perjantai 22. marraskuuta 2013

Dostojevski: Netotška Nezvanova

Tämä kirjoitus on kirjoitettu lauantaina 27. heinäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013 


Kevyttä kesälukemista, niinpä niin! Olen sellainen, että valitsen kirjoja fiiliksen mukaan. Välillä tekee mieli lukea kevyempää ja välillä taas raskaampaa. Olen myös siitä kummallinen, että minusta klassikoiksi luetut kirjailijat eivät aina välttämättä kirjoita silti vaikeasti, vaikka kirja tavoittaisikin klassikolle tyypillisiä raskaampia moniulotteisempia kerroksia. Niinpä valitsin kirjastosta välillä Dostojevskiä, 1800-luvun kirjahaastetta jatkaen, ja venäläisen sielunmaiseman janoani sammuttaakseni. Haluaisin niin paljon lukea Dostojevskin Idiootin mutta olen luvannut ostaa sen itselleni omaksi, niin en sitä vielä siis aloittanut.

Dostojevskin Netotška Nezvanova (Minerva, 2008, alkuperäinen venäläinen painos ilmestynyt 1849) kirjan alussa on kirjan suomentajan Veikko Koivumäen sanat Dostojevskistä ja tästä kirjasta. Tässä kirjassa alkusanat ovatkin mielenkiintoiset ja luinkin varmaan ensi kertaa Dostojevskin omaelämänkertaa näin, ja muun muassa ensi kertaa siitä, että Dostojevski on saanut kuolemaantuomion ja passitettu aikoinaan Siperiaan, joskin syyte on sittemmin rauennut. Miten tuttua aiemmin lukemastani kirjasta Rikos ja rangaistus, ja miten  tämä elämänkerrallinen tieto nitoikin tuota teosta yhteen vieläkin ymmärrettävämmin? Myös Koivumäen tulkintaosuudet Dostojevskin menestyneimmistä kirjoista, kuten Rikos ja rangaistus, sai minut nyökyttelemään villisti päätäni- juuri noin minäkin sen koin! Netotška Nezvanova kirja onkin aikoinaan tarkoitettu tehdä useammassa osassa, ja mitä kaikkea muuta Dostojevskillä olikaan sitä kirjoittaessaan mielessään, mutta kirjoitus katkesi hänen tuomionsa vuoksi. Vasta myöhemmin Dostojevski kirjoitti suurteoksensa mutta jo tätä kirjoittaessaan hän oli tehnyt varsin hyvän esittäytymisen venäläisen kirjallisuuden piireissä.



Netotška Nezvanova kirja kertoo nimensä mukaisesti nuoren naisen tarinan. Kirja kerrotaan Netotška Nezvanovan näkökulmasta. Aluksi hän kertoo köyhästä ja musiikillisen isäpuolensa kautta varsin boheemista lapsuudestaan. Varsin dramaattisesti tunteva pieni tyttö ajautuu elämässään surullisten tilanteiden kautta orvoksi ja hänet otetaan hyvin rikkaan ruhtinaan perheen tykö, jossa elelee myös samanikäinen ruhtinaan tytär Katja. Koska perhe ja elämä on tyystin erilaista kuin tytön alkuelämänvaiheilla kirja piti minua hyvin otteessaan. Ihmisten, tapojen ja tunteiden kuvailu on Dostojevskin alaa, joskin onhan nämä 1800-lukulaiset välillä varsin dramaattista luettavaa! Tilanteiden myötä Netotška Nezvanova ajautuu vielä kolmanteenkin perheeseen, jonka kuvaus jäi minulle ehkä hieman etäisemmäksi, vaikkakin sitä kautta nuori nainen löytää oman musiikillisuutensa ja ikään kuin tarina kuroutuu yhteen. Vaikkakin katkeaa hyvin äkkiseltään, aiemmista mainituista syistä johtuen.

Lukumaratonikirjoissa kirjoitin Thomas Mannin kirjasta Varhaista tuskaa, että mielestäni on aina ollut jotenkin hauska lukea entisaikojen juhlista ja tunnelmista. Olipa se sitten Waltarin kuvaamaa nuoruuden intoa (Suuri illusioni) tai sitten Mannin kuvaamaa vauraan keski-ikäisen herran sikarinsavuista myhäilyä. Netotška Nezvanova kirjassa sain piipahtaa kivalla tavalla myös venäläisen ylimystön maailmassa ja ihmetellä kaikkia niitä tapoja ja juurtuneita, lähes vankeuttavia, kulttuureja, joita siihenkin elämään kuuluu. Näiden tarinoiden jälkeen minulla ei käy kateeksi nykyisiäkään kruununperillisiä.

Netotška Nezvanova ei ole Dostojevskin parhaita, mutta senhän jo etukäteen arvasinkin, se on silti hyvää, luotettavaa Dostojevskiä ja aihepiiriltään (kesäisen!) kepeähkökin ja sellainen mukava, kiinnostava kirja. Kirjasta tuli hieman etäisiä mielikuvia Andreï Makinen Elämän musiikista, koska osittain kummassakin kirjassa käsiteltiin musiikillisuutta ja sitä kautta taidetta ja taiteellisuutta. Eli itsestäni hyvinkin kiehtovia elämänalueita. Vaikka kirja omalla tavallaan on 3/5 pisteen kirja, jäi siitä näin jälkikäteen fiilisteltynä niin hyvä, unelmoiva ja kiehtova maku suuhun, että annan 4/5 pistettä.

Oletko sinä lukenut Dostojevskia tai Netotška Nezvanova kirjaa?


"Jo tästä ensimmäisestä katseesta, jonka suuntasin häneen, mieleni täyttyi onnesta, aivan kuin jostain suloisesta aavistuksesta."

- Fjodir Dostojevski: Netotška Nezvanova

E.L. Doctorow: Homer ja Langley

Tämä kirjoitus on kirjoitettu perjantaina 2. elokuuta 2013, ja liitetty Kirjapolkuihin 11.2013.


Luinpas mystisen kirjan nimeltä Homer ja Langley, jonka oli kirjoittanut minulle tuntematon E.L. Doctorow (Tammi, 2013, suomentanut Helene Bürtzow). Kirja kertoo kohtalaisen rikkaista new yorkilaisista veljeksistä, joiden vanhemmat huolevat ja veljekset jäävät kahden. Parivaljakon jokseenkin erikoiseksi tekee se, että Homer on sokea ja Langley sodan käynyt mies. Kumpikin vaikuttaa keskimääräistä älykkäämmältä henkilöltä mutta veljekset valikoivat syystä tai toisesta lähes erakonelämän- siis keskellä New Yorkia.




Kirja on tositapahtumiin pohjautuva kuvaus kaksikon elämästä hulppeassa talossa, joka täyttyy pikku hiljaa Langleyn löydöistä. Materiaalista tulee veljelle selvä pakkomielle. Kirja onkin kirjoitettu musikaalisen Homerin näkökulmasta. Vuosien myötä talossa piipahtaa jos jonkinlaista elämää, jotka tavalla tai toisella kertovat ulkopuolisesta historian kulusta ja elämästä. Tarina on minulle tunnetilaltaan jotenkin epämääräinen. Vaikka kirjailijan sulavasta ja mielenkiintoisesta kertomistavasta tulee jollakin tapaa mieleeni Colm Tóibínin Brooklyn (eikä se johdu New Yorkista), kirja on paikoittain itselleni jopa kyllästyttävä. Samaan aikaan kirjan henkilöt saavat minussa aikaan surua, sääliä, ärsytystä ja suoranaista ällötystä. Veljekset vaikuttavat välillä melkoisilta jääräpäiltä, tosin kontekstin huomioiden voi ymmärryksenikin jälleen nousta, mutta silti yksinoleminen tuntuu itsestäni puupäiseltä valinnalta.

Kirjan loppu (älä huoli, en kerro miten se loppuu) oli kuitenkin koskettava ja jotenkin antoi anteeksi myös kirjan epätasaisuuden. Luin tässä samaan aikaan kuinka lehdissä on ollut puhetta suomalaisten elokuvien käsikirjoituksen heikkoudesta ja kun luin tämän kirjan mietin, että niin, elämässä on niin paljon mystista, mitä ihmettä -juttuja, että tunnustaa lähes oudolta, ettei tätä elämänkirjoa osata kaikkialla mielikuvituksen jatkeena, pontena tai jopa mielikuvitusta korvaavana käyttää. Ja kun kirjafiiliksissäni mietin vielä hetken lisää, niin muistan itsekin, että omassa lapsuudessani meidän lähellä oli talo, joka oli ulospäin kuin autio kartano, mutta totuus oli, että talossa asui ainakin yksi mies, ehkä useampia ja usein asukas/asukkaat liikkuivat vain iltaisin tai öisin...

Luin kirjan mahdollisesti vähän väärään aikaan, se olisi voinut toimia erilaisessa olotilassa paremmin ja ehkäpä syksyn pimeydessä... Mietin onko kirja oikeasti nerokkaampi kuin tajuan (4) mutta kun kokemus oli silti mikä oli, kirja saa pisteitä vain kolme (3/5). Mutta kirjailija herätti ehdottomasti mielenkiintoni ja haluaisin lukea häneltä jotain lisää. Onkohan kukaan lukijoistani lukenut tätä? Mitä piditte? Nyt todella kiinnostaisi kuulla, koska en ole lukenut ennakolta tästä kirjasta mitään (edes blogeista, huhuuu!).

Koska palautin kirjan jo innokkaasti lukumaratonipinon kera kirjastoon, ei minulla nyt valitettavasti ole edes lainausta. Siispä lainaan ja heitän villisti mutta kauniisti. Ja toivotan kaunista, lämmintä, sopivan sosiaalista viikonloppua joka ikiselle lukijalleni! Pysy linjoilla, saatan  taas olla pian höllillä tuulella!


"Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?"

- Eino Leino ja Vesa-Matti Loiri: Tulkaa kotiin

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 17. tammikuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013

Lukemishimoni on jatkunut. Kun yhden kirjan kädestäni lasken, pitää toisen olla jo mielellään valmiina tai löytyä mahdollisemman pian. Olen lukupiirikirjoja lukuunottamatta lukenut sillä tyylillä jo pitempään, että valitsen vain sellaisia kirjoja luettavaksi, johon syntyy inspiraatio ja jonka himo juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Onni on pikkuinen oma kirjahylly, josta löytyy lukemattomia kirjoja, joita voi näissä kirjattomissa olotiloissa käydä sivelemässä "Olisitko sinä seuraava kirjani?".

Koska olen tässä lueskellut aika vakavahenkistä kirjallisuutta, isolla koolla, niin minulle tuli voimakas tunne, että tilannetta pitää keventää. Aloitin Hustvedtin Vapiseva nainen, hermojeni tarinan, joka vaikutti ihan tutkimusmielessä mielenkiintoiselta mutta toisaalta hieman nolon neuroottiselta itsensäpaljastelulta, niin se jäi kesken. Halusin rennompaa, humoristisempaa ja höpömpää. Valitsin Nick Hornbyn Juliet riisuttuna.

Olen lukenut Hornbyltä ainoastaan Alas on pitkä matka kirjan, josta pidin. Se oli aihepiiristään huolimatta kevyttä luettavaa (kuin ilmalento hekoheko) ja kirjoittaja kirjoitti hauskasti ja sujuvasti. Olin jo pitkään halunnut lukea lisää Hornbyn kirjoja ja tämä sattui kävelemään alennuksissa vastaani, enkä miettinyt sekuntiakaan ostanko sen jälkeen kun luin kansitekstin.



