torstai 22. syyskuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin

Kiinnostuin blogien kautta Fabriikki kustannuksen julkaisemasta Deborah Levyn Uiden kotiin -kirjasta (2016, suomennos Laura Vesanto, 144 sivua, saatu kustantajalta). Kirjan kansi näytti melko imelätlä makuuni (ja siltä se tuntui varsinkin lukemisen jälkeen) mutta kirjailija Deborah Levyn nimi oli jo puikahtanut silmiini varsin monta kertaa erittäin kiinnostavalla tavalla, joten päätin koettaa mistä on kyse.


Uiden kotiin asettelee hetkessä eteeni näyttämön, joka syöpyy mieleeni. Se on hengästyttävän upea. Englantilainen perhe perhetuttavineen on lomailemassa Ranskassa viettäen kesäiset päivänsä sangen verkkaiseen tapaan, kunnes eräänä päivänä talon uima-altaassa makaa alaston punahiuksinen tyttö, Kitty Finch. Asukkaat ottavat muutoin asunnottomaksi jäävän vierailijan taloonsa, koska tilaa riittää, mutta samalla henkilöt ottavat esille elämästään jotain sellaista mistä aiemmin on vaiettu.

Tarina on kuin huumaavaa tanssia. Se pyörii ja jotain siitä toistuu ja lukijana minä janoan sitä enemmän ja enemmän. Niin taidokasta! Deborah Levyn kieli on tihkuvan tiivistä, se on kaunista ja se pakahduttaa aistejani. Lukiessani teki mieli kirkua ääneen, että kyllä! Tällaista minä haluan lukea! Kirjan tunnelma on lähes runollinen, ja samalla se poreilee mukavasti jotain hykerryttävän ironista. Hieman hengästyttää ja kauhistuttaa. Luen kirjaa kaikilla aisteillani ja jokaisella lauseella viipyillen. Uiden kotiin yllättää minut täysin ja lukukokemukseni on kerroksissaan täydellinen kuin täyteen kukkaansa puhjennut ruusu. Kirjan tyylissä, joka ei mielestäni johdu vain ympäristöstä, on jotain elämän täyteläisyyttä, atmosfääriä, jota olen usein tavoittanut ranskalaisista kirjoissa. Tuleepa jostakin mieleeni myös Anna Gavalda. Ehkä Levyssä on jotain tiiviimmin sanottua rohkeutta ja kielellistä neroutta, josta Gavaldan kirjoistakin aina ilolla nautin. Hengästyttävän upea kirja. Joko uskotte?


"Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, ei hän enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua. Kittyn silkkimekko luisui harteilta tämän kumartuessa ohjauspyörän yllä. Tielle juoksi jänis ja auto heilahti. Mies kuuli sanovansa: 'Mitä jos heittäisit repun selkään ja lähtisit katsomaan Pakistanin unikkopeltoja niin kuin halusit?'"

- Deborah Levy: Uiden kotiin

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Jostakin syystä olen tykännyt lukea Risto Isomäen katastrofipohjaisia seikkailukirjoja. Isomäki kirjoittaa usein kauniisti luonnosta ja muovaa samalla helposti solahtavat henkilöhahmot reipastahtiseen tarinaan. Uusimmassa kirjassaan Haudattu uhka (Tammi, 2016, saatu kustantajalta, 436 s.), Isomäki jatkaa ydinvoima-aiheen ympärillä.


Kirja lähtee melko tuskaisella mielikuvalla liikkeelle. On itsenäisyyspäivän juhlat Helsingissä ja yhtäkkiä juhlavieraat alkavat voida pahoin. Ilmenee, että vieraat ovat saaneet säteilymyrkytyksen, joka kaataa maan johdon ja satoja, tuhansia vieraita. Terroristit uhkaavat jatkaa iskujaan, mikäli Eurooppa ei tunnusta heidän uskoaan ainoaksi oikeaksi. Rikosetsivä Aishawarya ja Lauri Nurmi, entinen CIA:n ja Yhdysvaltain hallituksen erikoisyksikön säteilyaseiden asiantuntija, alkavat selvitellä mahdottomalta tuntuvaa tilannetta...

