tiistai 31. joulukuuta 2013

Kirjavuoteni 2013

Pikaisella laskulla ynnään bloganneeni tänä vuonna 41:stä kirjasta. Vielä pikaisemmalla laskulla veikkaan lukeneeni lukupiirikirjojen ja opintokirjojen (joista en bloggaa) kanssa noin 50 kirjaa tänä vuonna, mikä on paljon minulle tässä, tämän hetkisessä elämässäni. En muista yhtään päivää tältä vuodelta, etteikö joku kirja olisi ollut kesken. Luin varmasti useampana päivänä kuin olin lukematta. Aloitin lastenkirja- ja äitiysblogini rinnalle tämän Kirjapolkuni kirjablogin.

Kävin vuoden 2013 varrella Helsingin kirjamessuilla ja parissa pienemmässä kirjatapahtumassa. Kirjoitin toisen blogini puolella noin sata laadukkaan lastenkirjan esittelyä. Osallistuin ensimmäistä kertaa kirjablogistien lukumaratoniin ja totean, että puolikas maratoni olisi itselleni ihan riittävä. Luin ihanaan 1800-luvun kirjablogihaasteeseen onnettomat 4,5 kirjaa. Ja luin pari kirjaa, joita en olisi yleensä lukenut (Konstig, Hämäläinen), pelkästä höynähdyksestä. Löysin samoilla blogihöynähdyksillä uusia mielenkiintoisia kirjailijoita, joista osa saattaa jäädä lukupolkuni rinnalle pitemmäksikin aikaa. Hurahdin Hauruun ja ylistin Dostojevskiä. Jätin ääneni blogistien maailman parhaimpien kirjojen äänestykseen, joista kolme pääsi top viiteen.

Yksi 2013 lukemista kirjoistani ei ehtinyt blogin puolelle, joka oli tämän vuoden ehkä eniten muualla blogattu kirja, eli Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Mutta kirjavuosi se on ensikin vuosi. Toivotan teille kaikille hyvää uutta vuotta 2014 ja olen vallan nöyrä ja otettu kuinka monta lukijaa olen tänne Kirjapoluilleni saanut, kiitos!


"Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks,
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
no hohtaa, ne hehkuu, ne halaa..."

- Eino Leino

maanantai 23. joulukuuta 2013

Kesken jääneistä kirjoista

Aloitin syksyllä ensimmäisen Gogolini. Kuolleet sielut kuulosti älykkään kauniilta mutta osoittautui lähes kuolettavan pitkäpiimäiselle ja tylsälle. Kun vihdoin palautin puoliksi luetun kirjan takaisin kirjastoon, siivosin samalla viikolla kirjakaappiani. Ja arvatkaapa mikä sieltä löytyi? Avaamaton Gogolin Kuolleet sielut. Voi huokaus. Joskus toisista kirjoista ei vaan pääse eroon ja ne on ilmeisesti tarkoitettu luettavaksi, vaikka väkisin.


Minulla on ikuisuuskesken myös kolme merkkiteosta. Bloggaajien maailman parhaaksi kirjaksi valitsema Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, pokkariversiona, jäi kesken tylsempien sotakuvasten alkaessa. Olen nähnyt sen teatteriesityksenä aikoinaan, ja itkenyt silmäni punaiseksi ystäväni kanssa. Kokemus oli ihana ja hirveä yhtä aikaa ja ehkä parhaita teatterikokemuksiani. Mutta kirjan on kesken, vaikka tiedän, että haluan sen joskus vielä lukea.

Toinen kesken oleva kirja omassa hyllyssäni on Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Tämä kirja on niin monen kehuma, että puhuvan kissan kohdalla petyin aikoinaan katkerasti. Pitkästynyt lukukokemukseni katkesi tuolloin siihen. Aikaa on tuosta ainakin kymmenen vuotta. Mutta nyt, kun venäläinen kirjallisuus on vihdoin hieman avautunut minullekin, Dostojevskin kautta, Bulgakovin puhuvat kissat ovat lukulistanimuistissani.

