sunnuntai 21. elokuuta 2016

Junichiro Tanizaki: Avain

Tästä kirjasta kirjoittaminen on vaikeaa, en oikeastaaan edes haluaisi muistella lukukokemustani, mutta tämä on purettava. Loma oli lopussa, oli seisahtunut kesähellepäivä ja sain pari tuntia omaa aikaa märehtiä. Aloitin lyhyen (140 s.) Junichiro Tanizakin Avaimen ja ajattelin viihtyväni kerrankin loikoillen ja lukemalla kokonaisen kirjan mukavalla ahminnalla. Mutta huhhei, tarinahan on lähes irstas.


Mies asuu kymmenen vuotta nuoremman vaimon ja hänen tyttärensä kanssa. Nainen on hyvin siveellinen, muun muassa jalkoja ei näytellä ihan noin vaan, ja sekös nyt sattuu olemaankin miehen intohimon kohde: jalat. Käy niin, että vaimo tulee juoneensa itsensä tolkuttomaan humalaan ja tuossa avuttomassa horteessa, lääkkein vielä avitettuna, mies näkee tilaisuutensa tulleen. Hän uskaltautuu tutkimaan vaimonsa kehon läpi kotaisin. Käy vielä loistevalon avukseen. Y-äää!

Tilanne toistuu useampaan otteeseen, sillä jollakin tapaa myös vaimo koukuttuu noihin mystisiin iltoihin, joissa hän voi kuvitella olevansa pariskunnan ystävän vieteltävänä. Kirja päätyy kuristavasti siihen, kun aviomies saa aivoverenvuodon ja menehtyy piinaavalla hitaudella omassa sängyssään  halvautuneena ja sangen kurjassa kunnossa. Kirja on täynnä kurjuutta ja kuvottavuutta. Tarina kerrotaan aviopuolisoiden päiväkirjojen kautta, joita kumpikin kirjoittaa salassa ja samalla hieman sitä toivoen, että toinen niitä kuitenkin lukisi. Tarina kertoo siitä, miten kaksi ihmistä voi olla niin kaukana toisistaan, vaikka ovatkin lähellä. Se mahtaa olla myös kohutarina aikaansa ja kulttuuriinsa nähden (1956, suomennos Tuomas Anhava) ja ravistelee epätoivoisia avioliittoja.

En voi vieläkään ymmärtää miksi luin tuon Tanizakin kirjan tuona paahtavana päivänä ja tunsin lähes pahoinvointia sen äärellä. Pikainen googlaus opettaa minulle, että tämä arvostettu japanilaiskirjailija on kirjoittanut vastaavia seksuaalisuuteen ja eroottisiin pakkomielteisiin keskittyviä kirjoja enemmänkin. Ehkä ymmärsin tämän jo kerrasta, huh.


"Tarkoitukseni on tietysti saada hänet juovuksiin ja mennä vuoteeseen hänen kanssaan; mutta miksei hän suostu soreasti? Hän käy pahanilkistä pahanilkisemmäksi, ei antaisi minun kajota jalkoihinsa. Mutta sen mitä itse tarvitsee, sen hän kiristää minuta."

- Junichiro Tanizaki: Avain (Tammi, 2010, oma kirjahylly)

tiistai 16. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Kesä

Lomalla tuntui siltä, että haluan taas lukea Coetzeeta. Coetzee on ehkä maailmankirjallisuuden mystisin ja mahtavin kirjoittaja, jonka teosten äärellä en koskaan tiedä minne olen menossa ja missä kohtaa kirjailija nauraa sinulle, minulle ja varsinkin itselleen ja koko elämälle. Kesässä (Otava, ap 2009, suom 2011 Markku Päkkilä) on jälleen kerran hyvin kirjailijaa itseään muistuttava eräs herra John Coetzee, joka asustelee 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Kirjassa nuori kirjailijan alku kirjoittaa tästä J. Coetzeesta elämänkertaa ja haastattelee henkilöitä, joiden kautta olettaa löytävänsä erityisen mielenkiintoisia ja osuvia tarnoita Coetzeesta.