Kirja oli minulle niin sanotusti hotkaisukirja. Isomäki kirjoittaa minusta kelpo "viihdettä" luontoaiheisella pohjalla. Ydinonnettomuudet ja terrorismi ovat aihepiireinä pelottavia ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ja jännittävät tilanteet imaisivat minut ahmimaan kirjan parissa päivässä. Oikein hyvä kirja seikkailun nälkään ja valitettavan ajankohtaisista aiheista. Onkohan Isomäen kirjoja käännetty muissa pohjoismaissa, koska nämähän ovat hyvin samantyylisiä kuin ruotsalaiset dekkaritkin...


"Kaikki, mikä oli vielä muutama päivää aiemmin oli ollut arkipäiväistä ja tavallista, tuntui nyt arvokkaalta ja ihmeelliseltä. Tieto siitä, että aika loppuisi pian, kirkasti aistit. Kiteytti kaiken."

- Risto Isomäki: Haudattu uhka

tiistai 13. syyskuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Nigerialaiskylässä asustaa perhe, jonka isä joutuu muuttamaan töiden perässä ja jättämään vaimonsa ja lapsensa kotiin. Perheen neljä poikaa huomaa isän puuttumisen antavan heille erilaista vapautta. Heistä tulee kalamiehiä, jotka kalastavat vaarallisella alueella ja tapaavat siellä kylähullun, joka manaa perheelle karmean ennustuksen.


Chigozie Obioman Kalamiehet (Atena, 2016, suom. Heli Naski, kustantajalta saatu) kiinnitti huomiota ensinnäkin nigerialaiskirjana, Booker -palkintoehdokkaana ja myös värikkään kantensa vuoksi. Olin ihan vasta lukenut Adichieta ja kuten monesti käy, afrikkalaista kirjallisuutta nauttiessani, alan janota lisää. Obioman kirja tuli kuin tilauksena.

Ajankohta oli kuitenkin ehkä hieman väärä. Kotiinpalaajat olivat niin voimakkaasti kirjoitettu paatos, että Obioman kirjan lukeminen tuntui varsin juonivetoiselta historian tai kulttuurin kuvauksen sijasta, mitä hieman toivoin. Kirjan lopussa kirjailija itse on kuvannut kuinka hän kuvaa kirjassaan Nigeriaa kuvainnollisella tavalla ja oikeastaan minua ihan harmittaa, etten lukenut sitä ennen tarinaa, koska en todellakaan noita symboleja itse kirjasta tajunnut ja tulkinta olisi voinut antaa lukukokemukseeni syvyyttä, jota kirjaan lukuhetkelläni kaipasin.

Kalamiehet on melkoisen miehinen ja siinä samalla taikauskoinen tarina, jossa on voimakas kertomus. Kirjoittelin Kirjakon kommenttilaatikkoon tästä kirjasta, että elokuvana tämä voisi olla varsin hyvä. Ja eipä tämä kirjanakaan ole ollenkaan huono. Itse asiassa jälkimaku tuntuu vain ajan myötä paranevan. Etten jopa lukisi tätä joskus uudemmankin kerran? Kiertoon se ei ainakaan lähde.


"Kun melu hellitti, kuulimme hänen sanovan: 'Ikenna, sinä kuolet kuin kukko.'"

- Chigozie Obioma: Kalamiehet

lauantai 10. syyskuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Statovcin Kissani Jugoslavia on todella hyvä kirja. Niinpä Statovcin toinen, Tiranan sydän, oli saatava ehdottomasti lukuun, vaikkakin sille oli päässäni melkoiset toiveet (Otava, 2016, saatu kustantajalta). Mutta Statovci täyttää ne ihan mallikkaasti. Tiranan sydän on koosteisesti tehty hyvä kirja.


Albanialaiset nuoret miehet Bujar ja Agim lähtevät kotimaastaan pakoon kohti parempaa elämää. Rahaa säästetään köyhyyttä sietäen, jota Albaniassa tuntuu riittävän. Lopuksi ostetaan uudet vaatteet, jotta näytetään edes kerran hyvältä, ennen kuin noustaan epävarman oloiseen moottoriveneeseen. Surullisen tutunoloinen tarina myös nykypäivänä.

