lauantai 3. joulukuuta 2016

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kävin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Tommi Melenderin ja Jukka Laajarinteen keskustelun esseiden kirjoittamisesta. Blogiani seurannut on huomannut, että vastoin ennakkoluulojani olen hieman hurahtanut Melenderin tyyliin kirjoittaa ja keskustelun jälkeen voisin sanoa, että myös miehen livenä kuuntelu on sangen kiintoisaa ja viihdyttävää. Laajarinteen verbaliikka ei pysynyt keskustelussa Melenderin mukana.


Melender ja Laajarinne pohtivat sitä, miten usein esseiden lukijat rinnastavat esseistin äänen kirjailijan ääneksi. Ajatus, jonka kumpikin vääriksi kertoivat. Ymmärsin sen jotenkin näin, että esseet ovat ikään kuin ajatuspolkuja, joita kirjailija on sattunut kirjaamaan ylös. Esseistinä oleminen on oma roolinsa, monien muiden roolien joukossa. Kirjoituksilla ei tarkoiteta niinkään lopullisia mielipiteitä ja jumaluuksia. Joskin samalla Melender tunnusti, että ensimmäisissä esseekokoelmissaan hän syylistyi lähes snobimaiseen viisasteluun, mistä hän viimeisimmässä Onnellisuudessa pyrki pois (onnistuneesti jos minulta kysytään). Esseistit pohtivat myös, että joskus esimerkiksi media olettaa esseistin olevan jostakin aiheesta kirjoittaessaan sen asian asiantuntijoita, jonka Melender varsinkin onnellisuus -teeman kohdalla selvästi kiisti.

Laajarinteen Tiloissa (Atena, 2016, kustantajalta saatu) oli minulla lähes puoli vuotta tilassa. Ensin se hautautui kesän alkaessa esseeähkyni alle, sen jälkeen sukaisin kirjasta noin puolet ja törmäsin yllättäin minua hirveästi ärsyttäneeseen esseeseen, joka ihannoi kaupunkielämää ja kammoksui maalaismaisemaa, ja lukuni jäi taas jumiin. Messukeskustelun jälkeen tartuin jälleen kirjaan ja lukaisin loput esseet kirjasta ja huomasin esseistin kääntäneen kelkkansa luonnonihailun puoleen. Laajarinne (vai esseisti Laajarinne ja mikä tästä on totta) oli hakenut esseiden perusteella luontokiksinsä varsin extremepohjaisesti niin vuoren huipulta kuin maan alla pyörien. Tämäkin tilojen haku äärestä toiseen ei tuntunut aivan omaltani. Itse kun sain tänäänkin hurjat hullaantumiset lumisen lähimetsän syvyyksissä, kun aurinko heijasti kellertävänpunaista laskevaa valoaan lumisen männyn oksiin ja pulleiden kuusien varsille...

Laajarinne kirjoittaa Tiloissa -kirjassaan elämän oloja ihmisessä eri tiloissa ja oloissa. Minä en kirjoituksista paljonkaan aina ymmärtänyt, vaikka osa kuten Janssonin saaressa käynti, herättikin mielenkiintoni lähes innostuneeksi. Kuitenkin osa kirjoituksista sai minut jopa tarkistamaan kirjoittajan iän. Jolloin koin itseni satavuotiaaksi Riihikuiva Risuparraksi ("(...) mikä lie taiteilija. Kuka tietää, onko koko ukkoa olemassakaan." -Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!).

Mutta kirja oli kaiken kaikkiaan ihan mukava lukea. Esseet vaan vievät todella aikansa, sillä minun päässäni alkaa usein näistä kamalan mölyisä dialogi ja sen hiljentämiseen menee aikaa, jotta pääsee jatkamaan lukua. Kuitenkin, kuten messupenkilläkin totesin (kun lopuksi Laajarinne mainosti korrektisti mistä hänen esseekirjansa voi ostaa ja Melender totesi, että ehkä se Onnellisuus -kirjakin tuolta jostakin löytää, en tiedä mistä), että Melender veti minulle tänä vuonna esseekirjallaan pidemmän korren. Ja oikeastaan tätä aivan turhanpäiväistä ja Tiloissa -kirjan oikeaa esittelyä välttelevää kirjoitusta näpytellessäni pohdin, että nyt tekisi mieleni tarttua Melenderin toiseen esseekokoelmaan, Yhden hengen orgioihin, mutta toisaalta hieman pelkään miten egoistista tekstiä tuosta Melenderin varoittelujen jälkeen löydänkään.

