keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Lainasin Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY, 2012, suom. Päivi Puustinen) kirjastosta, koska olin lukenut useammastakin blogista, että kirja oli jättänyt voimakkaita ja hyviä muistoja. Jo kirjan lainaaminen sinänsä oli minulle kuitenkin tappista. Ensimmäisen kerran kohdattuamme, kirja jäi uutuushyllyyn napottamaan, mikä harmitti minua jälkeenpäin. Vasta toisella kerralla kirja lähti mukaani. Sillä, kun luin takakannen (siis kahdesti), joka lupasi tarinan tuhopoltoista vuonna 1978 ja kaksi kasvutarinaa, joista toinen on kirjailijan oma ja toinen samassa kylässä kasvaneen tuhopolttajan, ajattelin, ettei aihepiiri tunnu kovinkaan kiehtovalta. Ei, vaikken olekaan elämän suhteen sinisilmäinen. Mutta koska olin vakuuttunut toisten suosituksista, aloitin kirjan lukemisen lopultakin, monen kuukauden kiertelyn jälkeen.


Kirja on kirjoitettu ikään kuin muistelmina, joista osa on kirjailijan oman historian ja kirjailijaksi tulemisen tarinaa ja osa kirjailijan itse ynnättyä ja väritettyä kertomusta tuhopolttajasta ja paloista. Kirja oli aluksi mielestäni aika vakava, hieman ahdistavakin. Mietin koko ajan haluanko tätä kuvausta lukea ja kiinnyin enemmän kirjailijan omaelämänkerralliseen osioon. Kuvaukset tulipaloista yksityiskohtineen tuntuivat vastenmielisiltä. Kävi jopa niin, että kirjan puolivälissä halusin aloittaa jonkun keveämmän kirjan rinnalle (Steinbeckin Ystävyyden talo) sillä en kokenut kirjaa tarpeeksi hyväksi rentoutuskirjaksi lauantai-illan nukutusvapaalle hetkelleni. Mutta koska kirjailija Gaute Heivollin teksti on todella hienoa- en voinut keskeyttää kirjaa. Ja kun kirja läheni loppuaan, minä itkin useampaan otteeseen, milloin ketäkin sympatisoiden.

Kirja herätti siis valtavasti tunteita. Aluksi, myönnän tämän nyt tässä, olin lähes vihainen vanhemmille, jotka katsoivat viikko tolkulla stressaavalta armeijakutsunnolta palannutta poikaansa, joka makasi monta viikkoa sängyssään ja vain nukkui. Hän oli jo selvästi muuttunut kutsuntojensa aikana ja käyttäytyi varsin kummallisesti palattuaan kotiin aivan yllättäin, kesken kaiken. Kirosin mielessäni, miten joku voi vain katsoa lapsensa kärsimystä vierestä! Mutta tajusinhan sen, etteivät vanhemmat ehkä ajatelleet asiaa niin, he ymmärsivät lastaan, lapsen kokemuksia ja toivoivat, että tilanne muuttuisi. Mutta kun se harvemmin vakavissa ja pitkään kestäneissä tilanteissa muuttuu. Ei, vaan se pahenee.

Mutta loppukirjassa, itkin jo vanhempienkin puolesta. Itkin monta kertaa. Itkin jopa kauheuksien tekijän puolesta, kun hän soitti palosireeniä isänsä kuoleman johdosta. Ja samalla mietin, että mikä erotti nämä kaksi herkkää, muusta joukosta erilaista, älykästä nuorta miestä toisistaan niin, että toisesta tuli lopulta, melkoisten lähellä piti kokemusten kautta, palkittu kirjailija ja toisesta rangaistu rikollinen. Rakkautta oli ymmärtääkseni kummassakin perheessä, ainakin toiselta vanhemmalta (Kirjailija puhui varsin vähän omasta äidistään. Miksi, se jäi minulle epäselväksi.). Päällisin puolin perheet olivat tietyin rajaehdoin samanlaisia. Ainoa, mikä poikia selkeämmin mielestäni erotti, oli ilmeisen voimakkaaksi ja traumaattiseksi osoittautunut armeijakokemus tuhopolttajalla. Eli nousiko stressi toisen kohdalla niin korkealle, että sairaus puhkesi. En tiedä. Siis sattumaako tämä kaikki vain on...?