Tiranan sydän kertoo ajassa hyppien kuinka nuor(t)en maailmalle muuttaminen luonnistuu ja kuinka maahanmuuttajiin, ja nimenomaisesti albaaneihin, suhtaudutaan eri paikoissa. Kotimaassa nuorten miesten välillä syntyy rakkautta: Agim tuntee itsensä naiseksi ja Bujar vaikuttaen olevan- ihminen. Nuoret katoavat maailman tuuliin ja eroavat toisistaan.

Kirjassa kerrotaan Albaniasta ja sen historiasta (myös kansantarinoita), noiden kahden henkilön perheen kautta. Samalla kirjassa kuvataan ja pohditaan maastamuuttoa ja ihmisen identiteettiä. Sukupuoli-identiteettiä ja seksuaalista identiteettiä. Yhtenä päivänä Bujar (vai Agim?) on nainen, toisena mies. Seksuaalisuuden merkitys ei myöskään kuvaudu Bujarille ensisijaisen tärkeänä. Mutta oman itsensä hyväksyminen, se tuntuisi kaikkein tärkeimmältä. Ja tuo itsensä etsimisen matka on enemmän, ja vaikeampaa, kuin mikään muu.

Kirja on aiheiltaan hieno. Kissani Jugoslaviaan verrattuna lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut niin hyvä. Koin Tiranan sydämen hyvin laskelmoiduksi ja suunnitelluksi kirjaksi ja melko runsaaksi. Olen varma, etten ymmärtänyt kirjan kaikkia tarkoitusperiä, tai edes juonen kokonaisuutta (jospa kirjailija olisi Helsingin kirjamessuilla?!). Tästä syystä kirja olisi loistava lukupiirikirja!
Pajtim Statovci on ehdottomasti suomalaiskustannuksen tähtinimiä, jonka tuotantoa aion seurata jatkossakin suurella ilolla ja mielenkiinnolla.


"Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansalaisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin."

- Pajtim Statovci: Tiranan sydän

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Blogiani seuranneet tietävät, että olen melko lailla hullaantunut Daniel Kehlmanniin ja nyt kun vihdoin sain Maailman mittaajat (Perhemediat, 2007, suom. Ilona Nykyri) kirjastosta käsiini (yritin katsella sen ensin omaksi), voitte kuvitella kirjanörttimäisen intopiukeuteni.


Maailman mittaajat onkin kuulemma Kehlmannin the teos, jolla hän on päässyt kansainvälisesti esille. Kirja sukeltaa 1700-1800 -lukujen taitteeseen. Päähenkilöinä ovat kaksi saksalaistutkijaa: Humboldt, joka tekee kirjassa huikean seikkailun Etelä-Amerikan viidakkoon, kaiken mahdollisen tallentaen ja Gauss, jonka maailmanmatkailu tapahtuu lähinnä kotikonnuilla omassa päässään ja muita kontakteja vältellen, mutta valovuosien mitalla. Kirja on mahtava kurkistus millaista tuona aikana on mahdollisesti ollut olla tieteilijä ja nero- ehkä millaista se on nytkin? Entä mitä tapahtuu, kun nero vanhenee ja rapistuu? Onhan ihan tajutonta yrittää maallikkona ymmärtää millaisia matemaattisia yhtälöitä toiset voivat eläessään jatkuvasti laskelmoida, kun itse lähinnä tsuumailee maailmaa seuraava instagramkuva mielessään. Kehlmannin ajankuvaus on hieno ja aikamatkalla on pääasiallisesti mukava tallustella. Tunsin elävästi millaista oli tuon ajan matkustus päivä- ja viikkotolkulla kovien hevosvaunujen penkeillä, matkustajien hengitysten sipulin tuoksussa, vellovassa liikkeessä... Tai mitä jäisille vuorille kiipeily oli, ilman ylimääräisiä suojavarusteita.