Ja sitten se fakta, että minulla on nyt viisi kustantajilta pyydettyä kirjaa kesken, joissa takertelen pahasti, että ehkä ne pitäisi saada jotenkin luettua ennen vuoden loppua...


"Kolin maisema on mitä on, koska herraskaiset kotimaanmatkailijat julistivat sen kansallismaisemaksi."

- Jukka Laajarinne: Tiloissa

lauantai 12. marraskuuta 2016

Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

Suuren suuri kiitos Lukuisan -blogin Lauralle, joka esitteli suomeksi National Book Award for Fictionin -lyhytlistan! Sillä minä hurahdin täysin! Ja menin ja tilasin pari kirjaa listalta in english. Which like never happens. Aloitin lukuni ihastuttavalta (lyhyeltä) näyttävästä Jaqueline Woodsonin Another Brooklynista (Amistad, 2016). Ja miten pienestä pieni kirjanlukija, hieman kotimaiseen tavanomaisuuteen kyllästynyt, saakaan hurjat kiksinsä? Kuten kohopainetusta kirjankannen kirjaimista ja rikkirevityn näköisistä sivunlaidoista? Awwwwwww... Lukukokemuksen alku lähti moniaistillisesti liikkeelle!


Okei, ensimmäinen konnotaatio, jonka jaan kansanne, on Elena Ferranten Loistava ystäväni -kirja, koska kirjan pohja on niin ikään sama, eli juoni tiivistyy nuorten naisten, tyttöjen, kokemaan ystävyyteen ja kasvuun yhdessä ja lopulta hyvin erikseen. Myös Emma Clinen Tytöt eivät ole ajatuksistani kaukana.

Kirja lähtee upeasti liikkeelle. Tummaihoinen sisaruspari muuttaa Brooklyniin isänsä kanssa. Mitä jos meillä olisi ollut jazz?, August, kirjan ääni, tuo pieni ilman äitiään kasvava tyttö kysyy heti kirjan alussa, jo naiseuteen päästyään. Erinomainen kysymys, johon palataan kirjan lopussa. Vasta muuttaneet, isänsä varjelemat, lapset katsovat asuntonsa ikkunasta Brooklynin katujen vilinää ja he näkevät nauravat, kauniit tytöt. Tytöt, joista August saa lopulta koulussa verisisaret, joiden kanssa koetaan, eletään, ollaan, kokeillaan... Ja kukaan ei lopulta tiedä mitä kaikkea kukin on kokenut, elänyt, ollut- ja on tuleva.

Kirja kiemurtelee tietyllä tapaa kuin Ali Smith, sekoittamalla totuutta ja muistikuvia ja hieman aikaakin. Ja eikö muistamisen aihepiiri olekin myös Siri Hustvedtin lempialueita? (Joko minä kutkutan teitä tarpeeksi tietyt lukijakollegani?) Jacqueline Woodson tekee tämän niin poreilevasti, että minäkin lähes pyörryn. Woodsonin kieli on vahvan proosallista. Lyhyet, napakat, älykkäät, koko ajan lähes tykittävän runolliset kappaleet ovat minulle juuri sopivia ja tunnelmaa luovia. Tällaisesta nautin. Ja samalla kirja hieman ontuu loppua kohti, menettää pienesti sitä huumaa mitä alussaan, mutta kokonaisuus on, after all, erittäin hyvä. Woodsonia ei mitä ilmeisemmin ole suomennettu ollenkaan, liekkö tulevakaan, mutta minua Woodsonin tyyli kiehtoi. Haluan ehdottomasti kokeilla vielä toistakin kirjaa häneltä (mutta vasta kun suoriuduin näistä toisista tilaamistani kirjoista!). Another Brooklyn ei vienyt jalkoja altani, kuten Deborah Levyn Uiden kotiin, mutta jotain sellaista tuoretta, modernia, rohkeaa nykykirjallisuutta siinä oli, että valitsen tällaista kirjallisuutta niin hyvin paljon mieluummin kuin jotain valmiiksi pureskeltua tökötökökauraa parempaa odotellessani. Ja olen sitä paitsi valtavan innoissani siitä, että luin tämän kirjan englanniksi! I still can, so why not?


