sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Jos etsiskelet juhannukseksi tai kesälomallesi viihdyttävää kotimaista kirjaa, niin tässäpä yksi vinkki. Ihastuin Eppu Nuotion romanttiseen romaaniin Mutta minä rakastan sinua -kirjaan, joskin Nuotion ja Pirkko Sonnisen dekkarimainen yhteisteos Nainen parvekkeella oli hienoinen pettymys. Niinpä lähdin vähän jännityksellä lukemaan Nuotion uuden dekkarisarjan ensimmäistä, kauniskantista, osaa Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia (Otava, 2017, esittelykpl). Mutta, heko heko, ellen lähde niin jään, joten lähdin mielenkiinnolla Nuotion matkaan.


No, näinhän ne taitavat kirjailijat kirjansa tekevät: alusta loppuun tyylillä. Eppu Nuotio asettaa sellaiset kirjasarjanpuitteet, että povaan tästä sarjasta toista lukutraditiotani kesieni ratoksi. Toinen on Mma Ramotswe (oh yes, sen uutuus odottaa jo pöydälläni- säästelen kirjan juhannukseksi!).

Nuotio kirjoittaa taidokkaan sulavaan tapaan. Ellen Lähde on leskeksi jäänyt puutarhoihin hurahtanut eläkeläinen, muttei lainkaan parhaat päivänsä kokenut mummero, vaan ajan hermolla oleva viriili, vahva nainen. Kirjassa esitellään useita henkilöitä ja kaikkiin tutustuminen on lähes yhtä mukavaa kuin Ellen Lähteeseen. Nuotio osaa asettua erinomaisesti eri henkilöhahmojen asemaan sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tarinoiden edetessä, yksi henkilöistä katoaa ja myös Ellen Lähde alkaa pohtia tapausta henkilökohtaisen mielenkiintonsa vuoksi.

Nuotio kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla. Tarina ja tarinat etenevät ja muovautuvat sopusoinnussa. Välillä syödään hyvin (että ihan nälkä tulee lukijallekin) ja usein elämä etenee sangen arkisesti mutta samalla (tai siitä syystä) kiinnostavasti. Kirjan henkilöt ovat kukin erilaisia, kiinnostavia, omia yksilöitään. Kirjan kokonaisuus näkyi edessäni varsin aistillisesti ja pidin tässäkin Nuotion kirjassa tietynlaisesta nautinnollista elämää kuvaavasta tyylitiedosta, joka kutittelee mukavasti juuri niitä kohtiani kropasta, jotka eniten tarvitsevat rentoutumista. Kirja ikään kuin kutsuu itsensä hemmotteluun. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Tekee mieli tilata heti kuumaa, tuoksuvaa, ylihinnoiteltua mustaa teetä ja syödä hyvällä omatunnolla pari konvehtia. Ja sen tein.
Myrkkykeisoa on rentouttavaa lukea: se on pieni jännitystarina ja suuri ihmisyystarina.

Ja kyllä, kävin jo etsimässä kirjastosta Nuotion aiemman dekkarisarjan aloituskirjaa mutta se ei sattunut olemaan paikalla. Koska vuosi (veikkaan näin?), on liian pitkä odottaa lisää.
Ihastuttava kirja!


"Suuri kollektiivinen huokaus kuin kevättuuli kulkee huoneessa, kun kuva kukkivista puista rävähtää Ellenin takana olevalle valkokankaalle."

- Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Aivokirurgi Henry Marshin kirjoittama kirja omasta urastaan kiinnosti jo kustantajan katalogissa melko paljon, mutta varauksella (S&S, suom. Ulla Lempinen). Pelkäsin kirjan tarinoiden olevan minulle liikaa ja siksipä jäin odottelemaan toisten lukukokemuksia. Ja Hyllytonttupa se höpisi hyvää, ja minä pistin äkkiä varaten ja aloitin kirjan lähes heti sen käsiin saatuani, joskin rauhassa edeten ja tarinoista "nautiskellen". Kuten kuvassa, loistavassa mökkipukautumisestani huolimatta (joku voisi tuosta päätellä, että tarvitsen pikaista aivokirurgiaa), oloni oli lähes hurmaantunut auringon paisteessa kölliessäni, vaikka ympärilläni oli kirjasta sinkoilevaa verta ja luunsirpaleita.


