lauantai 18. helmikuuta 2017

Kolme kovaa kotimaista

Olen tässä alkuvuodesta koettanut lukea viime vuoden tai vuosien kotimaisia kirjoja, mitkä ovat herättäneet kiinnostustani ja olen kokenut, että nuo kirjat ovat hyvä lukea jo ihan yleissivistyksen nimissä ja että pysyn kirjatarjonnassa säädyllisesti niin sanotusti mukana. Lukuvuoteni on siis lähtenyt kirjallisen määrällisesti ihan kivasti liikkeelle, vaikka arkiluku on romahtanut, mutta ei siinä määrin missä tämä kirjabloggausvoima. Kevään aurinko kutsuu minua ylös, ulos ja (hiihto)lenkille enemmän kuin koneen ääreen, jossa saan arkeakin ihan liikaa viettää.

Eli teen taas kompromissin itseni kanssa. Haluaisin kirjoittaa aina kirjoista yksilöinä, jokainen kirja ansaitsisi minusta oman postauksensa mutta koska en siihen nyt selvästikään kykene teen kummajaiskoontipostauksen, jonka laatu alittaa rimaa ryömimiskorkeudella. Pahoittelen.


Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016, oma kirjahylly) kiinnosti minua bloggaajien hurjat kehut saaneena. Esimerkiksi Omppu vertasi kirjaa jopa minulta jalat alta vieneeseen leffaan Suuri Kauneus, joten siinäpä oli jo oletusarvot korkealla. Kirja sukeltaa 1950-luvulle ja sen ajankuvaus on ehdottomasti kaunis. Myös henkilöhahmot, kaksi naista erilaisista lähtökohdista, Elisabeth ja Saara, ovat kiinnostavasti rakennettuja. Tästä kirjasta vahviten jäi mieleeni boheemit juhlat, joihin kotiäiti Saara osallistuu tutustuessaan mystiseen Elisabethiin, tulee juoduksi huimaavan huppelin ja elämä alkaa pyörimään karusellin lailla. Valitettavasti kirjan huimaus ei kantanut minulle niin paljon kuin toivoin, vaan koin kirjan loppua kohdin työläänä. Lopussa kirjassa painottuivat kirjelmät, joita vakooja Elisabeth kirjoittelee kulinaristisessa muodossa. Näitä oli minusta ihan liikaa ja niistä meni maku. Tyylikäs, viehättävä, taitava kirja.


Sinikka Vuolan Replika (Tammi, 2016, kirjastolaina) saa myös blogeissa aikaan hurmaantunutta vastaanottoa. Lumiomena kirjoittaa ammattimaisella vahvuudella kirjasta sen arvonsa mukaisesti ja vertaa kirjaa Lindstedin Oneironiin, kirjaan jonka jätin suosiolla jo ensimmäisen sadan sivun jälkeen kesken. Luin Replikan jo ehkä kuukausi sitten ja en muista siitä mitään. Tämä kertonee minulle sen, etten ole kirjasta valtavasti vaikuttunut tai sitä missään määrin tajunnut. Kirjaa selatessani huomaan, että siinä oli hauskoja kappalejakoja ja kirjassa oli uskallusta, rohkeutta, erilaisuutta. Tätä huomaan olevan nyt nykykotimaisessa tuotannossa melko paljonkin. Sitä kovasti toivoneena, olen hyvin iloinen, ja samalla hämmentynyt. Replika ei ollut minun kirjani.


