui ukkonen, joka iski ilmeisesti johonkin sähkökaapeleihimme ja rikkoi mökkitien talojen laitteistoja ja säikäytti pamauksellaan ja sisällä asti näkyvillä sähköpurkauksillaan useamman perheen. Säikähdin itsekin kovaäänistä tapausta, mutta enemmän lapsemme, joten lukumaratoni loppui tällä kertaa todella kuin salama kirkkaalta taivaalta.


Luin maratonin aikana 748 sivua. Neljä kokonaista kirjaa ja kaksi osittain. Waltarin kirjan luin maratonin jälkeisenä päivänä loppuun ja tiedän siis nyt kuka murhasi rouva Skrofin. Palmut vaikuttaisivat aika mukavilta ja leppoisilta kirjoilta, joita voisi lukea enemmänkin "välipaloina",  kun kaipaan vaihtelua peruskirja-ateriaani. Kirjoissa oli varsin paljon vivahteita brittidekkareihin, joihin olen tutustunut lähinnä tv-sarjaformaatissa.

Ylitin maratontavoitteeni 600 sivua, joka oli ihme, sillä niin repaleiselta lukemiseni keskeytyksineen tuntui. Lukemisen jakaminen kahteen päivään oli minulle hyvä juttu, aivot eivät menneet ihan niin turtaan. Varmaan myös keskeytykset olivat ihan hyvä juttu (kävin myös uimassa, tein ruokaa...), ettei sellaista tuhnuista oloa ehtinyt tulla, samoin ulkona lukeminen. Tällä kertaa maraton sujui myös leppoisemmin kuin viimeksi, jolloin oli koin enemmän kiireen tuntua ja vähän suorituspainetta. Lyhyet kirjat ovat minulle ehdottomasti hyvä juttu maratonissa, etten kyllästy kirjaan (mm. all you can read vkoloppunani pitkä kirja turrutti aika nopeasti). Maratonkokemukseni oli kaikin puolin niin hyvä, että maratonaan ensi kesänäkin jos vain suinkin voin!


"Broadway on katu, se on myös alue, tunnelma."

- Truman Capote: Kesän taittuessa

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

No, minä siis tartuin myös tähän toiseen Ibrahimiin hyvin pian ensimmäisen Punaisen morsiamen jälkeen, josta bloggasin ihan vasta. Teki mieli päästä tutustumaan millaisen kirjan Ibrahimi on kirjoittanut varsin omakohtaisen kirjan jälkeen.


Ajan riekaleita kertoo kahdesta lapsesta, jotka varttuessaan rakastuvat toisiinsa. Sota erottaa heidät ja sittemmin kuvaillaan näiden kahden elämää erillään ja niin edelleen. Tarina on siis ehyempi kuin Punainen morsian, joka hyppelehti ja säkenöi. Mielestäni kirjan paras osuus oli pakolaiselämän kuvailu, joka oli kuitenkin minoriteetissa kirjassa. Esimerkiksi pakolaisleireistä ei ollut mitään. Kuvauksia oli myös jonkun verran sodasta mutta lähinnä kirja keskittyi tähän elämään pakolaisena uudessa maassa, uudessa kulttuurissa.

Loppusanojen perusteella osoittautuikin arveluni ilmeisen oikeaksi, että lopulta tämäkin kirja lienee kirjoitettu ystävien muistikuvien ja kuultujen tarinoiden pohjalta. Kirjassa on paljon tällaisia "tarinoita", joita on toki kiva kuunnella ystäväpiirissä mutta itselleni osa tarinoista olivat jo hiukan kyllästyttäviäkin. Kirja oli omasta mielestäni aivan turhan pitkä ja aika ennalta-arvattavakin. Loppujen lopuksi luin viimeset sata sivua hyvin nopeasti ja olin kiitollinen, että sain sen lopulta loppuun. Loppumaku kirjasta oli jopa heikko ja taitaapa olla niin, että tässä oli minun Ibrahimini jatkossakin (eipä niitä taida vielä muita ollakaan, ainakaan suomeksi). Mutta tulipahan kokeiltua tällaistakin! Ja voi olla, että lukutauko kirjan keskellä vaikutti kyllästymiseeni kirjan lopussa. Mutta silti.


"Siitä talvesta Zlatan muistaa hyvin vähän. Hän muistaa kaiken peittävän jään ja kuuran. Jopa ajatuksensa hän muistaa sellaisina: palelevina, kuuraisina."

- Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Nick Hornby: Hyvät ihmiset

Hornby on minulle luottokirjailija. Siis hänen kirjoissaan on aina jotain tosi sympaattista ja arkisen hellyyttävää, että minä tykkään. Löysin kesälomamatkallamme Rovaniemen ihanasta divarista Hornbyn Hyvät ihmiset (suom. Jorma-Veikko Sappinen, WSOY, 2001). Se pitikin lukea aika nopsaan.