Kolmas, tunnuksistani pahin, kesken oleva kirja on ehkä elämäni yksi tärkeimmistä kirjoista, nimittäin Waltarin Sinuhe. Kun luin Sinuhea, koin suurta onnea ja kunnioitusta. Olisin voinut kailottaa tuon kirjan täydellisyyttä jokaiselle vastaantulijalle. Ilmeisesti sen vuoksi, että kirja on minulle niin suuri, minä jätin viimeiset kymmenen sivua lukematta. Siellä ne odottavat. Näin varmistanen sen, että Sinuhe kulkee matkassani koko ajan. Luen loppuun vasta, kun tiedän aloittavani sen samana päivänä uudestaan.

Viimeisin kesken jäänyt kirja on eiliseltä. Lainasin vastoin hälytyskelloja ja aiempia päänpuisteluitani Amos Oz:n kirjan Meri on sama. Luin taiteellisesti ja runollisesti puettua imelää ja sekavaa tarinaa 41 sivua ja huokaisin. Jos kaikki nuo sivut menivät suu hieman rutussa ja taka-alla huusi pessimismini sumutorvi, niin miksi väkisin? Ymmärtääkseni luen kirjoja rentoutuakseni ja nauttiakseni elämästä? Kirjastolainojen keskeenjääminen on ohi liitävää elämää mutta oman hyllyn keskenjääneet kirjat ovat mukana kulkevia kiviä, jotka eivät ole ainakaan vielä hioutuneet timanteiksi.

Kirjahyllyä siivotessani huomasin, että hyllyssäni olisi monta oletuksiltaan hyvää, jopa loistavaa, kirjaa, jotka minun pitäisi lukea. Ehkäpä jo ensi vuonna.
Mutta ensin katson mitä ihanaa ja niin lukematonta lahjakääröistäni paljastuu...


"Sydämelle elämä on yksinkertaista: ..."

- Knausgård: Taisteluni 1 (tällä hetkellä keskenoleva, mutta aktiivisessa luvussa)

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Jatkoin viime viikolla hurahtamistani Hanna Hauruun. Ensimmäisiä novelleja lukiessani luulin jo löytäneeni Haurun kirjan, josta en niin välittäisi. Mutta miten väärässä olinkaan. Liian pienet sandaalit (Like, 2010, kirjastolaina) kertoo tarinoita suomalaisista naisista.


Ja vaikka "tarinoita suomalaisista naisista" voisi kuulostaa laimealta ja yhtä tylsältä kuin maastohiihtokisa televisiolähetyksenä (pahoittelen), niin Hanna Hauru tekee sen toisin. Novelleissa kuvataan naisia, jotka ovat karvaisia, rinnattomia, syövän latistamia, hieltä haisevia, kauniita, yksinkertaisia ja lihavia. Jokaisessa tarinassa ikään kuin käsitellään jotain aihepiiriä, joka voi olla kantajalleen henkilökohtaisesti kipeä. Tarinoissa on muihin lukemiini Haurun kirjoihin verrattuna huomattavasti enemmän huumoria, vaikka yhtä aikaa kuvaukset ovat tarkkakatseisen kipeitä ja koskettavia. Hanna Hauru taitaa kummankin mielestäni aidosti ja luonnollisella tavalla. Vaikka novelleissa ei välillä kirosanojakaan kaihdeta, kaikki tuo rääviyskin tehdään silti minulle hyvän maun rajoissa, menemättä sille yleiselle hassunhauskojen kirjojen maastolle, jossa kirjoitus muuttuu ennalta-arvattavaksi ja ärsyttäväksi. Liian pienet sandaalit sai minut ajattelemaan naiseutta ja itseäni naisena, myös poikkeavuuksiani perinteisistä kauneusihanteista. Haurun tapa kirjoittaa arkisista hetkistä, kuten saunakuvaukset, ovat myös avanneet itselläni erilaisia muistikuvia ja jopa tuoksuja. Nämä ovat minulle antavia ja ihania kokemuksia. Hauru ikään kuin avaa muistinilokeroita ja laittaa ajatuksiani kulkemaan varsin arkitasolla mutta tietyllä tapaa myös sukupolvien välisissä aatteissa. (4/5)