Heivollin tapa kirjoittaa on erittäin vakuuttavaa. Kuten hän itsekin kirjoittaa, hän on runoilija. Kirja on äärimmäisen taitavasti kudottu yhteen ja sitä oli nautinto lukea sen kirjallisten taitojensa vuoksi. Heivollin kuvaus norjalaisista ihmisistä on muutenkin jotenkin hassun tuttua, näin suomalaisin silmin. Tämä herätti mielenkiintoni myös muuhun norjalaiseen kirjallisuuteen. Ja huomasinpa taas senkin, että minä rakastan kirjoja, joissa on kunnon alku ja loppu, ja jopa suoranainen yhteenveto aivan kuin ympyrä sulkeutuisi täydelliseksi kehäksi. Tällainen lukukokemus teki myös lukijan, minut,  kokonaiseksi. Ja kaikessa kokonaisuudessaan kirja on ehdottomasti todella hieno ja taitava kaunokirjallinen tuotos. Haluan lukea Heivollia jatkossakin. Etten palaisi tuhkaksi.

Kirjasta on kirjoittanut mm. Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena, Luetut, lukemattomat ja Leena Lumi.


"Hänen tukkansa kasvoi. Päälaki lakkasi näkymästä. Alma oli iloinen saadessaan hänet takaisin. Hän tunsi sen vatsassaan joka kerta kuin katsoi poikaa. Eihän tässä mitään. Hänhän oli iloinen, hymyili, ja sitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan. Ja silti naarmu pysyi silmien välissä. Se ei hävinnyt."

- Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

lauantai 14. syyskuuta 2013

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Koska viime viikolla lähes jokainen meistä on lukenut tai kuunnellut kirjailija Hotakaisen haastatteluja itsestään ja elämästään, ja varsinkin puolitoista vuotta sitten hänelle sattuneesta onnettomuudesta, aion nyt keskittyä kirjoittamaan itselleni olennaisesta, eli kirjasta ja miten Luonnon laki (Siltala, 2013)  vaikutti minuun.

"Älä kato ittees, kato taivasta."

Kävin viime viikolla kirjakaupassa, aikeenani ostaa jokin uusi kirja, aivan itselleni. Huomasin välittömästi sairaaloisen hohteen täyttämän pöydän, jonka väri ei miellyttänyt silmiäni lainkaan. Mutta kun huomasin, että kirja oli odottamani Hotakaisen uutuus, selasin kirjan kansia epäuskoisena. Olen aiemminkin kertonut pitäväni Hotakaisesta jo vuosikymmenien ajan ja minulle hänen kirjansa ovat ainutlaatuisia kotimaisia tuotoksia, mutta koska lataus tälle kirjalle oli varsin erilainen, huomasin epäileväni. Entä jos hän on kirjoittanut Jumalan sanan uudestaan? Tuon kirjan, josta en välittänyt paljoakaan. Mutta Luonnon laki. Se kuulostaa maanläheisemmältä.


Luonnon laki kertoo maalämpöyrittäjä Rautalasta, joka joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen. Rautala on laistanut verojen maksua ikänsä ja yhtäkkiä hän joutuukin sairaalasänkyyn, täysin verorahoilla hoidettavaksi. Näkökulma avaa maiseman Suomen talouden ja yhteiskunnallisen kehityksen ylle, sota-ajoilta nykypäivään kantaen. Vaikka kirjan päähenkilö Rautala onkin vahvassa roolissa, on kirja varsin moniääninen. Monitasoisen tarinan kertojina ovat myös synnyttämäisillään oleva tytär-Mira, Rautalan vanhemmat (pyörätuolia käyttävä, puolihalvaantunut Kerttu sekä Hamletia ihaileva omaishoitaja Väinö), metallimusiikkia kuunteleva sairaanhoitaja Laura ja yrityskumppani, homoseksuaali Mika. Lisäksi tarinassa on lukuisia muita näkökulman tuojia, joihin palaan tuonnempana.