Hyvät ihmiset kertoo perheestä, jossa isä tekee juttuja lehtiin (tässä on mielestäni selvää itseironiaa kirjailija/lehtimaailmaan mihin Hornby itsekin kuuluu). Äiti on lääkäri ja perheessä on myös teini-ikäiset tyttö ja poika. Perheen isä David on sarkastinen tyyppi ja kirjoittaakin lehteen kolumnia, jossa lähinnä irvaillaan eri asioille. Perheen äiti Katie Carr ajautuu suhteeseen, koska huomaa kadottaneensa suuremman rakkauden  miestään kohtaan ja lähinnä ärtyvän hänen tavoistaan- vai onko kysy kuitenkaan siitä? Yhtäkkiä David muuttuu saadessaan selkähoitoa DJ Goodnewsilta, nuorelta parantajalta, ja asiat menevät monimutkaisemmaksi. Lääkärisnainen on pitänyt itseään hyvänä ihmisenä ammattinsa vuoksi, mutta kun David alkaa toteuttaa maailmaa rakastavaa elämäntyyliä mm. naapuriston kodittomien lasten kotiuttamiskamppanjallaan, Katie alkaa pohtia mikä on hyvää ihmisyyttä ja mikä ei. Ja mihin joukkoon hän oikeastaan kuuluu, ja haluaa kuulua.

Kirja on oikeasti aika hyvää pohdintaa siitä, millä tavoin me nykyään elämme yltäkylläisyydessä ja miten me aikuiset ajan miettaan muutumme tiettyjen urien tallaajiksi. Se on myös todella hyvä kirja parisuhteesta ja avioeron pohtimisesta. Hornbyn tyyli on humoristinen ja kujeileva. Hyvät ihmiset säilytti mielenkiintoni loppuun saakka. Nauroin varmasti ainakin kymmenen kertaa ääneen. Tarina on arkisuudessaan hyvin absurdi ja kiinnostava. Ihan mahtava kesäkirja, pitäisiköhän minun lukea joku toinenkin Horby vielä tälle kesälle?


"(...) Kysyit olenko huomannut ilmapiirin muuttuneen. Luulen että hekin (lapset) ovat huomanneet sen ja jollain lailla yhdistävät sen kirkkoon.
- Miksi?
- En tiedä. Luultavasti... Sinusta tulee sellainen vaikutelma kuin olisit saanut uskonnollisen herätyksen."

- Nick Hornby: Hyvät ihmiset

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Aapeli: Pekko runoilijan poika

Kun lueskelen kirjablogeja, ihmettelen usein miten erilaisia kirjoja ihmiset valitsevat ja lukevat. Vaikka ymmärrän, että me kaikki olemme yksilöitä, on kirjavalinnat aina mielenkiintoisia. Varsinkin silloin, kun bloggaaja lukee jotain sellaista, jota en olisi koskaan uskonut hänen lukevan- vaikka mistä minä moista tietäisin! Eihän blogi tosiaan kerro ihmisestä itsestään paljon mitään. Kirjapolkuni ideana on ollut kirjoitella lähinnä omaa polkuani kirjojen parissa. Hieman päiväkirjamaisesti, hieman kirjoja samalla esitellen. Olen itse ollut kiinnostunut kirjoittamaan omasta kokemuksestani, jopa taustamietteistä kirjan valinnan ja luvun suhteen. Lyhennelmien kirjoittaminen ei oikeastaan minua kiinnosta, joten jääköön se jatkossakin taitavammille! Hei, tervetuloa uudet lukijat, oli kiva huomata, että olitte löytänyt tänne!


Aapeli on minulle jollakin tapaa hyvin merkityksellinen kotimainen kirjailija. Mietin juuri, että luemme paljon kotimaisia lastenkirjoja mutta itse asiassa luen aika vähän kotimaista kaunoa itse. Kuitenkin on olemassa suomalaisia kirjailijoita, joiden teoksia tykkään lukea ja Aapeli on ehdottomasti yksi heistä. Pidän häntä Suomen Steinbeckinä. Minulla on ollut myös tapana ostaa kesäisin kirpparilta tms. pari Aapelia kesälukemiseksi, sillä Aapelin seurassa minä viihdyn, ja kesä on viihtymistä varten. Dostojevski saa monimuotoisuudessaan ja pituudessaan olla taas hetken kesken.

Aapelin Pekko runoilijan poika kertoo perheestä, jonka isä Elias Pyökki on runoilija, äiti on arvostettu ompelija ja Pekko on perheen pikkuvanha poika. Aapelin kirjoissa saa usein nauttia upeista lastensilmin kirjoitetuista havainnoista, näissä kirjailija on par-raimmillaan. Mutta lisäksi kirjoissa on aina rutosti huumoria, perusarkea ja kielellistä leikittelyä. Kirjoissa on kuitenkin mukana vakavaakin pohdintaa, kuten tässä Eliaksen runoilu lienee perhettä kiristävä asia, sillä töitä ei tunnu oikein olevan ja avioliitto rakoilee. Tässäkin kirjassa Aapelin kirjoittamat dialogit ovat hykerryttäviä ja niin mukavia, että niitä imee kuin aurinkoa iholleen. Pekko runoilijan poika oli ihana kesäviihdyke, eikä Aapelihinkuni loppunut vieläkään. Joskus mietin, onkohan kirjabloggareissa ketään muuta joka fanittaa Aapelin kirjoja?