Näkisin hyvin mielellään nämä novellit teatterissa, onkohan Haurua saatu koskaan teatterilavoille? Kyllä olisi aika. Saattaisin minäkin, suomalaiseen teatteriin varsin tympiintynyt ihminen, lähteä ihan varta vasten katsomaan.

Ja nyt tulee haaste: lukekaa Haurua. Väitän, että Hanna Hauru on yksi aikamme tärkeimpiä kotimaisia kirjailijoita ja suomalaisuuden kuvaajia. On taito kirjoittaa lyhyesti jotain näin arkista ja yhtä aikaa valtavan tärkeää. Ja miten kauniilla kielellä! Osoitan haasteen varsinkin Kirjakolle ruispeltoon.


"Siinä ku saunatuvassa kuivasin ittiäni ni mulla alko tosissaan korpeemaan tämä tämmöinen naisen elämä. "Perkele!" aattelin ja äkkiä laitoin pyyhkeestä turpaanin päähän."

- Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Luin kesällä Mülleria ensimmäistä kertaa ja viime viikolla luin kirjan Tänään en halunnut tavata itseäni (2010, Tammi, suom. Tarja Roinila,kirjastolaina). Tunnen houkutusta kirjoittaa ensin asian vierestä.


Minä harvoin pidän siitä, että kirjojen kannessa on kirjailijan kuva. Syksyllä kirjailija Hotakainen sanoi kirjamessuilla, että hänen mielestään kirjailijan kuva on riski kirjalle. Sillä se voi asettaa ennakkoluuloja. Näin on ainakin minulla käynyt monen kotimaisen kirjailijan kohdalla, en mahda sille mitään. Mutta toisaalta joskus kuva voi olla niin hyvä, että siihen pysähtyy. Herta Müllerin kuva hänen kirjoissaan on juuri sellainen. Katse on niin syvälle pureva ja "tosissaan", että sitä on vaan pakko katsoa ja pitkään.

Ja tämä kuvaa myös Müllerin huipputaituruutta ja älykkyyttä kirjailijana. Kahden teoksen perusteella voisin summata, että hänen teksteissään on jotain sellaista intensiteettiä, ettei kirja lukemalla tule kokonaan selväksi. Luultavasti toisella ja kolmannella lukukerralla voisin ymmärtää tarinaa taas kokonaisempana ja tarkkakatseisemmin. Kirjassa Tänään en halunnut tavata itseäni kerrotaan naisesta, joka työskentelee vaatetehtaassa kommunistissa Romaniassa. Hän joutuu aika ajoin käymään kuulusteluissa, joita pitää kuolaisia, vääristyneitä käsisuudelmia antava Albu. Kirja kulkee usealla aikajanalla ikään kuin naisen raitiomatkan ajatuksia mukaillen. Kirja kertoo naisen elämästä ja ihmissuhteista. Lauseet ovat täynnä voimaa ja tarina on arkisen raadollinen. Silti tarinassa oli jotain erikoista, ehkä toteavan napakoiden kuvaustensa vuoksi, joka sai ajatukseni välillä harhailemaan. Tämä kirja kuuluu luokkaan, jota on vaikea kuvata sitä lukemattomalle. Kirja jättää minulle tunnelmia, jotka ovat sateenharmaita, mutta jollakin tavalla samaan aikaan harmauden keskellä tanssitaan ja jaksetaan toivoa auringon pilkahduksia piknikreissuille. (4/5)

Kirjaa ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Maria blogissaan Kirja joka maasta.