"Sylvia, Angela, Gigi, August. We were four girls together, amazingly beautiful and terrifyingly alone.

This is memory."

- Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

Kuolema Kukko-onnen majatalossa, Chiang Main Mma Ramotswen eettinen etsivätoimisto 1 tuottaa nimellään minulle ärsyttävästi konnotaation ihastuttavaan McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjasarjaan. Kirjan alkuperäisnimi on Murder at the House of Rooster Happiness, ilman lisänimiä (Otava, 2016, suomennos Antero Tiittula, 2016). Mutta kaunis, värikäs kansi ja lupaus kirjailijan lääketieteen ammattipohjasta ja kirjasarjan perustumisen sairaalamaailmaan haksautti minut pyytämään hyvänmielen kirjan kustantajalta pimeän loppuvuoden ratoksi. How little did I know.


Kirja alkaa mukavasti- ja liian tutusti. Käännöksessä (ja kustantamossa) on todellakin huomattu sama. Thaimaalainen hoitoeetikko Ladarat Patalung saa uuden työhaasteen eteensä paikallisen poliisin pyydettyä häneltä apua tutkimuksiinsa koskien naista, joka on tuonut lähiaikoina eri sairaaloihin kaksi kuollutta aviomiestä. Samalla sairaalaan saapuu amerikkalainen pariskunta, joka on häämatkallaan joutunut kamalaan onnettomuuteen, joka on johtanut aviomiehen aivokuolemaan. Patalung tuumailee yksinkertaisen arkisen viisaalla tavalla, ratkoo pulmia, toimii jopa lääkärien tukena ja saa yksinäisessä arjessaan iloa kissastaan sekä paikallisesta perinteisestä ruuasta.

Kyllä, tarinan pohja on räikeä kopio Alexander McCall Smithin kirjasarjasta! Olen suu auki, ja puren rystysiäni jo puolivälissä kirjaa, kun tajuan miten itsestäänselvää tämä on. Sen mikä alkukirjasta minua viehättää, on lopulta pelkkä ajatus saada samanlainen leppouskirja loppuvuoteen kuten alkukesäänikin mutta pokkani ei pidä. Tarina lässähtää, ratkaisut ovat itsestäänselviä, ja minua pelkästään ärsyttää. Leppous on kaukana, ja luin tätä hei alkusyyslomastani takkatulen ääressä ja kaikki asiat mallillaan!

Uskomatonta. Harvoin pääsen kirjoittamaan näin suorasukaista tekstiä ja täysin rehelliset jauhot pussissa. Lukekaapa joku muukin, varsinkin viittaamani kirjasarjan lukeneet. Tarvitsen kirjan mukaisesti toisen mielipiteen ja kipeästi.


"Nyt hänellä ei todellakaan ollut aikaa ajatella kissoja ja mangoja. Tai murhatutkimuksia. Nyt hänen piti käyttää orastavia etsiväntaitojaan hoitoeetikon työhön. Hänen piti toisin sanoen olla eettinen etsivä."

- David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Siis tämäntyyliset otsikothan eivät ole ollenkaan makuuni. Se kertoo, että kyseessä on älyllisyyttä alleviivaava humoristinen pläjäys, joka leikittelee elämän armottomuudella tarkkanäköisen osuvasti. Minä en yleensä mene tällaisiin lankoihin ollenkaan, vaan pudistelen hymistellen kirjastonhyllyllä, lähes ylimielisesti, ja huokaisen, katson käsi dramaattisesti otsallain, josko hyllyltä löytyisi jotain todempaa...