Hei, laitan tähänkin blogiin instagramin kuvan sivulaitaan. Minut löytää Instasta Sinisen keskitie -blogini nimellä SKBLEUE, mutta loppujen lopuksi kuvia on lastenkirjojen lisäksi paljon kirjoista, mitä itse luen ja sitten kaikenlaisesta muuta pikkufiilistelystä, mikä lienee jotain onnenkivien tallentamista. Instassa onkin kivasti jo kirjabloggaajia, joiden kirjapinoja on aina niin mukava tykätä. Tulevien kirjaesittelyjen "mainokset" olenkin siirtänyt Kirjapolkujen suhteen täysin sinne.


"-Tulisitko minun pojakseni? se kysyi.
- En tule.
- Ei Pekko tule, sanoi äiti ja hymyili.
Sen päälle ne hymyilivät yhdessä, niin että leikkipuhetta oli ollutkin kaikki vain.
Sitten ne puhuivat asioista. Kun aikuiset ja isovanhat puhuvat asioista, niiden ääni muuttuu. Eipä sitä viitsi paljon kuunnella."

- Aapeli: Pekko runoilijan poika (WSOY, 1965)

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu

Luin Mma Ramotswea ensimmäisen kerran lukupiirin innoittamana. Kirja oli mielestäni tunnelmaltaan ja sanomaltaan niin hyvä, että luin sen perään lähes kaikki ilmestyneet Mma Ramotswet. Joskus vaan käy niin ja toisaalta kirjasarjaan uppoutuminen tuntui vähän samalta hullaantumiselta kuin löysin pienenä kirjastosta Neiti Etsivät. Nehän piti lukea heti kaikki.


Siksipä huomatessani uuden Alexander McCall Smithin Limpopon yksityisetsiväkoulu (2014, suomentanut Outi Järvinen) Otavan syksyn katalogissa, uskallauduin kysymään kirjaa kustantajalta blogiini esiteltäväksi. Ja mikä ilo ja onni, kun kirja saapuikin jo nyt kesän aikana, jolloin mielestäni Ramotswet ovat kuin piste kesäloman päälle. Hihkuin kuin pikkutyttö. Otin kirjan ilolla kesälomareissulleni mukaan ja nautin Mma Ramotswen kirjasta iltaisin hotellisängyssäni, lasten nukkuessa vauhdikkaiden ja kokemuskylläisten päiviemme jälkeen.

Limpopon yksityisetsiväkoulu on kirjannimenä aika ovela, eipä siitä enempää. Tällä kertaa nimittäin Naisten etsivätoimisto nro 1:n naiset Mma Ramotswe ja suorasukainen Mma Makutsi tapaavat yllättävän henkilön. En suin surminkaan voi paljastaa teille kenet, koska meille Mma Ramotswe -faneille kohtaaminen on herkullinen (joko arvasit?). Ja tietenkin etsivätoimisto saa ratkaistavakseen epäoikeudellisen tilanteen, joka liittyy tällä kertaa orpokodin johtajattareeseen Mma Potokwaniin. Tämä kaikki ihanan "simppeli" juonenkulku tapahtuu Botswanan ihanassa ympäristössä, jossa Mma Ramotswen arkijärki perustuu pitkiin perinteisiin ja isältään opittuihin periaatteisiin.

Kirjailija McCall Smith on oikeustieteen professori. Tämä näkyy Mma Ramotswe -kirjoissa elämänkirjon hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän toistuvana käsittelynä, arkisten tarinoiden kautta. Mma Ramotswe on itse oppinut, kouluttamaton etsivä, joka pohtii tyynellä ja rauhallisella tavallaan ihmisoikeuksia sangen tarkkakatseisesti. Kirjoissa on mielestäni sanoma, jossa meitä lukijoita ravistellaan käyttämään arkijärkeämme ja toimimaan yhteiskunnallisesti ja varsinkin eettistä tarkastelua kestävällä tavalla. Mutta kirjat ottavat realistisesti huomioon sen, että kaikki meistä eivät tule koskaan tällaiseen pyrkimään. 

Kun lukupiirimme aikoinaan luki Mma Ramotswe -kirjan, jakoi kirjailijan kirjoitustyyli meidät kahtia. Toiset kuvasivat kirjan olevan täysin mitäänsanomaton ja turhanpäiväinen ja sitten taas me toiset näimme kirjan kauneuden kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan. Mielestäni McCall Smith kirjoittaa uskomattoman taitavasti, ymmärrettävällä ja mielenkiintoisella tavalla elämän perusasioista, hieman samaan tyyliin kuin John Steinbeck.

Mma Ramotswen seurailijoille toivotan jälleen kerran ihanaa lukuhetkeä, teekupposen kera. Itse asiassa minusta tämä kirja oli ehkä kirjasarjan yksi parhaita tarinoita, mikä yllätti minut, koska olin varautunut kohtaamaan "taas yhden perushyvän ja luotettavan Mma Ramotswen". Ei, kyllä minä vaan nautin joka sanan jälleen kerran oikein tuumaillen ja mukavaa olotilaani hykerrellen.


