torstai 29. elokuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Ishiguro ei ollut aiemmin minulle tuttu kirjailija. Yösoittoja (Tammi, 2009, suom. Helene Bützow) oli yksittäinen kirjastoautolöytö. Kirja houkutteli minut pian lukijakseen lupauksellaan viidestä lyhyestä tarinasta. Näinä syysarki-iltoina minua väsyttää, sillä päivämme ovat työteliäitä, enkä oikein jaksaisi aloittaa mitään uutta. Mutta Yösoitot olivatkin varsin mielenkiintoisia ja tempasivat minut keinumaan moniäänisen soitantonsa tahdissa.

Luulin aluksi kirjan viittä tarinaa erillisiksi novelleiksi (ihme juttu, että edes otin kirjan, koska en oikeastaan lue novelleja) mutta ilokseni huomasin, että ne nitoutuvat jollakin tapaa myös toisiinsa. Pääjuonena Yösoittoissa on musiikki ja musiikin tekeminen. Yhdessä tarinassa on kuvaus amerikkalaisesta iskelmätähdestä ja kuinka julkisuus sanelee varsin raastavalla tavalla hänen yksityiselämänsä kulun. Kirjassa on useampi kuvaus muusikoista, jotka haluaisivat päästä julkisuuteen, mutta näin ei tietenkään kaikille käy. 


Come Rain or Come Shine kappale on ehkä kokonaisuudessaan kirjan tarinoista poikkeavin niin rytmiltään kuin lyriikaltaan. Tarina kertoo kolmesta aikoinaan yhtä aikaa opiskelleesta ihmisestä, joista kaksi asuu avoparina. Kolmas joutuu yllättäin avoparin riitojen luuppiin. Tässä tarinassa musiikki on läsnä kuuntelun muodossa. Muutoin tarina on kuin suoraan brittiläisistä komediasarjoista Pitkän Jussin majatalo tai Pokka pitää. Siis sellaista, jossa kaikki mahdollinen menee väärin ja päähenkilöt tekevät ratkaisuja, mitkä saavat lukijan huutamaan eiiiitä ja kiemurtelemaan myötähapeästä. Siis niin sanottu kolaritilanne: ei tekisi mieli lainkaan katsoa mutta katsonpa silti. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. En siis ollut yllättynyt kun luin, että Ishiguro on asunut Englannissa kuusivuotiaasta saakka.

Tiedättekö, joskus on kirjoja, joita on vaikea selittää ulkopuoliselle. Ne vaan ne pitää kokea. Menipä syteen tai saveen. Tämä taitaa olla sellainen. Pahoittelen, etten osaa kertoa kirjasta mitään tämän koherentimpaa. Mutta voin koettaa vielä summata, että tässä kirjassa on jotain erikoisen koskettavaa ja välillä lähes huutonauruun pakottavaa.

Huomaan etsiytyväni aika ajoin musiikista kertovien romaanien pariin. Ennen Yösoittoja oli Dostojevskin Netotška Nezvanova, sitä ennen Hornbyn Juliet riisuttuna. Niissä vaan on jotakin, mistä minulle tulee mukava ja rento olo. Mutta vieläpä hetki Yösoitoista. Mielestäni Ishiguro osaa kirjoittaa taitavasti ja tarkasti. Lukukokemukseni oli oikeastaan varsin aistillinen: näin silmilläni, haistoin nenälläni ja tunsin jaloissani nuo Venetsian kapeat, kivikkoiset kujat. Olen varsin otettu tästä kirjasta ja haluan kuulla Ishiguron soittoja uudestaankin. 4/5.


"Eikö sinua hävetä, kun ajattelet potentiaaliasi? Katso nyt miten sinä elät! Se on...se on yksinkertaisesti raivostuttavaa! Siihen ihan tuskastuu!"

- Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Aapeli: Alvari kananvahti

Niinhän siinä sitten kävi, että kun kävelin pitkin aurinkoista mutta raikasta markkinatapahtumaa, eteeni osui pieni koju, jossa myytiin käytettyjä kirjoja. Keltaisen kirjaston kirjat olivat alennuksessa ja ensimmäinen E.L. Doctorow kirjani muutti kirjahyllyyni, mutta euron kalliimmalla mukaani lähti myös pieni punainen aarre, Aapelin Alvari kanavahti (WSOY, 1961), joka kiilasi heti lukupinoni kärkeen. Luin ensimmäisen Aapelini, Pikku Pietarin pihan, lukioikäisenä ja jotenkin se kirja on jäänyt mieleeni lähes täydellisenä kirjana. En tiedä mistä se kumpuaa, mutta tuntuu, että kirjassa on pienoiskoossa kaikkea maailmasta, kaikenlaisessa suhteessaan.