Mutta syksyllä lukemiseni oli auttamattoman lukossa. Kirjan kansi on kutsuva, se myönnettäköön, ja kirjan pituus (224 s., lyhyet kappaleet, Otava, 2016, suomentanut Taina Helkamo) sai minut tekemään herätelainauksen. Hyvät ihmiset, kirjoittakaa meille arkisen työn painamille, kärsimättömyydestä kärsiville, lyhyitä ja napakoita kirjoja! Takakannesta luin, että Puértolais on kirjoittanut aiemmin kirjan Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin, tämäkin asia mitä en halunnut tietää mutta näin se vaan oli. Päätin unohtaa asian.

Ja mitä minä koin? Yllättäin aika ihastuttavan pienen tarinan ja kirjan, jossa oli sopivasti elämän raakuutta (armottomuutta...?) ja hyvää tuulta ja mieltä siinä samalla (humoristinen pläjäys...?). Ja imaisin kirjan yhdessä illassa (aina ihana kokemus- jaksaa ja saada keskittyä kirjaan niin uppoutuvasti!). Providencen täytyy lentää adoptiotyttärensä luo, koska hän on luvannut ja hän on niin monesti tyttärensä luokse aina saapunut ja avannut tuolle heikko-osaiselle lapsivuodepotilaalle maailman, mitä hän ei muuten olisi koskaan saanut. Mutta lentokoneet eivät nouse.
Joten täytyy opetella lentämään.

Jos haluat heittää arkisen tiukkuutesi himputtiin, niin valitsepas tämä kirja. Sopiva loraus ranskalaista charmia, pienellä kosketuksella maagisuutta. Toimii. Tämä pelasti minut kirjallisesta kurjuudesta ja avasi sydämeni taas kokemaan kirjoja niin kuin niitä pitää kokea. Enpä olisi koskaan uskonut!


"Hän oli onnistunut ruumiinsa vastustelusta huolimatta. Hän oli synnyttänyt sievän pienen seitsenvuotiaan marokkolaisprinsessan. Hänestä oli tullut äiti kulkematta lainkaan "tuttipulloja, parkua ja yövalvomisia" ruudun kautta.
Hän hengitti ulos, silmät täynnä säihkyviä tähtiä."

- Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

perjantai 4. marraskuuta 2016

J.M. Coetzee: Nuoruus ja Pietarin mestari

J.M. Coetzee on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja olen päättänyt lukea koko hänen tuotantonsa. Tuo omalaatuinen vetäytynyt taiteilija on mitä ilmeisemmin herättänyt erilasia tuntemuksia lukijoissaan (liekkö Bob Dylanille sukua?). Pitkälti kirjat, joita olen Coetzeelta lukenut ovat olleet jollakin tapaa kieroutuneita fiktiivisia elämänkertoja, jonka joukkoon koen Nuoruus ja Pietarin mestari -kirjojenkin kaikessa erilaisuudessaan lukeutuvan.



Nythän on käynyt niin, että Nuoruuden (suom. Seppo Loponen, Otava, 2003) lukemisesta on minulla on sen verran aikaa, etten suoraan sanoen muista kirjasta kovinkaan paljoa. Mutta yllättäin kirjassa on päähenkilönä eteläafrikkalainen mies, joka muuttaa ulkomaille (Britteihin) ja löytää itsensä aivan eri ammattialalta kuin tarkoitus onkaan. Jotain painiskelua tämän suhteenhan kirjassa oli, mutta mitä ilmeisemmin ei sisältö tänä syksynä minulle sen suurempaa kolahdusta saanut.