Mutta kun oikeastaan niitä ei ole. "Coetzeen naissuhteet" ovat olleet melko sattumanvaraisia kömpelöitä pikasuhteita, jotka ovat tapahtuneet lähinnä naisten virhelaskelmasta omassa ongelmallisessa elämäntilanteessaan ja pienestä säälistä tuota vähäpätöistä, hieman kummallisen ja tylsän oloista miestä kohtaan. Kukaan ei muistele Cotzeeta millään tavoin nerona (oikeastaan haastteluissa tulleet tarinat kertovat enemmän heidän omista mielenkiintoisista elämistään kuin itse kirjailijasta), joka on saanut sittemmin kirjallisuuden Nobel -palkinnon, vaan lähinnä epämiellyttävänä, outona naapurina tai serkkuna, joka asusti vanhan isänsä kanssa murnuttaen. Fakta, että mies osoittautuukin kirjailijaksi on lähinnä kummallisinta mitä ihmiselämässä voi sattua. Vain joku kollega muistelee asiallisen kunnioittavasti Coetzeen uraa, joka käpäisee myös Ameriikoissa asti (päättyäkseen karkoitukseen).

Siis aivan loistava kirja. Nauran ääneen, hämmennyn, luen kuin hullu syö sitä kuuluisaa puuroaan. Siis tässä leikitellään niin monin tavoin ja pistetään lukija viihtymään ja kokeilemaan aivojensa rajoja. Ja samalla yksinketaiselta näyttävä tarina kuvaa loistokkaasti muun muassa Etelä-Afrikan elämää Apartheidin alla. Sillä tuo onneton miesrähjä Coetzee haluaa kaikessa hiljaisuudessaan tehdä sen mitä muutoin valkoiset mustilla teettävät: vaikka talon pihan betonoinnin. Yksinäisen pienen miehen kapina epätasa-arvollista ja naurettavan typerää maailmaa vastaan. Siinäpä tarina, josta voi saada vaikka Nobelin.


"Teidän on pakko uskoa, kun sanon ettei minulle tullut mieleenkään - ei vahingossakaan! - flirttailla sellaisen miehen kanssa. Hänellä ei nimittäin ollut vähääkään seksuaalista voimaa. Ihan kuin hänet olisi ruiskutettu päästä varpaisiin jollain neutraloivalla aineella, kastrointiaineella. Toki hän oli tökännyt lahjapaperirullalla minua rintaan, en minää ollut sitä unohtanut, rintaan oli jäänyt siitä muistijälki. Mutta löin mielessäni vetoa kymmenen yhtä vastaan, että se oli pelkkä kömpelö ahinko, Schlemielin tekosia."

- J.M. Coetzee: Kesä

lauantai 13. elokuuta 2016

Richard Yates: Revolutionary Road

Tulin tuossa ajatelleeksi, että voi olla mahdollista, että olen kahminut itselleni melko ennätyksellisesti erilaisia mielenkiintoisia kirjoja kirjastosta, enkä yhtään huomioinut, että siinä samalla ruuhkavuosiarki räjähtää nyt lopullisesti jälleen kerran käyntiin. Ja lukuaika on. No, rajallinen.


Saati bloggausaika. Mennäänpä siis suoraan asiaan. Richard Yatesin kirja Revolutionary Road on käynyt käsissäni kirjastossa useamminkin, mutta olen kannen perusteella luokitellut liian trendikkääksi minulle (onhan kirja ilmestynyt niinkin vasta kuin 1961, suom. Markku Päkkilä, Otava, kirjastolaina). Blogien kautta kirjaan oli kuitenkin noussut uusi mielenkiinto, jonka saatoin tyydyttää kesälomani aikana. Odotukseni olivat jostakin syystä nousseet tässä välin kirjaan melko korkealle, joten lukukomus oli lopulta hieman lakooninen "ihan hyvä".