"J.L.B Matekoni astui sisään ja heitti kuorma-auton avaimet pöydälle. 
"Joitakin ihmisiä ei pitäisi koskaan päästää liikenteeseen", hän sanoi. 'Ehkä heidän ei pitäisi antaa edes kävellä missään. Ehkä heidän kaulaansa pitäisi ripustaa iso kyltti jossa lukee: Vaarallinen tai Järjetön tai jotain sellaista.'
Mma Ramotswe vastasi hänelle tyynnyttelevästi. 'Olet selvästi tullut Lobatse Roadin kautta. Se saa sinut aina ärtymään.' "

- Alexander McCall-Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Toinen kesäreissupokkarini, jonka ostin ja luin, on Anilda Ibrahimin Punainen morsian (Tammi, 2010 (?), suomentanut Helinä Kangas). Olin lukenut kiinnostavia blogikirjoituksia Ibrahimin kirjoista ja kun kirja sattui tulemaan vastaan, nappasin sen heti. Kirjan aihepiiri sattuikin olemaan kuin jatkumo viime aikaisille kirjoille, joita olin lukenut. Tällä kertaa sukelsin Albaniaan ja Ibrahimin luomaan sukutarinaan, joka on fiktiivinen mutta pohjautuu osin kirjailijan omaan elämään.


Punaisessa morsiammessa valaistaan hyvin albanialaista perhe-elämää historian havinoissa ja naisnäkökulmasta. Lukiessani mahtavaa Yhdeksän tornin linnaketta, mietin kovasti millainen tarina olisi ollut esimerkiksi äidin kuvaamana ja Ibrahimin kirja ikään kuin aukaisi paremmin tätä puolta, vaikka kyseessä ovat kaksi tyystin eri kirjaa, kahdesta eri maasta. Punaisen morsiammen juoni etenee siis perheen naisten kautta ja kertoo pääasiallisesti sen miten aikoinaan Albaniassa naisen elämä on ollut hyvin perhekeskeistä. Sukupuolten välinen eriarvoisuus ja elämän tarkoituksen löytyminen lasten saamisen kautta oli kirjan keskeistä sisältöä. Kirjan tarina pomppi ajassa ja oli näin, Tiikerin vaimon lailla, minulle hieman sekavasti kirjoitettu. Kirjailija kirjoittaakin lopussa, että kirjan alku on alkujaan hänen kirjoituksiaan (itkuvirsiä?) kuolleelle isoäidilleen, ikään kuin muistikuvia sieltä täältä.

Kirjan tarina välittyy minulle myös aika ankeana. Jotenkin koin kirjan olevan aika alakuloinen ja jopa tilittävä. Minkä nyt toisaalta ymmärtää aika hyvin. Kirjan kertomukset olivat kuitenkin sen verran kiinnostavasti kirjoitettuja, että mielenkiintoni säilyi koko ajan. Kuitenkin huomasin haikailevani kirjan äärellä sinne Yhdeksän tornin linnakkeeseen, jossa kaikesta huolimatta oli jatkuvasti tietynlainen toiveikkuus läsnä koko ajan, vaikka kirja itsessään kuvasi sotaa enemmän kuin Punainen morsian, joka taas painottui lähinnä suvun ja lähipiirin välisten suhteiden ruodintaan.

Punaisessa morsiammessa oli jokin viehättävyys, joka kannustaa minua tarttumaan kirjastosta lainaamaani kirjailijan uusimpaan suomennokseen Ajan riekaleita. Kuitenkin samalla hieman "pelkään", että jos kirja kertoo samaa tarinaa kuin Punainen morsian, se saattaa tuntua minulle jo liialta ja vanhan toistolta. Mietin usein, mitenhän vaikeaa kirjailijoiden on jatkaa kirjoittamistaan kirjoitettuaan esikoisteoksekseen omaelämänkerrallisen kirjan, joka usein saattaa olla aitoudessaan hyvin voimakkaasti kirjoitettu? Vai avaako "omien asioiden käsittely" tilan kirjoittaa jotain ihan muuta? Enpä tiedä.


"Hän on pukeutunut punaiseen. Punaiseen kuin veri. Kuin ihmisuhri, joka on annettu jumalille sateen toivossa. Kuin morsian."

- Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Ostin pokkarina Téa Obrehtin Tiikerin vaimon (WSOY, 2011, suomentanut Irmeli Ruuska), kun kirjakauppias sitä suositteli. Sangen harvinainen tilanne mutta päätin hullutella, kesäloman kunniaksi. Tiikerin vaimo on jännä kirja. Se on takakantensa mukaan voittanut Orange -palkinnon 2011 mutta minä en oikein päässyt kirjaan sisälle varsin huikeista ja kiinnostavista tarinan aluista huolimatta.