Peter Sandströmin Laudatur (S&S, 2016, suom. Outi Menna) kiinnosti minua varovaisesti ja lopulta varasinkin kirjan kirjastossa siinä huumassa, joka minut valloitti, kun varausmaksut hävisivät. Samaisesta syystä kirja pitikin palauttaa jo ennen kuin ehdin tätä bloggaustani kirjoittaa, koska seuraava varaaja odotti vuoroaan. Laudatur alkoi minusta todella vahvasti. Sandströmin kieli lumosi ja koin sen hyvin miellyttävänä. Kirja on ilmeisesti fiktiivista omaelämänkertaa ja pyörii kahdessa aikatasossa. Äiti iskee kuokalla isää päähän on kirjan jäävuoren huippu, jonka ympärillä elämän maistelu, siinä tallustelu ja sen ihmettely tapahtuu. Sandströmin tuumaileva, jutteleva ote viehättää mutta tarina ei kanna minulle kirjansa pituuden mukaisessa määrässä. Lopetin kirjan hotkaisulukemalla ja siitä on pari päivää, eikä mieleeni jäänyt paljon muuta tästä kirjasta. Vaimonkin nimen muistan jo nimivaikeuksisena väärin: kirahvi. Ja se oli seepra. Aiempaan kirjaan, jota en ole lukenut, viitaten voinee tätäkin kirjaa kuvata sanalla kuulas.

Seuraavaksi bloggausvuorossa olisikin kaksi superlukukokemusta Deborah Levyltä ja niiden bloggaamiseen tarvitaan taas annos kevätaurinkoa ja runsaasti aivojen tuuletusta. Lukupinossani on parikin kirjaa kesken, joista yksi on loistavalta vaikuttava kotimainen. Ja pituuskin on just sopiva, joten en usko, että sen kohdalla natisen taas kirjan pituudesta slash tarinan kantamisesta loppuun saakka. Rentouttavaa hiihtolomaa kaikille, jotka sitä nauttivat! Nautitaan auringosta ja rentouttavasta lukemisesta!


"Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa."

- Peter Sandström: Laudatur

perjantai 3. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Minun tekisi mieli lukea tämä kirja vielä toistamiseen, ennen kuin alan kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta, mutta en enää malta. Hanna Hauru on kirjailija, johon joku vuosi sitten hurahdin aivan täysin. Hauru puhuu minun kieltäni, sellaista proosallista, voimakasta lumousta, jolle tämäkin mitä ilmeisemmin kranttu, ja vielä krantummaksi vain muuttuva bloggaaja arvostaa, ihailee ja halajaa. Uusi Hauru on täällä, vapise maailma. Jääkansi (Like, 2017).


En tiedä mitä odottaa, koska kirja on taas yhtä ihanan pieni kuin Haurun edelliset. Jääkansi hyppää sodan jälkeiseen Suomeen. Pikkutyttö ja Betti-äiti kävelevät rintamalta palaavaa isää vastaan. Tyttö jo tuntee isänsä lämpimän ja turvallisen käden kädessään mutta laiturilla äiti suuteleekin toista miestä, Pahaa, ja toteaa, että isä tulee perässä, lautalaatikossa.

Pieni tyttö/eksynyt nainen kulkee heinien välissä, kohti rantasaunaa, kokee elämää syrjäseudulla, maalaismaiseman kauneudessa ja totaalisessa köyhyydessä. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Betti synnyttää lapsen, joka löytyy pihalta emakon kyljestä, nälkää pakoon ryömimästä, ja kunnan täti vie vauvan pois. Tyttö saa valita lähteekö hänkin, ei lähde. Viina ja viha velloo talossa ja talon portailla. Piha täyttyy kummallisuudesta, jännittyneisyydestä. Vuodenajat vierivät. Minun on

vai-ke-a

hen-git-tää.

Kasvaessaan tyttö, nuori nainen, mitään naiseudesta ymmärtävä, pestautuu lähellä olevaan mielisairaalaan töihin. Tarinat nivoutuvat, ympyrät sulkeutuvat, elämäkö jatkuu, vaikka talot sammuvat ja saunassa on vielä saunan tuoksu. Kamalaa miten kylmää, jäätävää elämänvirta voi olla. Ja ihan keskellä kauneinta helteistä kansallisromantiikkaa.