"Taiteilija Julku aukaisi matkalaukkunsa ja otti sieltä leipää, voita ja makkaraa. Hän tarjosi minullekin, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Sen sijaan avasin reppuni ja otin minäkin esiin voileipää ja makkaraa. Meitä huvitti kovin, kun molemmille oli sattunut voileipää ja makkaraa, sellaisia yhteenosumia maailma ei liene niinkään täynnä."

Niinpä Alvari kananvahti hymyilytti minua jo kantta katsoessani. Kirja kertoo Alvari Råstenista, joka kiertelee etsimässä veljeään. Alvarin kertomus saa minut miettimään vähäosaisemman roolia kiertolaisena ennen vanhaan. Alvari kuvataan kirjassa vähän heikkolahjaisena mutta ajatuskulut ja tuumailut eivät kaikessa naiiviudessaan ole ihan tyhmemmästä päästä. Pidän myös Aapelin tavasta kirjoittaa juonta napakalla tahdilla kuljettaen, arkea ja erilaisia ihmisiä esitellen, pilke silmäkulmassa. Minua lämmittää lukea sellaista maalaismaista, vanhahtavaa tuumailua, jossa lähinnä todetaan mitä nähdään. Todetaan lähes itsestäänselvyyksiä mutta sanoilla on aina myös laajempi tarkoitus. Siinä on jotain hykerryttävän suloista ja lämmintä, vaikka joku voisi kokea sellaisen kommunikaation lähinnä yksinkertaiseksi ja jopa epäkohteliaaksi. Tulkinnan vaihtelu lienee yhteydessä kunkin sukujuuriin ja lähtökohtiin.


Alvari kananvahti muistutti mielestäni aika paljon vasta lukumaratonissa lukemaani Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1937), jossa kaksi miestä, toinen vähäosaisempi, kulkee talosta toiseen työtä tekemässä. Myös Alvari kananvahti kirjassa Alvari tapaa sielunveljen, taiteilija Julkun. Yhtäkkinen kumppanuus matkan varrella tuntuu sympaattiselle mutta tietenkin elämä kuljettaa nämäkin "veljekset" tilanteesta toiseen.

"Se on sillä tavalla, minä aloin ajatella ääneen, se on sillä tavalla, että kun kaksi ihmistä tapaa, niin on parasta, että he rakastavat toisiansa. Varsinkin alun perin vieraat ihmiset. Kun oma veli-asia on niin kuin se useimmiten on, että ei ole, ja jos onkin, niin veli sanoaksemme on olemattomissa, on parasta, että ruvetaan rakastamaan niin sanoaksemme olosuhteet 
huomioon ottaen ja niin pois päin."

Aapelin, eli oikealta nimeltään Simo Puupposen, tarinoissa on leppoisa tunnelma, joka sykähdyttää minua. Kirjahyllyssäni on nyt kolme Aapelia mutta toivottavasti joskus törmään uuteen pieneen punaiseen aarteeseen ja saan lukea taas elämää sellaisenaan, iloineen ja huolineen. Näitä kirjoja on kiva käydä välillä taputtelemassa ja lukemassa pieni pätkäkin jos oikein siltä tuntuu. Ja taas hymyilyttää ja elämänhuolet loksahtavat oikeille paikoilleen.


"On korkea aika lähteä, Råsten oli sanonut.
Ikävä kyllä, mutta sellaista on elämä...
Sellaista se on, ikävä kyllä. Ei muuta kuin terve sitten."

- Aapeli: Alvari kananvahti (kaikki yllä olevat lainaukset ovat tästä kirjasta)

perjantai 23. elokuuta 2013

Perjantai-illan ratto

Voiko ihminen olla onnellisempi, kun kirmaa perjantaina arkihuolista vapauttavalta metsälenkiltään hikisenä ja lihakset vetreänä ja. Kirjastoauto! Tähän aikaan! Meidän kulmilla!