"Älä huoli, minä en juo tuskaani vaan koska se maistuu.
Voi olla, minä sanon, sinä ajattelet kielelläsi."

- Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

perjantai 20. joulukuuta 2013

Jennifer Egan: Sydäntorni

Luin alkuvuodesta Jennifer Eganin Aika suuri hämäys kirjan ja minusta se oli aika kiva kokemus. Erilaisen tavallinen, kirjan hahmot olivat hyvin rakennettuja ja kirja kulki haasteellisesti. Kun huomasin (blogeista tietenkin), että Jennifer Eganilta on suomennettu uusi Sydäntorni (Tammi, 2013, suom. Heikki Karjalainen) lainasin sen tietenkin kirjastosta, sen käteeni sattuessa. Odotukseni olivat viimeisen Egan kokemukseni perusteella ainakin sydäntornin korkeudella.


Sydäntorni muistutti minua hieman Aika suuresta hämäyksestä. Siinä oli samanlaista runkoa ja aikajanan heittelyä mutta huomattavasti yksinkertaisemmin ja ehkä hätäisemmin kuin Aika suuressa hämäyksessä. Henkilöhahmojen mukavuus oli onnistunut ihan kivasti mutta kokonaisuutena Sydäntornin juoni oli minusta aika "perus". Sydäntornissa yritetään luoda pientä mystiikkaa ja jopa kauhua mutta minulle se ei kolahtanut. Huumoriakin oli mukana, hörähdin kerran. Kirjan juoni perustuu siis jälleen kerran elämänkulun kerronnalle (minun mielestäni). Tällä kertaa kuvataan kahden miehen, lapsuudenkaverin, elämäntarinaa. Kuinka hyvästä pojasta tuli narkkari ja vankilakundi (tästä hahmosta minulle tuli mieleen kotimaisempi, ja siten läheisempi, pikkurassu, tunteileva Miska, joka esiintyi Tiuraiemen kirjassa) ja kuinka traumaattisesta kokemuksesta selvinneestä pojasta kasvoi lopulta menestyvä mies. Ja kuinka he tapasivat ja kuinka yllätyksellisesti historian havina asetti heidät samanlaiseen traumaattiseen tilanteeseen kuin heidän ollessaan lapsena. Ja mitä sitten kävi.

Ääh, täytynee todeta, että olin pettynyt Sydäntorniin. Kirja kulki minulle koko ajan sillä rajalla, että onko tämä hyvä vai sitten vähän ylitehty. Kirjailijalla on tosi kiva tyyli kirjoittaa mutta väkiselläkin Sydäntorni jäi minulle aika suoritukselliseksi kirjaksi. Siitä puuttui se jokin palo, jota kirjassa itsessäänkin kirjoitustuneilla haetaan. Ehkä minulla oli Eganin ensimmäisenkin kirjan kohdella hieman ristiriitainen olo, osin kirja oli tosi mielenkiintoinen ja taas välillä hyvin ennalta-arvattava, ja uskallanko taas sanoa suoraan, että tylsä. Minusta tuntuu, että nyt olen Eganini lukenut.

Silti minusta on ollut erittäin mielenkiintoista lukea blogeista aivan erilaisia kokemuksia. Sillä Opuscolo piti kirjasta itseäni enemmän ja taas Erjan lukupäiväkirjoissa kokemus oli ehkä lähempänä omaa kokemustani. Mahtavaa miten eri lailla me luemme kirjoja ja mahtavaa, että kirjavalikoimaa löytyy. Toivottavasti myös tulevassa suomennettujen kirjojen laajuus säilyy, että meille kaikille löytyy omansa. Sitä vaan tässä kevätlistoja katsellessani mietin.


"Linna oli sortumispisteessä, mutta ei sitä kello kahdelta
yöllä himmeässä kuunvalossa huomannut."