En kuitenkaan voi olla sanomatta, että kirja oli minulle pienoinen pettymys. Olin ihastunut kahteen edelliseen lukemaani mutta jollakin tapaa Kehlmannin kieli ei napannut yhtä osuvana, ytimekkäänä ja pomminvarmana kuin aiemmissa kirjoissaan. Tarinakin tuntui hieman verkkaisemmalta ja välillä jouduin pinnistelemään jaksaakseni. Onneksi kirjassa oli sitä hykerryttävää huumoria ripaus, mistä Kehlmannin tunnistan, mutta ehkä sitäkin hiven vähemmän. Hämmentävää. On aina paha asia alkaa odottaa ylimaallisia- ja näin sitä taas puusta hieman kapsahdettiin.

Kehlmann säilyy minulle tärkeänä kirjailijana ja kyllä minä tämänkin kirjan hyllyyni ottaisin (missä viipyy uusi painos!), Maineen ja Minä ja Kaminskin viereen- nehän piti toki ostaa jo omaksikin. Kehlmann on tehnyt Maailman mittaajia kirjoittaessaan uskomattoman (tausta)työn, jota ei voi muuta kuin arvostaa. Oikeastaan nyt tätä kirjoitusta kirjoittaessani Maailman mittaajat alkaa tuntua paaaal-jon paremmalta kirjalta kuin aluksi ajattelin.
Voisin oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan.


"Kun Gauss istui vaunuissa ahtautuneena papin ja epätoivoisesti keskustelua virittelevän lihavan luutnantin väliin, hän luki arvoituksellista planeetasta kertovan artikkelin kolmanteen kertaan. Totta kai planeetan rata voitaisiin laskea! Sitä pitäisi vain lähteä ympyrän sijasta ellipsistä ja toimia vähän taitavammin kuin ne taulapäät. Parin päivän työ, sitten voitaisiin ennustaa, milloin ja missä planeetta näyttäytyisi uudelleen. Kun luutnantti tiedusteli hänen kantaansa Espanjan ja Ranskan liittoon, hän ei osannut sanoa mitään.
Luutnantti kysyi, eikö se sitten häenn mielestään merkitsisi Itävallan loppua.
Hän kohautti olkaansa.
Entäs se Bonaparte!
Anteeksi kuka, hän kysyi."

- Daniel Kehlmann: Maailman matkaajat

torstai 1. syyskuuta 2016

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

Pyysin tänä syksynä melko vähän kotimaisia kirjoja kustantajilta ja todettakoon, että Risto Oikarisen Nälkämaan laulu oli pyyntöjeni villi kortti (Otava, 2016). Jazz ja Kainuun kuvaus kiinnostivat mutta olisin mitä ilmeisemmin jäänyt henkiin ilman kirjan lukemistakin.


Kajaanissa syntynyt poika kuulee kalakilpailun aikaan Linnansillalla saksofonin soittoa. Poika kiinnostuu soittamisesta, muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu jazzmuusikoksi. Kirja kulkee saksofonistin junamatkan mukana Helsingistä Kajaaniin, jonne hän on menossa soittamaan Eino Leino -päivillä. Junamatka kuljettaa muusikon lapsuusmuistoihin ja matkalla tuumaillaan myös henkeviä lähes opettavaiseen sävyyn. Kirjan takakansi lupaa mustaa huumoria, mutta ilmeisesti sitäkin on alalajeja, koska itse en varsinaisesti naureskellut kirjan mukana. Välillä kirjassa on kuitenkin ihan mielenkiintoisia tarinoita, jotka tempaavat paremmin mukaansa, kirjahan oikeastaan toistuu pienistä tarnoista ja liiallisista Kajaanin paikkojen nimeämisestä. Välillä mustahuumori menee osaltani jopa liian pitkälle ja valitettavasti muusikon ensirunkkauksen kuvaus jää minulle liiaksi pinnalle ja värittää välillä kauniimpiinkin säveliin yltävää kirjaa.

Selvästikin oma ikäpolveni alkaa olla siinä iässä, että asioita aletaan jo muistella. Se on ihan mielenkiintoista. Muttei vielä äärimmäisen. Toki välillä on hauskaa muistella ajan ilmiöitä, tunnetiloja ja ensifarkkujen kosketusta mutta melkolailla yksittäinenkin kuvaus jo alkaa olla minulle riittämiin. Kun lueskelen tällä hetkellä esimerkiksi Pajtim Statovcin uutuutta, huomaan miten erilaista elämää olemme saaneet lapsuutemme elää.