Mykistyin kirjasta. Hauru tekee sen minulle. Tätä kirjaa muistelen happea haukkoen ja samalla tuohon hyiseen veteen uudelleen pelottavalla kutsulla uppoutuen. Janoan lukea tämän kirjan uudestaan. Kirjasta tulee hyllyni jäinen hedelmä, jota haukkaan, kun haluan kokea maailman tuulien raikkaan hyytävää kirjallisuutta, ja ihan läheltä. Hanna Hauru oli ainoa kevään kotimainen kirja, jonka pyysin kustantajalta istualtani pomppien. Ja valitsin oikein. Tässä täydellisesti kirjoitetussa kirjassa haisee hulluuden hurma.


"Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun."

- Hanna Hauru: Jääkansi

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Hanna Weselius: Alma!

Alma! alkaa lumoavasti, oikein potkaisee minut lukijana imemään tätä aistikasta tekstiä ja uppoamaan Ainon tarinaan. Tunnen tarinan heti omissa kourissani.
Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisromaani (WSOY, 2016, kirjastolaina- hurraa poistuneet varausmaksut!).


Hyvin nopeasti kuitenkin alan hieman kyllästyä Alman! tarinaan. Huutomerkki ei enää herätä minua siihen hengästymiseen kuten alku lupasi. Ja nyt kun kirjoitan tätä lukukokemustani, viikon vai kaksi lukemisen jälkeen, en oikeastaan muista kirjasta kuin katkelmia. Alma viittaa myös Gustav Mahlerin vaimoon (1879-1964), jota parjataan kirjassa erillisinä lukuina. Oikeastaan en nähnyt mikä idea tässä kahden naisen tarinan rinnastamisessa oikein lopulta oli muu kuin mielenkintoinen ja rohkea kokeilu. Valitettavasti en kokenut ollenkaan sitä hurmaantumista Almasta!, mitä hyvin hyvin moni on (ainakin kirjabloggaajista) minun käsittääkseni kokenut. Huomaan olevani siis taas joku vastarannankiiskilukija. Joten suosittelen kokemaan kirjan mieluummin ihan itse.


"Lakimies tuijottaa lausetta. Vai yksi normaali nainen. Minä olen tänään pelastanut yhden melko normaalin naisen, ainoastaan mykän, ja minä olen pelastanut hänet sinulta."

- Hanna Weselius: Alma!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mikaela Strömberg: Sophie

Sophie (S&S, 2015, suom. Helene Bützow, oma hylly) alkaa hauskasti kirjailijan (?) toteamuksella, ettei hän oikeastaan ole koskaan piitannut historiallisesta romaaneista mutta Pietarista Suomeen muuttanut pariskunta 1800-luvulla on hänelle henkilökohtaisestikin (samoilla pelloilla reilu sata vuotta myöhemmin ratsastaneena) niin kiintoisa tarina, että kirja oli pakko kirjoittaa.


Strömberg kirjoittaakin hyvin kauniisti ja hauskalla, juttelevalla tavalla tuosta kiehtovasta aikakaudesta ja sen Sophiesta, papin tyttärestä, joka ajautuu noloutta välttääkseen jo alkujaan intohimottomaan avioliittoon ja muuttaa sittemmin Suomeen, Pietarin kulttuuripiireistä, maalle. Elämänmuutos ei suju kaikilta yhtä sujuvasti. Lapsia tulee ja palvelusväki tukee parhaansa mukaan mutta miehen vie viina. Valitettavasti loppuosa kirjasta on tätä lähinnä kurjuuden kuvaamista viinan ja väkivallan uhkassa. Näin myös alun hurmaantunut lukuintoni koki loppua kohti latistumisen.


"Mutta mennäänpä yksityiskohtiin! On sammioittain juttuja ja tarinoita joista ammentaa! Niistä ei ole pulaa!"

- Mikaela Strömberg: Sophie

tiistai 17. tammikuuta 2017

Pertti Lassila: Armain aika

Kun valittelin aikani, että viime syksynä olin lukenut huonosti kotimaista kirjallisuutta, niin sepäs kannatti: nyt olen alkuvuonna lukenut useamman kipaleen, mihin olin aiemmin kiinnittänyt huomiota. Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015) lähti mukaani alehyllyltä ja päätyi joululahjapakettiini. Kirjan kansikuva oli ihan mukava ja kirjan koko minulle passeli. Ajattelin kirjan olevan juuri hyvä lomakirjaksi.