Frank ja April ovat naimisissa oleva pariskunta, jolla on lapsia (joiden näkökulma ja vaikutus aikuisten elämään on kirjassa pääosin niin ikään varsin vähäinen, joskin lopulta se merkityksellisin- lienee hyvää ajankuvan kerrontaa tämäkin). He asustavat miellyttävällä asuinalueella ja amerikkalainen lähiöelämä, toistuvine sosiaalisine kuvioineen, alkaa tympiä, samoin kuin Aprilin kotiäitiys ja Frankin lopulta sangen vähäpätöinen työelämä. April ehdottaakin, että perhe muuttaisi Pariisin ja aloittaisi siellä uuden elämän, jossa Frank saisi toteuttaa omia ylivertaisia taitojaan paremmalla tavalla. Naapurien pyöritellessä asialle silmiä pariskunta saa uutta pontta parisuhteeseensa ja elämäänsä tuota päätöstä tavoitellessaan. Kunnes.

Tarinaa kerrotaan dialogisesti ja tämä newyorkilainen, keskustelutyylinen kerronta on aluksi hyvin mukavaa, kuin katselisi miellyttävää televisiosarjaa. Yatesin tarinankerronta ja tilannekuvaukset ovat priimaa. Kuitenkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisuudessaan yhtä lailla vähän ärsyttäviä ja pikku hiljaa draamautuva, huipentuva tarina alkaa vähitellen tuntua "kertaalleen luetulta". Aikakautenaan varmasti revoluutionaarinen kuvatessaan sisimmältään melko surkeaa parisuhdetta, perhe- ja työelämää, jonka elämäntapa tuntuu koko ajan riskialttiilta. Kulissit kun pidetään yleensä pystyssä, tapahtuipa seinien sisällä mitä tahansa. Ja kun ne romahtaa, saa naapurit taas vuosiksi uusia tarinoita.


"Kyllähän April oli jo päättänyt. Bethune Streetillä oli ollut helppo valita rakkaus, valita se, että hän käveli ylpeästi alastomana asunnossa, jonka tilapäistuoleihin, ranskalaisiin matkailumainosjulisteisiin ja pakkilaatikoiden laudoista pystytettyyn kirjahyllyyn aamuaurinko paistoi niin kauniisti - siellä puolet seurustelun tuottamasta ilosta oli siinä, että tuntui kuin he olisivat jo olleet naimisissa, ja myöhemmin, kun he olivat käyneet kaupungintalolla ja kun asunnon kahdelta muulta miesvuokralaiselta oli otettu avaimet talteen, puolet naimisissaolon ilosta oli siinä, että se tuntui seurustelulta. Sen April oli päättänyt valita."

- Richard Yates: Revolutionary Road

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Huokaisin onnesta, kun huomasin, että Kazuo Ishigurolta suomennettaisiin Haudattu jättiläinen (Tammi, suom. Helene Bützow, 2016, saatu kustantajalta) ja aloinkin lukea kirjaa oikein kesälomareissulla. Lomalle on aina mukava osuttaa loistokirjoja, jotka ikään kuin täydentävät lomafiiliksen.


Haudattu jättiläinen on kaunis, lumoava tarina Britteinsaarista, jossa vanha aviopari Axl ja Betrice asustavat. Pariskunta joutuu kylänsä keskellä ihmisten syyniin. He ovat pohtineet miksi ihmiset unohtelevat asioita, joita heille on selvästikin tapahtunut. Ja miksi he itse eivät muista kaikkea, sellaistakin mitä pitäisi. Tuntuu kuin he eläisivät sumussa. Kuitenkin pariskunnalla on varma tunne siitä, että heidän poikansa on jossakin elossa ja he päättävät löytää hänet. Pariskunnan kulku tuntemattomaan muovautuu lähes legandamaiseksi lohikäärmeseikkailuksi, jossa erilaisia matkan avittajia ja jarruttajia löytyy vaelluksen varrelta.