Henry Marsh on kirjoittanut muistelmansa eläkkeelle jäätyään (vai jäädessään). Kirja on vallan mainiosti koottu teos ja se on lähes nerokkaan koukuttava. En oikeastaan lue jännitys- tai kauhukirjoja mutta tämä kirja tyydytti tuon kaiken piilevän janon. Kirja jakautuu erilaisten aivosairauksien otsikoihin, joiden alla Marsh kertoo joko tapaustarinan tai lisäksi myös jotakin omista kokemuksistaan ilmeisen arvostettuna aivokirurgina, käytännönopettajana ja myös kotimaansa Iso-Britanian ulkopuolella tehdystä työstään. Kirja ei ainoastaan ole mielenkiintoinen tapausesimerkkien vuoksi, vaan säilyttää intensiteettinsä nimenomaan Marshin kirjoitustavan, äärimmäisen omakohtaisuuden ja rehellisyyden ansiosta. Paikka paikoin melko tulistuva, varmasti useille ärsyttäväkin, Marsh tasapainottelee tarinoissaan elämän ja kuoleman rajamaastoissa. Aivokirurgia ei selvästikään ole itsestäänselvyyttä, kuten ei elämä ylipäätään. Ihmettelen suu auki, kuka ihmeessä kestää tuollaisen työn. Ja miten ihmeessä me kestetään kaikkea tätä elämää.

Kirja on myös erinomainen tarina työn tekemisestä ja ammatillisuuden kasvusta ja kehityksestä. Marsh kuvaa omaa oppimistaan ja kasvamistaan työntekijänä, ja toki siinä samalla ihmisenä kokonaisuutenaan, varsin yleispäteviin kuvauksiin yltävästi. Samalla Marsh on kirjassaan riittävällä tavalla omakohtainen. Hän paljastaa juuri sopivasti jotain omasta elämästään mikä asettaa työnteon oikeisiin suhteisiin sitä kauempaa lukiessa ja herättää mielenkiinnon kirjan kokonaisuuteen aivan eri tavalla kuin jos omakohtaisuus olisi jätetty pois. Jotakin toistuvuuttakin on, joita olisi voinut karsia, mutta toisaalta se saattoi vain kuvata sitä, että nuo elämänkohdat olivat olleet aivokirurgin omissa uskomattomissa aivoissa, ja niiden sopukoiden "avautuvissa kauniissa näkymissä" (kuten suurinpiirtein Marsh kuvasi päästessään laikkauksissaan oikeisiin kohtiin ja näkemään aivojen syviä rakenteita hyvällä näkyvyydellä), eli hänen henkilökohtaisessa elämässään, niitä tärkeimpiä.

Todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja! Ja kyllä, aluksi jouduin vähän ahdistumaan kuvauksista, ja mietin että miten hyvät painajaiset tästä saa, ja kyllä, liikuituin useasti, ja kyllä, tiedän liikaa nyt kaikesta mitä voi myös sattua- mutta silti. Tykkäsin ja suosittelen kokeilemaan. Tällaisia työurakuvauksia pitäisi olla enemmän, tai minun lukea enemmän, mutta lähinnä aina tulee vain jotain huippu-urhelija- ja politiikkakuvauksia vastaan, jotka eivät kyllä minua kiinnosta. Osaisiko joku vinkata minulle lisää vastaavia kirjoja? Melkein toivoisin Marshin kirjoittavan kakkososan!


"'Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi?' poika kysyi.
Epäröin hetken, silä en ollut varma mitä vastaisin. Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska ksymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen."

-Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on kehuttu joka paikassa. Ja aina vain uudet postauksen hullaantuvat Jalosen Kirkkaudesta. Minusta Kirkkauden kansi oli liian melankolisen oloinen, joten meni näin kauan ennen kuin suostuin ottamaan kirjan kirjastosta mukaani. Uusin kirjan varmaan kolme kertaa ennen kuin aloitin sen, ja vieläkin hieman itseni pakottaen, koska en halunnut missata tätä sensaatiota.


Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen kuvitteellisen elämänkerran. Tarinasta mielenkiintoisen tekee kirjailijan mielisairaalakokemukset ja oman terveydettä kuvatut ajatukset, joissa Jalonen onnistuu upeasti. Kirjan kantava tunnelma on lumoava, hieman melankolinen, poeettinen, romanttinenkin. Kirjaa lukiessani haluan toki saada käsiini suomentamatonta Janet Framea, joka on selvästikin lumonnut maailman ihmisiä ja ainakin Riitta Jalosen.

Kirjan lukukokemus kokee kuitenkin pientä infltaatiota siitä, ettei tarina kanna minusta sellaisella intensiteetillä kuin toivoisin. Sen sanoma on enemmänkin haaveileva, tunnelmoiva, tunteikas kuin tarinan imussa kulkeva. Jalonen kirjoittaa valtavan kauniisti mutta jonkun verran toistuvuus (joka saattoi olla Framen ajatuksen toistuvuutta tarkoituksellisesti kuvaavaa) häiritsi lukukokemustani. Luin kyllä kirjan alusta loppuun saakka ja jokaisen sanan hyvin mielin mutta minulle tämä ei siltikään noissut sellaisiin sfääreihin kuin olisikin alkutietojen mukaan olettanut sen yltävän. Tai ehkä se ylsikin itse asiassa ylitse sen oman olettamukseni, koska oletin ettei kirja ole ollenkaan minua varten, mutta silti pidin siitä.


"Sellainen minusta oli tullut. Karvainen olio jonka silmät paloivat pimeässä pensaikossa. Kaikki ihmiset, jotka ne näkivät, pelästyivät, he joko jhmettyivät paikoilleen tai juoksivat pakoon."

- Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, 2016)

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time

Voi apua mikä jättiläinen, huokaisin kun sain postista ihastuttavan keltaisen Zadie Smithin Swing Time:n käsiini (WSOY, 2017, suom. Irmeli Ruuska, esittelykpl) mutta miten ihastuttavan lukukokemuksen kirja antoikaan! Kirjaa lukiessani oikein tunsin kuinka kunnon romaanin viettelemys vei minut päästä varpaisiin ja rakastin lukemista!


Uskomatonta kyllä, Zadie Smith on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Nyt kuitenkin laitoin jo seuraavaan kirjastosta varaukseen, sillä Swing Timen jälkeen minulle tuli olo, että tässä saattaa olla minulle uusi luottokirjailija. Swing Time muistutti minua sangen hauskalla tavalla vasta bloggaamastani Elena Ferranten Napoli -sarjasta. Samalla siinä oli jotain yhteistä uskomattoman imukasta tunnelmaa, mitä koin lukiessani Woodsonin Another Brooklynin viime joulukuussa. Ja näitä kaikkia yhdistää varsinkin lasten, nuorten tyttöjen ystävyyden kuvaaminen, sen intensiteetti ja voima ja vaikutus aikuisuuteen- ja samalla myös kiehtova kulttuurikuvaus.

Swing Timessa kaksi tummaa tyttöä, kertoja (jolle ei kerrota nimeä) ja Tracey kasvavat samoilla, ei kovin rikkailla kujilla, ja kumpikin rakastuu tanssiin. Kirjan lumon keskiö minulle on tuo tanssiin hullaantumisen kuvaus. Se kuinka tytöt rakastuvat tanssiaskeliin ja uppoutuvat asiaan oman aikakautensa keinoin. Tracey on luonnonlahjakkuus kroppansa käsittelyssä ja kertoja joutuu tekemään enemmän työtä. Traceyn perhelähtökohdat ovat kuitenkin tietyllä tapaa vaikeammat kuin kertojan, joka pyörittää Traceyn elämänkulkua sukupolvien jatkumon lailla. Kertojankaan perhe ei ole tasaista onnea kantava, vaan äärimmäisen tiedonhaluinen ja älykäs äiti lukee itsensä aikuisena poliittiseksi henkilöksi, jolloin tyttö jää äidin huomiotta ja kertojan isä "silittää rakkaudesta perheen vaatteita". Vallan mielenkiintoista onkin lukea nuoruuden rinnalla kertojan aikuisuuskuvausta, jossa hän toimii maailmalla kuuluisan tähden, Aimeen avustajana ja elää siis varsin glamourista elämää... Jälleen kerran varsin itsetietoinen ja vahva nainen, Aimee, ja sitten kertoja, omassa keskinkertaisuudessaan.