Siispä kirjoitan Pietarin mestarista, joka sekin on kirja, joka tulisi lukeman monta kertaa, että tajuaisi osaakaan. Kyseessähän on Dostojevskistä kertova fiktiivinen elämänkerta (eipä sen vähempää!). Sukelletaan Venäjään ja hyvin sukelletaankin ja kieli muuttuu dostojevskiläisemmäksi kuin coetzelaisuuden ymmärrän. Dostojevski matkustaa peiteidentiteetillä Pietariin, jossa hänen poikapuolensa Pavel on kuollut (Dostojevski ei ole menettänyt lapsia). Isän tuntema suru, epätoivo, kauhu, tilanteen kieltäminen ja suoranainen hulluuden rajoilla oleminen on kamalan riistävää luettavaa. Ja tällaista voi varmasti kirjoittaa vain ihminen, joka on kokenut oman lapsen kuoleman, kuten J.M. Coetzee taasen oikeasti on. Kirja puskee niin pahasti iholle, suorastaan tuhansin pistimin, että joudun lopettamaan lukemisen useasti kesken kappaleen, jopa kesken lauseen. Dostojevskin välin kieroutuvan mielen kuvaus ärsyttää ja ällöttää ja se suunnaton suru, se saa minutkin rääkymään! (Ja kirjan kirjoitustapa huutaa huutomerkkejä!)
Siis todella erikoinen kirja. Seuraa monta kysymystä. Miksi Dostojevski? Miksi Pietari? Miksi Dostojevskin pojan kuolemaan kiedotaan tällainen salamyhkäisyys? Miten hän pystyi tähän? (Ja miksi se kamala nainen on suomalainen?!) Ja monta vastausta. Ehkä minäkin vetäytyisin, olisin outo, vähät välittäisin.

Vaikka kirjat eivät missään määrin olleet minulle sitä parasta Coetzeeta (olen itse asiassa melko ihastunut vieläkin Jeesus -kirjasarjan alkuun ja odotan kieli pitkällä sen jatkumista!), oli kirjat kuitenkin Coetzeen sisäänpääsemisessa hyvä asia. Coetzee on jotain ihan(an) kummallista, jota saattaa tajuta, tai sitten ei edes halua. Tai siis, että ei varmasti kukaan voi tajuta, mutta jotkut vain pitävät siitä, että kirjoittaja osaa kirjoittaa, eikä kerro kaikkea vaan jättää tulkinnan varaa, kirjoittaa arjesta, vääristää totuutta ja jumalaton pilke silmäkulmassa. Sitä Coetzee minulle on. Nämä kaksi on nyt kuta kuinkin kahlattu (Pietarin mestari on vielä loppua vaille kesken, enkä tiedä pystynkö enää tuohon ponnistukseen). Ehkäpä kymmenen vuotta myöhemmin osaisin kirjoittaa näistä aivan erilaisia asioita ja tuumata paljon paljon syvällisemmin. Nyt pystyin tähän.

Mitä sanoo kanssacoetzeesiskoni Marjatta? Olenko edes yhtään oikealla suunnalla haparoivalla Coetzee -tielläni?


"Mies avaa päällystakkinsa napit, avaa pikkutakkinsa napit, polvistuu ja heittäytyy sitten kömpelösti mahalleen kummulle, kädet ojossa. Hän itkee vuolaasti, hänen nenänsä vuotaa. Hän hieroo kasvojaan märkään multaan, hautaa kasvonsa siihen.
Kun hän nousee pystyyn, hänen parrassaan, tukassaan, kulmakarvoisaaan ja on multaa. Lapsi, johon hän ei ole kiinnittänyt huomiota, tuijottaa ihmettelevin katsein. Mies pyyhkii kasvonsa, niistää nenänsä, napittaa vaatteensa. Mikä juutalainen esitys! hän ajattelee. Mutta antaa lapsen nähdä! Nähköön ettei ihmistä ole tehty kivestä! Nähköön ettei rajoja ole!
Hänen silmistään välähtää jotakin lasta kohti; tämä kääntyy hämmentyneenä poispäin ja painautuu äitiään vasten. Takaisin pesään! Miehestä virtaava hirvittävä kauna eläviä kohtaan ja ennen kaikkea eläviä lapsia kohtaan. Jos täällä juuri nyt olisi vastasyntynyt vauva, hän sieppaisi sen äitinsä sylistä ja paiskaisi kivikkoon. Herodes, hän ajattelee, nyt minä ymmärrän Herodesta! TUlkoon lisääntymisestä loppu!"