Pidin kirjasta aluksi valtavasti. Uppouduin kauniiseen kuvailuun ja maailmaan. Mutta mitä ihmettä, yhtäkkiä tarinan jäädessä vaeltavaan unimaiseen tunnelmaan, hieman taistoa enteillen, mielenkiintoni sammui. Luin pari sivua eteenpäin ja laskin kirjani. Niinpä kävi sillä lailla, että luin kirjan lopun lopulta hieman väkinäisesti hotkaisten- lomani jo loputtua. Ja tarinan loppu on myöskin kaunis ja kuroo kokonaisuutta taidolla yhteen. Mutta jokin siinä nyt oli, että vaikka aluksi huumaannuin tästä fantasiasta, aikuisten sadusta, niin loppua kohden en enää niin jaksanut. Kuitenkin on täysin selvää, että Ishiguro on varsin poikkeuksellinen kirjailija, jonka tuotantoa tulee lukea enemmän.


"Missään ei ollut niitä mutkittelevia kujia ja hiljaisia ketoja, niitä joista Englanti myöhemmin tuli tunnetuksi."

- Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

perjantai 5. elokuuta 2016

Michael Ondaatje: Divisadero

Leena Lumi kirjoitti niin hyvin Michael Ondaatjen Divisaderosta (Otava, 2008, suom. Juhani Lindholm), että minunkin piti saada tuo kauniskantinen kirja luettavakseni. Sitä ei löytynyt divareista mutta kirjastosta löytyi. Divisadero on Annan, Clairen ja Coopin tarina. Kolmikko viettää lapsuuttaan yhdessä tyttöjen isän kanssa 70-luvun Kaliforniassa. Nuoruus yhdistää ystävyyden rakkaudeksi, jonka tulinen teko vääristää kolmikon maalaistyylisen elämän pirstalleen.


Anna, Claire ja Coop elää kukin omaa aikuiselämäänsä. Coop on uhkapeluri, Anna tutkii kirjallisuutta maaseudun kartanossa ja Claire... Mitä Claire tekikään? Nyt minun on tunnustettava, että kirjan alku on huumaava. Minä luin sen nälkäisenä, ja samalla huomasin, että tuo kirjan terassi löytyi jo muistikuvistani- olin lukenut kirjan aiemminkin! Vai olinko? Jatkoa en muistanut, olinko jättänyt kirjan kesken aikoinaan? Ja totta tosiaan, pohdin tuota vaihtoehtoa myös nyt, sillä kirjan ei kantanut minua. Mikä harmi! Annan Ranskan maataloon olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa mutta jotenkin kokonaisuus, oi miksi. Ondaatje kirjoittaa kauniisti, sujuvasti mutta ehkäpä makuuni liiankin suloisesti? Vai mikä ihme tässä oli? Olin varma hyvästä lukukokemuksesta mutta lopputulema oli hienoinen pettymys. Ehkä tämä kirja oli liian romanttisuuteen, rakkauteen pohjautuva tarina minun makuuni. Mutta tuo Coopin talo, kotilaakso, terassi. Se maisema elää minussa vahvasti.


"Tilamme tasaisesti kumpuileva maasto oli talven taukoamattomien sateiden aikaan vihreää ja kesällä ja syksyllä ruskeaksi paahtunutta."

- Michael Ondaatje: Divisadero

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

Tuija Lehtisen uusin kirja Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta nauratti minua jo nimellään (Otava, 2016, saatu kustantajalta). Seuraa tunnustus, vähän nolokin. Oikeastaan ainoa, siis ainoa, televisiosarja, jonka katson viikottain on Suomen huutokauppakeisari! Se on jotenkin niin letkeä arki-illassa. Kaikki tuo ennalta-arvattavuus ja höpsöttely, en tiedä, se vaan on niin rentouttavaa.


Lehtinen tarttuu siis oivallisesti ajankohtaiseen aihepiiriin huutokauppoihin ja vanhojen tavaroiden myyntiin. Helmi työskentelee äitinsä ja isäpuolensa omistamassa Divarin Helmi -antiikkikaupassa. Aikansa maailmalla harhailtuaan Helmi pohtii tulevaisuuttaan ja saa uutta pontta alkaessaan uudistamaan Divarin Helmeä erilaiseen suuntaan. Samalla Helmi muuttaa sukutalosta kimppakämppään ja tapaa sinkkuna erilaisia tyyppejä. Rakkautta etsitään ja ihmissuhteet ovat keskiössä, kuten usein Lehtisen kirjoissa on ideanakin. Laatuhömppää, rakkausromaania sen nälkään. Minulla se tulee aika varmasti maksimissaan kerran vuodessa ja se tyydytetään luotettavasti Lehtisellä.