Ajattelin lukevani, ehkäpä jopa lukeisevani, kirjan parissa illassa. Toisin kuitenkin kävi. Kirjan sisältö on nimittäin valtavan runsas. Vaikka tarina on sinänsä arkipäiväinen ja henkilöt niin tuttuja ja samaistuttavissa olevia kuin omat sukulaisemme, kirjan sanat, lauseet ja taustalla piilevät aatteet antoivat minulle niin paljon aihetta ajateluun, että jouduin pitämään lukutaukoja, aivan kuten Tommi Liimatan Rautanaulan kohdalla. Tällä kertaa tunnetilani ei vain ole ällötys, vaan huomaan jopa puhkuvani innosta poliiittisia päätöksiä ja elämän tarkoituksia ajatellessani. Kirjan suurimpia teemoja ovat hyvinvointivaltio ja sitä ylläpitävät toimenpiteet. Tämä tuo tarinan lähes käsikosketeltavan ajankohtaiseksi tämän hetken poliittista tilannetta seuratessamme. Lisäksi kirja puhuu suurista aihepiireistä, kuten sukupolvien välisistä kuiluista, suvun jatkumisen merkityksestä yksilön kehityksen näkökulmasta, vanhuudesta, ekologisuudesta ja tasa-arvosta.

"Mitä hyötyä on Kansallisteatterin kevätohjelmiston leikkaamisesta? Miten käy nykytanssin? Miksi kirjastoihin tulee neljän euron kuukausimaksu? Missä lapset oppivat hiihtämään, jos hiihtoputkia ei enää rakenneta? Kenen idea oli koskea subjektiiviseen päivähoitoon, eivätkö vanhemmat enää saa viettää laatuaikaa yhdessä kotona ilman lapsia?"

Kirja aiheuttaa siis minussa tervettä halua ja intoa puhkua. Mutta samaan aikaan kirja irroittaa minussa useita naurunysköksiä ja jopa hallitsematonta, aitoa naurun raikua. Jotta kirjan tunneskaala ei jää yksipuoliseksi, välillä silmäni ja mieleni pysähtyvät yksittäisten, erittäin tarkkanäköisten lauseiden kohdalla, jotka nostattavat inhimillisyydellään jopa kyyneleet silmiini. Luonnon laki kirjassa on useita suoria ja epäsuoria kuvauksia elämän kulusta: syntymästä ja kuolemasta. Kuvaukset tehdään taidokkaalla tyylillä, tilannekomiikkaa älykkäästi käyttäen. Ainoastaan synnytyskipujen kuvaus jäi minulle epäaidoksi.

"Hiljaisuus. Metrin hiljaisuus. Rautala katsoi kylpyhuoneen ovea ja mietti, millaista olisi käydä omin avuin vessassa. Mira katsoi harmaata lattiaa ja mietti, miltä näyttäisi vauvan konttaaminen. Rautala unelmoi suihkusta, kävelemisestä, seksistä ja siitä, että välit tyttären kanssa paranisivat."

Vaikka kirjan sivut ovatkin varsin realistisen sairaalan ja budjettien hajuisia, liittyvät keskusteluihin myös iki-ihanat Hotakaismaiset fantasiahahmot, joita kirjailija on käyttänyt teoksissaan aiemminkin. Keskusteluja käydään muun muassa Bob Dylanin ja Äiti Teresan kanssa ja sivuilla vilahtelee tuttuun tapaan myös viittauksia suuriin mafiaelokuviin. Nämä hykerryttävät yksityiskohdat ja suoranaiset yksittäiset purkaukset, tilitykset, asettavat timantteja kirjan annin kruunuun. Luonnon laki on häkellyttävän hyvä ja syvällinen kirja, joka ansaitsee kirjana itsenään minulta lähes täydet viisi pistettä (5-/5).


"Sanoitko sinä jotain?
En. Lämmitäpä se kaalikeitto.
Eilinen?
Sehän meillä on. Eilinen."

- Kari Hotakainen: Luonnon laki

maanantai 9. syyskuuta 2013

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä

Ennen kuin luin tätä J.M. Coetzeen kirjaa, minulla oli vahva ennakkokäsite, että se on jonkin tason klassikko. Omistin jo aiemmin Coetzeen Poikavuodet sekä Häpeäpaalun ja olin lukenut muitakin hänen kirjojaan. Ja kun Michaeln K:n elämä (Otava, 1984, suom. Seppo Loponen) tuli vastaani viime kevään ensimmäisenä lumouksellisena koulutuspäivänäni, karattuani ruokatunnin päätteeksi kirppikselle harhailemaan, niin olihan se ostettava. Kirja kuvasti minulle vapautta monessa merkityksessä.