- Jennifer Egan: Sydäntorni

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Hurahtanut Hanna Hauruun. Siinäpä olisi yksi kuvaus minusta ja kirjoista vuonna 2013. Sillä tämä oli jo kolmas Hanna Hauru tälle vuodelle. Ja ette usko miten silmäni loistivat, kun löysin kirjastosta taas kaksi lisää.


Hanna Haurun Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008, kirjastolaina) kertoo pohjoisen kylästä, johon on ajan myötä jäänyt asumaan vain yksi nelihenkinen perhe ja naapurin nainen. Perheen äiti on emännöinyt kylän baaria, joka sittemmin muuttui myös kaupan korvikkeeksi. Kun asiakkaat loppuivat, loppuivat myös äidin työt. Näin perhe jatkoi elämäänsä maalla, omassa kodissaan. Perheen arki kulkee viinan ja arkihommien mukaan. Perhe elää omien lehmien maidosta, metsien sadosta ja veden antimista. Pullaa leivotaan ja talo siivotaan. Sekä äiti, isä että poika juovat viinaa päivittäin, joka sekin on omatekoista. Naapuri tulee harvase päivä mukaan juominkeihin, ja jutut ovat päivästä toiseen samoja. Naiset miettivät naapurille aviomiestä, miehet miettivät pojalle morsianta. Tytär on ainoa, joka kaihtaa viinaa ja paheksuukin ainaista humalan aaltoilua. Mutta silti perusasiat tulevat tehtyä. Ja joskus jopa laitetaan ykköset päälle.

Seuraavassa tulee juonipaljastus. Kirjassa tytär uneksii poron kutsuvan häntä maailmalle. Se houkuttelee tyttöä irtautumaan turvallisesta kotipiiristä ihmisten ilmoille. Myös muut perheenjäsenet miettivät muualle muuttoa aika ajoin, mutta silti oma koti ja pihapiiri koetaan turvalliseksi ja riittäväksi. Kuitenkin lopussa perhe ja naapuri muuttavat pois ja jopa pääkaupungin sykkeeseen. Viimeisessä kappaleessa talo muistelee elettyä aikaansa ja toivoo, että vielä joskus joku asuisi sen sisällä ja hoitaisi sitä. Tämä loppuratkaisu kirjassa oli mielestäni aika hauska. Se ikään kuin repäisi tuon sisäänkääntyneen perheen ja naapurin ulos raakaan maailmaan. Jäin miettimään, kuinka perhe jatkoi elämäänsä. Vanhemmat ainakin menivät töihin, se kerrottiin. Mutta asuivatkohan he kerrostalossa, ostivatko lähikaupasta maitoa ja makkaraa, joivatko perjantaisin saunavuoron jälkeen olutta? Kävivätkö lähikapakassa vai unohtuiko viinanhimo? Löytyikö naapurista ystäviä? Ja miltä tyhjä koti pohjolassa tuntui sydämen muistissa?

Tämäkin Haurun pienoisromaani oli elämän tuoksuja, hajuja ja makuja täynnä. Ihan mahtavaa, kyllä kannatti hurahtaa Hanna Hauruun. (4/5)


"Tattikeitto tuoksuu koko talossa. Äiti on lisännyt joukkoon kermaista maitoa ja me kaikki syömme keittoa suurella ruokahalulla sämpylöiden kera."

- Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

perjantai 13. joulukuuta 2013

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela oli minulle kaukaisesti nimenä tuttu. Omat lapseni ovat vasta leikki-ikäisiä, joten en ole hänen nuortenkirjojaan kuitenkaan lukenut, vaikka kirjailija on selvästi tehnyt jo pitkän ja vaikuttavan uran. Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) tarttui mukaani kirjaston uutuuksista hienon kantensa ja pienen muistikuvan takia, että olin kiinnostunut tästä kirjasta jonkin blogitekstin vuoksi (pahoittelen, että en osaa koskaan viitata kenen blogi oli kyseessä, olen huonomuistinen näissä asioissa). Kuitenkin, on varmaan taas tunnustettava, että minulla oli hienoinen epäluulo kuinka suomalainen kirjailija voi kertoa vakuuttavasti maapallon toisella puolella olevasta elämästä, mutta tartuin kirjaan uteliaisuudella.