Kirjassa on Lehtisen huumoria ja letkeää tarinaa. Sänkypuuhiakin harrastetaan. Tarinan kokonaisuus on hyväntuulinen muttei ehkä jää mieleen niin voimakkaasti kuin jotkut muut Lehtiset. Kirjassa on myös ilahduttavan tempoileva mummeli ja kirjan loppu on vapauttava ja sydämellinen.

Kirja toimi oikein hyvin lomalukemisena ja vapautti minut taas enemmän tietynlaisen kirjallisuuden pariin. Aloin myös pohtia syksyn lukusuunnitelmaa (mikä ei tietenkään toteudu, koska harrastusta on ihana pitää poikkoilevana omien tuntemusten ja mielenoikkujen mukaan) eri näkökulmasta. Loppukesälomani onkin sitten mennyt varsin keltasinisten kirjojen parissa!


" - Kauniita, eikö? hän hymyili leveästi ja silitti ruusukuvioista kuppia. - Tämä oli isoäitini lempikuppi."

- Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Jahas kesäloma on jälleen kerran takana päin. Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (Tammi. 2014, suom 2016 Outi Menna, oma hylly) on ollut varsin paljon esillä blogeissa. Minäkin sen siis ostin, koska kiinnostuin sen aihepiiristä, eli psykiatristen sairaaloiden kuvauksesta niiden kukoistuksen ja lakkauttamisen aikana.


Jim on kuolemasta haaveileva mies, joka asuu Beckombergan mielisairaalassa. Tarina kuvautuu sekä Jimin että hänen tyttärensä Jackien kautta. Jackie elää erilaisen elämän käydessään välillä isänsä luona sairaalassa, aivan kuin toisessa maailmassa. Välillä Jim haluaa sulkea Jackien maailmastaan ja kieltää Jackien tulon sairaalalle. Tarinassa kuvataan myös yhden lääkärin vaikutusvaltaa Jimiin ja pariin hieman kaukaisemmaksi jäävän potilaan elämässä. Sairaalaelämän loppuessa Jim jatkaa alkoholistin arkea, sen tarkalla laskelmoidulla tavalla.

Lukiessani blogikirjoituksia ymmärsin, että moni oli kokenut kirjan kuvauksen kovin romantisoiduksi. Jostakin syystä minä en ihan kokenut sitä niin. Mielestäni Jimin tarina on sangen surullinen ja alakuloinen- ja siten myös vakuuttavan oloinen kuvaus psykiatrisista ongelmista ja noista ajoista. Sairaalaelämän suljettu maailma voisi uskoa olevan hyvin turvallista, lähes aika ajoin romanttista(!), ihmisille, jota maailman laajuus huimaa.

Myös kuolemaa toivovan miehen vaikutus läheisiin on mielestäni hyvin kuvattu. Stridsbergin kieli on hyvin kaunista, helppolukuista ja teki lukukokemuksestani erittäin mielekkään. Olen joskus käynyt mielisairaalan museossa ja tuolloin kuulemani tarinat ovat jättäneet suuren mielenkiinnon, milloin noita tarinoita aletaan kirjoittaa kaunon muotoon. Sairaalamaailmasta olisi varmastikin paljon kerrottavaa niin yksilötasossa, kuten tässä kirjassa, mutta myös ryhmätasolla, jota jäin tämän kirjan jälkeen vielä kaipaamaan.



"Voisin pyytää Jimiä jäämään, mutta pystyn jo kuulemaan hänen naurunsa. Jimin naurun, joka hyökyy päin aivan kuin kylminä aaltoina. 'Voi Jackie, ei minulla ole ketään jonka vuoksi eläisin, ei minulla ole ketään jota rakastaa. Ei ole koskaan ollut.'"

- Sara Strindberg: Niin raskas on rakkaus