Kirja kertoo nuoresta Michaelista, jolla on huulihalkio sekä ilmeisesti lievä kehitysvammaisuus. Michaelin äiti, Anna K, sairastuu samaan aikaan, kun sota rajoittaa ihmisten liikkumista ja elämää muutoinkin. Heikoissa oloissa asuva äiti joutuu luopumaan työstään ja pian näillä kahdella on vain toisensa ja halu saada äiti takaisin synnynseuduilleen. Koska liikkumislupaa ei kuulu, sinnikäs Michael rakentaa äidilleen rattaat ja lähtee kokeilemaan matkaansa kohti Prince Albertia.

"Sateella Anna K tunki vanhan pyyhkeen ovenjuureen estääkseen vettä vuotamasta sisään. Huone tuoksui Dettolille ja talkille. "Täällä ollaan kuin rupisammakot kiven alla.", hän sopersi. "En minä jaksa odottaa elokuuhun asti." Hän peitti kasvonsa ja makasi ääneti. Jonkin ajan kuluttua K tunsi, ettei hän voinut hengittää."

Tarina kulkee verkkaisessakin tahdissa Michael K:n uskomattomalla matkalla, sotaa ja ehkä omaa onnettomuuttaankin paeten. Kirjan tarina ei ole mielestäni kaunis, vaan se on sangen surullinen ja paikoin jopa ahdistava. Se saa minut välillä irvistämään ja tuntemaan toisinaan suurta sääliä. Kirjan keskivaiheilla mietin hetken haluanko lukea sen loppuun, mutta sitten kirjan kummallinen ja voimakas vetovoima pakottaa minut lukemaan itseään ilta toisensa jälkeen.


Michael K on päähahmona äärimmäisen outo tyyppi, joka sietää myös itseaiheutettuna valtavia puutostiloja. Michael tuntuu vetäytyvän itseensä kirjan sivuilla kuin simpukka kuoreensa. Kirjan kulkiessa muut ihmiset antavat Michael K:lle nimiä: Michaels, erään sattuman vuoksi, sekä pelkkä K. Michaelilla, roolistaan tai olosuhteistaan huolimatta, on kuitenkin varsin ihastuttavia huomioita elämästä, vaikka sodan edetessä hänen ajatuksensa muuttuu lähes paranoidiseksi ja sairaaloiseksi. Kirja kuvastaa mielestäni elämän kurjuutta, heikkoja kohtaloita ja ahdistusta. Mutta samaan aikaan se kertoo pienen miehen uskomattoman taistelun koko sotaa vastaan. Kirja kertoo myös omapäisyyden, oman tahdon ja sinnikkyyden voimasta. Se kuvastaa kuinka maa on aina alkukantaisen välttämätön elementti.

"Tämä tuntui enemmän Robertin kuin hänen ajattelutavaltaan, sikäli kuin hän tunsi itsensä. Olisiko hänen sanottava, että tämä ajatus oli Robertin ja että se oli vain löytänyt otollisen maaperän hänessä, vai voisiko sanoa, että vaikka siemen oli peräisin Robertilta, niin ajatus, puhjettuaan kukkaan hänen sisässään, oli nyt hänen omansa? Hän ei tiennyt."

Kirja saa minut ajattelemaan vähäosaisia ihmisiä, joilla ei ole elämässään paljon valinnanvaraa. Mietin onko tilanne muuttunut kymmenien vuosien aikana maailmassamme. Kun menen bussiin ja minua kohti juoksee kerjäläisnainen, mietin vielä uudemman kerran. Elämämme, ja eläjiemme, rikkaus maailmassamme on seikka, jota ei voi ymmärtää sen kaikessa kirjossaan yhden pullakahvin aikana. Sitä ei voi vangita kuvauksiin, ei edes kirjojen sisälle.

Kirja saa minut pohtimaan myös kuolemaa. Huomaan miettiväni, kuinka paljon kuolema antaa elämää anteeksi. Tästä ajatukseni lentää vanhuuteen. Kuinka paljon vanhuus antaa ihmisyyttä anteeksi. Ja kun ajattelen elämistä ja ihmisenä olemista, minä toivon vain sitä, että kukin toteuttaisi niitä jo paljon aikaisemmin.


"Lopun yötä K makasi katsellen oksien läpi kuun kulkua taivaan poikki."

- J.M. Coetzee: Michael K:n elämä