Siis minä janosin tätä kirjaa, tätä kieltä, tätä rytmiä, tätä tarinaa, näitä lumoavia henkilöhahmoja, tätä pilkettä silmäkulmassa, tätä kaikkea! AH! Tiedän mitä teen tänä kesänä. Luen toivottavasti koko suomennetun Smithin tuotannon läpi ja jos se ei riitä etsin jostakin käsiini enkuksi lisää. Melkein itkettää, miten onnellinen olin Swing Timea lukiessani. Ainakin Swing Timen Zadie Smith pääsee heti arvokkaaseen ja kovaan joukkoon, jossa rakastamani kirjailija(ttaret) oleskelevat. Ja samalla vähän pelkään, että tässä käy samalla lailla kuin parin muun "luottokirjailijan" kanssa, joiden kanssa huomaan välillä, että luettuani yhden kirjan, olen melkein lukenut koko tuotannon (karrikoitua mutta tiedättehän?).


"Aloimme taas polkea, puuskutimme kammottavan jyrkässä ylämäessä seuraten Aimeen naurua."

- Zadie Smith: Swing Time

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Juan Thomás Ávila Laurel: Yössävuori roihuaa

Fabriikki kustannuksen kirjat ovat kiehtoneet minua. Kirjoissa on kuitenkin ollut minulle melkoista hajontaa, yksi on tälläkin hetkellä hyvin pitkässä luvussa, joten en uskaltanut odottaa mitään. Juan Thomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa kiinnosti kuitenkin jo kustantajan sähköpostikuvauksen perusteella (ensimmäinen suomennettu teos Päiväntasaajan Guineasta) ja onnekseni sainkin sen kirjaston uutuushyllystä mukaani. Kirjan aloittamisessa olin kuitenkin melko väistelevä, kunnes sitten otin itseäni niskasta ja aloin lukemaan.


Yössä vuori roihuaa kertoo saaren tarinan, jossa päähenkilö muistelee omia ja saaren asukkaiden kokemuksia melko pitkälti luonnon voimien ja satunnaisten ohi kulkevien laivojen armoilla elellen. Saaren asukkaat elävät siis usein varsin köyhissä ja puutteellisissa tilanteissa, eikä tilannetta helpota kun saarelle sattuu esimerkiksi koleraepidemia (joka oli muuten ihan kamalaa luettavaa, kun kärsin itsekin silloin vatsakivuista) tai eräiden sisarusten typeryydestä johtuva valtava tulipalo.

Kirjan tarina oli ihan mukavan kiinnostavaa luettavaa. Jotain kirjasta kuitenkin puuttui. Toistoakin taisi olla ärsyttävyyteen asti. Kirja muistutti minusta kovasti aiemmin FK:n suomentamasta Laura Restrepon Intohimon saaresta, josta olen myös blogannut, eikä sekään kirja oikein täysin saavuttanut minua mutta oli kuvauksena mielenkiintoinen.

Mutta kiintoisa kirja, ja välillä ihan kauhistuttava.


"Mutta keinoja ei ollut, meidän saaremme oli yksin, ei ollut maata jonka puoleen kääntyä ja jonka kanssa käydä yhdessä taistoon loputonta puutetta vastaan. Noihin aikoihin minä ymmärsin, että minun saarellani ihmiset saattoivat turvautua vain toisiinsa, kävi miten kävi."

- Juan Thomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa (2017, suom. Laura Vesanto)

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli minulla pitkässä luvussa. Se kärsi myös lukujumini, jonka vuoksi luulin, ettei lupaavalla alulla alkanut kirja edennyt toivomaani tapaan. Mutta nyt, kun kirja on ollut jo useamman viikon luettuna, tiedän että ei se siitä johtunut. Jostakin syystä Matkalla kotiin oli minusta hieman epätasainen kirja, jolta toivoin enemmän.