Juoksuksihan se meni. Hain kirjastokortin äkkiä kotoa ja ehdin oikein hyvin etsimään vielä uusia luettavia itselleni ja lapsillemme. En tiedä tarttuiko mukaan jokunen aarrekin. Olen aina rentoutunut kirjaston isojen hyllyjen edessä, vaikka toisaalta se on samalla myös jännittävää. Parhaita uniani ovat olleet pienestä lähtien ne, että menen maanantaiaamuna ensimmäisten joukossa kirjastoon (kokeilin tätä pitkästä aikaan tällä viikolla!), kipitän kiireessä palautettujen hyllylle ja löydän kasan mahtavia kirjoja! Kirjastoissa on ihana katsella kirjojen kansia, selailla selkämyksiä ja sivustoja ja antaa kirjan tulla luokseni. On ihanaa, että kirjojen kansista on tehty taidetta. Ja vaikka kova kirjastolainen olenkin, rakastan myös uuden kirjan tuoksua ja sivujen koskemattomuutta. Kirjakaupan loppuunmyynti on minulle henkilökohtainen menetys. Ei, tätä tunnetta ei koskaan voi korvata e-kirjoilla. Eihän!


Kiittelin kirjastoautohenkilöitä uudesta pysähdysajasta kulmillamme. Nyt minä tiedän mitä teen joka perjantai-ilta! Ja luettavieni pinoni vaan kasvaa sangen blogivaikutteisella tyylillään, vaikka yksi norjalainen puu ei nappaa vieläkään, keskenkö jäi koko toinen Murakamini. Jää hyvästi, sen minä valitsen. Vaikka Ystävyyden talo kyllä hohkaa silmiini kuin lamppu pimenevässä syysillassa.

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Kun lopetan yhden kirjan, minun täytyy lähes välittömästi päättää millä kirjalla jatkan. Liimatan Rautanaulan jälkeen minulla oli kuitenkin päivän tauko kirjoissa, mutta heti seuraavan illan koitettua, istahdin sohvalle ja sivelin luettavien kirjojen pinoani. Pari kirjastosta, pari kirpparilöytöä. Lukaisinpa kahden kirjan alkuakin etsiessäni sitä oikeaa. Sitä, joka juuri silloin tuntui hyvälle ja kiinnostavalle. Hanna Haurun 95 sivuinen Paperinarujumala  (Like, 2013) tuntui sopivimmalta. Kokeillaanpas hieman, ajattelin, ja kerronnan voima imaisi minut heti matkaansa.


En ollut lukenut Haurua aiemmin mutta takakannesta opin hänen olevan oululainen kirjailija ja että Paperinarujumala on jo hänen seitsemäs teoksensa. Paperinarujumala kertoo Oulusta lähteneen heinolaisen herätysliikkeen tarinaa kirjailijan runsaan mielikuvituksen siivittämänä. Laina saa kesken työpäivän puhelun Jumalalta, joka käskee Lainaa ja hänen siskoaan perustamaan uskonnollisen liikkeen tai muuten koko kansalle käy kalpaten.

Uskonnot ovat mielestäni äärimmäisen henkilökohtaisia asioita ja jopa kirjan aiheena asia tuntuu aralta aiheelta. Itselleni uskoista ja uskonkokemuksista lukeminen herättää monenlaisia tunteita, koska en itse lukeudu mihinkään uskoon, enkä usko, että mikään usko olisi toistaan parempi. Hanna Haurun tyyli kirjoittaa on kuitenkin niin kaunis, koskettava ja jopa runollinen, että aihealueen herkkyys ja kuvaus säilyy uskoa kunnioittaen. Olin aivan myyty tiiviin kerronnan ja kuvauksen voimakkuudesta mutta samaan aikaan janosin lisää Haurun tekstiä. Syvempiä ajatuksia herättävä kirja oli todella ihana kiireisen päivän katkaisija ja Haurua luen varmasti vielä uudelleenkin. (4/5).

Paperinarujumalaa ovat esitelleet myös ainakin seuraavat kirjablogit: Lumiomena, Luen ja kirjoitan ja Kirjainten virrassa.


"Laitan kolikon puhelimeen ja väännän tutun numeron kylmästä numeropyörästä. Sormenpääni palaa sen kylmässä pinnassa. Kipu kuivaihoisessa sormessa on samanlainen kuin lapsena kielessä."

- Hanna Hauru: Paperinarujumala

Kirjapolkuni tänään, täällä

Olen kolmannella vuosikymmenellä kävelevä nainen. 

Heti lukemaan opittuani tutustuin kirjaston ihmeelliseen maailmaan. Siitä lähtien tavallisen arkielämäni rinnalla on kulkenut kirjapolku, polku, jonka astinkivet muodostuvat lukemistani kirjoista. Välillä polulla juostaan ja välillä pysähdytään tuumailemaan syntyjä syviä.

Nyt myös sinä voit seurata polkuani. Tervetuloa.