Juliet riisuttuna kertoo aikalailla minun ikäkaudella syntyneistä, hieman alle nelikymppisistä aikuisista. Tarinan päähenkilöt Annie ja Duncan ovat asuneet yhdessä pitkään ja pitkälti pelkästä tottumuksesta. Annie kuitenkin kokee elämänsä jääneen jotain vaille, koska lapsia ei ole "tullut hankittua" ja samaan aikaan kummankin neljänkympin kriisi avautuu eri lailla. 

Kirjan pohjana on musiikki. Duncan on intohimoinen yhden bändin seuraaja ja omistautuu bändin keskustelupalstan lumoihin. Musiikki harrastuksena ja elämäntapana koskettaa jotenkin minua läheltä ja antaa kutkuttavan tutun ja turvallisen raamin kirjalle. Varsin hauskoin, ja tunnistettavin, kohtauksin! Saatan nauraa vapautuneesti itselleni, omalle elämälleni ja meidän aikakaudellemme. On kuin katsoisin taas kerran uudestaan John Cusackin näyttelemän High Fidelity leffan (Honbyn kirjoittama sekin), joka kertoo myös äänilevyjen maailmasta, aikuisista ihmisistä ja elämässä hengailusta. Ihan mahdottoman tavanomainen ja mahdottoman hyvä leffa, ihan niin kuin tämäkin kirja. Siis niitä juttuja, jotka vain aihepiirin takia iskee toiselle, ja toiselle aihepiiri, ja siten koko teos, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tykkäsin kirjasta niin paljon, että ahmin kirjan. Tämä kirja ei herättänyt liikaa tunteita, vaan viihdytti ja rentoutti minua. Kiitos! Tuli tarpeeseen! 4(!)/5. Tekisi mieli lukea heti uudestaan ihan vaan pelkästä mielihyvästä.


"Hän kuunteli albumin alusta loppuun vielä kaksi kertaa penkillä istuen, ja alkoi kävellä kotiin päin kolmannella kerralla. Parhaalla taiteella on kyky saada ihminen rakastamaan muita ihmisiä ja antamaan anteeksi heidän pikkurikkeensä. Oikeastaan taide toimii kuten uskonnon olisi pitänyt toimia, jos asiaa oikein ajatteli."

- Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Tämä kirjoitus on kirjoitettu keskiviikkona 26. joulukuuta 2012 ja liitettu Kirjapolkuihini 11.2013.


Kari Hotakainen on suomalaisten nykykirjailijoiden keulahahmoja. Niin väitän. Hotakainen kuvaa kansalliskertojan tavoin elämää ja kuolemaa usein tavallisen flanellipaitaisen suomalaisen miehen tarkkakatseisesta ruohonjuuritasosta, edeten lähes valonnopeudella läpi ilmakehän ja ohi linnunradan vain palatakseen jälleen kerran saunamakkaran, sinapin ja oluen äärelle. Hotakainen kirjoittaa huumorilla, jalat maassa mutta viisauttaan auliisti jakaen.

Henkilökohtainen tutustumiseni Hotakaisen tuotantoon alkoi lukioikäisenä. Luin hänen pakinoitaan ja kirjojaan ja kirjoitin näihin vastineita äidinkielenopettajalleni- usein innosta puhkuen. Hotakaisen kirjat ovat seuranneet minua pitkin aikuistumistani ja tapanani on ollut ostaa viime vuosina hänen uusin kirjansa jollekin joululahjaa tarvitsevalle ja näin sen myös omaan lukuun lainaksi saadakseni. Tänä vuonna sitä ei ostettu, koska kirjaa ei ilmestynyt hyvin ymmärrettävästä syystä. Siksipä tartuinkin itselläni lukematta jääneeseen opukseen, eli Jumalan sanaan (Siltala, 2011), jota kriittisimmätkin Hotakaisen lukijatuttavani olivat minulle hyväksi kehuneet.

Jumalan sanassa Jukka Hopeaniemi, hcbisnesmies, jää jumiin pakopaikkaansa Lappiin ja kutsuu isänsä luottoautokuskin Armaksen hakemaan hänet pois. Kalliiksi käyneen matkan varrella Jukka pohtii edesmenneen isänsä nauhoja kuunnellen väsyneen houreisesti elämäänsä rahan maailmassa. Hopeaniemi on myös tehnyt elämänsä suurimman poikkeuksen, lupauksen tulla suoraan televisiohaastatteluun, jota moni pitää Jukan virhelyöntinä. Kirja loppuu Hotakaisen tyylillä melkoiseen ilotulitukseen, valmiin elokuvamaisella jännityksellä.



Tarina oli mielestäni itseasiassa Hotakaisen heikoimpia. Olin yllättynyt kokemuksestani, koska niin moni kirjaa kehui. Kuitenkin koen, että Hotakainen on kirjoittanut useassa kirjassaan paljon monipuolisemmin ja hauskemmin kuin tässä. Myös markkinatalouden ja pehmeämpien arvojen kohtaamisista on kirjoitettu esimerkiksi edeltäjässään Ihmisen osassa, jossa puheista tehtiin loppu ja teoille annettiin melkoisen brutaalilla tavalla aikansa. Ei kirja kuitenkaan huono ole, ihan lukemisen arvoinen, kuten oikeastaan kaikki Hotakaisen kirjat (lasten- ja nuortenkirjoja en ole valitettavasti lukenut).

Oletko sinä lukenut koskaan Kari Hotakaisen kirjoja ja tavoittaako hän sinun huumoriasi tai ajatusmaailmaasi kirjoillaan? Kenet nykykirjailijoistamme sinä nostaisin kansakuntaamme tällä hetkellä parhaiten kuvaavaksi kirjailijaksi?

Odotan mielenkiinnolla millaisen kirjan Hotakainen kirjoittaa seuraavaksi. Kuten kyllä aina muulloinkin. Hotakainen napauttaa kirjoillaan usein napakasti aikakautemme kuumiin tapahtumiin mutta onkohan seuraavassa kirjassa vielä enemmän jotain yksilökohtaisempaa? Sen toivottavasti luemme, kun sen aika on. (3/5)


"I don't judge a man by the length of his hair or the kind of music he listens to. Rock was never my bag. But you put on a pair of shoes when you walk into the New York Public Library, fella."

- Lt. Bookman, Seinfeld

Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 14. maaliskuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.

Aloitin 1800-luvun lukuhaasteen kevyesti 516 sivuisella klassikolla Fedor Dostojevskin Rikos ja rangaistus kirjalla. Ja aikaa lukemiseen hurahtikin noin kolmisen kuukautta, joskin luin välilukemisena kaksi nelisatasivuista romaania. Oikeastaan tätä kirjaa olikin hyvä lukea ajan ja ajatuksen kanssa, koska teos on todella laaja ja pohtiva. Mutta, aivan kuten moni muukin klassikko, tämäkin kirja oli itseasiassa hyvin helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu, joka vaikuttaa lukijaansa voimakkaan moniaistillisesti.  Joten sanaa klassikko ei tulisi kenenkään säikähtää tässäkään kohdin! Ei edes kuvailua venäläinen klassikko!



Rikos ja rangaistus kertoo Raskolnikov nimisen nuoren miehen elämästä. Rodion Ramonovich Raskolnikov (ja mitä muita nimiä hänellä onkaan!) on köyhä, opintonsa keskeyttänyt, sairas mies, joka murhaa kaksi vanhempaa naista. Kirja kuvailee erittäin tarkkanäköisesti Raskolnikovin (ja muiden kirjan henkilöiden) monitasoisia ja ristiriitaisiakin ajatuksia ja ajatuspolkuja tukalassa tilanteessa. Raskolnikov on nimittäin sitä mieltä, että joskus kauhistuttavatkin teot voidaan pyhittää, mikäli ne ajavat suurempaa tarkoitusta. Kuitenkin omalla kohdallaankin hän joutuu miettimään moraalisella tasolla onko tämä kuitenkaan koskaan totta.

Kirja kertoo hyvästä ja pahasta ja on kannanotto ihmisten moraalisiin käsityksiin, sotaan, kärsimykseen, yhteiskuntaluokkiin ja tätä kautta koko yhteiskuntaan. Tarina kertoo mielestäni sen, ettei maailma ole mustavalkoinen, vaan usein hyvin harmaa. On hyvin vaikea löytää puhdasta hyvää tai pahaa. Ja jokaisessa meissä yksilössä piilee ainesta kumpaankin ja sanotaanhan, että tilaisuuden tullen, emme voi tietää mihin kaikkeen kykenesimme. Tilaisuus tekee varkaan. Ihminen on ihmiselle susi.

Kertomus on kirjoitettu hyvin teatraalisesti ja dramaattisin kääntein. Kirjan osa loppuu usein siihen, että "näyttämölle" saapuu joku uusi henkilö. Dramaattisuus ei kuitenkaan ole lainkaan yliampuvaa, vaikka on samaan aikaan myös juuri sitä, venäläisellä intensiivisellä tunteellisella paatoksellaan. Raskolnikovin kuumeesta ja mielen sekavuudesta johtuva harhaiseltakin näyttävä todellisuus tuo mielestäni kirjaan sen "venäläisen otteen", jossa koko ajan hieman pelkäsin, että tilanne ajautuu siihen, että puhuva kissa istuutuu Raskolnikovin viereen (kyllä, Saatana saapuu Moskovaan on minulla vieläkin kesken! Hämmentävä, pelotta ja lähes psykoottinen kirja!). Tätä ei onneksi tapahdu, vaikka kirja käsitteleekin koko ajan myös ihmismielen maisemia: nerouden ja hulluuden häilyvää rajaa ja sitä, miten pienestä joskus mielenterveytemme on kiinni. Valtavan hyvää ja älykästä pohdintaa ihmismielestä ja ajattelujen monimutkaisuuksista. En oikeastaan osaa edes kirjoittaa arviotani sillä tasolla, minkä kirja ansaitsisi.



Moraalin kehitys on todella mielenkiintoinen asia, kuten ajatuksen kehitys kaiken kaikkiaan. Sitä varmasti jokainen vanhempikin tulee arjessaan huomaamattaan miettimään. Milloin lapsi ymmärtää hyvän ja pahan, milloin hänelle tulee sanoa ei. Teini-ikäisten vanhemmat huomaavat, kuinka ajatus vasta tuossa mullistavassa elämänvaiheessa muuttuu mahdollisesti filosofisemmaksi ja monimuotoisemmaksi, kun taas taaperon moraali liikkuu rangaistusten välttelyn tasolla ja saa sosiaalisempia vivahteita vasta myöhemmin (mm. Piaget, Kohlberg). Rikos ja rangaistus kirjassa tätä ihmismielen haavoittuvuutta kuvataan myös kirjan loppuratkaisussa, jossa kerrotaan, että rangaistuksissa otetaan huomioon myös yksilön terveydentaso rikoksen tekohetkellä, mikä lienee ollut aikoinaan revolutionaalista yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.
Ja mikä on mielestäni ihmeellisintä ja kirjan kruunu: kirja loppuu toivoa antaen. Se antaa toivoa ihmisen kehityksestä, halusta, rakkaudesta, muutoksesta ja siitä, että suurimmaksi osaksi maailmamme on hyvä paikka olla ja elää. Siitäkin huolimatta, että jokaisen meidän sisällä sykkii myös pahuus, ilkeys ja hulluus.

Annan Dostojevskille rehellisesti 5/5 pistettä. Minun täytyi kirjoittaa tämä arvioni hyvin nopeasti kirjan lopettamisen jälkeen, koska kynnys nöyrän ja pienimuotoisenkin arvioni kirjoittamiseen tällaisten klassikoiden edessä nousee minulla todella nopeasti. Näin kävi muun muassa Tuntematon sotilas kirjan kohdalla, josta voisin toisaalta kirjoittaa pienen esseen tai sitten vain todeta klassisesti sen mikä tyhmintä on: "Kirja, joka jokaisen tulisi lukea!".

Kuulisin erittäin mielelläni teidän kokemuksianne Rikoksesta ja rangaistuksesta ja vaikka et olisi lukenut kirjaa, mitä ajattelit arviostani, haluaisitko lukea tämän kirjan?


"Harvinaisen helteisenä päivänä heinäkuun alussa, iltapuolella, lähti eräs nuori mies S:n syrjäkadun varrelta vuokraamastaan pienestä huoneesta ja alkoi astella hitaasti, kuin epäröiden K:n sillalle päin."

- Dostojevski: Rikos ja rangaistus (kirjan alku)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 30. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013


Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (Tammi, 2012) on taas yksi kirja, jonka löysin kirjablogien kautta. Kirjan tarina, tai tarinat, kulkevat aikajanalla hyppien. Nimiä on liikaa tällaiselle ihmiselle, jolla on huono nimimuisti, mutta kaksi nimeä muistan kuitenkin: Sasha ja Bennie Salazar. Jollakin tapaa kaikki nämä matka-, nuoruus-, huume-, aikuiselämätarinat liittyvät näihin kahteen henkilöön. Sasha on nainen, jolla on taipumus pihistelyyn ja Bennie omistaa levy-yhtiön.




Kirja on mukaansatempaava, helppolukuinen ja välillä vaikealukuinen. En voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea lukemaani. Tämän kirjan voisi siis osittain lukea uudelleenkin. Välillä palasin sivuja taaksepäin, hetkonen, vain huomatakseni, että nokkela kirjoittaja kertoisikin oleellisen vasta tulevassa. Kierrellen, kaarrellen ja - ahaa, ai näinkö tämä menikin!

Tämän kirjan punainen lanka on minulle elämänkulkukerronta. Kirja kertoo amerikkalaisesta historiasta 1960- ja 70-luvuilta (?) nykyaikaan, musiikki vahvasti läsnäolevana. Tai siis lisätään ne kaksi muutakin olennaista: Sex and drugs. Tosin seksi on tässä kirjassa lähinnä ihmissuhteiden kuvailua (hyvä näin). Huumetarinat ovat minusta aina ahdistavia, joskin mielenkiintoisia. Näin myös elokuvamaailmassa (esimerkiksi nyt Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa): tunnen valtavaa mielenkiintoa taitelijoihin ja taidepiireissä eläviin mutta samalla tunnen myötäahdistusta, kun lahjakkaat ihmiset tuhoavat elämänsä huumeiden ja alkoholin väärinkäytöllä. Tässä kirjassa kuvataan miten elämänpolku voi riskeistä huolimatta saada uuden suunnan pienelläkin tilanteen muutoksella. Tai sitten ei. Ja tämmöistähän elämä on. Kirja ikään kuin kertoo minulle, että silti kannattaa aina pyrkiä eteenpäin ja yrittää parhaansa, sillä eihän sitä koskaan tiedä?



Aloittaessani uutta kirjaa, katson yleensä aina ensimmäisenä kirjan sivumäärän (410 sivua). Tässä kirjassa satuin samalla huomaamaan, että kirjan loppupuoli on ikään kuin kalvoja. No, koska olen peruspessimisti, ajattelin, että hohhoijaa mitähän "jännää" sitä on taas keksitty ja ajattelin jopa, että hah, eli kirjan lukee paljon nopeammin kuin perus 410-sivun kirjan. Niin kirjarakas ihminen minä olen. Mietin aina ensimmäisenä miten nopeasti kirjasta pääsee eroon. No, kun pääsin siihen kalvokohtaan, luin niitä vähän vähättelevällä asenteellani, huomatakseni taas, että aaah, jaah ja oho. Kirjailija löi luun kurkkuuni. Kalvojen kautta kuvattu nuoren elämä oli niin osuva ja hieno, että minä itkin.

Kirja oli siis varsinainen hämääjä. Oletin vähän, sain paljon, petyin välillä, yllätyin uudestaan. Mielenkiintoinen kirja mutta ei tämä silti yllä kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuten takakannessa Time lehteä siteerataan. Tässä kuitenkin on todella jotain. Ainakin erittäin hyvä elokuvakäsikirjoitus. Bennie Salazarina näen vahvasti Samuel L. Jacksonin. Vai jokohan leffa on ilmestynyt?

Pisteitä kirjalle ropisee 4+. Ja kysymys kuuluu, joko sinä olet lukenut tämän kirjan?
Alla, kirjalainauksena on kohta, jossa hurrasin Bennien ajatuksille kädet pystyssä, mutten kuitenkaan ymmärtänyt olla kirjoittamatta tätä hurraamistani julkiseksi.


"Liian kirkasta, liian puhdasta. Tarkkuuden ja täydellisyyden tavoittelu oli kaiken pahan alku ja juuri, digitointi imi elämän kaikesta, joka survottiin sen mikroskooppisen siivilän läpi. Elokuva oli kuollut, valokuva oli kuollut, musiikki oli kuollut. Taiteen täystuho! Bennie ymmärsi kuitenkin olla sanomatta näitä juttuja ääneen."

- Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Joonas Konstig: Totuus naisista

Tämä kirjoitus on kirjoitettu 27. kesäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Joonas Konstigin Totuus naisista (Gummerus, 2013) on jälleen kerran kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllyltä, koska kansi oli tuttu blogeista. Ja toki kirjan otsikko haastoi minut lukemaan sen ja olin oikeasti innokas kuulemaan nimen mukaisen lupauksen. Valitettavasti mielestäni kirjan nimi on lähinnä provosoiva mainoskikka. Mielestäni kuvaavampi olisi ollut Totuus perheestä. Isäkorttikin olisi ollut kuvaavampi.

Kirjan juoni siis nimestään huolimatta kertoo tavallisesta nelihenkisestä, suomalaisesta perheestä, lähinnä isän, Tapani Koskikarin näkökulmasta. Kirja kuvaa mielestäni isän kehittyvää ajatusmaailmaa (keski-iän kriisin kautta?) työroolissaan, aviomiehenä ja perheenisänä. Kasvu kulkee perheen vaiheiden muistelun ja kuopustyttö Roosan teini-iän kokemusten kautta. Konstig kirjoittaa toteavasti, joskus jaarittelevasti, hieman provokatiivisestikin. Ja kirjan keskikohdilla koen jo hieman provosoituvani- tai lähinnä koen epämiellyttävää myötähäpeää, kun luen sen aggressiivissävyitteisen huokuvan tunteen, joka uhkuu Tapanin ajatellessaan omaa isyyttään vaimonsa Tiinan kautta. Tapani kokee, ettei hänen isyyttään ole otettu vakavasti ja tarpeen mukaisella kunnioituksella, kuten synnytyksen jälkeen masentuneen Tiinan äitiyttä, joka on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri ja juurikin (silti) se ainoa perheessä, joka on itkenyt sikiöasennossa ja huutanut vauvalle kirosanoja. Tämä Konstigin kirjoittama kohta huokui itselleni kirjailijan mahdollista omaa kokemusta isyydestään tai ainakin suurta kannanottoa isien puolesta. Joskin hieman provosoiden ja äidin näkökulman (siis naisen!) unohtaen.



Koskikarien perheen Roosa ajautuu ihmissuhteissaan tilanteeseen, jossa yksi nuorista kuolee. Vaikka tapahtumaa voisi kuvata kirjalliseksi jännityspisteeksi, se todellisuudessa on yksi osa normaalia perhe-elämää. Siis tapaturmat ja kuolemat. Ilokseni myös Konstig kirjoittaa sen läpinäkyväksi kuvatessaan tapaturman jälkeistä käräjäoikeudenkäyntiä, ja kuinka monen ihmisen elämään myös nämä kammoksuttavat paikat, kuten sairaalat ja oikeuslaitokset kuuluvat. Jokaisen sukuhistoriasta löytynee tapaturmia, itsemurhia, mielenterveysongelmia, sairastumisia ja jopa tappoja. Oikeastaan omasta mielestäni Totuus naisista kirjan paras osuus oli sen loppu, jossa ärsyttävä "joko tämä loppuu" oloni vaihtuu tunteeseen "nyt tämä loppuu", ja sitten se loppuukin kunnialla. Loppuriveillään Konstig muistuttaa, ettei elämä tästä hetkestä välttämättä aina(kaan) parane, vaan meidän tulisi elää hetkessä, osata arvostaa arjen pieniä hetkiä ja sitä kun lapsi juoksee päivähoidon pihalla kädet avoinna vastaan.

Jos luet vähän, tämä kirja voi olla oikein hyvä, viihdyttävä, jännittävä ja jopa tuumaileva kirja sinulle. Tämä voisi olla myös hyvä isänpäivälahja. Valitettavasti paljon lukevalle minulle tämä on vain yksi kirja satojen ja tuhansien suomalaisten mies- (ja nais)kirjailijoiden peruselämäkuvauksista tietyssä ajassa, joka on ihan kiva "sillä fiiliksellä" lukea, mutta Totuus tästä kirjasta lienee minulle se, etten muista kirjasta puolen vuoden jälkeen muuta kuin hyvän kirjannimen, joka muuttui tarinaa lukiessani ärsyttäväksi harhautukseksi. Annanko ihan 2/5? Vai 3/5?. Teen kompromissin itseni kanssa, kirjan jopa koskettavan lopun kunniaksi: 2,5/5.

Oletko sinä lukenut tämän kirjan ja koitko kirjan aivan erilailla? Olisi kiva kuulla sinun totuutesi tästä kirjasta.


"Että tässä oli kaikki, mitä oli hänelle luvassa?"

-Joonas Konstig: Totuus naisesta

Lewis Carroll: Alice in Wonderland

Kirjoitus on kirjoitettu sunnuntaina 24.maaliskuuta 2014 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Kaikki tuntevat sadun Liisan seikkailut ihmemaassa. Tämä tarina on todellakin niin vanha, että Lewis Carroll'n kirja on julkaistu 1865. Ja mitä minä totesin, kun olin lukenut kirjan alkuperäiskielellään englanniksi loppuun saakka? Tämä kirja on kaikkien Monty Pythonien ja brittikomedioiden oppitunti numero yksi.



Tarinassa Liisa seikkailee unisessa satumaailmassaan, pienentyen ja isontuen, ja hyvin erikoisia ja sangen hauskoja eläinhahmoja tavaten. Kaikki tuntuu olevan hullunkurin: "Dear, dear, how queer everything is today!" (Liisa) ja välillä lähes päättömästi: "Off with his head!" (Kuningatar)! Tarina on pullollaan ikimuistoisia ja -ihastuttavia kohtauksia, ja varmaan jokainen kappale on useammalle tuttu: Kaalimadon neuvo, Porsas ja pippuri (jossa vauva muuttuu possuksi), Hullu teeseura ja Valekilpikonnan tarina (joidenkin elämäntehtävänä on todellakin valittaminen!). Eläinhahmoissa vilisee ihmiskuntamme kirjo erilaisine piirteinemme: äkkipikaisuus, ärtyneisyys, innostuneisuus, hajamielisyys, ääliömäisyys, hulluus, sovittelevaisuus, neuroottisuus ja niin edelleen. Tarinoiden tilanteet voidaan nähdä arkimaailmamme, kuten avunpyyntö ja -anto, erilaiset perheet ja yleisesti elämän tilanteiden hallitsemattomuus. Ja kaikki ironisella ja lopulta ylitseampuvan hassulla tavalla.




Kirja on useammalle lastenkirja, ja totta tosiaan se on hauska satu lapsille kerrottavaksi. Uskoisinpa, että siinä esikouluikäisenä tämän sadun hassuus iskee lapsiin kuin pissikakkajutut. Tarina ikään kuin vaatii kuulijaltaan sen ymmärryksen miten asiat oikein olisivat, että hassuus on ymmärrettävissä. Tarinassa on myös hieman jänniä kohtia, no kuningattaren päiden pudotusinnosta puhumattakaan, mutta sangen lämpimällä tavalla. Lukemassani kirjassa, sekä vasta ostamassani suomennetussa opuksessa (suomentajat: Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner- suomennos on todella vaatinut taitoa ja luovia ratkaisuja, koska tarina pohjautuu kielelliseen leikittelyyn ja vielä vanhassa kielimuodossa) on alkuperäiskuvitus, joka lienee hyvin tyypillistä 1800-luvun kirjakuvitusta. Kuvitus saattaa tuntua nykyajan lastenkirjojen "hattarakuvitusten" rinnalla jopa raa'alta kaikkine suorasukaisine ilmeineen. Kuvitus on silti ihailtavaa ja kyllä pitää sanoa, että tämä kirja avasi silmäni, miten voimakkaasti kirjakuvitus vaikuttaa lastenkirjallisuudessa, ja on tehnyt näin jo kautta aikojen. Siksipä itsekin kiinnitän kirjaesittelyissäni usein paljon huomiota myös kuvitukseen. Ja voin hyvin tunnustaa, että minulle kirjankansi on niin tärkeä, että tilanteessa jossa etsin sattumanvaraisia uusia kirjoja, kannella saattaa olla erittäin vahva merkitys. Tähän on mielestäni aikuistenkirjoissakin alettu ehkä kiinnittämään paremmin viime vuosina huomiota, vai lieneekö tämä vain omaa mielikuvitustani.






Niin mielikuvitus. Tämä kirja on sitä täynnä. Se kannustaa kuvittelemaan, haaveilemaan ja olemaan lapsi ja kaikki ovet avoinna. Liisan siskon sanoin: "...and how she would feel with all their simple sorrows, and find a pleasure in all their simple joys, remembering her own child-life, and happy summer days." Ja sama löytyy alta suomennettuna.
Kirja huutaa viisi pistettä 5/5, koska en löydä siitä oikeastaan yhtään virhettä.


Hauska ja onnistunut filmaus Hallmark entertainmentilta (1999).
Onko kirja teille tuttu? Tai muistatko sadun esimerkiksi Disney versiona? Minulla on vahva muistikuva, että olen omistanut pienenä tämän tarinan disneyn sarjakuvalehtenä ja vaalin sitä kuin aarretta, vaikken osannut sitä lukea. Kuvat tuosta lehdestä ovat voimakkaasti muistissani ja olisi hauska nähdä ne uudestaan!


"Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kesäpäiviä hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoittensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja."

- Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Tämä kirjoitus on kirjoitettu maanantaina 7. tammikuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Minun on pakko purkaa kokemukseni tästä kirjasta heti, kun se on vielä lämmin. Sain luettua kirjan loppusivut tänään aamupäiväkahvilla, haikeudesta ja katkeruudesta itkien. Ulla-Lena Lundbergin Jää oli vaikuttava lukukokemus.

Jää kertoi pappisperheen muutosta saaristoon sodan jälkeen. Muutosta alkoi tarina, jossa Lundberg kuvasi luotolaisten elämää kuin lämminhenkiset brittitelevisiosarjat pikkukylien elämää: kylälääkärin, kauppiaan, papin, lukkarin ja muiden asukkaiden kautta. Kertomus eteni kauniisti, ja varsin hauskasti!, vuodenaikojen mukaan. Ja veden ja jään mukana. Ihmishahmot kuvautuivat vauvoista vaareihin niissä erilaisissa muodoissaan mitä me ihmiset, ja suomalaiset, olemme. Lundbergin kirjoitustyyli oli todella kaunista, helppolukuista, soljuvaa ja täydellistä. Kertomusta luki yhtä mielellään kuin kuuntelisi kesäsateen ropinaa aitan kattoa vasten. Siihen uppoutui, siihen halusi nukahtaa ja sen muistaessa mieleni rauhoittui.



Olin aivan hurmaantunut Jäästä jo heti alkusivuilta. Tarina, niin tavallinen kuin se olikin kaikkine arkikuvauksineen, oli todella mielenkiintoinen. Luotolaisten elämän kautta Lundberg kuvasi erittäin tarkkanäköisesti meidän naisten ja miesten ajasta toiseen jatkuvat peruselämänilot ja -haasteet. Lundberg osasi kirjoittaa synnytyksestä, tiedonjanosta, sukutapojen erilaisuudesta, eläinten hoidosta, uskonnoista, rakastumisesta ja vaikka taloustöistä niin taidokkaasti, että teki mieli nyökytellä koko ajan kirjan mukana- hymyssä suin!

Mutta, kuten elämässä aina, myös kirjassa tapahtui myös asioita, jotka tuntuivat epäreilulta. Jos olin lukenut kirjaa henkeä haukkoen sen kauneuden vuoksi (ja samalla kaikkea läheltä liippavaa peläten) niin loppua kohdin jouduin puistelemaan päätäni epäuskosta ja pettymyksestä. Elämä, ja tämä kirja, eivät saa olla näin epäreiluja! Kuitenkin viimeisillä sivuilla annoin kirjailijalle anteeksi tapahtuman, joka laittoi koko kirjan ylösalaisin, kansikuvaansa myöten. Hyväksyin, huokasin, hiljennyin ja palaan kirjaan varmasti vielä uudestaan- mutta en ihan heti.

5/5. Lähestulkoon täydellinen kirja.


"Tohtori Gyllenin elämässä on ollut pitkiä aikoja, joina puute on ollut niin suuri ja hätä joissakin tapauksissa niin ankara, että hänestä on ruvennut tuntumaan siltä, että maailmassa on kaikkea vain tietty, kitsaasti mitattu määrä. Jos joku pääsee maailmassa eteenpäin ja paistattelee hiukan, hyvinvointi ja auringonpaiste ovat poissa joltakulta toiselta. Sama pätee sellaisiin ilmiöihin kuin onni ja menestys. Määrä on kitsaasti mitattu. Jos onni ja rakkaus koskettavat yhtä, ne riistetään joltakulta toiselta. Tästä käsityksestä on lähtöisin kateus, joka on ihmisen tiellä niin suuri kivi, samoin kuin se, ettei onnea uskalleta paljastaa."

- Ulla-Lena Lundberg: Jää

Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla

Tämä kirjoitus on kirjoitettu tiistaina 25. heinäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Mma Ramotswe tutkii -kirjasarja on skotlantilaisen oikeustieteen tohtorin Alexander McCall Smithin kirjoittama. Kirjasarja löytyy dekkariosastolta syystä, että kirjojen päähenkilöt, botswanalaiset naiset Mma Ramotswe ja Mma Makutsi ratkaisevat näissä Botswanaan sijoittuvissa kirjoissa pieniä mysteereitä ja arvoituksia Naisten etsivätoimisto nro 1. toimessaan. Mma Ramotswe on itseoppinut salapoliisi, oppikirjanaan Clovis Andersenin Yksityisetsivän työn perusteet.



Luin ensimmäisen Mma Ramotswe kirjan joitakin vuosia sitten eräässä lukupiirissä. Hyvin moni ihmetteli, miten tämmöisiä turhanpäiväisiä kirjoja ihmiset viitsivätkään lukea mutta minä höperryin kirjan hyväntuulisuudesta, tuumailevuudesta ja kulttuurillisesta annista. Siksipä olen aloittanut kesälomani jo useamman vuoden avaamalla jälleen yhden Mma Ramotswen, nostamalla jalat jakkaralle pihaterassilla ja kaatamalla kupin rooibos teetä. Tänä kesänä tein sen Harhapolkuja savannilla kirjan kanssa (suomentanut Päivi Pouttu-Deliere, Otava, 2012). Kirjanjuoni oli yhtä kevyt ja ihastuttavan mielenkiintoinen, joskin pienellä tapaturmajännityksellä, kuten aiemmatkin kirjat. Mma Ramotswe saa tehtäväkseen selvittää savannioppaan, joka saa yllätyksellisen perinnön asiakkaaltaan. Lisäksi etsivä ratkaisee yhden ihmissuhdepulman, jotka tuntuvatkin olevan tyypillisempiä etsivätoimiston ongelmia (siis puolison pettäminen). Jälleen kerran Mma Ramotswe, J.L.B. Matekoni ja Mma Makutsi kertovat elämän pieniä havaintoja, joissa voi metaforisesti tunnistaa ihmisyyden perimmäisiä olemuksia, niin hyvässä kuin pahassakin.


"Älkää itkekö, hän oli kuiskaamaisillaan, mutta muutti viime hetkessä mieltään, ja kuiskasi hiljaa: Niin, itkekää vain mma. Ihmisiä ei saisi kieltää itkemästä. Me teemme sen heitä kohtaan tuntemastamme myötätunnosta, hän aprikoi, mutta todellisuudessa heille pitäisi sanoa, että heidän kyyneleensä ovat oikeutettuja ja että on aivan oikein itkeä."

Mma Ramotswe käsittelee tunteita ja tapahtumia usein järkeillen ja toisaalta myös ytimekkäästi todeten. Tässäkin kirjassa oli annos mietintää, viisautta mutta myös sitä leppoisaa huumoria, kuten Mma Makutsin kuvitteellisesti puhuvat kengät:


"Me näimme tuon pomo. Me olemme ylpeitä sinusta."

Harhapolkuja savannilla oli siis täydellinen lomanaloituskirja. Kirjat ovat helppo- ja nopealukuisia, antavat tilaa hengittää ja kuunnella omia ajatuksiaan. Ja laskea hartioita lomatasolle.
Mikä on/oli sinun tämän kesän lomanaloituskirja?


"Hän sulki silmänsä. Vanhan ystävän seurassa voi tehdä niin - voi sulkea silmänsä ja ajatella maata, joka on antanut meille elämän ja hengen, ja kaikkia syitä, joiden vuoksi on onnellinen siitä, että saa elää niiden ihmisten kanssa, jotka tuntee ja joita rakastaa."

- Alexander McCall Smith: Harhapolkuja Savannilla

Alexander McCall Smith: Häähumua lauantaina

Tämä kirjoitus on kirjoitettu tortaina 15. elokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Kuten viimeksi elvistelin, olen keksinyt hyvän tasapainon lukea Mma Ramotswea kirjan per vuosi. Mutta koska elvistelyt ovat tehty rikottaviksi, lainasin toisen Mma Ramotswen tälle kesälle. Koska kuka voisikaan vastustaa kirjannimeä Häähuumaa lauantaina? Todennäköisesti juuri minä, koska en ole sinänsä hääihminen, vaikka ehkä iän myötä jotain pehmenemisen merkkejä onkin ollut havaittavissa, mutta koska tämä uusin Ramotswe käveli minua viettelevästi vastaan kirjaston uutuushyllyllä, enhän minä sitä rassukkaa osannnut sinne jättää. En, ja kiilasipa tuo mielenkiintoni afrikkalaiseen häähumuun siinä määrin, että kirja meni oitis lukupinoni päälimmäiseksi.


Kirjassa siis Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi valmistelee häitään sulhasensa kanssa ja samalla kirjassa kuvaillaan botswanalaisia tapoja naimisiinmenoon liittyen. Vaikka suomalaisetkin juhlivat häitään melko mittavasti, on botswanalaisten juhlinta vielä hieman eri sfääreissä. Samaan aikaan Mma Ramotswe tutkii outoja karjasurmia ja näkee haamun- nimittäin oman pienen valkoisen pakettiautonsa haamun.

Vaikka kesän toisen Ramotswen lukeminen olikin yhtä hidasta kuin arvelinkin sen olevan, yllättäin tämä salapoliisijuoni tuntuikin tällä kertaa hieman mielekkäämmältä kuin monissa muissa kirjoissa, en tiedä miksi. Myös hääteema oli kiinnostava, koska olen kyllä tykännyt näistä kirjoista juuri sen takia, että ne kertovat minulle afrikkalaisista tavoista ja kulttuurista. Kirjan kulku on leppoisan hyväntuulista, kuten aina, mutta jostakin syystä tämä kirja ehkä nousi joitakin muita McCall Smithin Mma Ramotswe kirjoja paremmaksi. Outoa. Jos kirjalle nyt etsiskelisi pisteitä, olisi se vahva 3, vaikkapa 3+/5. Ai niin ja asia, mikä minua kiehtoo näissä kirjoissa on se, miten jotenkin simppelin ihanasti Mma Ramotswe aina tuumailee maailmasta. Siinä on jotain hyvin yksinkertaista, jopa naiivia, mutta samalla sangen älykästä, suvaitsevaa ja tarkkakatseista. Ihailtavaa.

Kaksi kuvaa kirjasta paljastaa myös toisen asian. Olen nimittäin kaivanut neulepuikot esiin. Syksyllä aloitamme appsin kanssa tanssijumpan ja eikös pienellä tanssijalla pidä ollakin pienen pienet säärystimet, että nilkat pysyvät lämpimänä? No sitähän minäkin!


"Kyllä, meilläkin on vain yksi sydän, mutta kun ihminen varttuu, sydän kasvaa suuremmaksi. Lapsi voi rakastaa vain yhtä tai kahta asiaa, aikuiset taas rakastavat niin monia asioita."
"Kuten esimerkiksi?"
Mma Ramotswe hymyili. "Botswanaa. Sadetta. Karjaa. Ystäviä. Omia lapsiamme. Edesmenneitä sukulaisiamme. Palavasta puusta nousevaa savuntuoksua aamuisin. Rooibosteetä..."

- Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina (Otava, 2013, suomentanut Päivi Pouttu-Delière)

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 9. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Luin ensimmäisen Haruki Murakamin kirjan nimeltään Kafka rannalla (Tammi, 2009). Tietenkin Murakamin  nimi oli nousuut tietoisuuteeni kirjablogien kautta. Murakami kun tuntui olevan kirjabloggareiden lähes suosikki kirjailija. Norwegian Wood on kaikunut blogien riveillä viime vuoden ilmestymisestään lähtien.

Palataan kuitenkin teokseen Kafka rannalla. Yli 600 sivuisen mielikuvituksellisen kirjan juonta on vaikea kuvata lyhyesti. Yritän silti.
Kafkaksi itsensä nimeävä 15-vuotias poika haluaisi olla maailman kovin jätkä. Poika nimeltä Varis, Kafkan alter ego, kannustaa Kafkan karkumatkalle. Matkalla Kafka tapaa mielenkiintoisia henkilöitä ja ajatuu lopulta fantasiamaisen kirjan huipentumaan, jossa avataan rinnakkaistodellisuuksien ovia. Matkaa varjostaa Kafkan isän ennuste, jossa Kafka yhtyy äitiinsä ja siskoonsa- henkilöihin, jotka ovat jättäneet Kafkan ja hänen isänsä useita vuosia sitten.
Kirjan toinen tarina kertoo vanhasta, yksinkertaisesta miehestä nimeltä Nakata. Nakatalle on tapahtunut jotain pienenä poikana ollessaan, jonka vuoksi hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Hän elää kuvernöörin aburahalla ja etsii kadonneita kissoja. Siinä hän onkin varsin hyvä, koska osaa omaksi hämmästyksekseenkin puhua kissojen kieltä.




Kirjan juoni on mielestäni kovin mielenkiintoinen (enkä halua kertoa siitä liikaa), se pitää otteessaan ja yllättää kerta toisensa jälkeen. Murakamin kirjoitustyyli on sulava ja helppolukuinen,vaikka siinä on myös jonkun verran kikkailua, kuten tummennettuja tekstejä, raportteja ja toistoja. Vaikka nämä kikkailut voisivat olla laskelmoidun ärsyttäviä, ne yllätyksekseni eivät sitä minulle olleet, vaan ne olivat jopa kirjan suola. Murakamin kuvaukset luonnosta ja ihmisistä ovat upeita ja eläviä. Itse asiassa ilmeiden ja eleiden kuvaus pieninkin sanavalinnoin (suomentaja Juhani Lindholm) tuo mieleeni jopa manga piirrokset. Ja mikä hassuinta, koko kirjasta minulle tulee hyvin voimakas olo, että tämä kirja toimisi mahtavasti (anime)leffana. Kirjasta tulee elävästi mieleen yhtymiä anime-elokuviin, kuten Kissojen valtakunta, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Kirjassa on myös hiven mystistä kauhua, joskin kirjan perussävel on rento, mukava, humoristinen ja kaunis.

Kuten voitte jo varmasti arvata, pidin kirjasta aika paljon. Oli ihana lukea jotain erilaista ja minulle tuoretta. En ole lukenut japanilaista kirjallisuutta aiemmin (ollenkaan?) ja kuten sanottu, jopa hieman häkellyin miten paljon kirja yhtyi kuvitelmiini japanilaiseen kulttuuriin, mikä on minulle välittynyt muun muassa elokuvien kautta. Tarina äidittömästä pojasta, joka on kuvattu varsin intelligentillä tavalla, on minulle ensikosketus Murakamin nerouteen. Varasin heti seuraavan Murakamini kirjastoon. Kafka rannalla saa minulta pisteitä 4+/5. Mielestäni kirja olisi voinut olla hieman tiiviimpi ja näin lyhyempi, lisäksi ajoittain en ollut ihan varma oliko kirja jo pikkuisen ärsyttävä (läpinäkyvän) laskelmoidulla monitasoisuudellaan (tämä on tyypillistä, kun luen mieskirjailijoita, en tiedä miksi!). Olenhan ihminen, joka pitää yksinkertaisuuteen puettua tarinaa nerokkaimpana ja jonka ideaalikirjanpituus on noin 250 sivua. Leffan ideaalipituus on taas noin 1 t 30 min ja cdlevyn noin 40 minuuttia. Että tulipahan tämäkin todettua.

Oletko sinä lukenut Murakamia? Voisitko lukea tämän esittelyni perusteella vai kuulostiko liian oudolle? Oletko tutustunut japanilaiseen kulttuuriin ja miten?


"Ilmeisesti on niin, että pakoon voi aina juosta, mutta piiloon ei pääse."

- Murakami: Kafka rannalla

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivät ja ilta

Tämä kirjoitus on kirjoitettu perjantaina 24. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Laitoin kirjan Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala, 2013) varaukseen heti, kun luin siitä Sinisen linnan kirjaston blogista. Kun lukupiirini on nyt kesätauolla, olen täysin blogisuositusten vallassa, ja se on ihanaa! En ollutkaan aiemmin lukenut kirjailija Inka Nousiaista, joka teki lukukokemuksestani vieläkin kutkuttavamman.

Kirja on kirjoitettu runollisella kerrontatavalla ja lukeminen vaati minulta aluksi keskittymistä ja aikaa. Kirjassa on kaunista kielellistä leikittelyä ja asioita kuvaillaan ajallisesti eri tasoilta. Tarina sodan ajan kokeneista sisaruksista etenee kuitenkin helppolukuisemmin koko ajan, jopa niin, että keskivaiheilla mietin, että voi ei, nytkö tässä tulikin lässähdys. Mutta ei onneksi tullut, kirja säilyy mielenkiintoisena kyyneleet nostattavaan loppunsa. Kirjan romanttinen arkitarina kerrotaan kolmesta näkökulmasta: luokanopettaja Iidan, hänen sisarensa Edlan ja Viljamin kautta. Tarinan keskiössä on Iidan kokema romanssi, joka alkaa sillalla.



Mietin (juuri tässä kohdin kirjoitustani) kolmatta päivää, mikä mielestäni oli tämän kirjan perimmäinen sanoma. Tulin siihen lopputulokseen, etten kokenut kirjan kautta mitään suurempaa valaistumista tai oivallusta elämästä. Kirja oli minulle herkkä ja kaunis tarina elämästä, ja riittävä sellaisenaan. Itse asiassa juoni alkoi jopa parin päivän viivellä hävitä muististani. Päällimmäiseksi aiheeksi nousi mieleeni perheteema. Kirjassa sivuttiin kaukaiseksi jääviä sisarussuhteita, äidittömyyttä, isättömyyttä ja vauvan odotusta; syntymistä ja kuolemista. Nämä sukulais-, ystävyys- ja rakkaussuhteet, olivat minulle kirjan perimmäisin mielenkiinto.

Kirja saa pisteitä 3/5, vaikka kirjan lauseet olivat välillä kuin jalokiviä ja kirjan juoni oli älykkäästi koostettu. Epäilen kuitenkin, että kokonaisuutena kirja jää mieleeni vain kauniina tunnelmana kesäöistä. Mutta saatan toki olla väärässä. Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen sitä lämpimästi!

Nyt tämän kirjoitettuani voin lukea uudestaan mitä Sinisen linnan kirjastossa tarkemmin kirjasta kirjoitettiin. Säästelen aina itseäni lukemasta arvioista tai takakansista liikaa jos kirja vaikuttaa lukemisen arvoiselta- haluan pitää kirjan mahdollisemman tuoreena itselleni! Oletko sinä lukenut Nousiaista? Entä oletko lukenut tämän kirjan tai haluaisitko lukea?


"Oli hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan. Sirkat sirisivät heinikossa ja aurinko valui taivaalla kuin sula voi. Iida oli oikaisemassa heinikkoisen aukean poikki takaisin pihaan."

- Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (s. 12)

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 27. joulukuuta 2012 ja on liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Ollikaisen esikoiskirja Nälkävuosi (Siltala, 2012) on ulkoasultaan tyylikäs kirja, aivan kuten Hotakaisen Siltalan kustantamat kirjat. Ollikainen aloittaa ja lopettaa tyylikkäästi prologilla ja epilogilla mutta omasta mielestäni prologi epäonnistuu. Itse en välitä lukea kirjan alkusivuilla sänkypuuhista, tai kalun vatkauksista, vaan mieleeni nousi heti aluksi onko tämä kirja taas yksi niistä helpoilla "kohuttajilla" ratsastajista. Mieleni teki lopettaa kirja prologiin mutta koska kirja oli oma, itse maksettu ja aihepiiriltään mielenkiintoinen, en luovuttanut. Onhan kansikin niin tyylikäs... Lisäksi kirjan sivumäärä on hyvä, 138 epilogin kanssa. Mielestäni hyvä kirjanpituus on alle 250 sivua, pitemmät kirjat sisältävät usein liikaa täytettä. Toki poikkeuksiakin on olemassa, satoja.

Ollikainen kuvaa nälkävuosia kahden perheen kautta. Parempiosaisten veljesten, lääkäri-Teon ja apulaiskamreeri Larsin, ja köyhän perheen, Marjan, Juhanin, Mataleenan ja Juhon tarinan kautta. Kuten kirjan nimestä voi olettaakin, ei tarina ole kummankaan näkökannasta lopulta kovin kaunis. Nälkä ja kurjuus keskitalven pakkasissa alkaa kuulostaa kammottavammalta kuin yksikään zombietarina televisiossa. Ihmisestä tulee ihmiselle susi, ja sekin alkaa tuntua ymmärrettävältä. Kuolemaa, likaa, tauteja ja pelkoa. Perheen kohtalon lukeminen tuntuu sydäntä kuristavalta näin pienten lasten äidin näkökulmasta. Tarina koskettaa ja nostaa kyyneleet silmiini.



Jollakin ihmeen tavalla Ollikainen osaa kaunokirjallisten lahjojensa kautta kuvata traagista näkymää valkeaan vaippaan kauniisti pyyhkien. Kuolemassakin näkyy armoa, kohtaloissa polkuja, jotka johtavat toisten onneen, toivoon tulevasta. Ollikainen yllättää vahvalla taidollaan kirjoittaa kauniisti, jopa hieman vanhahtavalla tavalla. Lukeminen on helppoa ja Oliver Twistmainen tarina kulkee maisemien ja hyvien henkilökuvausten kautta luonnollisesti edeten. Kirja on heikohkosta alusta huolimatta oikein hyvä kokonaisuus ja varmasti lukemisen arvoinen. Onneksi luin loppuun, vaikka epilogi jäikin minulle hieman arvoitukselliseksi. Kuka oli kesän aaltoihin kastautuja?

Kun katsoin Ollikaisen kuvausta, ajattelin, että onpa hän nuori kirjoittaja. Syntynyt 1973. Sitten mietin uudestaan ja ajattelin, että niin. Eipä tässä taida olla enää itsekään ihan niin nuori kuin välillä kuvittelee. Eli kirjoittaja taitaakin olla oikein hyvässä iässä kirjan tekoon ja se näkyy kirjan kokonaisuudessa, kielessä, selkeydessä ja eheydessä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Ollikaisen jatkoa kirjailijana.

Silti, kun luin ensimmäiset sivut toisesta Finlandia-palkintoehdokkaasta ja sen voittaneesta,  Jäästä, huomaan kirjoittajien välisen eron tekstin sulavuudessa ja runsaudessa. Ei sillä, että kaikkien tulisi kirjoittaa samalla tavalla. Ollikainen tekee sen yksinkertaisen tyylikkäästi värein valkoinen ja musta; Lundberg tunteita ja kauneutta tauotta hivellen, kultareunaisia sateenkaarenvärejä käyttäen. Tästä Jää kirjasta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Oletko sinä lukenut Ollikaisen Nälkävuotta? Oletko lukenut muita tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita? Haluaisitko lukea Nälkävuoden arvioni perusteella?

Kirja saa minulta pisteitä, hieman höllisti antaen, 4/5.


"Taivas on käärmeensilmän värinen. Ensimmäinen tähti syttyy, ja Marja tuntee miten käärme katsoo häntä ja Juhoa. Marja katsoo takaisin, käärmettä silmästä silmään, mutta sitä ei voi hämätä."

- Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Anne Tyler: Nooan kompassi

Tämä kirjoitus on kirjoitettu perjantaina 17. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 2013.

Nooan kompassi kertoo eläkevuosiaan lähenevästä Liamista, joka elämän muutosten kautta alkaa havaitsemaan elämäänsä hieman väkipakollakin. Kirja on arkikuvaus, kuten olen ymmärtänyt Tylerin kirjojen usein olevan, ja etenee verkkaiseen tahtiinsa kirjan henkilöitä ja motiiveja kuvaillen. Pidän usein arkikuvauksista, koska niissä voi kuvastua elämänkaikkeus ja sen filosofinen pohdinta liikaa lukijaansa provisoimatta ja antamalla lukijalle vapaus ymmärtää ja oppia itse jotain rivien välistä. Valitettavasti minä en löytänyt sitä flowta tästä kirjasta, ennakkotoiveista huolimatta, ainakaan tässä elämänkohdassani. Ja oikeastaan on turha olettaa, että tarttuisin kirjaan uudestaan. Toisaalta kirjan henkilöt olivat hyvin sympaattisia ja Tyler osaa kuvata henkilöitä hyvin persoonallisesti. Kirja oli myös hyvä välipalakirja, sellainen ettei tarvitse ajatella liikaa, vaan nauttii elämän pikkutarnoista, vähän höpöstikin.

Oletko lukenut Anne Tyleria? Pidätkö kirjailijan kirjoista?
Kirjankin menin jo palauttamaan, joten ei kuvia, ei lainauksia. Pisteitäkin 2,5/5. Kummallista.


"Homer: [yawns] Marge, I'm bored.
Marge: Why don't you read something?
Homer: Because I'm trying to _reduce_ my boredom."

- The Simpson

Blogistanian kesälukumaratoni 24.7.2013

Tämä kirjoitus on liitetty ja hivenen muokattu Kirjapolkuihin 11.2013

Kello 9.07: Huomenta-päivää! Ilmassa on suurta lukumaratonin tuntua. Eilen olin huonotuulinen ja halusin heittää lukumaratonia vanhoilla villasukillani mutta tänä aamuna yöpöydälläni odottanut Anna Gavaldan Karkausmatka (Gummerus, 2011) lähti heti, kun silmäni klo 7.15 avasin. Alku kirjasta oli hieman yltiöpäinen, huokaisin jo että mitähän ihmettä luenkaan (ja olin vielä lainannut tämän ystävälleni!) mutta kun vauhtiin päästiin! Vitsi mikä hyväntuulen kirja jälleen kerran ihanalta Gavaldalta (120 s.). Vitsi että tykkään, kaikkine nykyaikaisina kirjoitustyyleineen kaikkineen. Suosittelen, ah ja merci. Paukaisen maratonin alkuhuumassani 5/5. Jos pieni karkausmatka sisarusten välisiin suhteisiin, aikuistumiseen kasvamiseen ja itsetunnon kasvuun kiinnostaa, valitse tämä kirja. Minä valitsen seuraavaksi Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä! I'll be back (toivottavasti)! Päivitän siis omaa lukumaratonipäivääni tähän ketjuun (joka ei välttämättä päivity lukijoissa, vai päivittyykö?) ja otan mielellään vastaan kannustuksia lukumatkani varrella! Nyt lähti muu porukka ulos, eli äkkiä kirjojen tuoksuun!


"Meidän oma kuu-ukkomme, marsilainen, pikkuveli, oma pikku Vincentimme.
Siistiä."

- Anna Gavalda: Karkausmatka


Kello 11.10: Voi ei, John Steinbeck ja Hiiriä ja ihmisiä (Tammi, 2002, 134 s.) sai minut itkemään elämän vääryyttä. Huh, hieno kuvaus ihmisten yhteiskuntaluokista ja ihmisyydestä aikakaudelta, jolloin känny tarkoitti vielä kämmentä eikä kännykkää. Olen aika sanaton tässä vaiheessa mutta Hiiriä ja ihmisiä oli kyllä kaikessa haikeudessaan hyvä kirja ja sai aika ajoin ihan hörähtelemään (kun taas Gavalda hymyilytti ja nauratti lähes koko kirjan ja tuumautti hetken, niin Steinbeck piti jännitystä ja odotusta koko ajan yllä mutta paukautti väliin  huumorin). Kirja kuvasi tavallisia työmiehiä, kuten Vincent van Gogh tauluissaan, todella kiehtovasti, elämänmakuisesti ja jollakin tapaa kirja oli täynnä "elämänjuurilla" olevaa kuvausta. Loppu vaiheessa kirjaa mietin, että olisinkohan kuitenkin lukenut  tämän jo aiemminkin. En tiedä. Kaikessa monitahoisuudessaan Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä saanee 4,5/5, vaikka lopun takia tekisi mieli antaa "vain" 4/5.

Mitähän seuraavaksi lukisin? Onpa kuulkaa ihana lukea pitkää aikaa putkeen, tosi pitkästä aikaa. Löysin olohuoneestamme minun lukutuolinikin! En ollut käyttänyt sitä varmaan puoleen vuoteen!


"Tietty- meillä olisi pikkuinen talo ja siinä kummallekin oma huone. Pieni pullea rautaliesi ja talvella siinä pidettäisiin tulta. Eikä maata ole niin paljon, että täytyisi rehkiä liikaa."

- John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä


Kello 14.42: Kylläpäs aika rientää, kun on luettavaa! Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi (WSOY, 2011, 157 s.) kirja oli Siinan blogista bongattu, valtavin ennakko-oletuksin. Kirja eteni rauhallisemmin kuin edelliset maratonikirjani, kuten arvelinkin. Kirja oli ikään kuin erään miehen elämänynnäys, mikä ei sinänsä ole juonellisesti lainkaan uniikkia. Tällaisia olen lukenut aika monta, ehkä liikaakin, siksi kirjoihin leimautuu hieman tylsistyminen. Barnesin kirjoitustyyli on kuitenkin puhdasta (tekisi mieli lukea englanninkielinen alkuteos, jos tarina kestäisi toiston) ja tarinakin oli ikään kuin koukuttava, vaikkakin välillä omaan mieleeni hieman jaaritteleva. Kirja oli älykäs ja laskelmoitu, mutta aitouden, huumorin ja hyvän maun rajoissa. Se ei yltänyt kuitenkaan valtaviin ennakko-oletuksiini, jotka olin itse itselleni rakennellut. Loppu kirjassa oli kuitenkin mieleiseni. 3,5/5.

Minun silmäni ovat välillä kuin olisin vasta herännyt ja aivotkin hieman tahmeat. Onneksi olen saanut lukea ulkona pari viimeistä tuntia, niin en ole ihan sisähöperönä vielä. Nyt taidan kuitenkin kirmata pienellä ulkoilmakävelylle, ehkä otan kirjan mukaan, tai välipalalukemisen. Jännä juttu, en ole millään malttanut vielä lukea niitä kielenmielenpuhdistuskirjoja, himo ahmia oikeita kaunoa on niin valtava! Seuraavana lähtee siis lukusuunnitelmani mukaisesti Rosa Liksomin Hytti numero 6. Kirja, johon minulla on taas valtavat ennakkoluulot, mutta jonka luulen itselleni raskaslukuiseksi, eli jota ei kannata jättää illaksi vieläkin uupuneemmille silmilleni ja aivoilleni. (Ai, esikoinen haluaa että luenkin hänelle yhden kirjan tässä välissä.)


"Se lienee filosofisesti itsestään selvää."

- Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi


Klo 19.13: Täällä ollaan, maratoni käynnissä. Luin siis viimeisen postauksen jälkeen kolme lasten kuvakirjaa lapsilleni (lukuisten pussauksien ja halittelujen kera). Hoffmanin ja Asquitin Meidän ja muiden perheet (Lasten Keskus, 2011, kirjastolaina) kertoi erilaisista perheistä ja erilaisista malleista olla perhe. Oikein kiva kirja 3/5. Olen aiemmin esitellyt blogissani myös Meidän ja muiden tunteet. Hamstraamaton hamsteri (Loretan ja Siemaszko, Lasten Keskus 1991) oli tarina hamsterista, joka jemmasi jyviä kotiinsa yli tarpeidensa, ahneesti. Tarina oli aika töksähtävä lopussa, vaikka alku olikin hyvä 3/5. Kolmantena luimme Kirsi Kunnaksen Hassut aakkoset (WSOY, kuvitus Reich, 2012), jossa esiteltiin aakkoset Kirsi Kunnaksen taatulla loruttelulla, itse asiassa tosi kiva kirja 4/5.

Mutta sitten suuntasinkin jalkani kohti rantaa, istahdin auringon paistaessa kovin tuuliselle rantapenkille. Tuuli tuiversi hiuksiani, joku kävi uimassa aallokossa ja samalla piti vaihtaa ystävällisiä tuumailuita. Kotona jatkoin Rosa Liksomin Hytti numero 6 (WSOY, 2012, 187 s.) kirjaa, joka on nimeään myöten kuin tribuutti äiti Venäjälle. Miten minä tätä kirjaa näin nopeasti kuvaisin? Liksomin tapa kirjoittaa on jotain uskomatonta. Kirjan juoni kertoo nuoresta naisesta, joka matkaa Siperian junalla Moskovasta Mongoliaan saakka. Matkaseuranaan hänelle sattuu varsin lihallinen, ylenpalttinen ja irstas mies, josta hänestäkin, kuten meistä kaikista, löytyy matkan varrella monet kasvot. Kirja on todella monipuolinen ja siinä on niin paljon tietoja moninaisten kuvausten ja luettelomaisten esitysten kautta, että olen aivan sanaton kirjailijan tehdystä työstä. Tätä pitää sulatella mutta annetaan, kuten muillekin maratonikirjoille on "alkutunteen mukaisesti" annettu pisteitä: 4/5.

Nyt olen ihan avoin sille minkä kirjan seuraavaksi otan, mutta kevyempää sen pitää olla. Mann? Shield? Müller? Nousiainen?


"Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Mies pudotti katseensa käsiinsä ja jähmettyi ajatuksiinsa, veturin kiihkeät huokaisut kantautuivat hyttiin saakka."

- Rosa Liksom: Hytti numero 6


Klo 21.07 : Loppukiri, en kerkeä edes kirjoitella!


"Marinoituaan persettään Teboilin muovituolissa kolmekymmentä vuotta hän nousi ja käveli ylös sanomatta sanaakaan."

- Kari Hotakainen: Finnhits

23.04: Viimeisenä luin Nobel-tason kirjailijaa Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani (Tammi, 2009, 109 s.), joka oli pienin kappalejaoin ja suurehkolla fontillaan sekä erikoisen mystisellä romanialaisella tarinallaan vallan viehättävä lukumaratonini lopetuskirja. 4(3,5)/5

Thomas Mann: Varhaista tuskaa 2,5/5.
Kari Hotakainen: Finnhits 3/5.


Lukumaratonikokemukseni tuntuu tällä hetkellä minusta hyvälle. Sain tavoitteeni 500 sivua luettua, huomenna katson sivumäärät tarkemmin. Uskonpa, että vaikka jaksaisin vieläkin lukea, on nyt hyvä lopettaa, kun vielä tuntuu hyvälle. Ja jostakin syystä veikkaan huomista herätystä kello kuuteen! Hyvää yötä ja tsemppiä kaikille vielä maratoniaan jatkaville, ottakaa rennosti ja nauttikaa hyvistä kirjoista!


""Ihan kuin kissa", hän sanoo. "Pöllö", sanoo yövartija. Hän painaa käden suulleen."

- Herta Müller: Ihminen on kuin iso fasaani

Teuvo Pakkala: Lapsia

Tämä kirjoitus on kirjoitettu lauantaina 6. huhtikuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 2013.


Täytynee heti todeta, että minulla on ollut aiemmin sivistyksessäni Teuvo Pakkalan kokoinen aukko. En siis ole koskaan aiemmin häntä lukenut, vaikka tämä kokoelmakirja oli kulkenut kirjahyllyyni jo vuosia sitten. Teuvo Pakkalan Lapsia on novellikokoelma (1895), josta löytyy kymmenen tarinaa lapsista. Olen aina pitänyt kirjoista, joissa tuodaan esille lastennäkökulmaa ja esimerkiksi Aapelin Pikku Pietarin piha on yksi lempikirjoistani. Myös lapsuuden kuvaus historian virrassa on mielestäni mielenkiintoista, olipa taiteenlaji maalaus tai kirjallisuus.

Teuvo Pakkala on ollut minulle tuntematon nimi. Kun luin pikaisesti hänestä jotain netin kautta, sain lukea, että Pakkalaa ei olla arvostettu aikoinaan juurikin lapsinäkökulmansa vuoksi. Miten tämä kuulostaa nykyaikanakin tutulta, kun ajattelemme mikä lastenkirjallisuuden ja -kirjailijoiden arvostus on. Ehkä lapsuuden ja lapsen näkökulmasta kertominen on kuitenkin nykyään jo arvostetumpaa ja hyväksytympää kuin 1900-luvun vaihteessa. Tästä olkoon esimerkkinä vaikka Olli Jalosen Poikakirja.



Mikä hämmästytti minua eniten oli se, että Pakkalan kuvaukset lapsista olivat toki aikansa kuvaa mutta lähes kaikki teemat olivat pienellä variaatiolla täysin ajankohtaisia vieläkin ja näin kertomukset olivat minun mielestäni säilyttäneet arvonsa. Häirityssä jouluilossa Pakkanen kertoo miten pieni poika on ostanut äidilleen lahjaksi sakset ja kuinka salaisuus vahingossa lipsahtaa sisarusten tietoon, jotka tietenkin pilaavat koko yllätyksen. Tarinassa on aivan uskomattoman mahtavaa kuvausta lapsen kokemista tunteista: jännityksestä, ilosta, pettymyksestä, raivosta, kiukusta ja mustasukkaisuudesta. Kyllä ovat lapset näyttäneet tunteitaan jo 1800-luvullakin, eikä ole uhmakkuus ollut silloinkaan täysin piilossa!

Mahtisanassa rikotaan sukupuolirooleja, kyllä 1800-luvulla. Tarinassa sisarukset Maija ja Ilkka ajautuvat juoksukisaan, jonka voittaja on Ilkan itsekeksimä titteli Stiiknafuulia! Ilkka on ollut jo pitkään kulmakunnan nopein jätkä, siis stiiknafuulia, asia mikä karjutaan ilmoille voitonelein ja valtavalla itsetunnolla, mutta sitten siskotyttö tulee ja voittaa juoksukisan, tai ainakin juoksee tasan. Uusintakisa otetaan hurjimmassa mäessä, jota ei moni uskalla laskea. Mutta Maijapa laskee ja vaikka hän kaatuukin, kyllä naapuruston pojat arvostavat miten rohkea Maija on! Kotiin tullessaan lapset kohtaavat vanhempansa. Äiti uhkaa selkäsaunalla, koska Maija on niin ryvettyneen näköinen. Loppujen lopuksi Ilkan tokaisema puolustus, itsekeksitty sana stiiknafuulia, lepyttää vanhempien kurin ja tilanne päätyy helpottuneeseen itkun sekaiseen nauruun.

Fyysisen rangaistuksen teemaa on myös novellissa Ihme ja kumma, jossa kerrotaan Vappu-tytöstä, joka unohtaa kaiken mitä hänen käsketään tekevän. Vapun äiti yrittää kerta toisensa jälkeen painaa mieleen Vapulle jonkun tärkeän tehtävän, kuten hakemaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta. Äiti yrittää kannustaa, että lapsi nyt muistaisi asian, eikä pitäisi kiirettä, ettei kuppi menisi matkalla rikki. Unohtamisesta oli Vapun äiti antanut monta kertaa vitsaa, sillä naapurustokin sanoi, että: "Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.". Tarina loppuu siihen, että Vappu juoksee kotiin, siirapin unohtaneena, laskee itkuisena housunsa jo valmiiksi alas rangaistusta odottaessaan ja lausuu "kymmenellä pennillä siirappia.". Tällöin äiti huomaa, miten asianlaita on ja miten Vappu aina nöyrästi kerta toisensa jälkeen yrittää. Äiti ottaa vitsakimpun ja katkaisee sen. Rangaistusten loppuessa myös Vappukin yllättäin muistaa aina sen mitä pitää tehdä.



Tarinoissa siis todellakin on paljon tietoutta aiemmasta ja omalla tavallaan kertoo meille suomalaisille sitä tietoutta omista kasvatusjuuristamme, minkä pohjalla vieläkin elämme. Miten isovanhempamme ja vanhempamme ovat eläneet. Pakkalan tarinoissa otetaan rohkeasti kantaa tuon ajan kasvatukseen ja yritettään sinnikkäästi tuoda lapsen arvokasta näkökulmaa esille, ehkä siksi Pakkalaa onkin syrjitty kirjailijana, koska ajatukset ovat olleet jopa vuosisatoja etuajassa ja hän on nostanut esiin tunnepuolen merkitystä.
Ruumiillinen kuritus kiellettiin laissa muistaakseni 1984 mutta siltikin vielä jokunen vuosi sitten tehdyissä kyselyissä yllättävän moni vanhempi koki tukistamisen ja luunapit hyväksytyiksi kasvatuskeinoiksi.

Näiden novellien jälkeen mielenkiintoni Teuvo Pakkalaan nousi. Minusta tuntuu, että tässä lienee (taas) yksi täysin aliarvostettu suomalainen kirjailija, joka ansaitsisi suurempaa huomiota ja arvostusta edes tässä ajassamme. Suosittelen tutustumaan Teuvo Pakkalaan! 5/5.


"Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maate pannessa, vielä pelotti, että jos panevat sittekin rengiksi ennenkuin Ilkka ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta hevosella, ei tappele eikä ole poikain kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti."

- Teuvo Pakkala: Lapsia

Colm Tóibín: Brooklyn

Tämä kirjoitus on kirjoitettu keskiviikkona 10. heinäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.

Colm Tóibín Brooklyn (Tammi, 2011) kertoo 1950-luvulla Irlannista Amerikkaan olosuhteiden vuoksi muuttavasta tytöstä, Eilis Laceysta. Olin kiinnostunut tästä kirjasta sen aihepiirin vuoksi ja lainasin sen kirjastosta jo aiemmin. Vasta nyt lukuhetki oli tälle otollinen. Jo ensi sivuilta huomasin kirjailijan kirjoittavan taitavasti. Toteavan tarkkasilmäisesti ja erittäin psykologisella tavalla. Kirjailija kuvasi hyvinkin pienin elein erittäin aistikkaasti ympäristöä ja tunnelmaa mutta samalla hän myös kuvasi taitavasti ihmisten, ja varsinkin päähenkilö Eilisin, ajatusmaailmaa ja kuinka moninaisien arvauksien ja päättelyjen kautta me muodostamme sosiaalisia tilanteitamme ja suhteitamme. Olin siis lähes alkumetreiltä myyty nainen.



Sinänsä kirjan juoni Brooklyniin muuttavasta tytöstä ei ollut moninainen vaan enemmänkin ajankuvaus. Ja se oli minulle juuri hyvä. Juoneen kuului myös lähes klassinen rakkaustarina, joka ottaa valtaa enemmän lopussa muttei ole mielestäni kirjan pääidea. Kirja kertoi minulle elämän murroksista ja muutoksista, uuteen paikkaan muuttamisesta, koti-ikävästä, roolimalleista, yksilön kasvusta, perhesuhteista ja sisarussuhteista. Kuten sanottu, itse pidin kovasti näistä sangen tarkoista ajatuskuvioiden sekä lisäksi Eilisin tunnemaailman kuvauksista. Oli myös mielenkiintoista lukea kuinka Eilis yhdisti nämä elämänsa kaksi maata, ja maailmaa, omassa persoonassaan, vai yhdistikö lopulta lainkaan?

Rauhallinen ja kaunis kirja ansaitsee ehdottomasti 4/5, joinakin päivinä voisin antaa jopa 5/5. Colm Tóibínia haluan lukea ehdottomasti lisää.

Oletko sinä lukenut Tóibínia? Piditkö?


"Kun hän kuuli eteisestä lähestyvät askelet, hän tiesi että hänellä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voisi esiintyä nöyrästi ja antaa ymmärtää että pyytää kuuliaisesti anteeksi vaikka ei myöntäisikään mitään, tai hän voisi ottaa mallia Rosesta, nousta seisomaan ja puhua isä Floodille niin kuin ei kerta kaikkiaan voisi koskaan tehdä mitään väärää."

- Colm Tóibín: Brooklyn (s. 241)

Mika Waltari: Suuri illusioni

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 22. marraskuuta 2012 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


"Me olemme valistuneita, siksi tiedämme itsekin, että näyttelemme, ja näytteleminen on syöpynyt vereemme niin syvälle, että näyttelemme itsellemmekin silloin kun olemme yksin muun katselijapiirin puuttuessa. Mutta tämän jälkeen nousee itsestään selvänä kysymys, mitä me todellisuudessa olemme. Sitä taas on mahdoton ratkaista, joten meidän on kaiken keskustelun pohjaksi otettava se hyvin epämääräinen hypoteesi, että olemme todella sitä, mitä me näyttelemme olevamme."

"Jokin outo, kipeän ihana riemu vuoti läpi koko olemukseni. En voinut puhua mitään, vain huohotin hiljaa. Ja minä suutelin tuota pientä kirjelippua, enkä enää tuntenut itseäni, sillä minussa ei sillä hetkellä ollut muuta kuin suuri, hellä, ääretön rakkaus."

"Tietysti voit vielä tulla - - polttamaan yhden savukkeen." 

"Oli kuin nuoruus olisi kiitänyt ohitseni ja hävinnyt tielle, joka on meille tuntematon ja mahdoton, johon meidän ainoastaan täytyy uskoa. Se nuoruus, joka kykenee rakentamaan uuden maailman vanhan, sortuvan ja tuhoutuvan yllä. Sillä hetkellä tunsin, ettei se ollut vain sairaitten aivojen hullu haave, vaan todellisuus, joka nyt jo oli etsimässä muotoaan."


Jostakin syystä minä näytän hullaantuvan näistä nuorten klassikkokirjoista tällä hetkellä. Mitä lie haen näistä kirjoista tässä muuten niin sidotussa elämäntilanteessani? (Vapautta, matkustusta, maailman parannus -keskusteluja, JAKSAMISTA (varsinkin tänään), aikaa...? Ehkäpä nuoruuden tunteiden aaltoilutkin tunnustavat juuri nyt tutuilta?)

Lukiessani muistin, että olen lukenut kirjan aiemminkin, ehkäpä lukiolaisena. Oikeastaan en osaa todeta kirjasta paljoakaan. Waltarin esikoisteos, kirjoitettu parikymppisenä, oikeastaan aika valtavan hyvä. Kirja sisältää monenlaista taidonnäytettä: dialogia, jännitystä, rakkautta ja draamaa, jopa tulevan dekkaristin(kin) piirteet ovat mielestäni jo tässä teoksessa näkyvissä.

Mika Waltari on ollut superlahjakas ja äärimmäisen älykäs ihminen. Lukekaapa joskus Sinuhe Egyptiläinen (joka ei muuten ole tylsä), niin ymmärrätte mitä tarkoitan- jos ette ole vielä sitä tehnyt.

Nousiko sinulle ajatuksia kirjan lainauksista? Oletko sinä lukenut Waltaria?
Auttakaa minut valitsemaan seuraava kirjani, olen ihan hukassa ilman luvun alla olevaa kirjaa, mitä sinä suosittelisit? Onko Finlandia-ehdokkaissa sinua kiinnostavia kirjoja? Itse olen pohtinut Aki Ollikaisen Nälkävuoden ostamista, onkohan tämä kellekään lukijalleni tuttu? Jelp!


"Mielikuvitus - mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässään kymmenen kertaa enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras."

- Mika Waltari: Suuri illusioni

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tämä kirjoitus on kirjoitettu keskiviikkona 21. elokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 22.11.2013.

Like kustantamo oli yhteydessä minuun syksyn kirjauutuuksien tiimoilta ja poikkeuksellisesti Tommi Liimatan uusi Rautanaula (2013) hyppäsi silmilleni niin tarttuvasti, että päätin pyytää sen esiteltäväkseni blogiini. Sillä, olen ollut aiemmin kova tyttö kuuntelemaan Absoluuttista nollapistettä, jonka sanoituksista pääasiallisesti Tommi Liimatta on vastannut. Absoluuttisen sanoitukset ovat nimittäin ainutlaatuisia (tämän tyhjentävämpää kuvausta en tähän äkkiseltään keksinyt) ja aikoinaan koko musiikki kolahti itseeni kovasti melodioillaan, älykkyydellään ja huumorillaan. Olen myös aiemmin lukenut Liimatan kirjan, tahi kaksi. Kirjasta en muista edes nimeä, vain hauskahkon tunnelman. Ja jostakin syystä alkuajatukseni tästä kirjasta oli, että luen itseänikin uhaten taas yhden suomalaismieskirjailijan kuvauksen perisuomalaisesta miehestä, siis tyyliin Hotakainen (joka on mielestäni kunniakseen kaikkien muiden kuvailijoiden yläpuolella) ja mitä näitä hassunhauskoja veljeksiä nykyään onkin ja päädyn kirjoittamaan ujon kettuuntuneesti taas yhden tämmöisen ja toteamaan, että miksi. Tietäen vastauksenkin: siksi, että suomalainen mies viihtyy näiden kirjojen parissa.



Kirja kertoo, lyhyesti kuvattuna ja juonipaljastuksia tekemättä, keski-ikäisestä myyntitykki Kai Malmirinteestä, jonka vaimo Raisa katoaa. Juoni on sinällään juurikin suomalaisen niljakkaan naistenmies myyntimiehen sielunelämää avaava mutta samaan aikaan Liimatta kuljettelee sanoja lähes yhtä villisti kuin aiemmin sanoituksia tehdessään. Onneksi, totean minä, koska juonen vuoksi en kirjaa jaksaisi ehkä loppuun lukea.

Kirjan lauseet ja kuvaukset eivät siis ole selkeitä ja yksinkertaisia, vaan tätä kirjaa lukiessani, minä todellakin jouduin keskittymään vain lukemiseen ja toisaalta myös halusin niin tehdä. Liimatan lauseet voivat olla jollekin lukijalle hieman liian vaikeita mutta itse koin ne mukavan haastaviksi ja valtavirtaan nähden äärimmäisen virkistäviksi. Kirja kuvaa tunteisiin ja aisteihin menevällä tavalla aluksi hiljaksiinkin etenevää juontaan. Liimatalla on mielestäni kuitenkin varsin taitava katse nähdä arkisissa asioissa merkityksiä ja ehkäpä jopa sitä kauneuttakin (mutta varsinkin rumuutta). Välillä tämä sanallinen tykitys pääsee ilotulitustasolle, kuten "klassisessa naimiskohtauksessa" sekä vävypoika Pentin kännissä tehdyissä laukauksissa, kuten "Siivoaminen on niin yksinäistä. Muistaa kaikkea. Ihan hakemattakin." tai: "Tai miten sanoi pappa: Viinalla itteä ilahutan, mulukulla muita... Pappa oli aukinaisemman elämän mies. Näytti vilkkua vaikkei ollut kääntymässä.". Oikeastaan kirja on niin paljon metaforisia heittoja täynnä, että on mahdoton löytää parhaimmat joukosta.

Nauroin kirjaa lukiessani useamman kerran ääneen ja mielestäni kirjassa parasta ovat sen sarkasmi ja mustahuumori, jota myös itse päähenkilöt itsestään löysivät, kuten Pentti känniajatuksiaan päästellessään: "Ei saa juoda siksi, että vituttaa, vaan siksi että viinattaa. Ihan tavan takia. Näitä pitäisi panna ylös.". Vaikka kirja on kirjoitettu humoristisesti, koin taustalla olevan koko ajan oudon pahanolon vellonnan, jota myös kirjan henkilöiden kuvattiin aika ajoin tuntevan. Välillä pahaolo esti jopa kirjan jatkamista ja minun piti hengähtää, kuitenkin uteliaisuus juonesta laittoi minut lukemaan kirjaa joka päivä iltamyöhäänkin. Ja pitää kyllä tunnustaa, että loppua en kyllä olisikaan ihan äkkiseltään lähtökohta-ajatuksillani arvannut. Mutta oli hauska lukea pitkästä aikaa kirja, jonka jälkeen kanttakin katsoessa sai tuumata, että ai niin joo ja kokea älyämisen riemua, myötähäpeän sijasta.

Kirjan sivuilla oli myös satu. Satu oli luettavissa metaforana, jota voi kirjan lopun jälkeen tuumailla laajemminkin. Kirja käsitteli oikeastaan montaa kipeää kohtaa ihmisyydestä. Mutta satua lukiessani minä kyllä aidosti ihastelin Liimatan taitoa kertoa kauniisti ja yksinkertaisesti. Satu ikään kuin avasi minut ymmärtämään kirjailijan monipuolisuutta kirjoittajana. Ehkäpä seuraava aluevalloitus onkin lasten (kuva)kirjan alueella? (hehheh). Pisteet kirjalle olivat lukuni aikana 3/5 mutta nyt kun kirjoittelin ajatuksiani enemmän auki, voisin antaa jopa 4/5. Siltä väliltä kuitenkin.

Oletko sinä lukenut Tommi Liimatan kirjoja? Lukisitko esittelyni perusteella?


"Kai paineli kuin täysirakkoinen hissin nappulaa, paukutti kuin rikkuri alasinta lakkoaamuna, runnoi morttelia kuin petetty mattorullaa, vatkasi kuin luokkakuvan edessä. Hän hetkutteli tutteja kuin vähälahjainen tamburiinia ja mummo iski paksut kyntensä Kain selkään kuin maakotka jänikseen."

- Tommi Liimatta: Rautanaula