Kirja kertoo Balkanista sodan jälkeen ja tarinan keskiössä on yksi perhe, ja siinä tarkemmin isoisä ja lääkäriksi lukenut lapsenlapsi Natalia. Kirja etenee minusta hieman sekavasti Natalian muistojen kautta ja pitää useita maagisia (eläin- ja luonto-)tarinoita sisällään, joita Natalian isoisä on kertonut tai jopa kokenut. Kuten sanoinkin, viehätyin monenkin tällaisen tarinan alusta (kuten myös kirjan itsensä) mutta jotenkin kertomukset vaipuivat haahuilemaan liian kauaksi ja huomasin menettäväni mielenkiintoni useampaan otteeseen. Tietyllä tavalla kirja on kaunis ja hieno mutta joku tässä nyt oli, ettei se kolahtanut minuun sillä tavalla kuin kirja olisi voinut kolahtaa. En oikeastaan osaa edes kirjoittaa tästä tämän enempää.

Kirjaa on luettu mm. blogeissa Nenä kirjassa ja Luettua, joista viimeisimpää oli lainattu pokkarikirjan takakanteen! Siitä pääsinkin ajatukseen, että voi hyvänen, olisipa tilanne tavata oma "kirjapolkutuumailu" jonkun kirjan takakannessa. Muun muassa: "En oikeastaan osaa edes kirjoittaa tästä tämän enempää." voisi kuvata harvinaisen hyvin minun esittelytaitoni ja saada poskeni hehkumaan keskellä kirjakaupan hyllyrivistöjä.


"Varhaisimmissa muistoissa isoisäni oli kalju kuin kivi ja hän vei minut katsomaan tiikereitä."

- Téa Obreht: Tiikerin vaimo

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Satuin saamaan käsiini kirjaston pikalainana Siri Hustvedtin uusimman Säihkyvän maailman (Otava, 2014, suomentaja Kristiina Rikman). Bloggaajat (mm. Lumiomena, Leena Lumi ja Ilselä) olivat pitkälti pettyneitä tähän kirjaan mutta mielestäni esittelyt kuulostivat sen verran erikoisilta ja tunteikkailta, että paloin halusta lukea kirjan itse. (tavallista päättelyä tällaisille vastarannankiiskeille)


Säihkyvä maailma kertoo 2000-luvun vaihteessa menehtyeestä Harriet, "Harry" Burdenista, naistaiteiljasta, joka ei ole omasta mielestään päässyt läpi New Yorkin taidepiireissä siksi, että hän on nainen. Kirja on ikään kuin tutkimus tästä mystisestä, isokokoisesta, taidemyyjän vaimon elämästä, jonka kokoaa kirjassa I.V. Hess (jonka ajattelin olevan vitsillä Siri Hustvedtin pseudonyymin, koska kirjassa leikitellään tällä asialla). Hess saa käsiinsä taiteilijan aakkostettuja päiväkirjoja ja lisäksi hän haastattelee kattavasti Harrya tunteneita ihmisiä. Harry on nimittäin tehnyt aikanaan erikoisen kokeilun. Hän on saanut kolme eri miestaiteilijaa esittelemään teoksiaan omanaan ja lopulta oli tarkoitus, että taiteilija paljastaisi olleensa teoksien takana. Kirjan juoneen kuuluu monenlaista sivujännitettä, niin kuin elämään yleensä, mutta pääasiallisesti kirjan teemoja ovat mielestäni taitelijapiirit (New York:ssa) ja sukupuolen vaikutus taiteen kokemisessa. Taiteesta puhumista (kirjan sävy on keskusteleva) Siri Hustvedt sävyttää erilaisilla (mm.) filosofisilla ja neuropsykologisilla tutkimuksilla ja teoksilla, jotka ovat ymmärtääkseni ihan oikeasti löydettävissä (mukana oli ilahduttavasti myös uudehkoja suomalaistutkimuksia!). Useampi bloggaaja on kirjoituksissaan kertonut ärtyneen viittauksista (ja tarkemmin lisähuomioista, joita teoksen kokoaja, I.V.Hess tekee) tai kavahtaneen niitä, mutta minulle viittaukset ovat hyvin mielenkiintoisia, tekivät kirjasta itse asiassa huomattavasti mielenkiintoisemman kuin perusromaanit yleensä ja itse viitteitä/lisäinfoja on paljon vähemmän kuin olisin odottanut (tai "pelännyt)". Kirjassa on myös paljon kielellistä leikittelyä ja pohdintaa (ja kritiikkiä), joka hykerrytti ja hauskuutti minua lukijana.

Minä pidän Säihkyvästä maailmasta. Siinä on mukavaa haastetta ja erilaisuutta tavalliseen kuviteltuun kaunokirjaan. Hustvedt on tehnyt valtavan työn keksiessään näin monipuolisen kirjan. Kirjassa on myös samaa taiteellista kuvailua ja kuvittelua kuin Kaikki mitä rakastin -kirjassa, jossa Hustvedt on taitava. Kirja siis tarjoaa kaunokirjan lisäksi useita visuaalisia taidekokemuksia, jotka itse asiassa kuulostavat aika voimakkailta jos ne oikeasti pääsisi oikeasti kokemaan. Valitettavasti en ole tainnut lukea yhtään hyvää loppua Hustvedtin kirjoissa (KMR kesken) ja sama toistuu myös tässä. Loppu on mielestäni yllättävän imelä ja perinteinen verrattuna siihen mitä kirja muuten nokkeluudellaan edustaa. Mielenkiintoinen kirja ja mielestäni tämä on taas helppolukuisemman oloinen kuin (kesken oleva) KMR, sillä Säihkyvä maailma etenee aika lyhkäistenkin kappaleiden (tai "selontekojen") kautta, joka on minulle hyvä juttu. Kokonaisuus oli minulle selkeästi luettavissa jne (4?/5). Myös Omppu blogissaan Reader, why did I marry him? piti kirjasta kovasti. Pidän kirjoista, jotka saavat minut ajattelemaan ja tämä kirja poiki jo yhden hyvän keskustelun taiteeseen itseäni perehtyneemmän kanssa. Ja se jos joku on on upeaa!

