Joonas Konstig: Totuus naisista

Tämä kirjoitus on kirjoitettu 27. kesäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Joonas Konstigin Totuus naisista (Gummerus, 2013) on jälleen kerran kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllyltä, koska kansi oli tuttu blogeista. Ja toki kirjan otsikko haastoi minut lukemaan sen ja olin oikeasti innokas kuulemaan nimen mukaisen lupauksen. Valitettavasti mielestäni kirjan nimi on lähinnä provosoiva mainoskikka. Mielestäni kuvaavampi olisi ollut Totuus perheestä. Isäkorttikin olisi ollut kuvaavampi.

Kirjan juoni siis nimestään huolimatta kertoo tavallisesta nelihenkisestä, suomalaisesta perheestä, lähinnä isän, Tapani Koskikarin näkökulmasta. Kirja kuvaa mielestäni isän kehittyvää ajatusmaailmaa (keski-iän kriisin kautta?) työroolissaan, aviomiehenä ja perheenisänä. Kasvu kulkee perheen vaiheiden muistelun ja kuopustyttö Roosan teini-iän kokemusten kautta. Konstig kirjoittaa toteavasti, joskus jaarittelevasti, hieman provokatiivisestikin. Ja kirjan keskikohdilla koen jo hieman provosoituvani- tai lähinnä koen epämiellyttävää myötähäpeää, kun luen sen aggressiivissävyitteisen huokuvan tunteen, joka uhkuu Tapanin ajatellessaan omaa isyyttään vaimonsa Tiinan kautta. Tapani kokee, ettei hänen isyyttään ole otettu vakavasti ja tarpeen mukaisella kunnioituksella, kuten synnytyksen jälkeen masentuneen Tiinan äitiyttä, joka on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri ja juurikin (silti) se ainoa perheessä, joka on itkenyt sikiöasennossa ja huutanut vauvalle kirosanoja. Tämä Konstigin kirjoittama kohta huokui itselleni kirjailijan mahdollista omaa kokemusta isyydestään tai ainakin suurta kannanottoa isien puolesta. Joskin hieman provosoiden ja äidin näkökulman (siis naisen!) unohtaen.



Koskikarien perheen Roosa ajautuu ihmissuhteissaan tilanteeseen, jossa yksi nuorista kuolee. Vaikka tapahtumaa voisi kuvata kirjalliseksi jännityspisteeksi, se todellisuudessa on yksi osa normaalia perhe-elämää. Siis tapaturmat ja kuolemat. Ilokseni myös Konstig kirjoittaa sen läpinäkyväksi kuvatessaan tapaturman jälkeistä käräjäoikeudenkäyntiä, ja kuinka monen ihmisen elämään myös nämä kammoksuttavat paikat, kuten sairaalat ja oikeuslaitokset kuuluvat. Jokaisen sukuhistoriasta löytynee tapaturmia, itsemurhia, mielenterveysongelmia, sairastumisia ja jopa tappoja. Oikeastaan omasta mielestäni Totuus naisista kirjan paras osuus oli sen loppu, jossa ärsyttävä "joko tämä loppuu" oloni vaihtuu tunteeseen "nyt tämä loppuu", ja sitten se loppuukin kunnialla. Loppuriveillään Konstig muistuttaa, ettei elämä tästä hetkestä välttämättä aina(kaan) parane, vaan meidän tulisi elää hetkessä, osata arvostaa arjen pieniä hetkiä ja sitä kun lapsi juoksee päivähoidon pihalla kädet avoinna vastaan.

Jos luet vähän, tämä kirja voi olla oikein hyvä, viihdyttävä, jännittävä ja jopa tuumaileva kirja sinulle. Tämä voisi olla myös hyvä isänpäivälahja. Valitettavasti paljon lukevalle minulle tämä on vain yksi kirja satojen ja tuhansien suomalaisten mies- (ja nais)kirjailijoiden peruselämäkuvauksista tietyssä ajassa, joka on ihan kiva "sillä fiiliksellä" lukea, mutta Totuus tästä kirjasta lienee minulle se, etten muista kirjasta puolen vuoden jälkeen muuta kuin hyvän kirjannimen, joka muuttui tarinaa lukiessani ärsyttäväksi harhautukseksi. Annanko ihan 2/5? Vai 3/5?. Teen kompromissin itseni kanssa, kirjan jopa koskettavan lopun kunniaksi: 2,5/5.

Oletko sinä lukenut tämän kirjan ja koitko kirjan aivan erilailla? Olisi kiva kuulla sinun totuutesi tästä kirjasta.


"Että tässä oli kaikki, mitä oli hänelle luvassa?"

-Joonas Konstig: Totuus naisesta

Kommentit

  1. Olet aivan oikeassa, että kirjan nimi on suuri hämäys;) Minä en odottanut tältä kirjalta paljoakaan, sillä luen tosi paljon ja silloin vertailukohta tulee liian laajaksi...(Lue rivien välit;) Täytyy sanoa, että Konstig kyllä ylitti minun matalat odotukseni ainakin sillä, että kirja on hyvin todenmakuinen. Mielessä on niin hyvin tyttäremme murrosikä ja se, miten hänen isänsä, joka sattumalta vielä teki vähän samaa uraakin kuin Koskikara, suhtautui tilanteeseen. Siitä kaikesta oli kiva lukea JÄLKEENPÄIN- Minua myös liikutti Tapanin hukassaolon avuttomuus ja pidin hänen tietyistä vanhanajan arvostuksistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Luin sujuvasti :D)
      Kirja oli varmasti ihan hyvä aikamme kuvaus. Ja varmasti kirjalla on monelle paljon annettavaa.

      Poista
  2. Minäkin katselen uutuushyllyjä, ja tätä kirjaa olin kartellut juuri sen nimen takia. Se toi mieleeni epämääräisen sekoillaan-ihmissuhteissa-ja-ollaan-nuoria-kaupunkilaisia proosan. Eräs kaverini vinkkasi kuitenkin, että kyseessä on aito juonellinen romaani, joten nappasin sen erään kerran sitten mukaani kirjastosta.

    Kirja oli viihdyttävä ja keski-ikäiselle siitä löytyi riittävästi samaistumispintaa. Jonkinlaista sanomaa ja teemaakin oli löydettävissä, ilman että sitä lukijalle olisi häiritsevästi tuputettu. Isä Koskikarin hahmo oli hyvin tehty ja kirjan parasta antia. Loppupuolen kohtaus veljen ja nuorukaisen kanssa meni ehkä vähän epäuskottavalle puolelle.

    Suurimmat puutteet liittyivät toiseen keskushahmoon, Roosaan. Hänen melko aggressiivinen käytöksensä jäi vaille hyvää selitystä, luonteen kuvaukseen ja kehittymiseen olisi voinut uhrata jonkun luvun lapsuusmuistojen tms. kautta. Muutenkin jäi vähän arvoitukseksi, mitä tytön päässä liikkui, mikä oli tarinan kannalta hiukan epätyydyttävää.

    Kirjailija vaikuttaa tuntevan hyvin nykynuorten maailman. Se avautui tässä kylmäävänä. Seksuaalisuus on ylikorostunutta ja huoletonta ja nykyteknologia mahdollistaa typerehtimisen viemisen aivan uusille tasoille. Nuorten dialogi vilisi sanoja ja termejä, jotka kertoivat, että olen juuri niin kalkkis kuin luulen olevani.

    Kirjailija oli selvästi nähnyt vaivaa pienten yksityiskohtien suhteen, mikä herättää aina luottamusta.

    Blogistin kanssa suunnilleen samaa mieltä kohderyhmästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia hyvin tarkasta analyysista. En oikein osaa muuta kuin myötäillä sanojasi! Kiitos todella paljon kommentistasi ja kiva kun kävit täällä :).

      Poista

Lähetä kommentti