perjantai 22. marraskuuta 2013

Teuvo Pakkala: Lapsia

Tämä kirjoitus on kirjoitettu lauantaina 6. huhtikuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 2013.


Täytynee heti todeta, että minulla on ollut aiemmin sivistyksessäni Teuvo Pakkalan kokoinen aukko. En siis ole koskaan aiemmin häntä lukenut, vaikka tämä kokoelmakirja oli kulkenut kirjahyllyyni jo vuosia sitten. Teuvo Pakkalan Lapsia on novellikokoelma (1895), josta löytyy kymmenen tarinaa lapsista. Olen aina pitänyt kirjoista, joissa tuodaan esille lastennäkökulmaa ja esimerkiksi Aapelin Pikku Pietarin piha on yksi lempikirjoistani. Myös lapsuuden kuvaus historian virrassa on mielestäni mielenkiintoista, olipa taiteenlaji maalaus tai kirjallisuus.

Teuvo Pakkala on ollut minulle tuntematon nimi. Kun luin pikaisesti hänestä jotain netin kautta, sain lukea, että Pakkalaa ei olla arvostettu aikoinaan juurikin lapsinäkökulmansa vuoksi. Miten tämä kuulostaa nykyaikanakin tutulta, kun ajattelemme mikä lastenkirjallisuuden ja -kirjailijoiden arvostus on. Ehkä lapsuuden ja lapsen näkökulmasta kertominen on kuitenkin nykyään jo arvostetumpaa ja hyväksytympää kuin 1900-luvun vaihteessa. Tästä olkoon esimerkkinä vaikka Olli Jalosen Poikakirja.



Mikä hämmästytti minua eniten oli se, että Pakkalan kuvaukset lapsista olivat toki aikansa kuvaa mutta lähes kaikki teemat olivat pienellä variaatiolla täysin ajankohtaisia vieläkin ja näin kertomukset olivat minun mielestäni säilyttäneet arvonsa. Häirityssä jouluilossa Pakkanen kertoo miten pieni poika on ostanut äidilleen lahjaksi sakset ja kuinka salaisuus vahingossa lipsahtaa sisarusten tietoon, jotka tietenkin pilaavat koko yllätyksen. Tarinassa on aivan uskomattoman mahtavaa kuvausta lapsen kokemista tunteista: jännityksestä, ilosta, pettymyksestä, raivosta, kiukusta ja mustasukkaisuudesta. Kyllä ovat lapset näyttäneet tunteitaan jo 1800-luvullakin, eikä ole uhmakkuus ollut silloinkaan täysin piilossa!

Mahtisanassa rikotaan sukupuolirooleja, kyllä 1800-luvulla. Tarinassa sisarukset Maija ja Ilkka ajautuvat juoksukisaan, jonka voittaja on Ilkan itsekeksimä titteli Stiiknafuulia! Ilkka on ollut jo pitkään kulmakunnan nopein jätkä, siis stiiknafuulia, asia mikä karjutaan ilmoille voitonelein ja valtavalla itsetunnolla, mutta sitten siskotyttö tulee ja voittaa juoksukisan, tai ainakin juoksee tasan. Uusintakisa otetaan hurjimmassa mäessä, jota ei moni uskalla laskea. Mutta Maijapa laskee ja vaikka hän kaatuukin, kyllä naapuruston pojat arvostavat miten rohkea Maija on! Kotiin tullessaan lapset kohtaavat vanhempansa. Äiti uhkaa selkäsaunalla, koska Maija on niin ryvettyneen näköinen. Loppujen lopuksi Ilkan tokaisema puolustus, itsekeksitty sana stiiknafuulia, lepyttää vanhempien kurin ja tilanne päätyy helpottuneeseen itkun sekaiseen nauruun.

Fyysisen rangaistuksen teemaa on myös novellissa Ihme ja kumma, jossa kerrotaan Vappu-tytöstä, joka unohtaa kaiken mitä hänen käsketään tekevän. Vapun äiti yrittää kerta toisensa jälkeen painaa mieleen Vapulle jonkun tärkeän tehtävän, kuten hakemaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta. Äiti yrittää kannustaa, että lapsi nyt muistaisi asian, eikä pitäisi kiirettä, ettei kuppi menisi matkalla rikki. Unohtamisesta oli Vapun äiti antanut monta kertaa vitsaa, sillä naapurustokin sanoi, että: "Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.". Tarina loppuu siihen, että Vappu juoksee kotiin, siirapin unohtaneena, laskee itkuisena housunsa jo valmiiksi alas rangaistusta odottaessaan ja lausuu "kymmenellä pennillä siirappia.". Tällöin äiti huomaa, miten asianlaita on ja miten Vappu aina nöyrästi kerta toisensa jälkeen yrittää. Äiti ottaa vitsakimpun ja katkaisee sen. Rangaistusten loppuessa myös Vappukin yllättäin muistaa aina sen mitä pitää tehdä.



Tarinoissa siis todellakin on paljon tietoutta aiemmasta ja omalla tavallaan kertoo meille suomalaisille sitä tietoutta omista kasvatusjuuristamme, minkä pohjalla vieläkin elämme. Miten isovanhempamme ja vanhempamme ovat eläneet. Pakkalan tarinoissa otetaan rohkeasti kantaa tuon ajan kasvatukseen ja yritettään sinnikkäästi tuoda lapsen arvokasta näkökulmaa esille, ehkä siksi Pakkalaa onkin syrjitty kirjailijana, koska ajatukset ovat olleet jopa vuosisatoja etuajassa ja hän on nostanut esiin tunnepuolen merkitystä.
Ruumiillinen kuritus kiellettiin laissa muistaakseni 1984 mutta siltikin vielä jokunen vuosi sitten tehdyissä kyselyissä yllättävän moni vanhempi koki tukistamisen ja luunapit hyväksytyiksi kasvatuskeinoiksi.

Näiden novellien jälkeen mielenkiintoni Teuvo Pakkalaan nousi. Minusta tuntuu, että tässä lienee (taas) yksi täysin aliarvostettu suomalainen kirjailija, joka ansaitsisi suurempaa huomiota ja arvostusta edes tässä ajassamme. Suosittelen tutustumaan Teuvo Pakkalaan! 5/5.


"Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maate pannessa, vielä pelotti, että jos panevat sittekin rengiksi ennenkuin Ilkka ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta hevosella, ei tappele eikä ole poikain kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti."

- Teuvo Pakkala: Lapsia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti