torstai 31. lokakuuta 2013

Taiteesta, messuista ja messujen lukupiireistä

Kuten kerrottu, olin viikonloppuna taiteen ja kulttuurin täyttämällä lomalla. Vietin päivän Ateneumin ja Kiasman taidemuseoissa ja kaksi päivää Helsingin kirjamessuilla. Viikonloppu oli niin antoisa, että olen mennyt alkuviikon ajan yhtä aikaa lasteni kanssa nukkumaan (klo 20.00). Vissiin verotti. Ensimmäisen yön kotona "vietin" aivot vielä tiukasti messuilla.


Ateneumin Tuusulanjärven taiteilijayhteisön näyttely oli mielestäni todella hyvä. Oli ihanaa kuvitella tuo taiteilijayhteisö 1900-luvun vaihteessa, miten erilaista elämää he ovatkaan viettäneet! Millaisia keskusteluja heillä on virinnyt yhdessä tai millaisissa opeissa taiteilijaperheiden lapset ovat kasvaneet? Näyttely oli siis lähes lumoava. Kiasma Hits kokoelma näyttely oli Ateneumin jälkeen hämmentävä, jopa sarkastisuuteen vetävä. Kuitenkin lopulta huomasin nykytaiteen (vai vaihtoehtotaiteen) kolahtavan monitasoisesti, jopa pelästyttävästi, ja kokemus erilaisista museoista samana päivänä oli sangen virkistävä. Kokemukset ikään kuin tasapainottivat toisiaan. Ja sekoittivat pienen pääni mukavalla tavalla.



Kirjamessujen aluksi kuuntelin esikoisdekkarien paneelikeskustelua, jota menin kuuntelemaan siksi, että mukana oli myös Tommi Liimatta, jonka uusimman kirjan luin syksyllä (bloggaus täällä). Kirjailijat (joista muut olivat: Minna Lindgren, Pasi Luhtaniemi ja Kimmo Miettinen) tuntuivat kaikki olevan hämmentyneitä dekkaristin nimikkeestään, mikä hieman huvitti minua. Keskustelussa kirjailijat kertoivat erilaisista kirjoitusmotiiveistaan ja -lähtökohdistaan. Kustantajien vaikutusvalta kirjojen sisältöön kerrottiin konstailematta. Puhetta oli myös jatko-osien kirjoituksesta. Liimatta oli mielestäni keskustelujoukossaan hienoisesta jännityksestä (?) huolimatta piristävän erilainen, siis omanlaisensa. Hän kertoi kirjansa syntyneen "kelan taitelijatukirahalla" hoitaessaan kotona poikaansa. Yksityiskohtiin menemättä "dekkaristien" paneelikeskustelu kirvoitti minut mietteliääksi. Olen nimittäin niin vanhankantainen, luultavasti jopa naiivi, että koen, että hyvä kirjallisuus on taidetta. Kun kuuntelin yleisesti messuilla kirjailijoiden kirjoitusprosesseista ja kirjasisältöjensä laskelmoinnista, alkoi hiki kirvota kaiken sen työn kuulemisen vaikeudesta. Ymmärrän täysin, ettei kirjailija voi elättää itseään näin pienessä maassa muuten kuin kirjoittamalla ahkeraan ja työmielessä mutta silti osa minusta mietti kovasti, miten deadline, lähes väkipakolla työstetty teksti eroaa lukijalleen luovasti flowtilassa työstetystä tekstistä? Joskus minä lukijana uskon tuntevani sen eron. Toisaalta se voikin olla vain minusta lähtevää tunnetta, ja joku toinen kokee taas saman kirjan omien lähtökohtiensa vuoksi aivan toisin. Kokeilkaapa vaikka Liimatan Rautanaulaa, siinä olin lukevinani ihan oikeaa tunnetta, ja ehkä jopa taidetta.

Dekkareista siirryin elokuvamaailmaan. Kävin kuuntelemassa Chaplinista kirjoittanutta elokuvakriitikkoa Peter von Baghia, jonka haastattelu oli moninainen. Päälimmäiseksi mieleeni jäi se, että hänen uusi elokuvansa Muisteja voisi olla mielenkiintoinen, sillä taiteilija kertoi elokuvan teon olleen hänelle itselleen (omassa kehityksessään) merkittävä kokemus. Mietin myös Chaplinia ja hänen asemaansa nykypäivässä. Mielestäni Peter von Bagh sanoikin loistavasti, että Chaplin pääsee oikeuksiinsa vain isolla valkokankaalla. Tätä kokemusta odotellessa.




Koska muut kohtaamiseni aikuiskirjallisuuden saralla eivät saaneet minua niin mietteliääksi (ainoastaan vihjeitä joululahjoiksini), jatkan messujen lukupiireistä. Sain nimittäin viime metreillä mahdollisuuden osallistua yhteen kirjamessujen järjestämään lukupiiriin ja lisäksi luin toisista blogeista lukupiirikokemuksia. Nyt voisinkin täsmentää, että "lukupiireistä". Sillä vastoin ennakkotietoja mielestäni messuilla järjestettävät lukupiirit eivät olleet oikeastaan lukupiirejä siinä mitä niiden itse koen olevan. Oman kokemukseni mukaan (joskin vähäiset kolme vuotta lukupiiriläisenä) lukupiirit ovat keskustelutilanteita, joissa kaikki läsnäolijat ovat yhdenvertaisia keskustelijoita ja joissa kaikille annetaan tilaa kertoa lukukokemuksestaan (tai olla kertomatta). Messuilla lukupiirit olivat järjestetty ymmärtääkseni niin, että tilaisuuteen ilmoittautuneiden eteen kokoontui joku olemassa oleva lukupiiri, bloggaaja, kirjailija ja puheenjohtajana toimiva kustannuksen edustaja. Ilmoittautuneet olivat siis alusta lähtien, istumisjärjestelyt mukaan lukien, yleisöä, ja näin myös niin ikään toissijaisempia osallistujia. Olin toki jo aiemmin miettinyt kuinka sadan ihmisen lukupiiri käytännössä järjestetään. "Lukupiiri" laajeni kuitenkin ainakin oman kokemukseni mukaan enemmän kirjailijan haastatteluksi ja hieman intiimimmäksi paneelikeskusteluksi. Toki itse kirjastakin puhuttiin mutta nopeasti keskustelu meni myös kirjailijan koko tuotannon tuumailuksi- no näin tapahtunee usein myös lukupiirien loppukeskusteluissa. Omalta kohdaltani lukupiirikokemus oli kuitenkin antava ja miellyttävä, sillä sain kohdata mielenkiintoisen kirjailijan hieman lähemmältä kuin hänen lavalla ollessaan ja minulla oli mahdollisuus keskustella hänen kanssaan (jota en kuitenkaan ujouttani tehnyt). Mutta ehkäpä lukupiiri sanana oli tilaisuudesta hieman harhaanjohtava? Mietin myös olisivatko erilaiset istumajärjestelyt tehneet tilanteeseen lukupiirimäisemmän tunnelman? Esimerkiksi samalla tasolla olevat tuolipiirit, vaikka useassa ympyrässä (jos osallistujia olisi todella se 100)? Entäpä jos osallistujat olisivat keskustelleet osittain pienryhmissä, joiden koonnit olisi tuotu yhteiseen keskusteluun- mitä tämä olisi tuonut lukupiirille? Olisinko uskaltanut itse keskustella tällöin rohkeammin (olisin)? Olisiko tarkempi keskustelun alkuohjaus napakoittanut rajallista keskusteluaikaa? Näitä minä jäin tuumailemaan uuden lukupiirikokemukseni kautta.


Siispä. Matkani oli monipuolinen ja varsin antava. Ajatukseni aaltoili maisemista ja aatoksista toisiin ja kokonaisuutta on vaikea näin äkkiseltään tiivistää. Lastenkirjojen annista kirjoittelin erikseen jo aiemmin, toisen blogini puolella. Mutta vielä taiteesta. Koen, että taiteella on ihmiselle tärkeä merkitys. Kukin löytää sen eri lajeista, minulle mieleisimpiä lienevät kuvataiteet, kirjallisuus, elokuvat ja musiikki. Näistä saan voimaa arkeeni ja sen vipinään sekä näkökulmia arjessa kapeutuvaan ajatteluuni. Vielä viikonlopun kokemusten jälkeenkin uskon, että tunteella ja syvällisellä tahtotilalla tehty taide on lopputuloksessaan voimakkaampaa, eheämpää ja jopa aidompaa kuin väkisin väännetty. Mikähän lienee sinun "oma taiteesi" ja taidekäsityksesi?


"Ihminen.
Ma olen vain ihminen.
Maan mullasta luotu,
mut taivaan kirkkauden
valo mulle on suotu -
ja kaipaus ikuiseen jumaluutehen."

- L. Onerva (Hannu Mäkelä: Uponnut pursi)

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kohti kirjamessuja 2013

Olen menossa Helsingin kirjamessuille, tai oikeastaan kokonaiselle omalle viikonloppureissulle, ja koska minusta on ollut varsin mielenkiintoista lukea toisten tekemiä tärppejä messutarjonnasta, ajattelin nyhertää tässä odotellessa (ja jännittäessä!) omanikin. Kirjamessuliput minulle ja ystävälleni sponsoroivat Lasten Keskus ja Otava, mikä oli tietystikin varsin kiva juttu, joskaan ei pelasta pientä budjettikriisiä mitä viikonloppu tällaiselle kotiäidille kustantaa. Glumps!


Lauantai:

10.30. Elämää ensimmäisen dekkarin jälkeen, mm. Tommi Liimatta (Mika Waltari, !)
11.30 Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit (Aleksis Kivi)
12.00 Heli Laaksonen: Aapine (Kirjakahvila, !)
12.00 Pertti Jarla: Rivo-Riitta (Louhi)
12.30 Kirjavinkkausta (Tarinalaakso)
14.00 Klassikkohetki: Peter Von Bagh (Aleksis Kivi)
14.30 Satu Sopasen reissutunti (Tarinalaakso)
14.30 Paula Tilli: Toisin: Minun Asperger-elämäni (Katri Vala)
15.30 Hannele Huovi: Urpo, Turpo ja hirveä irvisaurus (Tarinalaakso)
16.30 Anne Vasko ja Jukka Itkonen: Teksti kohtaa kuvan (Takauma, !)

Sunnuntai:

11.00 Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Eino Leino)
11.00 Hannu Mäkelä: 40 vuotta kirjailijana (Aleksis Kivi)
11.30 Hannu Mäkelä: Pushkinin enkeli (Mika Waltari, !)
12.30 Tuija Lehtinen: Morsiuskamari (Katri Vala)
12.30 Naisen elämää (Aino)
13.30 Parvela, Huovi ja Louhi: Kuinka kirjoittaa lapsille (Kullervo, !)
14.00 Aleksandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Tarinalaakso)
14.30 Perhoniemi ja Anttila: Popin ja pikkukarhun avaruusmatka (Tarinalaakso)

Ilmeisesti kaikissa paikoissa läsnäoleminen on mahdotonta. Mutta aina voi haaveilla.
Matkalukemiseksi olen varannut Ishiguron Pitkän päivän ilta, hmm, onkohan hyvä valinta. Myös jokunen uusi kirja vähän kutittelisi käsiäni kutsuvasti...
Mukavaa ja rentouttavaa messuviikonloppua meille kaikille!


"Tassutellaan leppoisasti
kohti kohdetta.
Jonkin kerran vaimeasti
voidaan naukaista."

- Tuula Korolainen: Miten ihminen käynnistetään (Kissa kissa kissa)

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Nappasin kirjaston uutuushyllystä Ali Smithin Oli kerran kello nolla (Otava, 2013, suomentaja Kristiina Drews) täysin kirjailijaa tuntematta ja muutenkin vähän fiilispohjalla. Kirjojen löytäminen summamutikassa ilman suurempia ennakkotietoja on mielestäni erittäin tyydyttävää. Ja varsinkin silloin kun alkutunne säilyy kirjan loppuun saakka.


Oli kerran kello nolla on mystinen tarina. Kirja alkaa ikään kuin siitä, että olipa kerran mies, jonka eräs pariskunta kutsuu illalliselle mutta ennen jälkiruokaa tämä mies, Miles, lukkiutuu perheen yläkerran huoneeseen ajaksi x. Ja tarina lähtee kulkemaan tästä pisteestä, joka sattuu olemaan lähellä Greenwichin nollameridiaania, ja tarina laajenee kuin kehä tämän miehen ja alkutarinan ympärillä. Aika vaihtelee ja ajalla ei ole merkitystä. Tarinassa piipahtaa henkilöitä, jotka häviävät sen kummemmin hyvästejä jättämättä. Tarina kulkee monen kertojan kautta ja hyvin erilailla kertoen. Välillä lukemiseni oli helppoa, välillä toista sivua kestävien sulkujen sisäistäminen kokonaisuuteen meni täysin yli hilseen. Välillä kirja eteni verkkaisesti ja toisaalta taas mukavan nopeasti. Välillä en tajunnut mitään ja sitten taas koin valaistumisen. Tämä kirja on mystinen.

Mutta minä pidin siitä. Siitäkin huolimatta, että viimeiset viisikymmentä sivua oli jo hieman vaikealukuista ja hyppelin jo välillä yli rivien. Mutta sitten huomasin, että hyppiminen harmitti. Sillä teksti on myös hurjan hauskaa. Nauroin ihan ääneen joissakin kohdin. Kirjan yksi tärkeä teema on sanoilla leikittely, jonka vuoksi kirjassa ovat jatkuvasti läsnä runot, vitsit ja sanaleikit. Kielellä leikittelyn sanoma on mielestäni kirjan parasta ja tärkeintä antia. Oli mahtavaa lukea perheen sisäistä dialogia, jossa kielenkäyttö on kuin sanallista ilotulitusta.

Voin kuvitella, ettei tästä kirjapolkuni astinkivestä irtoa ehkä lukijalleni mitään koherenttia, todennäköisesti ei itsellenikään. Älkää siis kysykö mitä kaikkea tässä kirjassa tapahtuu, sillä en ole itsekään siitä lainkaan varma (suomentajalle nostan kyllä hattua!). Mutta alkufiilis hyvästä kirjasta säilyi loppuun saakka ja pidän kirjaa lähes tulkoon nerokkaana. Siis sellaisella tasolla, joka ei alleviivaa omaa nerouttaan, ja sen tekeminen on yllättävän vaikeaa. Minun täytyy lukea ehdottomasti lisää Ali Smithiä, jotta saan selviyden ovatko muut hänen kirjansa yhtä lennokkaita- ja lähestulkoon hulluja! (4/5).


" (...) Mikä on orjakello? Äiti oikaisi selkänsä. Sitten hän lysähti taas kumaraan. Orjakello, hän sanoi. Shepherdin galvanomagneettinen kello on ilmeisesti orjakello, Brooke sanoi, mutta minä haluan tietää mikä täsmälleen on orjakello. Ai, äiti sanoi, orjakello on, tuota noin -. Ja lisäksi minä haluan tietää, Brooke sanoi, että jos joku on menneisyyttä, voiko se silti jollain tavoin tapahtua nyt? Onko menneisyys nykyisyyttä nykyhetkessä, isä sanoi, ja onko menneisyys nykyisyyttä tulevaisuudessa - hyviä kysymyksiä, Brooke. Ne ovat filosofisia kysymyksiä, äiti sanoi. Ovatko? Brooke sanoi. Onko ruusu punainen pimeässä? isä sanoi. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole näkemässä eikä kuulemassa, ulostaako karhu metsään ja onko paavi kansallissosialisti? Voi hyvä Jumala, äiti sanoi. Älä nyt enää Jumalaa tähän sotke, isä sanoi, koska silloin tästä tulee tykkänään eri sarjan ottelu.) "

- Ali Smith: Oli kerran kello nolla (alkuperäinen nimi: There but for the)

tiistai 15. lokakuuta 2013

Irène Némirovsky: Tanssiaiset

Lainasin Le Bal kirjan (alkuper. ilmestymisvuosi 1930, Gummerus, 2007, suom. Anna-Maija Viitanen) palautettujen hyllystä, koska se oli sopivan kiinnostava ja lyhyt pienelle reissulleni. Ja sitä se olikin. Luin kirjan yhdeltä istumalta, koska sivumäärä oli hyvät 77 sivua. Kirjan lyhyydestä johtuen teen seuraavaksi juonipaljastuksia.


Kampfin perhe on tehnyt voittoisia siirtoja ja päässyt niin sanottuun ihmismassan kermaan, rikkaisiin. Nousukasasemassaan perhe taktikoi siirtojaan ja miettii, että tanssiaiset voisi olla hyvä tapa tutustua toisiin kaltaisiinsa. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi myös 14-vuotias Antoinette, joka ikäänsä liittyen kokee vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan. Antoinetten ajatusmaailma on sangen negatiivinen ja alakuloinen. Hän fantasioi kuolemasta. Tanssiaiset ovatkin Antoinettelle viimeinen pisara, sillä nuoruutensa vuoksi hän ei saisi osallistua. Hänen äitinsä toruu jo Antoinetten ajatuksiakin mahdollisesta osallistumisesta sangen ilkeästi ja vertaa, kuinka hänkin vasta omassa iässään pääsee nauttimaan juhlimisesta. Niinpä Antoinette kostaa vanhemmilleen, ja jopa rakastuneelle palvelijattarelleen, repimällä kutsut ja heittämällä ne Seinen mustaan veteen.

Ratkaisusta seuraa lukijaa vaivaannuttava, ilkeä tilanne, jossa hermostuneet vanhemmat odottelevat vieraitaan ja ketään ei tule paikalle. Juhlat todistavat vain perhe, kutsutut palvelijat ja soittajat, sekä yksi tarkoin valittu sukulainen (jonka on tietenkin tarkoitus juoruta muulle suvulle juhlista). Tilanne saa varsin dramaattisen lopun, kun lopussa vihjataan, että tilanne saattoi johtaa jopa vanhempien eroon, ainakin mentaalisella tasolla. Ja tietenkin lopussa äiti saa lohdutusta ainoastaan tyttäreltään, jonka nyt huomaakin olevan ainoa turvansa- kun samaan aikaan tytär on jo ajatuksissaan eronnut äidistään lopullisesti.

Tämä kasvutarina oli oikeastaan lyhykäisyydessään varsin mielenkiintoinen. Äidit ja tyttäret. Suhde, jolla on lauseena hieman tragikoominen kaiku. Minulle tämä kirja nostatti mietteitä murrosiästä, ja kuinka tärkeä vaihe sekin ihmisen elämässä on. Mietin myös omaa elämääni äitinä ja kuinka ihmeessä säilytän rakastavat välit läpi noiden myllerrysten vuosien. Mietin myös kuinka osaan arvostaa itsenäiseksi yksilöksi muovautuvia lapsiani, kuitenkin antaen sille elämänvaiheelle tarpeelliset raamit, joissa on turvallista kasvaa. Kasvaa pois minusta. Entä jos minä huomaankin jääväni yhtä yksin kuin kirjan äiti? Kamala ajatus. Mutta niinhän siinä tietyllä tapaa kuitenkin käy?


"Hänestä ei pitänyt kukaan, ei yksikään ihminen... Mutta eiväthän nuo sokeat hölmöt huomanneet, että hän oli tuhat kertaa älykkäämpi, arvokkaampi, syvällisempi kuin ne kaikki, ne jotka uskalsivat kasvattaa häntä...Rahvaanomaisia, sivistymättömiä nousukkaita... Hän oli koko illan nauranut niille eivätkä ne tietenkään olleet huomanneet mitään..."

- Irène Némirovsky: Tanssiaiset

perjantai 4. lokakuuta 2013

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Minä en lue dekkareita, minä en lue jännitystä. Minä otin kirjaston uutuushyllystä Karo Hämäläisen Ilta on julma (WSOY, 2013), vaikka se lupasi itsensä tragediaksi. Jossakin blogissa on varmaan taas ollut tarpeeksi ovela maininta kirjasta, jonka vuoksi tähän haksahdin! No vitsit vitsinä, kiinnostuin takakannesta ja olen vähän sellainen tuulella lukija ja välillä pitää lukea jotain täysin muuta...


Leikittelevän snobi kirja alkaa siitä, että kaksi pariskuntaa tapaavat toisensa Lontoossa (erittäin hyvä skenaariovalinta) illallisen merkeissä. Pariskunnilla on yhteinen ja erillinen menneisyytensä, monitahoinen sellainen, ja kirjan juoni on siis se, että kuka tappaa ja kenet. Ja miten. Siinäpä sitä hullua taas viedään. Luin kirjan kahdessa illassa, mikä lienee lähellä arkilukuennätyksiäni, sillä sivujakin oli 345. Kirjan alku oli minusta koukuttava ja henkilöhahmot oli kuvattu varsin kiinnostaviksi. Kuitenkin keskikohdilla kirjaa aloin jo olla hieman malttamaton ja tietyt muistelupätkät tuntuivat tylsiltä lukea. Jännityksessä kun on se juttu, että ratkaisu olisi kiva saada saman auringon alla mutta se ei vain näillä lukutunneilla ole aina mahdollista.

Niinpä sahasin rivejä kuin lukumaratoonari konsanaan ja ehkäpä joku rivi jäi heikommallekin luvulle. Lopussa  hotkimistahtini taas rauhoittui ja lueskelin ratkaisun, ehkä hieman pettyneenäkin. Minä olen siitä kumma, että yleensä toivon, ettei niitä ruumiita kuitenkaan tulisi ja kaikki eläisi elämänsä onnellisena loppuun saakka. Ehkä se on se syy miksen lue rikosromaaneja tai mitä ne nyt ovatkaan. Mutta tätä kirjaa lukiessani kyllä tavoitin myös oman raadollisemman lukijaolemukseni ja ymmärsin, että raatoja tulee ja minä todellakin odotan jo innolla millä tavalla ja missä.