Valitettavasti lainaus kirjasta puuttuu nyt kokonaan, sillä jouduin jo palauttamaan kirjan.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

Minulla oli viikon lukujumi. Sitten avasin rohkeasti 411 sivuisen (teksti on aika pienellä, kirjan sivut ovat liian ohuet makuuni ja kansikuvakin liian imelä!) Yhdeksän tornin linnakkeen, jonka olin lukenut kirjan takakannesta olevan Qais Akbar Omarin elämänkerta Afganistanista (Otava, 2013, suomentanut Sami Heino). En ole paljoakaan lukenut afganistanilaisia kirjoja, jos yhtään, joten kiinnostuin "maiseman vaihdosta".


Kirja on 1982 syntyneen, hyvin älykkään oloisen, mattokauppiaan esikoiskirja. Kirja alkaa noin kymmenvuotiaan pojan (?) silmin ja kertoo hänen perheensä uskomattoman tarinan. Tarinan kerronta etenee kronologisesti ja myös tarinan kuvaus on mielestäni upeasti iän mukaan kirjoitettu.

Olen usein kirjoittanut, ettei fiktio koskaan ole yhtä rikas ja yllättävä kuin fakta ja tämä kirja on todiste siitä. Kirjan tapahtumat kertovat kuinka yksi afgaaniperhe yrittää elää ja piileksiä sodan jaloista. Se kertoo miltä miltä tuntuu jatkuvasti läsnäoleva pommitusvaara, muuttuvien vallanpitäjien järjettömät vaatimukset, elämä sotaa paossa omassa maassaan... Se kuvaa upeasti miten laaja maa Afganistan on ja se on hyvin mielenkiintoinen kuvaus myös kansan kulttuuriperimästä ja uskonnosta. Myös sukupuolien väliset roolit ovat erikoista luettavaa länsimaalaiselle monella tavalla, ihan yhtä lailla kuin tavallisen afganistanilaisen perheen arjen kuvaus ja toisen ihmisen kunnioittamisen kulttuuri- ja samalla sodassa: sen täydellinen puute. Kirjan kohtaus kuchi-suvun (ilmeisesti romaneita) kohtaamisesta ja heidän kanssaan vaeltamisesta oli suorastaan euforistisen upea- kuin satu. Minä suorastaan ahmin tätä värikästä ja tunnepitoista kirjaa, mutta samalla nautiskelin sitä hitaasti. Kirjan tietomäärä oli valtavaa ja kaikki tämä oli kerrottu hyvin kauniisti ja selkeästi. Kirjassa ei ollut minulle yhtää suvantovaihetta, eli vaihetta jossa toivoisi kirjan menevän jo eteenpäin tai jopa loppuvan. Jännitys ja mielenkiinto perheen tarinaa kohtaan säilyi viimeiselle sivulle saakka. Tuntui, että jokainen sivu oli täynnä täyttä tavaraa, eikä kirjassa ollut yhtäkään ylimääräistä sanaa. Liikutuin kirjan mukana monta kertaa mutta onneksi kirjailija säilyttää hyväntuulisen, lempeän ja viisaan otteensa myös silloin, kun luin julmuuksista, menetyksistä, epätoivosta ja uskomattomasta epäonnesta.

Oikeastaan en halua kirjoittaa paljoakaan enempää, vaikka puhuttavaa tästä olisi moneen lukupiiriin, vaan suosittelen teitä lukemaan kirjan. En tiedä tuoko se uutta heille, jotka ovat lukeneet Afganistanista aiemmin mutta minulle tämä kirja on ollut todellinen kokemusmatka. Ja tämän kirjan jälkeen uskoisin kaikkien olevan sitä mieltä, että sotatilannetta tulisi välttää viimeiseen asti. Haluaisin antaa tälle kirjalla täydet pisteet mutta realistisempi saattaa olla (4/5). Tai mitä väliä (5/5), totta puhuen, tämä oli vuoden toinen superhyvä kirja Edmund de Waalin kirjan jälkeen. Ja lopputuloskin on sama, tämän voisin lukea heti uudestaan! Tätä kirjaa jää ikävä.

Kirjaa on luettu myös blogeissa: Annelin kirjoissa ja Kirjavalas.
Olen häkeltynyt jos tätä kirjaa ei löydä useampi kirjabloggaaja!