- J.M. Coetzee: Pietarin mestari

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakami, tuo aalloilla keinuttelija, minnepä vie uutuus Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -tarinakokoelma? Odotin kirjalta paljon, sillä edelliset Murakamit olivat olleet miellyttäviä tapauksia mutta tämä kokoelma sai minut aaltoilemaan.


Miehiä ilman naisia sisältää seitsemän eri tarinaa, joissa puhutaan rakastumisesta, yksinäisyydestä, menetyksistä ja usein melankolisella, tietysti tyylikkäällä taustavireellä. Ensimmäinen tarina alkoi vetävästi ja tarinan naishahmo lähestulkoon lumosi minut erikoisuudellaan mutta vauhtiin päästyään (auton) tarina loppui ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että kyllä, kirja on täynnä novelleja. Ghh.

Luin tämän kirjan jo joku kuukausi sitten ja ehkäpä syy kirjoittamattomuuteeni oli myös se, etten kokenut kirjan myötä suurta innostumista tuon ensi tarinan lisäksi kuin ehkä hetkellisesti yhdessä tarinassa mihin sekoittui myös Murakamille osittain tyypillistä fantasian sotkemista. Siinä mieleni taas heräsi ja sain sopivaa ravistelua, maagisuutta!, jahaa! Mutta ei sekään ilo kauan kestänyt.

Nyt näin kauhean myöhään kirjasta kirjoittaen voin todeta, ettei jälkimakukaan ole muuta kuin laimea. Usea tarina on jo täysin unohtunut, enkä näe mitään syytä alkaa niitä uudestaan muistelemaan kuin pelkästä merkkinointimielestä, josta voisin toki mediakappaleen edessä tuntea syvää velvollisuudentuntoa, mutta en tunne. Kirjoitan lukukokemuksia, harvoin tiivistelmiä, tai edes varteenotettavia keittiöarvosteluja. Tämä blogi on pelkkää yhden kansalaisen tuumailua kirjojen ääreltä.

Mutta kansi on ihana!


"Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Kafuku otti baseball-lippalakin päästään, tarkasteli sen muotoa ja pani sen takaisin päähänsä. Vieressä oli valtava rekka-auto, jossa oli liikaa renkaita laskettavaksi yhdellä vilkaisulla. Keltainen avo-Saab näytti sen rinnalla kertakaikkisen haavoittuvaiselta ja hauraalta. Se oli kuin pieni huvivene tankkerin vieressä."

- Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016, englannin kielinen 2014, suomennos Juha Mylläri)

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Jatkan tuoreilla lukukokemuksilla, tällä kertaa silmät vielä hiukan kosteina. Maja Lunden herkän kauniskantinen kirja oli ollut jo jonkun kuukauden hyllyssäni (Tammi, 2016, suom. Katriina Huttunen, saatu kustantajalta) ja oli jopa aika, jolloin pelkäsin kirjaan tarttumista. Olin lukenut blogeista oman tulkintani mukaan vähemmän imartelevia lukukokemuksia Mehiläisten historiasta: lähes pettyneitä vastaanottoja, joka aiheutti minussakin epävarmuutta yli 400 sivuisen kirjan aloittamiseen. Mutta onneksi siinä kävikin niin, että epäilevät kirjoitukset saivatkin minut uudestaan kiinnostumaan, lähes uhmakkaalla tavalla! Mikä ihme tämä Norjan 2015 vuoden paras kaunokirja oikein on ja miksi se ei meille suomalaisille nyt täysin kolahda? Ja joskus vastarannankiiskeydellä on suuri palkka.


