Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela oli minulle kaukaisesti nimenä tuttu. Omat lapseni ovat vasta leikki-ikäisiä, joten en ole hänen nuortenkirjojaan kuitenkaan lukenut, vaikka kirjailija on selvästi tehnyt jo pitkän ja vaikuttavan uran. Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) tarttui mukaani kirjaston uutuuksista hienon kantensa ja pienen muistikuvan takia, että olin kiinnostunut tästä kirjasta jonkin blogitekstin vuoksi (pahoittelen, että en osaa koskaan viitata kenen blogi oli kyseessä, olen huonomuistinen näissä asioissa). Kuitenkin, on varmaan taas tunnustettava, että minulla oli hienoinen epäluulo kuinka suomalainen kirjailija voi kertoa vakuuttavasti maapallon toisella puolella olevasta elämästä, mutta tartuin kirjaan uteliaisuudella.


Rannela kirjoittaa minusta hyvin selvästi ja kirjaa oli hyvin helppo ja nopea lukea. Väistämättäkin tuli mieleeni, että kirjoitustapa oli peruja nuortenkirjoista. Se ei silti tarkoittanut yhtään sitä, etteikö teksti olisi ollut varteenotettavaa ja uskottavaa. Olin ihan vakuuttunut kirjailijan tiedon määrästä, sillä minun tietouteni Kamputseasta ja sen historiasta ja kulttuurista on oikeastaan olematonta. Kirja lähtee itse asiassa kannessa olevasta kuvasta ja kertoo fiktiivisesti naisen tarinan. Kirja kertoo myös kuinka ennen vallankumousta Kamputseassa, kuten monissa muissakin maailman kolkissa, tehtiin suoranaista kansanmurhaa kitkemällä mahdolliset kansallisviholliset pois diktatuurin aatteiden alta. Ihmisen hirviömäisyys on jokaiselle historiaa hiemankin lukeneelle tiedostettu asia, mutta se ei siltikään tee asiasta sen helpompaa kohdattavaksi ja käsiteltäväksi, edes fiktiivisellä tasolla. Myös tässä kirjassa, kuten Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaressa, pääosissa ovat nuorten lasten äidit. Rannelan kirjan ensimmäisessä osassa vangittu äiti kuljettaa välillä puolikuollutta poikaansa kuulusteluista toiseen ja kirjan loppuosassa kerrotaan tarinaa tämän äidin isomman tyttären näkökulmasta.

Kirja oli itselleni yllättävän koskettava, itkin ihan kunnolla, moneen kertaan. Rannela kertoi hirveän tarinan ja kaivoi varmasti kaikkien äitien (ja isien) sisälmyksiä varsin aistikkailla kuvauksillaan. Tarina oli niin kiinnostava, että kurkin kirjailijan jälkisanatkin jo ennen kirjan loppua ja tulipa minun käytyä Rannelan blogisivuillakin. Vaikka kirjallisesti kirja ei ollut minulle hyvin koskettava tai lumoava (tiedätkö kun joskus kieli oikein tanssii eteenpäin- sitä kokemusta en tästä saanut). Mutta itse tarina oli uskomaton ja rohkea. Mahtavaa. 3,5/5.


"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

- Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Kommentit

  1. Kuulostaa järkyttävältä kirjalta, mutta aihe on tärkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Historiallisia kirjoja on mielenkiintoista lukea, aina välillä. Fiktionakin, koska joskus juuri niissä saatetaan kuvata asiaa "parhaiten".
      Kiitos paljon kommentistasi!

      Poista

Lähetä kommentti