"Isoisänä omistaman korttelinmittaisen talon katto oli ihanteellinen paikka lennättää leijaa. Katto kohosi kadun varrella kasvavien puiden yläpuolelle, joten se oli kuin varta vasten rakennettu leijanlennätyslava. Alapuolella ihmiset ikään katsomatta heittivät askareensa sikseen nähdäkseen lopputuloksen. Hyvästä taistelusta puhuttiin aina päiväkausia jälkeenpäin."

- Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

perjantai 23. toukokuuta 2014

All you can read -viikonloppuni (päivittyvä postaus)

Aloitin All you can read -viikonlopun (mahtavan idean äiti on Marile blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä) lukemiseni jatkamalla keskeneräistä Taiye Selasin Ghana ikuisesti (Otava, 2013, suomentanut Marianna Kurtto, kirjastosta). Kirja on mielestäni hyvin kaunis tarina perheestä, joka on kokee, ja on kokenut, monenlaista. Se kertoo kuinka pienestä, ja suuresta, perheemme voi erkaantua toisistaan, mutta silti jokin yhteys säilyy aina. Lukiessani en ollut aina ihastunut mutta kirjassa oli hyvin kauniita kohtia ja kuvaukset voimallisia. Kirjan loppu oli minusta todella ihana ja eheyttävä (3-4/5), vaikka kirja olisi mielestäni voinut olla hieman tiiviimpi. Tätä kirjaa on luettu blogeissa paljon ja erilaisia, hyvin ihailevia, esittelyjä löytyy useampia. En malta nyt etsiä linkkejäkään! Luin noin 150 sivua kirjan lopusta tänään ja nyt siirryn seuraavaan. Mikähän se lieneekään. Mukavaa viikonloppua kaikille!



" vasen yläsektori.
 Siellä se on.
 Liike, jota hän etsii."

- Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go)

klo 22.30

Luin Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Tammi, 2001, ap 1956, suomennos Pentti Saarikoski, 145 s., kirjastosta). Kirja kertoi miehestä ja maailmasta, joka on rahan vallassa. Kuinka sopivaa vielä tähänkin päivään? Päähenkilö Tommy Wilhelm saa yhden päivän aikaan monta neuvoa eri ihmisiltä, joka vaikuttaa muutoinkin olevansa hänen elämäänsä. Hän on tehnyt päätöksiä, jotka eivät ole olleet suotuisia hänen hyvinvoinnilleen ja eräänä päivänä nämä asiat ikään kuin vyöryvät "arkiaskarien" lomassa hänen kasvoilleen. Tuntui, että päähenkilö koki epäreiluutta elämässään mutta samalla minä lukijana koin hieman ärtymystä miehen olemusta kohtaan. Kirja oli kirjoitettu mielestäni taidokkaasti ja se oli lyhykäisyydessään itse asiassa varsin hyvä. Se sai minut jälleen kerran miettimään työmaailman vaatimuksia, maailmamme arvoja (= raha?), mitä vastaan päähenkilökin halusi taistella. Valitettavasti kuitenkin hän oli samaan aikaan hyvin syvällä samoissa arvoissa (niin kuin me kaikki?). Kirjan kerronnassa oli minusta myös sellaista humoristista otetta, hyvin hienovaraisesti, ikään kuin sarkastisella tavalla. Kuitenkin kirja oli kaikkineen hieman latistava, surullinenkin. Mutta oikein hyvä (4/5). Ja kirjalla osallistun Jokken nobelisteihin. Nyt tarvitsisin jotain piristävämpää loppuillaksi ennen uniani! Mutta mikä se pinostani onkaan...huoh.


"Tämä suurikokoinen, kumma, kiihtynyt, lihainen, vaalea, nykivä persoona nimeltä Wilhelm, tai Tommy, oli tässä, läsnä, nyt - tri Tamkin oli syöttänyt hänen päähänsä kaikenlaisia ajatuksenpäitä läsnäolevasta hetkestä, tästä ja nyt - tämä Wilky, tai Tommy Wilhelm, neljänkymmenen ikäinen, kahden pojan isä, joka tällä hetkellä asui hotelli Glorianassa, oli määrätty kantamaan kantamusta joka oli hänen oma itsensä, hänen karakteristinen minänsä."

- Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen


Lauantai, klo 10.00

Huomenta. Illalla en meinannut löytää mitään kivaa kirjaa aloitettavaksi. Mikään ei napannut mutta luin 40 sivua Emma Donoghuen Huonetta (Tammi, 2012, Room, suom.Sari Karhulahti, kirjastosta), eikä se oikein lähtenyt niin päätin, että aamulla aloitan paljon puhutun Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY, 2014, kirjastosta). No aamupalallani, ulkona, pienen pienen omenapuun runsaita kukkia ihastellessani, aloitin Kinnusen ja mietin, että mikä se tämmönen Kinnunen on joka heti aamusta itkettää. 55 hienoa sivua on takana ja luen varmasti loppuun, mutta nyt lähden metsälenkille. Mukavaa lauantaita!



"Tässä talossa riittäisi lämpöä."