Sillä kirjahan on oikea helmi. Mehiläisten historia kertoo kolmen ajan ja näkökulman kautta mehiläisten vaikutuksesta elämäämme- vai meidän vaikutuksestamme mehiläisiin? No kuitenkin.
William on 1800-luvulla elänyt mies, jossa palaa tieteen tuli. Onnettomien sattumusten kautta hän ei pääse toteuttamaan itseään sillä tasolla kuin toivoisi. William perustaa perheen, ryhtyy liikkeenharjoittajaksi- ja masentuu.
Tao on 2090-luvulla elävä yhden poikalapsen äiti, joka on joutunut luopumaan opinnoistaan, koska tulevaisuutemme elämä keskittyy lähinnä keinotekoisesti tehtävään kukkien pölytykseen. Maailma on päässyt katastrofaaliseen tilanteeseen ja elämä on yhtä maanviljelyn työntäytteistä pyöritystä. Tao elää ajatukselle, että hänen pojastaan vielä tulisi jotain muuta ja hänellä olisi se kaikki mitä Tao itse ei saanut. Mutta.
George on taas tässä päivässä rämpivä vanhempi, jurohko mies, kirjallisuutta opiskelemaan lähtevän pojan isä ja uuttera mehiläistarhuri. Maailmalta kuuluu ikäviä uutisia ja puhutaan CCD:stä. Selittämättömät mehiläiskadot ovat alkaneet.

Nämä kolme ääntä kuljettavat kirjaa kaikki omien uskomattoman mielenkiintoisten ja lähelle tulevien tarinoiden kautta. Kirja ei missään nimessä ole pelkästään mehiläisten historiasta kertova kirja, vaan samalla myös upea heijastuma ihmisyydestä, vanhemmuudesta, tieteestä, luonnosta- ja peloista. Sukelsiin tarinaan hyvin nopeasti. Tarinoita lukiessani, huomaan myös yllättyväni useaan kertaan kirjan loppuun saakka. Lunde kirjoittaa äärimmäisen koukuttavasti (vain ehkä luvun verran notkahtaen) ja kutoo nämä kolme tarinaa taidokkaasti. Myös henkilökuvaukset ovat loistavia. Tao tuo rauhaa, William melankoliaa ja tunteiden vuoristorataa, kun taas George on lähes uskomattoman koominen kaikessa verbaalisessa hösellyksessään. Kaikkien kolmen tarinan keskiössä on myös suhde omiin kasvaviin ja muuttuviin lapsiin. Näihin liittyvät odotukset, tunteet ja lopulta myös väistämättömät pettymykset. Me kaikki olemme erillisiä toisistamme. Lasten kautta nämä kaikki tarinoiden vanhemmat kokevat myös elämänsä suurimmat pettymykset ja samalla... tässä kohtaa hieman nieleksin taas... samalla kauneimmat kohtaamiset mitä vain vanhempana voi kokea.

Kirjassa on hyvin ajattoman koskettavia kohtauksia, joista liikutuin useampaan otteeseen. Näin ne edessäni sydän verellä ja tunsin.

Kirja antaa myös toivoa. Mehiläisten historiassa kuvataan kuinka ihmisen kaatuminen, sairaus, nöyryytys, menetys, pettymys, kaikki nuo kamalat tapahtumat, jotka tekevät elämämme lähes tarpeettoman tuntuiseksi, voivat samalla olla myös jotain muuta, jotain kaunista, jonkun alkua. Vaikka sitä ei juuri siinä hetkessä, tai koskaan itse, näe.

Lämmin suositukseni Lunden kirjan lukemiselle, kirja on väistämättä ansainnut kansainvälisen huomion, koska kirjan moninainen tarina on lähes poikkeuksellisen hieno.


"Kunpa minullakin olisi kunnon paksu kirja, jota lukea. Ja tuoli, jonka voisin kääntää. Tai kaikkein mieluiten kärkevä kommentti kielen päällä. Mutta hän oli yllättänyt minut. Olin sanaton. Minulla oli vain vimmattu kutka."

- Maja Lunde: Mehiläisten historia