Rannela kirjoittaa minusta hyvin selvästi ja kirjaa oli hyvin helppo ja nopea lukea. Väistämättäkin tuli mieleeni, että kirjoitustapa oli peruja nuortenkirjoista. Se ei silti tarkoittanut yhtään sitä, etteikö teksti olisi ollut varteenotettavaa ja uskottavaa. Olin ihan vakuuttunut kirjailijan tiedon määrästä, sillä minun tietouteni Kamputseasta ja sen historiasta ja kulttuurista on oikeastaan olematonta. Kirja lähtee itse asiassa kannessa olevasta kuvasta ja kertoo fiktiivisesti naisen tarinan. Kirja kertoo myös kuinka ennen vallankumousta Kamputseassa, kuten monissa muissakin maailman kolkissa, tehtiin suoranaista kansanmurhaa kitkemällä mahdolliset kansallisviholliset pois diktatuurin aatteiden alta. Ihmisen hirviömäisyys on jokaiselle historiaa hiemankin lukeneelle tiedostettu asia, mutta se ei siltikään tee asiasta sen helpompaa kohdattavaksi ja käsiteltäväksi, edes fiktiivisellä tasolla. Myös tässä kirjassa, kuten Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaressa, pääosissa ovat nuorten lasten äidit. Rannelan kirjan ensimmäisessä osassa vangittu äiti kuljettaa välillä puolikuollutta poikaansa kuulusteluista toiseen ja kirjan loppuosassa kerrotaan tarinaa tämän äidin isomman tyttären näkökulmasta.

Kirja oli itselleni yllättävän koskettava, itkin ihan kunnolla, moneen kertaan. Rannela kertoi hirveän tarinan ja kaivoi varmasti kaikkien äitien (ja isien) sisälmyksiä varsin aistikkailla kuvauksillaan. Tarina oli niin kiinnostava, että kurkin kirjailijan jälkisanatkin jo ennen kirjan loppua ja tulipa minun käytyä Rannelan blogisivuillakin. Vaikka kirjallisesti kirja ei ollut minulle hyvin koskettava tai lumoava (tiedätkö kun joskus kieli oikein tanssii eteenpäin- sitä kokemusta en tästä saanut). Mutta itse tarina oli uskomaton ja rohkea. Mahtavaa. 3,5/5.


"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

- Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Tämä kirja oli Hanna Haurun toinen kirja, jonka luin. Tyhjien sielujen saari (Like, 2000) oli kansikuvineen vaikuttava ja kuten olen täällä Kirjapoluillanikin kirjoittanut, pidin Hanna Haurun Paperianarujumalasta, joten oletukseni olivat tähänkin kirjaan hieman korkealla.


Tyhjien sielujen saari kertoo spitaaliin sairastuneesta, vasta lapsen saaneesta naisesta, joka karkoitetaan yksin saareen mielisairaiden ja muiden spitaalisten joukkoon. Saarella asustaa myös pappi, hoitajia ja välillä saarella käy lääkäri. Kirja on juuri niin ahdistava kuin lähtökohdilta voit kuvitella. Tarina kulkee vuodenkierron mukaan paljon ja on jotenkin "luonnon armoilla". Itse kirja tuntuu keskittyvän tunnelman luomiseen, kuin sinänsä suurempiin juonenkäänteisiin. Kirjaa lukiessani minulle luotiin maailma, joka ahdisti ja pisti minut ajattelemaan omien surujeni pienuutta. Kirjan kokonaisuus alkoi kuitenkin jo hieman puuduttamaan, lyhyydestään huolimatta. Kirja oli minulle oikein hyvä välipalakirja: tunteellinen ja toi mieleeni naturalistisuudessaan vanhoja suomalaisia klassikoita, Silja nuorena nukkunut ja muita tämän tyylisiä, mutta kuitenkin kokonaisuus jäi lopulta hieman haaleaksi, eikä yltänyt muilta osin klassikoiden tasoon. Mutta intoni Hauruun ei lakannut lainkaan. Niin voimakkaasti hän kirjoittaa. Suoraan iholle. 3/5.


"Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan."

- Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

tiistai 3. joulukuuta 2013

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shields on ollut minulle luottokirjailija. Hänen kirjoistaan olen aina kokenut saavani lohdutusta, kirjojen pienten, yksittäisten ja arkisten havaintojen kautta. Shields kertoo taitavasti arkikuvauksillaan sen, että oikeastaan maailmankaikkeus voi olla vaikka teekupin pohjassa jos oikein oivaltaa.


Carol Shieldsin Pikkuseikkoja (Otava, 2011, suom. Hanna Tarkka, alkuper.ilmestysmisvuosi 1976, kirjastolaina) on kirjan takakannen mukaan kirjailijan ensimmäinen romaani. Kun luin kirjaa, saatoin kuvitella myös, että se olisi ollut hänen viimeisensä, sillä kirjassa oli mielestäni paljon ajatuksia ja pienoista kritiikkiäkin kirjallisuudesta ja kirjamaailmasta. Kirjan kautta Carol Shields tuntui jotenkin nauravan myös itselleen. Kirjan juonihan ei sinänsä ole kummoinen, kuten ei muissakaan Shieldsin kirjoissa. Tässä seurataan kanadalaisen perheen elämää, jossa äiti Judith Gill on elämänkertojen kirjoittaja ja hänen miehensä Martin Gill on englannin kielen professori. Perheeseen kuuluu kaksi teini-ikäistä lasta. Oikeastaan romaanin juoni on kuvata yhtä vuotta perheen elämässä, joskin vuoden aikana ajatukset poikkoilevat myös menneessä ja päähenkilön eli Judithin arvoissa ja asenteissa.

Shieldsin kirjat ovat minulle usein sellaisia pysähdyksen arvoisia kirjoja. Tykkään yleensäkin lukea kirjoja rauhallisesti, joskus jopa maistelen mielessäni kuinka sanoisin lauseet ääneen. Tällöin lukeminen on hitaampaa, mutta hyvän kirjan äärellä se on tuplanautinto. Yllätyksekseni Shieldsin Pikkuseikkojen loppu oli mielestäni jo vähän tylsä ja huomasin haluavani toisten kirjojen seuraan. Onneksi kirja oli vain 235 sivua pitkä, joten jaksoin lukea viipyillen loppuun saakka.

Koska olen lukenut useamman Shieldsin, olisin voinut luulla, että intaudun kirjoittamaan hänestä tänne ensi kertaa enemmän, mutta jostakin syystä sitä ei nyt tapahdu. Kirjan rauhallisuus ja rentouttava olo pysäyttää minut tänne blogitekstiini saakka ja totean vain, että tämä kirja oli hyvä kirja minulle ja hyvässä kohdin vuottani mutta luultavasti en muista tästä kirjasta jälkeenpäin kovinkaan paljon. Näin on käynyt muillekin Shieldsin kirjoille. Osasta muistan vain tunnelmia, värejä ja siinä yhdessä oli niitä ryijyjä, muistatteko...? Sekin oli sangen ihastuttava. 3,5/5.


"Istumme teeaterialla, hyvin englantilaisesti, kaikki neljä kermansävyisen olohuoneemme ruokailusiivessä, kello on puoli kuusi, tarjolla on kinkkuleikkeleitä, viipaloituja tomaatteja ja retiisejä. Lisäksi kovaksi keitettyjä munia, nekin viipalaina. Ja etikkakurkkuja."

- Carol Shields: Pikkuseikkoja (Small Ceremonies)