Kirjapinossani on Tommi Liimatan nuoruusmuistelo, Jeppiksen jatko-osa. Nyt vähän jännittää aloittaa tuo kirja, sillä Liimatta saattaa pläjäyttää verkkokalvoilleni vähän muutakin kuin Oikarinen. Pitää ehkä lukea jotain muuta välissä, että uskallan taas sukeltaa Black Hole Sun -aikoihin(i).


"Saksofoni hyppi selässäni kuin mikäkin paviaani kun juoksin Uudenmaankadulta kohti rautatieasemaa."

- Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

tiistai 30. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Hämärän maat

Hämärän maat (Otava, ap 1974, suom. Seppo Loponen, 2007) koostuu kahdesta tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Vietnam-projekti, Eugine Dawn kirjoittaa tutkielman Vietnamin-sodasta. Eräs Coetzee on (niinpä tietysti!) toimii kirjoitelman ohjaajana ja asettaa ehdotuksia sen korjaamiseksi. Projekti tekee kirjailijasta hullun. Näinkin voi varmasti käydä.


Ensimmäinen osio on mielestäni tylsä, en oikein jaksa innostua siitä, ja olen hämmästynyt. Kyseessä on Coetzeen esikoisteos ja ehdin jo pohtia, että pitkälle on tästä tultu. Jacobus Coetzeen kertomus (toinen osa kirjasta) taas kertoo uudisraivaajien Etelä-Amerikasta. Coetzeen kertomus kuvaa sekarotuisen Adam Wijnandin elämästä koranoiden kasvatista karjaa omistajaksi mieheksi, joka ottaa mukaansa kuusi hottentottia ja lähtee eräretkelleen, vai tutkimusmatkako olisi paremmin kuvattu. Seuraa seikkailu, jossa metsästäjästä tulee metsästetty, veri valuu, roolit vaihtuvat ja villi luonto näyttää hampaansa. Kosto, ihmisluonnon raakamaisuus ei jää epäselväksi.

Kirjan toinen osio oli enemmän sitä Coetzeeta, mitä odotin. Tarina on melkoinen verilöyly mutta varsin kiinnostava kuvaus asiasta, mistä olen todella vähän lukenut. Kirjasta tuli mieleeni osittain Chinua Acheben Kaikki hajoaa, jossa myös mentiin Afrikan yön kuumaan ja tummaan maailmaan. Coetzeen myöhempiin kirjoihin kuuluva vääräleukainen, itseironinen huumori ei tässä kirjassa ollut läsnä mutta kuvauksen sivaltavuus kertoo jo sen mitä kirjailijalta oli myös jatkossa tuleva. Jacobus Coetzeen kertomus on tärkeä kertomus, jonka lukemista suosittelisin, mikäli afrikkalainen kulttuurinjano kirjallisella tavalla kiinnostaa.


"Kun hänet pukee kristillisiin vaatteisiin, hän alkaa kyyristellä, painua kumaraan, pälyillä, hän ei millään pysy aloillaan edessäsi vaan hänen pitää herkeämättä vääntelehtiä. Häneltä ei saa rehellistä vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, hän pyrkii vain olemaan mieliksi, mikä tarkoittaa etupäässä sitä. että hän sanoo sen minkä arvelee sinun haluavan kuulla. Hän ei hymyile ensin vaan odottaa, kunnes sinä hymyilet. Hänestä tulee vilpillinen otus. Sanon tämän kaikista kesyistä hottentoteista, sekä hyvistä kuten Klawe että pahoista kuten Dikkop. Heillä ei ole persoonallisuutta, he ovat näyttelijöitä. Kun taas villillä hottentotilla, sellaisella joita kohtasimme sinä päivänä, jottentotilla joka on ikänsä elänyt luonnontilassa, hänellä on hottentotin arvokkuutta. Hän istuu ryhdikkäästi, hän seisoo ryhdikkäästi, hän katsoo suoraan silmiin."

- J.M. Coetzee: Hämärän maat