No, tulipa siis luettua tämmöinenkin tähän väliin. Olen häkeltynyt kirjapolkuni uudesta sivukaarteesta, enkä osaa kirjoittaa kirjasta yhtään tämän järkevämpää. Pitäisiköhän minun lukea lisää tragediaa ja murhaa? Mistä jatkaisin? Tai sitten jatkan Gogolilla. Siinä lienee kaikkea maan ja taivaan väliltä.


"Kun Ludwig van Beethoven sommitteli sävelkulkua pianokappaleeseensa, hän tuskin osasi kuvitella, että se soisi yli kahdensadan vuoden kuluttua lontoolaisessa luksusasunnossa."

- Karo Hämäläinen: Ilta on julma

torstai 3. lokakuuta 2013

John Steinbeck: Ystävyyden talo

Minulla on joku ihastus Steinbeckiin. Heti kun näenkin hänen kirjansa, minulle tulee lämmin ja hyvä olo. Voisin jopa sanoa, että Steinbeckin kirjat ovat lähes tulkoon täydellisiä. Noh, kuitenkin nämäkin kirjat tarvitsevat oman fiiliksensä ja siksipä kaunis kantinen Ystävyyden talo (Tammi, 1997, alkup. 1935, suom. Jouko Linturi) pääsi silmieni alle eräänä lauantai-iltana, kun kellahdin kellertävää valoa luovan lukulamppuni ääreen sohvan nurkkaukseen, punaviinilasillisen kanssa. Tällöin tarina Dannysta, hänen ystävistään ja Dannyn talosta sai luvan alkaa.


"He seisoivat ja hymyilivät toisilleen. Pilon näki, että omistamisen huoli jo alkoi painaa leimaansa Dannyn kasvoihin. Ne eivät enää koskaan tässä elämässä olisi huolettomat."

Ystävyyden talo alkaa siitä, että kirjan päähenkilöt eli Danny, Pilon, Pablo ja Jesus Maria esitellään. Steinbeck kuvaa resuista ja varsin laiskansorttista miesjoukkoa jopa pyöreä pöydän ritareihin verraten. Miehet lähtevät kirjan alussa suorittamaan asevelvollisuuttaa, pelkästä känniläisen päähänpistosta ja seuraavaksi tarina jatkuukin siitä kuinka miehet palaavat sodasta ja asettautuvat Dannyn perintötaloihin asumaan. Nämä rentunruusut ovat kyllä laiskuudessaan ja saamattomuudessaan vailla vertaa. Muttei vailla viiniä. Viinigallona on se voima joka saa herrasmiesten ajatukset hyrräämään. Sillä tuumata he kyllä osaavat ja jokaisen teon, kavalimmankin, he saavat näyttämään pyhältä- jos lopputuloksena on pari gallonaa viiniä.

"He alkoivat veltostua ylen uneliaiksi istuessaan kuumassa auringonpaisteessa. Pienet laineet kuiskailivat rannalla. Pilon riisui kenkänsä."

Ystävyyden talo on äärimmäisen leppoisa kirja. Jopa siinä määrin, että jotkin loppukirjan tarinoista tuntuu jo vähän liiallisilta. Mutta Steinbeckpä vitsailee tälläkin ja laittaa miehet naureskelemaan kerrotun tarinan liiallista opettavaisuutta. Mielestäni tämä älykäs ja osuva kirja oli varsin hyväntuulinen, jopa nauruun pakottava, vaikka lopussa tapahtuukin surullisia asioita. Steinbeck kuvaa (lieneekö tämä hänen tavaramerkkinsä?) elämän laitapuolta sen kaikessa kurjuudessaan niin kauniisti, lämpimästi ja kansanomaisesti, etten lukijana voi kuin ihailla. Tämänkin Steinbeckin kirjan soisin hyllyyni ilomielin. Jo pieni vilkaisu kirjaan toisi hymyn huulilleni takuuvarmasti. (4,5/5).


"Niin hurjasti tanssittiin, että lattia petti yhdestä nurkasta. Hanurit pauhasivat niin äänekkäästi, että ne lopun ikäänsä puuskuttivat kuin piloille ajetut hevoset."

- John Steinbeck: Ystävyyden talo