Armain aika kertoo kivasti pienen pojan näkövinkkelistä sodan jälkeisen Suomen aikaa. Liekö se lapsuus armainta aikaa, sitä en tiedä. Tämän pojan lapsuuteen kuuluvat lähinnä kesäinen huvila, äiti, isoisä ja arkiset puuhat. Äiti on ollut kahteen otteeseen naimisissa mutta kummankin miehen on sota vienyt. Traumaattiseen tilanteeseen on tullut avuksi isoisä, joka ei niinkään ole ollut äidin vanhemmista se aikoinaan merkittävin. Mummikin on kuollut sodan loppuvaiheilla.

Kirja alkoi minusta tosi kauniisti, hyvin koskettavasti, taisin ihan liikuttua. Kesäinen kuvailu (ja tässä myös aikakauden kuvaus) on toki aina näin talvisäällä mitä ihaninta luettavaa mutta valitettavasti Lassilan tarina hieman menetti makuaan kirjan edetessä. Loppuvaiheilla ollut kohautus oli myös vähän jopa liikaa. Näin käy minulle hirveän usein, ja näin on tässä alkuvuonnakin käynyt. Aluksi innostun kirjasta kovasti, sitten tulee plääh ja varsinkin jos kirjan loppumetreille on ladattu jotain hengästyttävän juoksumaista tilannetta, saatan olla lähes raivoissani. Taidan olla tasaisen sykkeen lukija, vaikka joskus intervalleistakin pidän. Vai mikä lie.


"Poika sulki vajan oven takanaan ja nousi polkua. Hän meni mäntyjen alitse ylös puutarhaan, kävyt naksahtelivat oksilla, kun auringonsäteet niihin osuivat, ja ylimpien latvojen oksia hipaisi kevyt tuuli."

- Pertti Lassila: Armain aika

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Deborah Levy: Hot Milk

Viime vuoden puolella viimeisimmin luettu kirja oli Deborah Levyn Hot Milk (2016, Penguin Random House UK, oma ostos). Ja kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Deborah Levy on osoittautunut selvästikin vuoden 2016 löydöksi, kultakirjailijaksi.


Hot Milk on tarinallaan että kielellään lumoava kirja. Jo hieman elämästä kulahtaneen naisen Sofia Papastergiadisin ura ja lupaava antropologian tutkimus on jäänyt kesken, kun hänen äitinsä on sairastanut vakavasti. Kukaan muu ei voi huolehtia äidistä. Arkipäivät Sofia työskentelee Coffee Housessa tekemässä kahvia ja vapaa-aikana hän hoitaa kärsivää äitiään. Rose-äiti kävelee hyvin vaikeasti ja kärsii monista kivuista ja oireista, joiden taustaa ei kukaan ole löytänyt. Sofia ja Rose panttaavat omaisuutensa lähteäkseen Espanjaan Almeriaan, tohtorin Comesin klinikalle saamaan äidille perinpohjaiset tutkimukset, joiden avulla hän lopulta voisi saada apua. Tohtori osoittautuu hyvin persoonalliseksi mieheksi, jonka apua vaativa äiti epäilee ja jopa paheksuu alusta pitäen. Samalla kun äiti saa hämmentävää hoitoa ja lisätutkimuksia myös Sofia ajautuu omalle tutkimusmatkalleeen omassa yksityisessä elämässään. Perheestä karannut kreikkalainen isä, pelottavat miesten bootsit naistenvessassa, meduusan poltto ja niiden hoitaja... Kuuma Espanja, hiekka, talo rannalla. Ja koko ajan joku tuijottaa kaukaa.