- viimeksi lukemani sanat


Kello 14.00

Metsässä menikin kolmatta tuntia! Voi miten ihanaa. En ole aikoihin päässyt ja uskaltanut jaksamisenkaan vuoksi lähteä näin pitkäaikaiselle retkelle mutta nyt siihen oli tilaisuus ja lämpökin oli lopulta siedettävä tuulen, puiden ja välillä pilvien ansiosta. Kävin matkallani käppäilemässä erään luontopolun, joka oli tietysti kuin pieni ulkomaanmatka. Uusilla poluilla on heti seikkailun makua ja ripaus jännitystä koko ajan matkassa. Välillä maasto vie täysin keskittymisen, välillä ehtii tuumailla enemmän ja välillä luonto pysäyttää kauneudellaan ja miljardeilla valkovuokoillaan, joita vielä tuolta löytyi! Tulomatkalla söin eväitä retkipaikalla ja luin Aleksis Kiven Sydämeni laulu (SKS, 1984, 76 s., kirjastosta). Runot olivat pieniä tarinoita, joista ei murhettakaan puuttunut. Milloin kuoli äiti ja poika, milloin tuleva sulho. Mutta mukavaakin tunnelmaa mukana oli ja lopussa hyvin tuttuja Seitsemän veljeksen runoja. Käppäilin loppukilometrit kotiin Timon laulu mielessäni...








Osallistun Kiven kokoelmakirjalla runohaasteeseen 2014 (3/5). Pahoittelen kuvatulvaa, mutta kun metsä on kuin puutarha! Ihmeitä täynnä! Nyt jatkan Neljäntienristeystä!


"Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa
(...)"

- Aleksis Kivi: Timon laulu

Kello 20.00

Kuuma päivä laskeutuu iltaansa. Luin päivän aikana Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY, 2014, kirjasto). Kirja tavoittaa varmasti useamman suomalaisen sukuhistoriasta asioita, sieltä täältä, jotain tuttua. Kirja on myös kuin oodi naisille mutta samalla kuvaa kuinka me kaikki biologiseen sukupuoleen katsomatta olemme erilaisia, persoonia. Samalla Kinnusen teksteissä on jotain sellaisia kohtia, jotka osuvat tarkkaavaisesti johonkin olennaiseen, joka yhdistää meitä kaikkia. Kukin löytänee omansa. Kirja on kirjoitettu hyvin ja kokonaisuus on hyvin selkeä. Kirja on koskettava tarina, melankolinenkin. Siinä kuvataan suomalaisen suvun tarinaa 1800-luvun lopulta 1990-luvun loppuun. Neljäntienristeys on moniääninen ja mielenkiintoinen tarinaltaan. Esikoiskirjaksi kirja on äärettömän eheä kaikin puolin. Pidin siitä mutta halajan nyt jotain kevyempää! (3-4/5).

"Hän tietää, miksi ikkunat täytyy taas pestä. Hän on synnyttänyt jo kaksi tytärtä, vaikka anoppi ei tahtonut lapsia."

- Tommi Kinnunen: Neljänntienristeys

Sunnuntai kello 8.45

Illalla ei enää kirjojen lukeminen ottanut onnistuakseen. Luin vain hieman härppien kesken olleen Anna Ahmatova, valitut runot (Tammi, 2008, kirjastolaina, luin noin 150 s lopusta). Kirjan alussa on 60 sivun pituinen esittely Anna Ahmatovasta ja hänen teoksistaan, minusta se oli kirjoitettu jotenkin pitkätoikkoisesti, joka varmaan johtui siitä, etten ollut Ahmatovan runoja aiemmin lukenut. Runokirjaa lukiessani huomasin, että pian runot alkoivat käydä sota-aikaa kuvaavaksi ja isänmaallisiksi. Nämä eivät jotenkaan puhutelleet minua tässä ja nyt. Mutta kirjassa oli myös upeita helmiä, joita luin useampaan kertaan ja nautinnolla. Kuten 

"Nukun hiljaa kirkkomaassa tammilaudan alla..."

"Suojaton sydän kylmeni, 
mutta kevein askelin lähdin. 
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteeni (...)".

Yllä oleva, toinen lainaus olikin itselleni puhuttelevimmasta runosta Laulu viimeisestä kohtaamisesta. Se runo on minusta täydellinen. Olisi mukava saada Ahmatovalta jokin pienempi runoteos käsiin, niin sen voisi ehkä paremmin "sulattaakin", nyt käsitykseni jäi repaleiseksi mutta mielenkiinto säilyi (3-4/5). Osallistun Ahmatovalla Runohaasteeseen 2014. Ja voi olla, että all you can read viikonloppuni lukemiset ja päivitykset päättyvät tähän sillä pääsen kohta lukemaan taas lastenkirjoja, huh, onneksi. Meinaan jo pakahtua ikävästä. Vaikka välillä uhoan omistavani erakkoluonnetta, niin ei se kyllä niin ole. Kaipaan ihmisiä lähelleni. Kiitos kaikille kommentoijille oli kiva, että joku ehti piipahtaa mukana :)!



"Aidon hellyyden tunnistaa helposti,
ja se on hiljainen.
Turhaan turkkia olkapäilleni
kiedot hellävaroen,
(...)"

- Anna Ahmatova