Kirja lähtee kaukaa 1700 -luvulta, tummasta Afrikasta,  brittein hallinnosta, ja päätyy nykyaikaan. Tarina(t) kulkee hieman pomppien ja kirja on runsas. Koska luin kirjaa pitkän kaavan kautta, en oikein aina pysynyt tarinoissa mukana ja nimetkin menivät sekaisin. Jouduin palailemaan useasti. Mutta samaan aikaan kirjassa oli joitakin lukuja (luin melkein näitä lukuja kuin eri tarinoita, melkein kuin novelleja, niin erilaisia ne minulle olivat), joista ihan hullaannuin ja taputin käsiäni yhteen (no ainakin ajatuksissani). Ja sitten janosin lisää, lisää, mutta vastaani tulikin paljon mielenkiinnottamampi ja persoonattomampi tarinan kohta, josta jäin taas ymmälleni, että mitä tässä tapahtui, vai tapahtuiko minulle, vai kenelle.

Minä luulen, että Matkalla kotiin avautuisi minulle paljon eheämpänä jos lukisin sen toistamiseen. Samaan aikaan lukukokemukseni näin pari viikkoa jälkeenkin päin tuntuu kokonaisuudessaan lähes mitäänsanomattomalta, joten pelkään pahoin, että minulla on koskaan malttia ottaa tätä kirjaa uudestaan ja kokeilla itseäni uudestaan. Mutta jätän kirjan kutittelemaan minua kirjahyllyyni ja katsotaan miten käy. Ainakin kirja taas kovasti tartutti haluni lukea eri kulttuureista ja historiastamme kautta maailman.


"H tarttui sanaakaan sanomatta Thomasin lapioon. Oma lapio toisessa ja Thomasin lapio toisessa kädessä hän selvitti kahden miehen urakan, ja työnjohtaja näki kaiken.
'Eipä ole kukaan ennen käyttänyt kahta lapiota', työnjohtaja sanoi päivän päättyessä kunnioitusta äänessään, ja H vain nyökkäsi. Sen jälkeen työnjohtaja potkaisi Thomasia, joka nyyhkytti edelleen istuallaan. 'Tuo neekeri pelasti juuri henkesi', hän sanoi. thomas kohotti katseensa H:hon, mutta H ei sanonut mitään."

- Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti, esittelykpl)

tiistai 30. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Minulla on ihan järkyttävä bloggauspino tässä edessäni, sillä olen taas päässyt lukemisen makuun. Mutta samalla pinoni pohjalla on kirjoja, joita luin hieman taistellen, lukujumiani ravistellen. Satu Taskisen Lapset jäi mieleeni muista kirjablogeista ja taisin jopa varata sen kirjastoon, jotta saan sen käsiini. Nyt, kun alan blogata kirjasta, noin kuukausi lukukokemuksen jälkeen, en muista siitä hyvinkään paljon. Ei lupaa hyvää. Pahoittelen jo kärkeen.


Aluksi kun selailen kirjaa alkaa mieleeni muistua: Ai niin! Ja sitten huomasin, että muistin väärän kirjan, Riitta Jalosen Kirkkauden, jonka luin myös vasta, eli ei mene nyt ihan putkeen tämä minun bloggaamiseni. Mutta pikku hiljaa alan muistaa, että kirjan juoni taisi olla sellaisen keski-ikäisen opettajamiehen näkökulmasta, joka yrittää mennä lapsenlapsen (?) syntymäpäiväjuhliin ja kirjan ideana on kuvailla tämän miehen ajatuksenjuoksua, kun hän läpi elämäänsä ja monenmoisia ahdinkojaan siinä varrella. Ja tietysti mies joutuu myös kohtaamaan omaa rajallisuuttaan, joka asettaa kuvatut ajatuksenjuoksut omaan asemaansa tarinassa.

Satu Taskisen tapa kirjoittaa oli mielestäni mukava, rytmikäs ja juttelutyyppinen. Oikein viihdyttävää. Tarina eteni mukavasti mutta ehkä siinä ei ollut sellaista monitahoisuutta, jonka puitteissa lukukokemukseni olisi saanut vahvemman jäljen.

Parempi jättää tähän.
Ai niin, taisin lukea tämän melko kovasti kipeänä mutta muistan, että sain kirjasta lohtua varsinkin siitä, että tunsin taas janoa kirjallisuuden pariin.


"Katseeni takertui katuun. Katukiviin. Asvalttia oli paikkailtu, ei löytynyt yhtä isoa ehjää kohtaa, länttejä vain. Samantapainen kuva kuin lentokoneen ikkunasta, näkyi peltoja."

- Satu Taskinen: Lapset (Teos, 2017)