Mitä minä osaa kirjoittaa, jotta pääsisitte edes lähelle niitä sfäärejä joihin kirjaa lukiessani ajauduin? Kiehtovuus upotti ajatukseni suoraan kirjan sisään ja sujahdin rannikolle. Levyn ilmeisen tyypilliseen tapaan kirja koukuttaa sekä uskomattoman kiihkeällä kerronnallaan että kielellään, jota lukijana vain janoan lisää. Tarina hätkäytti minut useaan kertaan esimerkiksi pienillä siroilla toistoilla, joissa ajatukseni kimposivat kuin kirjailijan taiasta tiettyyn aiempaan kirjan kohtaan ja koin suurta mielihyvää sen asian muistamisesta. Koko kirjan maailma oli aistini avaava. Vielä viikkojen jälkeenkin kirjasta kirjoittaminen tuntuu pakahduttavalta.

Tarina on yksinkertaisesti kuvattuna kasvutarina. Sukupolvitarina, mitä minä olen (suhteessa itseeni ja muihin) -tarina. Ja se myös saattaa ajaa Sofian erkautumaan äidistään, jonka äidiksi hän on ajautunut. Kestääkö napanuora, mikä Sofiaa oikeastaan eniten elämässä kihelmöi ja osaako Sofia koskaan tuoda äidilleen oikeanlaista vettä?

Luojan kiitos, minulla on kirjahyllyssäni vielä Deborah Levyn Black Vodka, tarinakokoelma, jota säästelen. Levy on todella uskomaton kirjailija ja iskee raivoisalla voimalla minun lukijanhermooni. Kaikki on kohdallaan. Kaikki. Nostan kädet ylös.


"Name:
Age:
Country of origin:
Occupation:

This time I left everything blank, except under Occupation I wrote Monster. He looked at the form and then at me. 'But you are a beautiful woman,' he said."

- Deborah Levy: Hot Milk

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Thanhha Lai: Inside Out & Back Again

Olin varannut itselleni ihania kirjoja joululomalleni mutta jonkun ehdin aloittaa jo sitä edeltävällä viikolla, kun en vain malttanut odottaa ja joulukuusen valo kutsui minua sohvalle käpertymään...! Thanhha Lain kirja lähti nettiostosmatkaani siitä syystä, että se oli NBA voittaja vuodelta 2011 ja ilmeisesti nuorten kirjallisuudesta. Mikähän minua veti nyt näihin nuortenkirjoihin, mutta eipä siinä mitään, varsinkin tämä kirja oli ihana löytö!



Inside out & Back Again säikäytti minut ensin olemalla runomittaan kirjoitettu. Voi ei, tajuankohan mitään, mutta eipä huolta. Itse asiassa kirja oli niin imuvoimainen ja nopea lukuinen etten malttanut laskea sitä käsistäni. Luin sen parilla istumalla kahden päivän sisällä. Kirja kertoo vietnamilaisen perheen tarinan Vietnamin sodan aikaan. Perhe muuttaa lopulta Yhdysvaltoihin, joka lieneekin heidän pelastuksensa.

Runomuotoinen tarina oli minulle uutta ja ehdottomasti loistava kokemus. Näitä lisää! Tarina oli ihanan haaveilevasti kerrottu ja koska kertojana on Hà, pieni tyttö, on sen naivistisuus ja välillä myös humoristisuus oli koskettavan ihanaa. Se kuinka kotoa kaikkein tärkeintä on oma kasvattama puu ja sen hedelmä. Karmaisevaa oli myös lukea millaista maasta pakenevassa laivassa oleminen on... 

Tarina oli kuitenkin kokonaisuudessaan lumoavan kaunis (ja mikä kuvitettu kansi!), että ihan liikuituin sen äärellä. Thanhha Lai vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjailijalta ja nimi tulisi muistaa myöhemminkin. Että tällainenkin teos on todella olemassa, olipa hyvä että satuin löytämään!


"A siren screams
over Miss Xinh's voice
in the middle of a lesson
on smiley and bald
President Ford.

We all know it's bad news."

Thanhha Lai: Inside out & Back Again